Elli-Ruusu Ree

 

Se ei ollut hänen oikea nimensä, mutta niin suomalaiset korvani sen kuulivat, koska en osannut sanaakaan ranskan kieltä. Elli-Ruusu Ree. Sillä nimellä hän jäi pysyvästi mieleeni. Hän saapui joka talvi Belgiasta Teneriffalle kuin muuttolintu, joka ei enää jaksanut lentää kovin kauas, mutta tiesi tarkalleen minne mennä.

Elli-Ruusu Ree näytti olevan yhdeksänkymmenen kieppeillä, mutta kantoi ikäänsä keveästi kuin vanhaa silkkihuivia. Ohut, hauras ja täynnä värikkäitä kuvioita. Aika ei ollut rajaton, mutta hän oli yksi niistä ihmisistä jotka eivät vanhene tasaisesti, vaan pysyttelevät oudosti sekä iäkkäinä että nuorina.

Aamuisin Elli-Ruusu Ree istui yksin suuren parvekkeensa nurkassa minne aurinko ei vielä ulottunut, ja selasi muistiinpanojaan. Mitä hän laitteli järjestykseen? 

Ei hän pelkästään selannut, se oli vain kehno tulkintani. Kirjoittiko hän romaania vai muistelmia? Ehkä molempia. Hän yritti kenties löytää punaisen langan mikä oli vuosien varrella rispaantunut. Keräsi säikeitä, solmi niitä yhteen, toivoi, että joku joskus näkisi kokonaisuuden? Paperit kahisivat kuin kuivuneet lehdet, mutta Elli-Ruusu Reen katse oli selkeä ja päättäväinen. Hän oli kuin kirja, jonka kansi oli kulunut, mutta jonka sisäsivut olivat täynnä elämän kaaosta. Nyt niistä syntyisi pala palalta jäsennettyjä muistoja.

Elli-Ruusu Ree ei nostanut koskaan katsettaan, joten pystyin tarkastelemaan häntä lumoutuneena vastapäiseltä parvekkeeltani, kapean kujan yli. Näen hänet vieläkin ajatuksissani. Aina samassa asennossa pyöreän pöydän äärellä - jalat ristissä, kynä kädessä, harmaa tukka kauniisti permanentattuna. Ehkä se oli peruukki, kiharat olivat joka vuosi täsmälleen samassa järjestyksessä. En tiennyt, mitä hän kirjoitti. En tiennyt, oliko hän kuuluisa vai täysin tuntematon. Mutta jokin hänessä pysäytti minut haaveilemaan samasta harrastuksesta.

Nyt on kulunut kymmenen vuotta siitä kun hän inspiroi minut kirjoittamaan. Syntyi hieman ontuva runo samannimisestä vanhuksesta, joskus kaukaisessa tulevaisuudessa.

Yrttitarhan varjossa
vilpoisa valkoinen kuisti
korituolin uumenissa
unelmoi Elli-Ruusu Ree.

Elämää varjostaa hiipuva muisti
mutta tänään kultareunakupissa
tuoksuu ihana ruusunnupputee.

Silmälaseissa enää vain sangat
mutta hyvinhän niillä unet katselee
ja ketterästi kulkevat puikoissa
näkymättömät hopealangat.

Elli-Ruusu kutoo kreiville sukkaa
ja laittaa sen hellästi rasiaan.
Solmii päälle silkkisen rusetin
odottaen lahjan saajan
palaavan syksyllä asiaan.

Mutta vanhat ystävät on
kauan sitten joukosta seulottu.
Ainoa lämpö ja ainoa tuki
on villaisen pehmeä nuttu,
elämän monista silmukoista
omalle itselleen neulottu.

 

 

 

 

Kahvila Merituuli

 

Cilla oli aina ajatellut tuntevansa miehensä läpikotaisin. He olivat olleet yhdessä neljäkymmentä vuotta, jakaneet kodin, lapset, laskut ja hiljaiset sunnuntaiaamut. Mutta viime kuukausina jokin oli muuttunut. Ei dramaattisesti, ei näkyvästi. Enemmänkin kuin pieni särö posliinikupissa, jonka huomaa vain tietyssä valossa.

