Ei se ollut se Saarikoski

 

Siitä on hyvin kauan. Niin monta vuosikymmentä, että muistot ovat alkaneet käyttäytyä kuin sumu. Ne eivät katoa, mutta ne muuttavat muotoaan kun niitä katsoo.

Riitta oli kulkenut samoja polkuja päivästä toiseen, varoen poikkeamasta totutuista. Ja silti, jostain syystä, hänen elämäänsä alkoi ilmestyä runoilija.

Kun Riitta muistelee tapahtumia nyt, hän ymmärtää, että runoilija ei koskaan näyttäytynyt hänelle sattumalta. Viimeisen kerran se tapahtui paikassa jonka Riitta oli jälleen ohittanut kiireessä, haluamatta pysähtyä.

Maakellarin ovi oli narahtanut auki kuin se olisi vastustellut, kuin se olisi tiennyt, ettei sen olisi pitänyt päästää ketään ulos. Maasta nousi kylmä henkäys, ja sen keskeltä astui esiin mies, joka sanoi olevansa Saarikoski, tai ainakin jokin, joka käytti hänen muotoaan.

Hän oli valinnut nimen joka ei ollut hänen omansa, mutta jonka Riitta yhdisti rohkeuteen, vapauteen, runouteen, joka ei pyydä anteeksi.

Miehen takki oli harmaa kuin pölyn ja vuosikymmenten peittämä, mutta hänen silmissään paloi tumma valo. Hän pysähtyi kynnykselle, katsoi taivaalle, joka oli painunut matalaksi ja raskaanharmaaksi, ja näytti ihmettelevän jotakin, Riittaan katsomatta.

Aika ei ole pyörä, vaan ovi, ja minä tulin väärästä.

Hän poimi taskustaan kynän ja kirjoitti ajatuksensa paperilapulle. Sitten hän hymyili aavistuksen verran. Ei iloisesti, vaan kuin ihminen, joka on nähnyt liikaa eikä suostu elämään toisten tavoin. Hänen ympärillään ilma aaltoili, ja varjot pitenivät, vaikka aurinko ei ollut liikkunut. Jossain kaukana putosi lintu maahan, siivet yhä levällään.

Saarikoski sulki maakellarin oven perässään, mutta ovi ei enää sopinut karmiin. Se oli muuttunut. Tai ehkä maailma oli.

Hän lähti kävelemään kohti tietä, joka ei ollut ollut siinä vielä aamulla. Maa hänen jalkojensa alla tuntui pehmeältä, kuin se olisi yrittänyt muistaa hänen askeleensa.

Ja jokainen, joka myöhemmin kertoi nähneensä hänet, sanoi saman. Hänen varjonsa kulki eri tahtiin kuin hän itse.

Askeleet rahisevat sorassa, mutta ääni ei sovi rytmiin. Joko minä kävelen väärin, tai maa kuuntelee väärin, Saarikoski kertoi ystävilleen.

 

Maari Ellin kadonneet sanat

 

Maari Elli istui pöytänsä ääressä, sormet näppäimistöllä valmiina. Tänään hän kirjoittaisi novellikokoelmansa viimeisen tarinan. Sellaisen, joka poikkeaisi aikaisemmista, olisi täynnä yllättäviä käänteitä jopa hänelle itselleen.

Mutta sanat eivät suostuneet yhteistyöhön. Tuntui että hän oli sormiaan myöten luovan jumin suossa.

Maari Elli huokaisi ja yritti uudelleen. Hän kokeili jopa runomuotoa. Mikään ei tarttunut. Jokainen alku päättyi juuri siihen, alkuunsa. Hän googlasi ”Kirjoituskilpailuja”. Ei mitään kiinnostavaa, ja useimmat kouluikäisille tarkoitettuja. Hän oli ollut eläkkeellä jo yli kymmenen vuotta.

