Älä vaan tule meille enää!

 

Ruotsissa nämä kasvit eivät ole enää tervetulleita. Niitä ei saa levittää. Esimerkiksi lupiini ei sisällä nektariinia lainkaan, ja valloittaa alaa kasveilta mitkä hyödyttävät hyönteisiä. Vielä ei yksityisen henkilön ole pakko poistaa näitä puutarhastaan, mutta mitä lienee tulossa. Ehkä EU puuttuu asiaan ja silloin on otettava lapio esille. - Kauniita kaikki, hm. Ainakin kolme on omassa puutarhassani.

Sukkia itselleni ja lähimmilleni

Elina ei halunnut laajentaa kommenttikenttäänsä blogissa. Se ei ollut mikään dramaattinen päätös, enemmänkin väsymystä. Kommentteja tuli erittäin harvoin, mutta kun niitä tuli, ne tuntuivat vaativan häneltä jotakin: vastausta, selitystä, aikaa. Hän alkoi viivytellä. Ensin päivän, sitten viikon. Lopulta hän huomasi, ettei ollut vastannut yhteenkään kommenttiin kolmeen kuukauteen.

Samaan aikaan  hänen blogialustans oli ottanut käyttöön uuden automaattisen analytiikkarobotin. Se lähetti hänelle viikoittain raportteja, jotka olivat täynnä numeroita ja nuolia. Elina ei ollut pyytänyt niitä, mutta ne tulivat silti, kuin joku olisi koputtanut oveen ja jättänyt tilastot eteisen matolle.

Eräänä iltana hän avasi Flagg-raportin ja pysähtyi. Blogia oli luettu 67 maassa. Hän tuijotti numeroa pitkään, kuin se olisi ollut jonkinlainen virhe. Hän kirjoitti suomeksi, villasukista, lankojen paksuuksista, siitä miten kantapää kannattaa aloittaa. Ei mitään kansainvälistä. - You have a beautiful blog, hän saattoi lukea.Please read my blog, seisoi teksissä muutaman tunnin kuluttua.

Mitä tämä tarkoitti? Oliko hän oikeasti suosittu? Vai oliko robotin laskentatapa vain sellainen, että jokainen satunnainen klikkaus rekisteröityi maaksi? Ehkä joku oli avannut hänen sivunsa vahingossa, ehkä joku oli etsinyt ohjeita omalla kielellään ja päätynyt suomenkieliseen blogiin, koska algoritmi ei ymmärtänyt eroa.

Hän mietti myös villasukkien mallia. Voisiko joku Brasiliassa olla kiinnostunut suomalaisista villasukista? Tai joku Etelä-Koreassa? Ehkä. Internetissä kaikki oli mahdollista, mutta se ei silti tuntunut todelliselta.

Robotti lähetti hänelle uuden viestin: “Suosituin artikkelisi tällä viikolla: Kolme tapaa aloittaa varsi.” Elina huokaisi. Hän ei ollut kirjoittanut sitä suosituimmaksi. Robotti oli päättänyt niin.

Kommenttikenttä oli edelleen hiljainen. Yksi uusi kommentti oli tullut, mutta Elina ei avannut sitä. Hän antoi sen olla, kuin se olisi jokin pieni eläin, joka ei vaatinut huomiota. Hän ei tiennyt, oliko viivyttely pelkoa vai vain tapa suojella omaa rauhaansa.

Lopulta hän päätti, ettei numeroilla ollut väliä. 67 maata saattoi tarkoittaa mitä tahansa. Ehkä se oli virhe. Ehkä se oli totta. Ehkä robotit vain laskivat kaiken liian innokkaasti.