Cilla huomasi sen ensimmäisen kerran, kun mies tuli kotiin tavallista myöhemmin ja sanoi olleensa vain kävelyllä. Mutta hänen kengissään ei ollut lainkaan kuraa, vaikka ulkona oli satanut koko päivän. Toisen kerran mies kertoi unohtaneensa ostaa maitoa, vaikka Cilla löysi kuitin keittiön roskiksesta. Siinä luki selvästi maito 3%.

Pieniä asioita. Mutta Cilla oli elänyt tarpeeksi kauan tietääkseen, että pienet asiat ovat usein isoja asioita naamioituina. Oikeastaan hän tiesi sen liiankin hyvin.

Eräänä iltana, kun mies oli taas kävelyllä, Cilla päätti ryhtyä johonkin, mitä hän ei ollut koskaan aikaisemmin tehnyt. Hän avasi miehensä työpöydän laatikot. Ei vakoillakseen, vaan saadakseen mielenrauhan.

Ylimmässä laatikossa ei ollut mitään erikoista. Siellä oli vain sikin sokin kyniä, vanhoja laskuja, rikki mennyt taskulamppu. Mutta alimmaisessa oli pieni vihko, jonka Cilla tiesi miehen pitäneen muistiinpanoja varten. Hän avasi sen. Ensimmäinen sivu oli tyhjä. Toinen myös. Kolmas ei.

Siinä oli nimiä, päiviä ja aikoja. Ei mitään rikollista, ei mitään skandaalia. Mutta jokaisen päivän kohdalla luki “Kahvila Merituuli.”

Cilla tunsi sydämensä muljahtavan. Merituuli oli pieni kahvila sillan korvassa, paikka missä he olivat käyneet nuorina. Paikka, josta mies oli kerran sanonut: “Siellä minä tiesin, että haluan olla sinun kanssasi.”

Mutta Cilla ei ollut käynyt kahvilassa vuosiin. Mies ei ollut maininnut sitä kertaakaan.

Seuraavana päivänä Cilla päätti mennä itse. Hän pukeutui siististi, laittoi huivin kaulaan ja otti bussin rantaan. Kahvila oli hiljainen, vain muutama asiakas. Hän tilasi teetä ja istui nurkkapöytään. Kului kymmenen minuuttia. Kaksikymmentä.

Sitten ovi avautui.

Hänen miehensä astui sisään - mutta ei yksin. Hänen vierellään oli nainen, ehkä viisikymppinen, ystävällisen näköinen, ei uhkaava. He eivät koskettaneet toisiaan. He eivät näyttäneet rakastavaisilta. He näyttivät tutuilta.

He istuivat samaan pöytään, johon Cilla ja mies olivat istuneet vuosikymmeniä sitten. Mies hymyili naiselle tavalla, jota Cilla ei ollut nähnyt pitkään aikaan - ei romanttisesti, vaan helpottuneesti, kuin joku olisi vihdoin kuunnellut.

Cilla nousi ja käveli heidän luokseen. Mies hätkähti. Nainen hymyili varovasti eikä tiennyt tervehtiäkö Cillaa vai ei.

“Cilla”, mies sanoi hiljaa. “Minun piti kertoa. Tämä on Anna. Hän on terapeutti. En halunnut huolestuttaa sinua enkä näyttää heikolta. Olen ollut jotenkin hukassa, en tiedä miksi. Mutta en ole pettänyt sinua. En ole mennyt minnekään, missä en haluaisi sinun olevan mukana. Minä vain en osannut kertoa.”

Cilla istuutui pöytään. Hän ei ollut vihainen. Hän oli helpottunut ja surullinen, ja ylpeä miehestään yhtä aikaa. Mutta se ei ollut kaikkea.

Anna nyökkäsi lempeästi molemmille. “Teillä on pitkä historia. Hän halusi löytää tavan olla taas läsnä siinä.”

Cilla tarttui miehensä käteen. “Olisit voinut kertoa”, hän sanoi.