Lopulta Maari Elli nojautui taaksepäin ja tuijotti kyllästyneenä ruutua. Puuttui kipinä. Se pieni, oikukas, odottamaton ajatus, joka sytyttää koko kertomuksen. “Kipinää et voi pakottaa”, hän sanoi itselleen. “Mutta sen voit löytää.”

Hän nousi, kietaisi huivin kaulaan ja lähti ulos. Ehkä kipinä odotti häntä jossakin. Kadunkulmassa, olutkolpakossa, kahvikupissa, ohikulkijan hymyn takana.

Kun hän palaisi kotiin, tarina seuraisi perässä.

Pian Maari Elli istui tutussa kahvilassa. Kaunis teekannu oli kuin kutsu rauhoittumaan ja nauttimaan hetkestä, mutta hän olisi mieluummin kuunnellut tulevan kirjansa sivujen kahinaa sen äärellä. 

Viereisen pöydän alle oli pudonnut kellastunut, taiteltu paperilappu. Toiveikkaana hän nosti sen ylös, kuin merkkinä tulevasta. Lappu on tyhjä.

Ja silloin kipinä syttyi: Entä jos kertomukset etsivätkin kirjoittajaa, eikä päinvastoin?Tarina, joka ei suostunut syntymään, oli ehkä juuri nyt matkalla hänen luokseen.

Kuinka väärässä hän olikaan.

Sinä iltana Maari Elli kirjoitti tarinan siitä ettei tarinaa synny.

 

Kudottu kestämään

 

Yön hiljaisuudessa torpan lattialla räsymatto eli omaa elämäänsä. Se ei ollut koskaan aivan siinä missä sen piti olla. Päivisin kulunut matto näytti harmittomalta. Haalistuneita raitoja, vuosikymmenten sävyjä, lankoja jotka olivat nähneet enemmän kuin yksikään torpan asukkaista. 

Räsymatto on harvoin symmetrinen, niin ei  tämäkään. Sen raidat eivät sopineet yhteen, ja juuri siksi se oli niin uskallettu. Tai pakollinen, sillä valintaa oli tuskin ollut.

Öisin matto tuntui sitä paitsi liikkuvan. Ei paljon, vain sen verran että aamulla sen kulma oli kääntynyt. Sillä eihän kukaan halunnut tunnustaa uskovansa että raidat olivat vaihtaneet paikkaa.

Torpan väki ajatteli että nurkista tuleva veto teki tepposiaan. Sitten he alkoivat kuulla ääniä. Pientä, pehmeää kahinaa maton sisällä. Oliko hiiri uskaltautunut sittenkin sisälle ullakon kylmyydestä, tai oliko metsätorakka jättänyt edellispäivänä täytetyn tuohikorin?

Eräänä yönä torpan nuorin, Aino, heräsi siihen että matto oli siirtynyt aivan hänen vuoteensa viereen. Sen raidat tuntuivat sykkivän, kuin ne olisivat kutsuneet häntä. Aino nousi, varovasti, ja kosketti maton pintaa. Se oli lämmin, aivan liian lämmin kylmän torpan lattialle.

Kun hän painoi kätensä matolle, haaleat värit alkoivat liukua sormia pitkin. Ne kietoutuivat niiden ympärille kuin sumu.

Aino yritti vetäytyä kauemmas, mutta matto piti häntä otteessaan. Se halusi kertoa tarinan loppuun. Ehkä se halusi uuden muiston?

Aamulla torpan väki löysi maton jälleen keskeltä lattiaa. Sen raitojen joukossa oli kohollaan uusi raita - hennon vaaleansininen, kuin Ainon yöpaita. Mutta missä oli Aino?

Siitä lähtien räsymattoa ei enää siirretty. Se sai olla juuri siinä missä se halusi. Sillä jokainen tiesi, että matto muisti kaiken. Se odotti vain seuraavaa askelta lattialla.

Räsymattoja on monenlaisia. On sileitä ja ryppyisiä, suoria ja vääriä. On niitä, jotka ovat kulkeneet vuosikymmenten läpi ehjinä, ja niitä, joita on paikattu rakkaudella, kerros kerrokselta. Osa on hentoja, osa sitkeitä kuin vanha pellava. Jokainen niistä kantaa mukanaan jonkin tarinan, jonkin käden rytmin, jonkin kodin.

