Elina ei halunnut
laajentaa kommenttikenttäänsä blogissa. Se ei ollut mikään dramaattinen päätös,
enemmänkin väsymystä. Kommentteja tuli erittäin harvoin, mutta kun niitä tuli,
ne tuntuivat vaativan häneltä jotakin: vastausta, selitystä, aikaa. Hän alkoi
viivytellä. Ensin päivän, sitten viikon. Lopulta hän huomasi, ettei ollut
vastannut yhteenkään kommenttiin kolmeen kuukauteen.
Samaan aikaan hänen blogialustans oli ottanut
käyttöön uuden automaattisen analytiikkarobotin. Se lähetti hänelle viikoittain
raportteja, jotka olivat täynnä numeroita ja nuolia. Elina ei ollut pyytänyt
niitä, mutta ne tulivat silti, kuin joku olisi koputtanut oveen ja jättänyt
tilastot eteisen matolle.
Eräänä iltana hän
avasi Flagg-raportin ja pysähtyi. Blogia oli luettu 67 maassa. Hän tuijotti
numeroa pitkään, kuin se olisi ollut jonkinlainen virhe. Hän kirjoitti
suomeksi, villasukista, lankojen paksuuksista, siitä miten kantapää kannattaa
aloittaa. Ei mitään kansainvälistä. - You have a beautiful blog, hän saattoi lukea.Please read my blog, seisoi teksissä muutaman tunnin kuluttua.
Mitä tämä tarkoitti?
Oliko hän oikeasti suosittu? Vai oliko robotin laskentatapa vain sellainen,
että jokainen satunnainen klikkaus rekisteröityi maaksi? Ehkä joku oli avannut
hänen sivunsa vahingossa, ehkä joku oli etsinyt ohjeita omalla kielellään ja päätynyt
suomenkieliseen blogiin, koska algoritmi ei ymmärtänyt eroa.
Hän mietti myös
villasukkien mallia. Voisiko joku Brasiliassa olla kiinnostunut suomalaisista
villasukista? Tai joku Etelä-Koreassa? Ehkä. Internetissä kaikki oli
mahdollista, mutta se ei silti tuntunut todelliselta.
Robotti lähetti
hänelle uuden viestin: “Suosituin artikkelisi tällä viikolla: Kolme tapaa
aloittaa varsi.” Elina huokaisi. Hän ei ollut kirjoittanut sitä
suosituimmaksi. Robotti oli päättänyt niin.
Kommenttikenttä oli
edelleen hiljainen. Yksi uusi kommentti oli tullut, mutta Elina ei avannut
sitä. Hän antoi sen olla, kuin se olisi jokin pieni eläin, joka ei vaatinut
huomiota. Hän ei tiennyt, oliko viivyttely pelkoa vai vain tapa suojella omaa
rauhaansa.
Lopulta hän päätti,
ettei numeroilla ollut väliä. 67 maata saattoi tarkoittaa mitä tahansa. Ehkä se
oli virhe. Ehkä se oli totta. Ehkä robotit vain laskivat kaiken liian
innokkaasti.
Mutta hän jatkoi neulomista - ja kirjoittamista. Ei siksi, että joku maailmalla odotti hänen ohjeitaan, vaan
siksi, että villasukat olivat konkreettisia, käsissä tuntuvia, eivät
algoritmien keksimiä. Ja se riitti. Kun
Elina oli sulkenut bloginsa, hän huomasi jotakin yllättävää: hiljaisuus ei
ollut tyhjä, vaan täynnä pieniä ääniä, joita hän ei ollut kuullut pitkään
aikaan. Kahvin porina aamulla. Villalangan rahina sormissa. Jääkaapin matala
humina. Ne olivat ääniä, jotka eivät vaatineet mitään takaisin.
Robotit vaikenivat.
Tilastot loppuivat. Kartta, jossa oli 67 maata, katosi kuin se ei olisi koskaan
ollutkaan. Elina istui keittiön pöydän ääressä ja tunsi, että jokin oli
palautunut oikeaan mittaansa.
Hän ei ollut
kuuluisa. Hän ei ollut kansainvälinen ilmiö. Hän oli vain ihminen, joka
kirjoitti villasukista, koska se rauhoitti häntä. Ja ehkä se oli koko ajan
ollut tarinan ydin.
Kaikki päättyi
siihen, että Elina palasi omaan rytmiinsä - sellaiseen, jossa ei ollut
robotteja, ei kommenttien viivyttelyä, ei karttoja eikä analytiikkaa. Vain
lanka, joka kulki sormien läpi, ja hiljainen tunne siitä, että elämä oli taas
hänen omansa.
Ja se riitti.
Siempre puede haber una persona interesada en lo mas inesperado de cualquier publicación en cualquier parte del mundo.
VastaaPoistaSaludos.