“Olisin”, mies vastasi. “Mutta pelkäsin, että luulet minun valehtelevan jostain pahemmasta.”

He istuivat siinä pitkään, kolmisin, meren kohistessa taustalla. Ja Cilla tajusi, että joskus valehtelu ei synny pahasta tahdosta, vaan pelosta olla riittämätön.

Lopulta Cilla päätti tunnustaa. ”Tiedän miltä se tuntuu. Minäkin käyn joka viikko terapeuttisi Annan luona. Minäkään en osannut kertoa sinulle. Ja minäkin pidin siitä, että joku kuunteli ilman että tunsi minut läpikotaisin.”

Käsittämätön juttu

 

Arvatkaapa, mitä paperikassissa on. Ei perunoita. Ei maitoa. Ei edes alennuskorin yllätyksiä. Eikä mitään muutakaan marketista hankittua.

Siitä löytyy paljon henkilökohtaisempaa, lähellä tuotettua luonnontavaraa. Erityinen lahja minulle.

Olin päättänyt sijoittaa tyhjän paperikassin tarkalleen siihen, mihin antelias vieras aamu toisensa jälkeen suoritti salaisen rituaalinsa. Kävijä kakki tunnollisesti täsmälleen samaan kohtaan, jota minä sitten kuurasin päivästä toiseen suojakäsineillä varustettuna. Mustanvalkoisia roiskeitakin oli yleensä lennellyt ympäriinsä.

Ajattelin että paperipussi kyllä pelottaa kutsumattoman vieraan pois, varsinkin kun olin koristellut se välkkyvillä remssuilla. Mutta mitä tapahtui?

Seuraavana aamuna harakka oli tähdännyt ja osunut täydellisesti pussin sisälle. Miten se edes onnistui? Eihän kassi ollut mikään tukevareunainen istuin kuten WC:n pönttö.

Minä seisoin ovella, katsoin ymmälläni.

Olin miettinyt kauan miksi harakka oli ottanut minun taloni altaanin aamurutiininsa kohteeksi. Etsikö se jotakin? Miksi aina siihen kohtaan? Ja miten ihmeessä se onnistui nyt osumaan paperipussin sisään kuin joku trapetsitaiteilija?

Eräänä aamuna, kun olin taas kumartunut ottamaan kassia pois nostin katseeni ylös.

Siellä se oli. Totuus - niin selvä, että nauroin ääneen.

Korkealla ulko-oven yläpuolella talon seinästä törrötti vanha tv-satelliitin metallinen käsivarsi. Sellainen, joka oli jäänyt paikoilleen vuosia sitten, kun antennia ei enää tarvittu. En ollut kiinnittänyt siihen huomiota, se oli vain osa talon rumankaunista arkkitehtuuria.

Mutta harakkapahus oli löytänyt siitä täydellisen ulkohuussin.

Se oli istunut antennin käsivarrella kuin kuninkaallisella valtaistuimellaan, rinta rottingilla, ja osasi tähdätä kassiin kuin olisi harjoitellut koko ikänsä. Käsivarsi oli juuri oikeassa kulmassa, oikealla korkeudella, ja oikeassa paikassa oven yläpuolella.

Ei harakka siis etsinyt mitään. Emme olleet loukanneet sitä eikä kissa ollut vienyt sen pesää. Ei se ollut vihainen kenellekään. Se oli vain löytänyt rauhallisen paikan tehdä tarpeensa kun talon väki vielä nukkui.

Ja minä olin hyväntahtoinen hölmö, joka oli alkanut tarjota sille paperipussipalvelua.

Mikäli harakka olisi nyt katsellut minua ylhäältä käsivarrelta, se olisi kallistanut päätään ja sanonut: “Hyvä, ihminen. Kiitos että pidät paikat siistinä.”

Mutta oli se sen verran säikky että tarkisteli minua nyt varmaankin jostain etäisen männynoksan siimeksestä.

Minä nauroin - mitä muutakaan siinä tilanteessa voi tehdä.