Aivan kuten me ihmisetkin. Meissäkin on solmuja ja repeämiä, sileitä kohtia ja äkillisiä mutkia. Meissä on haurautta ja voimaa, kerroksia, joita kukaan muu ei näe. Silti, tai ehkä juuri siksi, me olemme kokonaisia. Omalla tavallamme kudottuja.

 

 

Pääsiäisyönä

Pääsiäisyönä vallitsee outo kajastus. Ei pelottava, mutta levoton - kuin ympäröivä metsä ja kevään ensimmäinen ruohonkorsi pidättelisi hengitystään. Kun puiden oksat sitten alkavat liikkua eri tahtiin kuin tuuli, vanhan talon asukkaat mäen päällä valpastuvat.. Valot sammutettuina, mutta silmät auki he istuvat yhteen kokoontuneina, toisiinsa turvaten, kynttilän kajossa. Pääsiäisenä ei nukuta, ei ainakaan täällä.

Kylän vanhimmat kertovat tarinaa, jota kukaan ei enää ota vakavasti paitsi 98-vuotias leski Signe Kaarina. Että ennen vanhaan ihmiset tekivät pääsiäisyönä pienen rituaalin.
He jättivät jäljen. Pienen merkin, joka kertoi öisille valvojille että talo oli turvassa, elämisen tasapaino kunnossa ja hyvät lupaukset muistettu.

Mutta kun ihmiset unohtivat, vain öinen väki jäi kulkemaan nurkissa. Ne etsivät varmuutta siitä, että ihminen ja pimeys olivat kaikesta huolimatta liittolaisia. Hiipijät eivät halunneet häiritä ihmisiä vaan etsivät merkkejä siitä, että vanha sopimus ei ollut kadonnut täysin.

Signe Kaaarina sytytti kynttilän. Pienen, värisevän liekin, joka heijastui ikkunaan kuin toinen kuu. Sitten hän avasi oven ja asetti kynnyksen ulkopuolelle oksan. Ei suinkaan pajunkissoja, vaan vanhan omenapuun kuivuneen risun mikä oli katkennut talvimyrskyn kourissa puuvajan takana.

Lopuksi hän ripotteli sormillaan vihreää yrttisuolaa kynnyksen molemmin puolin.
Pieni ele, mutta vanha. Iäkkäämpi kuin hänen talonsa.

Hiipijät pysähtyivät. Lähimmäksi ulko-ovea uskaltautunut kohotti päätään ja näytti nyökkäävän. Toinen hänen takanaan perääntyi hitaasti. Kolmas oli jo kadonnut varjoihin kuin se olisi sulanut kuutamoon.

Ja sitten kaikki kolme olivat poissa. Vanhan kuusen varjossa oli vielä lunta, mutta yksikään kävijöistä ei jättänyt siihen jalanjälkeä.

Pääsiäisenä on oltava valppaana.

 

Näkymätön nainen

 

Nainen on uurastaja johon kaikki nojaa, mutta silti häntä ei huomata.

Hänestä on tullut varjo, mikä liukuu huoneesta toiseen äänettömästi, jopa pimeässäkin. Nainen tuntee itsensä näkymättömäksi. Ei siksi, ettei hän tekisi mitään, vaan siksi, että hän tekee kaiken. Lähihoitajana, kotiapulaisena, omaistyöntekijänä hän kantaa harteillaan muiden elämää silloinkin, kun omassa kehossa on jäljellä vain väsymys. Hän tekee työtään myöhäiseen yöhön asti. Ruokkii toiset ennen itseään, pesee jäljet arjesta ja maksaa hiljaa velat, joita kukaan ei edes muista nimetä. 

