Herrasmies Niisulan perukoilta

 

Kokeilen vielä kerran

Aluksi Leene luuli, että kyse oli viiveestä. Että palvelin yski, että järjestelmä päivittyi, että jokin pieni tekninen häiriö esti yhtäkkiä hänen bloginsa postauksia näkymästä verkossa. Hän tarkisti asetukset, päivitti sivun, kirjautui ulos ja takaisin sisään. Kaikki näytti olevan kunnossa paitsi se, mikä oli tärkeintä. Hänen tekstinsä eivät enää ilmestyneet minnekään.

Se tuntui ensin oudolta, sitten epäreilulta. Hän oli ollut Bloggerin käyttäjä yli kymmenen vuotta, rakentanut pienen mutta uskollisen lukijajoukon ja pitänyt yllä harrastusta mikä oli tuonut vaihtelua arkeen. Ja nyt, ilman selitystä, hänen äänensä oli kuin katkaistu. Leene mietti, oliko tehnyt jotakin väärin.

Ei varoitusta, selitystä eikä ei virheilmoitusta. Asiakaspalvelu ei edes vastannut hänen toistuviin kyselyihinsä. Postaukseni eivät enää näy blogit.fi‑sivulla. Onko palvelu ryhtynyt valikoivaksi vai olenko minä joutunut algoritmin hiljaiseen boikottiin?

Silence protocol. Hiljaisuuskäytäntö? Hän muisti lukeneensa sellaisesta. Se ei poista käyttäjää, ei estä kirjautumista, ei anna virheilmoituksia. Se vain lakkaa julkaisemasta hänen sisältöään.

Leene päättää tehdä vielä yhden yrityksen. Viimeisen. Miksipä ei? Pelkästään kritisoiva sisältö voi johtaa siihen että tekstiä ei julkaista, mutta ainahan voi toivoa, kipinän verran, vastausta asiakaspalvelusta.

                                                 ***

Se Leene istuu ehkä juuri kirjoittamassa tätä postitusta ja ihmettelemässä onko muitakin joille on tapahtunut sama asia, ja miten ongelma ratkesi.

 

Sadonkorjuun salaisuus

 

Josefine ja Salli lähtivät liikkeelle kuin kaksi koordinoitua sääennustetta. Kumpikin oli päättänyt asian.

Tänään viedään naapurille kukkakimppu ja vähän puutarhan antimia, kun sato on niin runsas ja päivästäkin tulossa kaunis.

Tyylikäs Josefine avasi portin ja asteli kadulle mukanaan porkkanoita, herneitä ja yksi ylpeä kesäkurpitsa. Valkoinen kukkakimppukin oli päätynyt mukaan. Samalla hetkellä Salli töpötteli vastaan omasta puutarhastaan, hänkin mustiin puettuna.

Naiset pysähtyivät keskelle tietä.

- No mutta… minä ajattelin tulla tuomaan sinulle kukkia ja vähän muuta. Ei mitään erikoista.

- Ja minä sinulle! On se kumma, että meillä oli sama idea. Ehkä ollaan jo niin tuttuja että ajatukset kulkevat yhteisessä langassa? Meidän kimputkin ovat niin identtiset, että ne voisivat mennä DNA-testistä läpi sisaruksina.

Molemmat purskahtivat nauruun.

- No mennään sitten kahville, kun kerran ollaan näin synkassa.

Ja niin he lähtivät kadun yli, kunnes Salli pysähtyi. - Muuten, minä en löydä helmiäni mistään. Vähän outoa.

Josefine näytti yhtäkkiä epäröivän  ja hidasti askeliaan. - Kuule Salli, jos sittenkin mentäisiin teille. Sopisiko se sinulle? Mies ei nimittäin ole kunnossa ja jäi tänään vuoteeseen. Ei varmaan mitään vaarallista, mutta kuitenkin.

Niin tehtiin, mutta Salli mietti miksi toinen valehteli. Hän oli nähnyt miehen pari tuntia aikaisemmin töihin lähdössä, firman auto täynnä työkaluja. No, syitähän voi olla monenlaisia eikä aina haluttanut kertoa totuutta edes naapurille.

Kun naiset lopulta istuivat kahvipöydän ääreen, molempien mielessä kävi sama ajatus.

On tämä elämä aika hauskaa, kun sen antaa olla.

Mutta juuri kun kaikki näytti rauhalliselta Josefine tunsi piston vatsassaan, eikä se johtunut Sallin vahvasta kahvista. Hyvä että tulimme tänne, luojan kiitos että emme menneet minun luokseni. Hän oli unohtanut jotakin erittäin kiusallista.