 

Etäinen arvostus

Kun uni ei tule, vedän pehmeän myssyn silmille ja kietoudun flanellipeittoon. Ajattelen jotakin mukavaa tapahtumaa, kaunista maisemaa. Aina ei tarvitse matkata lapsuuteen tai tähtitaivaalle.

Työvuosistakin löytyy lämmittäviä ripauksia, mutta niiden esille kaivelu alkaa yleensä toisten tekemistä lähtökuopista, painaumista joita haluan välttää.

Keski-ikäisenä minusta tuli töissä sivuroolin haltija. Sisälläni napsahti, ja siirtely osastolta toiselle sai minut valitsemaan oman suunnan. Sanoin itseni irti.

Olin hyvin koulutettu ja kielitaitoinen nainen, toisin sanoen sellainen joita työmarkkinoilla kuhisi riittämiin. Nuoria ja päteviä, täynnä jonkun ihmeen kautta hankittua itsevarmuutta. Koin sekä vapautta että uuden työpaikan etsimisen tuskaa. Sitten avautui ovi johon olin jo lakannut koputtamasta.

Siitä uksesta astuin ajatuksissani sisään nytkin, unta odotellessa. Keskityin yhteen ainoaan sanaan kuin mantraan. Arvostus.

En olisi koskaan uskonut että henkilö joka oli saavuttanut erittäin korkean aseman talouselämässä, voisi nähdä minussa jotakin ainutlaatuista.

Hans oli niitä seitsenkymppisiä liituraitamiehiä jotka astuivat hallituksen huoneeseen kuin olisivat jo nyt osa sen tulevaa historiaa. Pitkä ja komea, hopeaa ohimoillaan, mutta tuskin mikään tarunhohtoinen sankari. Meidän välillämme ei ollut salarakkautta eikä romanssia. Tuttavuuteemme tuli sen sijaan jotakin mitä en edes osannut nähdä, koska se oli yksinkertaisesti mahdotonta.

Hans oli säätiön hallituksen puheenjohtaja. Minun uusi toimeni oli hoitaa säätiön toimintaa esimieheni kanssa. Hans ja minä tapasimme ainoastaan vuosikokouksissa, mutta hän alkoi soittaa minulle.

- Ajattelin varmistaa että pidät työstäsi ja saat tarvittavan avun, hän saattoi sanoi lyhyesti. Ei sen enempää.

Mutta maisemakonttorissa korvat kuulivat ja silmät näkivät. Esimieheni oli utelias. - Ei mikään huono tuttavuus, hän hekotteli ja kyseli mitä Hansin ja minun välillä oli. Sanoin ettei yhtään mitään. Mutta hän oli huomannut että Hans suhtautui minuun eri lailla kuin muihin.

Kun kävi ilmi että Hans oli tarjonnut minulle vuosikokouksen yhteydessä lounaan kantaravintolassaan, johtoporras kutsui minut puhutteluun. Mistä olimme keskustelleet?

Eräänä talvipäivänä Hans soitti yllättäen kotiini. Se oli ainoa kerta. Hän oli matkalla perheensä kanssa tuntureille ja oli tankkaamassa autoaan. Hän halusi toivottaa hyvää joulua ja kiittää menneestä vuodesta.

Hän ei kertonut että oli jo siirtymässä toisiin ympyröihin. Luin sattumalta hänen haastattelunsa lehdestä. ”Finanssialan vaikuttajan uusi tehtävä kansainvälisessä konsernissa.”

- Näitkö uutisen, esimies kysyi. - Hans puhui sinusta usein. Hän arvosti tapaasi ajatella ja kykyäsi suoriutua tehtävästä, varsinkin kun jouduit hoitamaan työt yksin kuukausikaupalla, minun sairaslomallani. Olin tuskin uskoa korviani kun kuulin että oma esimieheni ei soittanut sinulle kertaakaan sinä aikana kysyäkseen miten pärjäsit. Hans sai tietää sen.

- Minä luulin että hän vain delegoi, sanoin lyhyesti.

- Ei Hans delegoinut. Hän valitsi. Ja hän valitsi sinut useammin kuin ketään muuta. Tiedätkö, ei hän hallituksen puheenjohtajana soittanut meille muille. Me soitimme hänelle.