Näkymättömältä ei kysytä kuinka kauan ihminen voi olla tukirakenne ennen kuin alkaa murentua sisältä. Kaikki pysyy vielä koossa mutta hän alkaa kadota hitaasti tyhjyyteen, jota kutsutaan velvollisuudeksi.

Keittiö on hiljainen. Pesukone on pysähtynyt. Vain pyöreä seinäkello raksuttaa liian kovaa ja jossakin hurisee hissi. Kellonajasta hän tietää että postinkantaja on tulossa. Eteisessä kolahtaa. Pian nainen seisoo pöydän ääressä työvaatteissaan, käsi lepää ruskean kirjekuoren päällä. Kuori on painavampi kuin sen pitäisi olla. Virallinen logo yläkulmassa, hänen pitkä nimensä kirjain kirjaimelta huolellisesti tavattu.

Nainen oli onnistunut. Hän oli halunnut tuntea itsensä näkymättömäksi. Ja sellaisena ympäristökin oli oppinut tuntemaan hänet - kotihengettärenä, itsensä uhraavana ihmisenä joka ei aiheuta häiriöitä. Se oli ollut täydellinen suoja. Kukaan ei yhdistänyt naista nimeen, joka oli täyttänyt otsikot.

Hän oli jo taittanut kirjeen ja laskenut sen pöydälle, kun puhelin värähti. Ei soittosignaalia, ei nimeä näytöllä. Vain hiljainen viesti.

Luuletko todella, että en muista?

Naisen hengitys ei katkea, mutta se muuttuu painavammaksi. Tämä hetki on ollut olemassa koko ajan.

Toinen viesti ilmestyy ruudulle. Siinä on yksityiskohta mitä ei koskaan mainuttu pöytäkirjassa.

Hän hymyilee. Ei siksi, että olisi turvassa, vaan siksi, että tämä vahvistaa sen minkä hän on aina tiennyt. Pako ei ollut sittenkään loppu, vaan lykkäys.

Hän nousee, sammuttaa keittiön valon ja ottaa esiin laukun, joka on ollut valmiina koko ajan. Jos joku tietää, joku myös odottaa virhettä.

Mutta he ovat aliarvioineet hänet ennenkin. Ja tällä kertaa hän ei aio vain kadota. Hän aikoo päättää, kuka jää jäljelle.

 

 

 

Tänäänkään ei tapahtunut mitään?

 

Meidän postilaatikollamme on jotakin magiaa, mutta ei sellaista joka loistaa mystisesti sen sisältä. Taikuus tapahtuu ulkopuolella, siinä pienessä hiekkakaarteessa, joka toimii jonkinlaisena luonnon omana näyttämönä. Kun menen katsomaan onko tänäänkään mitään sanomia, maailma tuntuu hetken aikaa olevan yllättävän vilkas. Kuin kaikki ohikulkijat olisivat sopineet vuorotellen ilmestymisestä.

Ensimmäisenä tulee koiranulkoiluttaja. Lassie - eiväthän ne enää ole muodissa? Mies joka aina väittää, ettei hänen koiransa hauku, vaikka koira haukkuu juuri sillä hetkellä. Se katsoo minua kuin yrittäisi selittää, että tämä on vain keskustelua, ei haukkumista. Punatukkainen mies nyökkää minulle, punaturkkinen koira nyökkää perässä, ja molemmat jatkavat matkaa kuin olisivat suorittaneet yhdessä tärkeän diplomatian tehtävän. Miksi he eivät koskaan tule tervehtimään tien toiselle puolen?

Sitten postilaatikon eteen pysähtyy bussi ja ulos purkautuu viisi koululaista jotka hajautuvat eri suuntiin, sekä naapurin Jens kasseineen. Hän on hämmästyvinään aina kun tervehdin. - Mitä, sinäkin täällä? Tuttu bussinkuljettaja heilauttaa kättään. Salam aleikum. Rauha kanssanne, ystäväni.