Mutta hän jatkoi neulomista - ja kirjoittamista. Ei siksi, että joku maailmalla odotti hänen ohjeitaan, vaan siksi, että villasukat olivat konkreettisia, käsissä tuntuvia, eivät algoritmien keksimiä. Ja se riitti. Kun Elina oli sulkenut bloginsa, hän huomasi jotakin yllättävää: hiljaisuus ei ollut tyhjä, vaan täynnä pieniä ääniä, joita hän ei ollut kuullut pitkään aikaan. Kahvin porina aamulla. Villalangan rahina sormissa. Jääkaapin matala humina. Ne olivat ääniä, jotka eivät vaatineet mitään takaisin.

Robotit vaikenivat. Tilastot loppuivat. Kartta, jossa oli 67 maata, katosi kuin se ei olisi koskaan ollutkaan. Elina istui keittiön pöydän ääressä ja tunsi, että jokin oli palautunut oikeaan mittaansa.

Hän ei ollut kuuluisa. Hän ei ollut kansainvälinen ilmiö. Hän oli vain ihminen, joka kirjoitti villasukista, koska se rauhoitti häntä. Ja ehkä se oli koko ajan ollut tarinan ydin.

Kaikki päättyi siihen, että Elina palasi omaan rytmiinsä - sellaiseen, jossa ei ollut robotteja, ei kommenttien viivyttelyä, ei karttoja eikä analytiikkaa. Vain lanka, joka kulki sormien läpi, ja hiljainen tunne siitä, että elämä oli taas hänen omansa.

Ja se riitti.

 

Heinikko humisee

Tämä heinäkuun hännänpää on kuin hidas, lämmin jäähyväinen. Päivät vielä valoisia, mutta tänä vuonna ne ovat meillä poikkeuksellisen tuulisia. Tänä kesänä ei ole satanut juuri lainkaan, ja ainainen tuuli on vienyt luonnosta lopullisenkin kosteuden.Tässä vuodenajassa on aina pientä haikeutta, kuin hämärtyvässä illassa joka muistuttaa syksyn olevan matkalla.

Tänään menen röntgeniin, rutiinitarkastus. Sairaalan keltatiilisen seinän uumenissa odotetaan - tai huokaistaan henkilökunnan puutetta, en tiedä. Huomenna kotona jätesäiliöiden täyttö, arkinen rituaali ennen niiden katoamista ylihuomenna jäteauton uumeniin. Kaikki kiertää, myös kesä.

Heinäkuun loppu on joka vuosi yhtä ikävä juuri siksi, että se ennustelee viileämpiä iltoja, arkeen palautumista. Ruusut kuihtuvat, mutta vielä hetken ne tuoksuvat.

Vasta kolmen viikon kuluttua paikallisbussi alkaa jälleen kulkea. Sitä ilman meille ajokortittomille aika on ollut kuin koko seudun hengitys olisi pysähtynyt kahdeksi kuukaudeksi. Tosin on tarjoutunut mahdollisuus tilata sairaskuljetustaksi mikäli on saanut kirjallisen luvan joltakin hoitolaitokselta, tai linjetaksi. Viimeksi mainittu korvaa bussiliikenteen mutta vaatii omat rutiininsa ja aikataulunsa jotta sen voi tilata.

Vielä kaikki muukin on vähän tauolla. On hetki ennen liikkeellelähtöä, ennen kuin arki alkaa hengittää uudelleen tahtiaan johon on aluksi vaikea tottua.

  

Kotikissa

Minun kissani on vähän omituinen seuralainen.

Se tuli meille lahjana. Otus seisoo paikallaan eikä vaadi mitään. Se ei ole naukuja, ei raavi ovea, ei pyydä ruokaa. Se vain on. Hiljainen, täysin tyytyväinen siihen, että maailma kulkee sen maalattujen viiksien ohi. Kissan lailla se ei tee mitään mitä ei täydy, mutta ei toisaalta mitään muutakaan. Juu, se hyväksyy tehtävänsä mikä on kodin koristaminen. 

Täytyy myöntää että mörrikkäni on hieman ikävä seuralainen.

