Maahanmuutto. Pandemia. Ympäristö. Maailmankauppa.
Ollaanko pölkkkypäitä kun katsotaan ongelmien ratkaisun olevan ainoastaan
EU:n velvollisuus?
Kiina tienaa, me maksamme. Pakolaisvirrat Eurooppaan, me maksamme.
Niin kauan kuin jaksamme.
Maahanmuutto. Pandemia. Ympäristö. Maailmankauppa.
Ollaanko pölkkkypäitä kun katsotaan ongelmien ratkaisun olevan ainoastaan
EU:n velvollisuus?
Kiina tienaa, me maksamme. Pakolaisvirrat Eurooppaan, me maksamme.
Niin kauan kuin jaksamme.
Mihin hiljaisuus katosi? Tavaroiden taakse?
Vai onko niin että tavarat katosivat? Hiljaisuuden taakse?
Joskus on vain vaikeaa etsiä tärkeintä pinnan alta.
Kyllä sattuikin hauska juttu, pitää heti kertoa! Lokakuun viimeisenä päivänä 1928 pappa Ville toi sisaruksille, Ailille ja Mirkulle, Viipurista kangaspakan. Pian lähdettäisiin yhdessä ompelijalle ja samalla käytäisiin Wanhan Wiipurin kahvilassa leivoksilla. Pappa kyllä tarjoaisi, hän oli kiltti.
Hevoskyydillä matka sujui nopeasti joten jäi vielä aikaa mennä ostamaan Mirkulle nahkasaappaat. Mutta siihen oli yksi ehto: että se suostuisi leikkaamaan lettinsä pois.
Ompelijan mittanauha oli niin lysti että joka kerta pyydettiin saada katsella sitä. Meille oli muuten kerrottu että vanhaemäntä kummittelee ja tekee tepposiaan vieraille ompelijan salongissa. Mukamas lentää huoneen läpi, vaikka eihän sillä ole edes siipiä! Me tytöt vaan tirskutaan sellaisille höpötyksille.
Joskus pitää olla hiljaa kun siellä on vanhoja mummoja kangasta tuomassa tai leninkiä sovittamassa. Mutta sillä aikaa me sisarukset katsotaan taas tuota mittanauhahyrrää. Voi kun saisi ostaa sellaisen itse.
Punapukuiset mummot ovat varmaan hirveän rikkaita, samettia niillä on mukana ja paljetteja, ja niin hauskoja monenvärisiä nappeja!
Tämä on vain yksi Aili-äitini kertomuksista hänen lapsuusajoiltaan Kannaksella.
Minä pidän hyvin paljon kuvista.
Ne eivät ole pelkkää silmänruokaa.
Tunnen niissä esiintyvän etsivän
kielellistä ilmaisua
ehdottavan sopusointua
satunnaisuuden tilaa
jolle en olisi muuten löytänyt
ilmaisutapaa
vai onko sittenkin niin että itse tapahtuma
ei ole olennainen sitten kun
se on saanut sananrippeet asukseen
kuin materiaalisen koristeen
kruunuksi päähän.
En tiedä
kunhan vain ei tule
ennalta rajatun tunne.
Sillä oli miten tahansa -
vapauden rajallisuus yllättää aina
Ostin kaupustelijalta ihmeellisen taulun
mutta kuva sisälsikin niin paljon tietoa
ettei se hyväksynyt seinää taustakseen
eikä mielipiteitä selätysten.
Kaipasi varmaan turvallista elämänpiiriä
vähemmän voimakkaita näkymiä.
Ei muuta neuvoa
kuin ruveta siirtämään merkityksiä
repimään elämismaailmaa
sovitella ajatuksia
toisten ajatuksiin
saattaa yhteen ilmiöitä
jotka eivät voi kohdata.
Tämä taideteos on Tuulikki Pietilän "Kalakauppiaat". Tuulikki oli Tove Janssonin elämänkumppani. Muistan että taulu, hyvin yksinkertaisesti kehystetty, riippui "aina" vanhempieni kodissa. Melko suurikokoinen, vaati oman seinänsä olohuoneen ruokailupöydän äärellä. Teini-ikäisenä en oikein ystävystynyt sen kanssa, olipahan vain siinä olemassa. Ehkä kuva ja tekniikka oli mielestäni liian modernia, pelkistettyä.
Vuoden kuluivat, vuosikymmenetkin. Tuli aika tyhjentää äitini viimeinen asunto ja nyt olisin niin kovin mielelläni ottanut juuri tämän retrokehysteisen taulun omaan kotiini. Mutta en keksinyt miten sen kuljettaa Ruotsiin, kun tavaraa kertyi muutenkin runsaasti lentomatkalle. Niinpä taideteos päätyi naapuriparille ja toivon että se on saanut heidän kotonaan hyvän paikan. Tänään elän siinä toivossa että joskus vielä löydän tämän litografian nettikaupasta. Unelmani täyttyisi todella jos se olisi kaiken kukkuraksi varustettu samanlaisilla kehyksillä kuin silloin aikoinaan.
Ehkä sinäkin muistelet kaiholla jotakin esinettä mitä ei olisi pitänyt antaa pois tai hävittää?