Sallin helmet.

Ne makasivat esillä Josefinen keittiön pöydällä. Hän oli aikonut viedä ne panttilainaamoon, mutta se avautuisi vasta huomenna. - Jos Salli olisi tullut minun luokseni - voi hyvänen aika.

          ***

Salli oli varma asiasta. Hän oli huomannut helmien kadonneen kampauspöydältä jo edellisenä päivänä.  Ja Josefine oli ollut ainoa, joka oli käynyt hänen luonaan juuri silloin ja pistäytynyt makuuhuoneessa katsomassa Sallin uusia verhoja.

Salli ei halunnut epäillä ystäväänsä mutta tunne oli yhtä itsepäinen kuin pieni kivi kengässä. Se hiersi, vaikka hän yritti olla ajattelematta sitä.

Ja niin he istuivat kahvipöydässä - kaksi naapuria ja yksi totuus. Se odotti huomista yhtä kärsivällisesti kuin helmet Josefinen keittiön pöydällä.

 

 

 

Tänään uutisoitua (IS)

 

Sarjakuvat pistorasiasta?

 

Täytyihän minun lopulta kokeilla tekniikkaa, ja renkini Alpo-Iivo on heti juonessa mukana. Minä en piirtänyt viivaakaan, mutta yhteistyöprojekti oli jännää. 

Ei kaikkea tarvitse tehdä itse. Minäkin annan robotin kantaa valmiin pullataikinan kotiin kun haluan leipoa.

Vanha tuttu

Mitä rouva Joutsenkanervalle mahtaa kuulua nykyisin? On ehtinyt vierähtää jokunen vuosi siitä kun hän esiintyi kertomuksissani. Tiedän vain että rouva sai viime kuussa uuden naapurin, entisen hautausurakoitsija herra Myntin. Tässä pieni ote.

- Eihän elämässä ole kaiteita muutenkaan, herra Myntti ajatteli tyynenä sunnuntaiaamuna kun hän vihdoinkin rohkeni astua parvekkeelleen. Reunasuojan lisäksi sieltä puuttui valitettavasti myös väliseinä. Tässä viime vuosisadan rapatussa talossa naapurit elivät jonkinlaisessa yhteisasumuksessa missä maailmasta tuli aivan liian tiivis, mutta läheisyys ei kuitenkaan tehnyt ihmisistä läheisiä. Niukat sananvaihdot liikkuivat neutraalilla alueella missä yleensä oltiin hieman oikeassa ja hieman väärässä.

Itäisellä naapuriparvekkeella istui rouva Joutsenkanerva kiinalaisessa aamutakissaan, diadeemi keskellä punaista hiuspehkoa, kuin olisi ollut jonkin pienen kuningaskunnan hallitsijatar. Vaskiset korut helisivät naisen laihoissa ranteissa hänen levitellessään Tarot-korttejaan. Se tuntui olevan rouva Joutsenkanervan oma pyhärituaali. Hiljainen hetki, jolloin hän järjesti maailmaa symboleiksi ja kuvioiksi, ikään kuin elämä olisi helpommin ymmärrettävissä kun sen jakoi pieniin arkanoihin.

Yhtäkkiä yksi korteista luiskahti rouvan kalpeasta kädestä herra Myntin jalkoihin. Nauru ei ollut koskaan kuulunut miehen työtehtävään, eikä sellainen kuplinut hänen kurkustaan nytkään. Sanaakaan sanomatta, tuskin pienen epämääräisen hymyn rouvalle lahjoittaen, hän ojensi kortin varovasti takaisin.

Herra Myntti tunsi kuinka parvekkeen reuna humisi kuin olisi ollut elävä. Miestä huimasi ja hän päätti vetäytyä sisätiloihin.

- Erittäin kiinnostavaa! Se oli nelonen, Maljojen Kortti, rouva Joutsenkanerva huudahti ja sammutti innosta vapisten savukkeensa kiinalaiseen tuhatvuotiseen lootuskuppiin. Hän painoi tumpin syvemmälle astiaan, varovasti, melkein kunnioittavasti, kuin olisi palauttanut jotakin takaisin sen alkuperäiseen paikkaan.

- Onni ei ole koskaan puhdasta, hän sanoi hiljaa, enemmän itselleen kuin herra Myntille. - Se tarvitsee vähän tuhkaa pysyäkseen paikallaan.

- Muistaakohan tuo edes itseään, rouva Joutsenkanerva tuhahti pettyneenä naapurin kadottua. Tietyt ihmiset kulkevat päivänvalossakin kuin loputtomassa varjossa.

 

 

Kaksi eri maanantaiaamua