Sitten mutkan takaa ilmestyy pyöräilijä sinisessä suojapuvussaan, kaksi pakkausta tarakan ympärillä. Kahvitermos ja sadehuppari? Auringon ja ulkoilman paahtama keski-ikäinen mies ohittaa paikan  joka päivä ympäri vuoden, kello puoli kolme, säästä huolimatta. Aina alamäkeä niin kovaa, että näyttää siltä kuin olisi matkalla olympialaisiin vaikka tie vie vain seuraavalle maatilan ohi kauemmas korpeen. Pyöräilijä ei koskaan tervehdi vaikka olemme nähneet toisemme vuosikausia aina samaan kellonaikaan. Ei tulisi mieleenkään pelästyttää häntä sanomalla "hei".

Joskus paikalle ilmestyy myös mystinen lenkkeilijä, joka ei koskaan näytä hengästyvän. Hän juoksee ohi niin kevyesti, että epäilen hänen olevan joko haltija tai erittäin motivoitunut eläkeläinen. Hän hymyilee, mutta en ole varma onko se ystävällisyyttä vai yritys peittää se, että hän on jo kolmatta kertaa saman päivän aikana kiertämässä samaa reittiä. Mutta niinhän minäkin olen.

Kun olen kerännyt laatikosta laskut, mainokset ja muun postin, käännyn takaisin kotiin päin. Tie hiljenee. Ei ketään. Ei ääniä. Vain minä, postilaatikko ja tunne siitä, että olin hetken osa jotakin mitätöntä arkista näytelmää, joka toistuu vain silloin kun kukaan muu ei huomaa.

Kotona kirjoitan mietteen aforismikilpailuun aiheella "Teitä on monenlaisia".

 

Inkarnaatio

 

Elinalla oli kaikkea koska hän eli sokeana satumaailmassa. Talo meren äärellä, jonka ikkunoista ilta-aurinko valui sisään joka ikinen päivä kuin hunaja. Myös keskellä talvea. Koskaan ikkunat eivät saastuneet meren suolasta, vaan olivat aina kristallinkirkkaat puhdistamatta. Elinalla oli työ kuin sulhanen jota muut eivät halunneet ja jossa hän luuli nimensä lausuttavan kunnioituksella. Aidot ihmiset ympärillä kadehtivat hänen menestystään tai niin hän ainakin kuvitteli. Mutta ne eivät olleet humaaneja, vaan AI:n tuottamia. Elina  ei kaivannut vapaa-aikaa. Viiikonloput olivat vain tuskallisen sitkeitä.

Öisin Elina heräsi samaan tunteeseen: kuin jokin olisi jäänyt auki. Se oli huone hänen sisällään, ja sen ovi natisi hiljaa tuulessa.

Eräänä aamuna hän huomasi peilin. Se ei ollut uusi, mutta hän ei muistanut koskaan todella katsoneensa siihen. Kehykset olivat tummuneet ajan myötä, ja lasi näytti syvemmältä kuin tavallinen peili. Kun Elina pysähtyi sen eteen, hänen heijastuksensa viipyi hetken liian kauan.

Peilissä oleva nainen hymyili, mutta hymy ei ollut aito tunteen  ilmaisu.

”Luulet että sinulla on kaikkea”, heijastus sanoi äänettömästi, huulien liikkuessa ilman ääntä.

Elina perääntyi. Hän vakuutti itselleen, että väsymys teki temppuja. Mutta seuraavana yönä peili ilmestyi uneen, ja sen takana avautui käytävä täynnä menetettyjä ovia.

Jokainen ovi oli hetki hänen todellisesta elämästään. Valintoja, jotka hän oli huolellisesti ja järkevästi…. jättänyt tekemättä. Yhden oven takana oli kaupunki, johon hän ei koskaan muuttanut. Toisen takana ihminen, jolle hän ei koskaan sanonut kyllä eikä ei. Kolmannen takana nainen, joka nauroi ääneen ilman syytä.

”Tässä ovat ne asiat, joita et mielestäsi menettänyt”, peili kuiskasi nyt. Mutta älä unohda että sinun menestyksesi on aina jonkun toisen kateus.