Tapasin Hansin vielä yhden kerran. Vuosikokouksen päätyttyä hän kääntyi puoleeni.

- Meillä on ollut aina mukavaa keskenämme. Jos tulet Tukholmaan, soita minulle. Voimme tavata lounaalla.

Vieläkin mietin miksi Hans kuulosti siltä kuin olisi todella tarkoittanut mitä sanoi.

Kävin Tukholmassa, mutta en soittanut. Minähän olin vain minä.

 

 

Ei se niinkään mennyt

 

Laura ei uskonut silmiään. Ulkona pyrytti sakeasti, mutta hiutaleet putosivat maahan vasta sekunteja sen jälkeen kun ne olivat jo ehtineet sulaa. Jotakin oli vinossa ja vain lumikristallit tuntuivat tietävän menneen hetken jäljettömyydestä enemmän kuin he.

Outo ilmiö, vai oliko se paha enne jälkien epäonnistuneesta peittämisestä?

Laura palasi Mikan luokse. He istuivat keittiön pöydän ääressä kuin suunnittelisivat lomamatkaa etelään, mutta heidän läppäreillään avautuivat aivan toisenlaiset sivustot. He olivat päättäneet tehdä pienen, harmittoman nettihuijauksen. Sellaisen, josta kukaan ei jäisi kiinni ja joka toisi heille nopeaa rahaa. Paljon.

“Kunhan vain kopioimme tuon sivuston ulkoasun ja ohjaamme maksut meille. Kukaan ei huomaa”, Mika sanoi itsevarmasti.

Laura nyökkäsi. Hän oli se, joka oli keksinyt idean. “Käytämme VPN:ää ja kertakäyttöisiä sähköposteja. Helppoa.”

He eivät koskaan huomanneet, että heidän ilmainen VPN-palvelunsa oli itse asiassa rikollisliigan ylläpitämä ansa. Jokainen näppäinpainallus, jokainen salasana ja jokainen suunnitelma tallentui jonnekin verkon pimeään nurkkaan.

Kun Laura ja Mika lopulta julkaisivat huijaussivunsa, he odottivat jännittyneinä ensimmäisiä uhreja. Mutta sen sijaan he saivat yllättävän sähköpostin.

Verkon varjoissa piileksi aina joku, joka oli askeleen edellä. Nyt he olivat itse rikoksen uhreja.

“Kiitos yhteistyöstä. Sivustonne tuotot ohjautuvat nyt meille.”

Mika tuijotti sanoja kuin myrkkyä. Laura yritti lukea hänen ilmeestään oliko kyse vain uhkauksesta vai jostain pahemmasta.

“Laura, ne tietävät kaiken. Ne ovat kopioineet meidän koko suunnitelman. Ja kaikki meidän tunnukset.”

Laura nyökkäsi hitaasti. “Soitetaan poliisille. Nyt.”

Mika otti puhelimen käteensä mutta ennen kuin hän ehti näppäillä numeroa, heidän läppärinsä näytöt välähtivät. Molempiin ilmestyi sama viesti, mustalla taustalla valkoisin kirjaimin.

“Älkää tehkö sitä.”

Laura tunsi kylmän hien nousevan niskaansa. “Ne seuraavat meitä reaaliajassa.”

Mika puristi puhelinta. “Juuri siksi meidän täytyy toimia.” Hän painoi numeron 112. Ja sillä hetkellä he tiesivät, että peli oli muuttunut. He eivät olleet enää rikoksen tekijöitä. He olivat sen uhreja, ja ainoa tie ulos oli astua valoon ja toivoa, että viranomaiset ehtisivät ennen kuin varjot sulkeutuisivat heidän ympärilleen.

Ikkunassa toisella puolen katua välähti kiikarin linssi ennen kuin verhot vedettiin eteen.

 

 

Näkymätön mauste

 

En olisi ikinä uskonut, että arkisen nettisivuni ylläpito voisi muuttua kulinaariseksi. Mutta niin vain kävi.

Olin päivittämässä reseptiblogiani, sitä samaa jonka olin perustanut vuosia sitten, kun ajattelin että koko maailma halusi oppia isoäitini Rigmorin reseptit. Kaikki oli tuttua ja turvallista. Kuvat, ohjeet, ainesosaluettelot. Kunnes eräänä iltana huomasin jotain outoa.

Yhteen reseptiin – Haukivuoren täti Fannyn vanha porkkanakakku – oli ilmestynyt uusi rivi ainesosiin.

“Lisää ripaus näkymätöntä maustetta. Muistat kyllä, Rigmor.”

En ollut kirjoittanut sitä. En edes tiennyt, mitä se tarkoitti. Poistin sen, tallensin sivun ja jatkoin. Seuraavana päivänä se oli taas siellä. Ja seuraavana. Ja vieläpä eri resepteissä.

Aloin epäillä, että sivustoni oli hakkeroitu, mutta en tiennyt miten saada sellaista selville. Minulla oli tunnettu turvallisuusohjelma käynnissä eikä jälkeäkään tunkeutujasta. Silti mauste ilmestyi aina takaisin, kuin se olisi ollut osa sivuston omaa tahtoa.

Sitten aloin saada viestejä lukijoilta. Pilailivatko kaikki nyt kustannuksellani, vai mitä tapahtui?

“Marita, mikä tämä näkymätön mauste on? Kokeilin lisätä sitä – ja resepti onnistui paremmin kuin koskaan!” “Tämä mauste  tekee ruoasta jotenkin lämpimämpää.” “En tiedä mitä lisäsin, mutta mieheni sanoi, että tämä oli paras keitto ikinä.”

Minua alkoi naurattaa. Ehkä olin vahingossa luonut uuden trendin. Olivatko ihmiset niin huijattavissa? Mutta sitten päätin kokeilla itse. Aloin ymmärtää, ettei kyse ollut ruoasta. Kyse oli tosiaan ihmisistä. Näkymätön mauste oli jotain, mitä he itse toivat luonteellaan ja lämmöllään ruokaan juttelemalle sille. Huomio, läsnäolo, kaipaus, rakkaus. Mitään ei saanut unohtaa.

Seisoin keittiössäni, katsoin reseptiä ja kuvittelin vain lisääväni henkisesti kulhoon jotakin jota ei ollut oikeastaan edes olemassa. Tai ehkä sittenkin. Näkymätön mauste oli tosi asiassa vain hetki, tunne ja pieni ylimääräinen huomio, rakkauden osoitus jonka annoin aterialle kun tein sen tietoisesti ja tunnollisesti. Intohimolla, voisi sanoa, sekä ripauksella rakkautta. Kerroin jopa huoleni kattilan kannelle.

Kun maistoin lopputulosta, en voinut kieltää asiaa. Siinä oli jotain erilaista. Ei maku, vaan tunne. Kuin ruoka olisi hymyillyt takaisin.

Nyt näkymätön mauste on osa jokaista reseptiäni. En poista sitä enää koskaan. Se on kuin pieni salaisuus minun ja lukijoideni välillä, muistutus siitä, että joskus parhaat asiat eivät näy silmillä, vaan syntyvät siitä miten teemme ne.

Olin jo tottunut siihen, että sivustoni elää omaa elämäänsä. Olen jopa alkanut pitää siitä. Oudosta, lempeästä tavasta, jolla näkymätön mauste ilmestyy resepteihin kuin muistutus siitä, että ruoka on enemmän kuin aineksia.

Mutta sitten jokin muuttui.

Ensimmäinen merkki oli hiljaisuus. Lukijoiden kommentit, jotka ennen olivat täynnä lämpöä ja kiitollisuutta, alkoivat muuttua. Ensin ne harvenivat. Sitten niihin tuli sävy, jota en ollut ennen nähnyt.

“Marita, tämä resepti… se sai minut muistamaan asioita, joita en halunnut muistaa.” “Tuntui kuin ruoka olisi katsonut minua takaisin.” “Miksi tämä mauste tekee minut surulliseksi?”

Nousin ylös, avasin läppärin ja menin sivustolle.

Reseptien otsikot olivat muuttuneet. “Lohduttava linssikeitto” oli nyt “Keitto, joka kuuntelee”. “Porkkanakakku isoäidin tapaan” oli muuttunut muotoon “Kakku, joka tietää”.

Ja jokaisen reseptin lopussa oli uusi rivi: “Näkymätön mauste paljastaa sen, minkä olet piilottanut.”

Sydämeni jyskytti. Tämä ei ollut enää lempeää. Tämä oli tunkeilevaa. Näkymätön mauste ei ollut ainesosa. Ei kirous. Ei henki.

Se oli suvun trauma, nimi joka annettiin sille, mitä ei haluttu kohdata. Isoäiti oli kantanut sitä koko elämänsä. Kun hän kuoli, se jäi ilman nimeä – ja etsi seuraavaa.

Minua.

 

Mitä sitten, onko sillä väliä?

 

Mediva huomasi eräänä iltana istuvansa tietokoneen ääressä sormet näppäimistöllä, mutta mitään ei tullut ulos. Ei ainuttakaan virkettä, ei edes puolikasta ajatusta. Blogi oli ennen ollut hänen pakopaikkansa, mutta nyt se tuntui kuin pieneltä laatikolta, jonka seinät olivat tulleet liian lähelle.

Kaikki muut bloggaajat näyttivät kirjoittavan innostuneina samoista asioista kuin jonkun sensaation keksijät, ja olivat jatkuvasti top-listalla: puutarhasta, ruoanlaitosta, sisustuksesta, meikkituotteista ja muodista. Aiheista, jotka olivat toki ihan mukavia, mutta eivät enää herättäneet hänessä kipinää. Hän ei halunnut kertoa, miten tomaatit olivat tänä vuonna kasvaneet tai mikä sävy huulipunassa oli täydellinen arkeen. Hän ei edes käyttänyt huulipunaa arjessa. Ja mitä merkitystä oli sillä minkä väriseksi keittiön seinä maalattiin?

“Onko elämässä oikeasti vain tätä”, Mediva mietti ja nojasi taaksepäin tuolissaan. “Vai olenko minä vain liian vanha?”

Hän oli keski-ikäinen, mutta ei tuntenut itseään vanhaksi. Silti blogimaailma tuntui kuiskivan, että hänen ikäisensä naisen pitäisi kirjoittaa mummoblogia, jossa esitellään virkattuja pannunalusia ja raparperipiirakan salaisia reseptejä. Lapsenlapsien touhuja. Mutta hän ei virkannut. Eikä hänellä ollut raparperia eikä jälkeläisiä.

Hän halusi kirjoittaa jostain muusta. Jostain, mikä tuntui oikealta hänen maailmassaan.

Ehkä hän voisi kirjoittaa siitä, miltä tuntuu aloittaa uusi harrastus viisikymppisenä, kun kaikki muut näyttivät taitavan kaiken jo paljon varhemmin. Tai siitä, miten vaikeaa on löytää ystäviä aikuisena, kun elämä on täynnä velvollisuuksia ja aikatauluja tai voimien puutetta. Tai siitä, miten pelottavaa mutta vapauttavaa on huomata, ettei tarvitse todellakaan miellyttää ketään. Kuka välittäisi lukea sellaista tekstiä?

Hän voisi kirjoittaa siitä, että joskus elämä tuntuu oudolta välitilalta: ei nuori, ei vanha, mutta täynnä tarinoita, joita kukaan ei kerro.

Mediva hymyili. Ehkä juuri se oli hänen aiheensa. Ei puutarha, ei talon remontointi, ei kirppislöydöt, painonpudotus, sisustus tai meikit. Ei edes viikon vihanneslaatikko.

Vaan elämä itse – sellaisena kuin se oikeasti on, ilman filttereitä ja ilman pakkoa olla “oikeanlainen”.

Hän avasi uuden luonnoksen ja kirjoitti otsikon:

“Mitä muuta on olemassa?”