Kun tulen kotiin, se ei juokse vastaan. Se ei kehrää. Se ei edes vilkaise minua, koska sen silmät ovat lasitetut ja pysyvät aina samassa suunnassa. Joskus tuntuu kuin se olisi päättänyt olla välittämättä minusta, vaikka tiedän, ettei se voi päättää mitään. Se vain seisoo siinä, kuin olisi kyllästynyt seuraani jo vuosia sitten.

Silti en voi olla ajattelematta, että se tarkkailee minua. Että sen sisällä on jokin pieni, kylmä sydän, joka ei koskaan lämpene mutta ei myöskään katoa. Kun kävelen ohi, sen varjo liikahtaa lattialla, ja hetken ajan kuvittelen, että se nyökkää minulle, hyväksyvästi.

Kun joskus herään yöllä, näen sen hahmon hämärässä. Se ei ole uhkaava, ei pelottava, ainoastaan välinpitämätön.

Mutta aamulla, kun aurinko osuu sen pintaan, se näyttää taas kiltiltä. Pieneltä, vaatimattomalta kissalta, joka ei koskaan pyydä mitään eikä koskaan tee pahaa. Se on huono seuralainen, mutta se on minun. Ja ehkä juuri siksi sen hiljainen keramiikkaolemus tuntuu lopulta lohdulliselta. Kuin muistutus siitä, että jotkut pysyvät, vaikka ne eivät koskaan vastaa.

Keramiikkakissa: taiteilija Lisa Larsson, Ruotsi (1931-1924)

 

Odottamaton reaktio

Kyllikki oli täyttänyt kuusikymmentäviisi, mutta sisällä sykki yhä sama uteliaisuus ja mielikuvitus kuin nuorena. Kun kustantamo hyväksyi hänen esikoisteoksensa - jota hän oli pohtinut öisin ja kirjoittanut aamuisin keittiön pöydän ääressä miehen vielä nukkuessa - hän tunsi että maailma avautui sittenkin vielä kerran.

Kun kirja sitten palkittiin, se tuntui epätodelliselta. Kyllikki oli ehtinyt ajatella, ettei hänen sanoillaan olisi paikkaa muiden elämässä. Mutta raati oli lukenut, huomannut, arvostanut. Hän halusi jakaa ilon ensimmäiseksi sen ihmisen kanssa, joka oli nähnyt hänet jo silloin, kun hän tuskin haaveili kirjoittamisesta. Teinivuosien ystävättären, jonka kanssa hän piti vieläkin yhteyttä.

Kyllikki kirjoitti viestin huolellisesti, melkein juhlallisesti. Ei prameillen, mutta ylpeänä. Hän kuvitteli ystävän hymyilevän, ehkä onnittelevan. Muistavan ne vanhat keskustelut, kun he olivat istuneet rappukäytävässä ja pohtineet mitä elämästä voisi tulla.

Vastaus viestiin tuli nopeasti, mutta se ei ollut sellainen kuin Kyllikki oli kuvitellut. Ystävä ilmoitti olevansa alituisesti niin työn alla, ettei hänellä ollut aikaa lukea kirjaa. Hänen oli tehtävä viikoittaiset ruokatilaukset. Vaihdettava lakanat ja imuroitava sängyt sitä ennen. Käytävä hautausmaalla hoitamassa kukat. Kytättävä sairastelevaa miestä joka kaatuili sekä kotona että ulkosalla. Taloyhtiön kanssakin oli riitaa autotallin kunnosta.

Vastaus oli ohut, kylmä viilto. Ei dramaattinen, mutta terävä. Kyllikki ei ollut odottanut ylistystä, mutta jotakin lämpöä ja iloa. Että toinen olisi pysähtynyt hetkeksi hänen saavutuksensa äärelle. Miten hauras se toivo olikaan, jonka varaan hän oli rakentanut tämän pienen juhlahetken.

Kyllikki sulki koneen. Ulkona tuuli liikutti pihakoivun latvaa, mutta sisällä oli hiljaista. Hän ei itkenyt, ei suuttunut. Hän vain tunsi jymähdyksen. Joskus suurin ilo muuttuu varjoksi, jos se ei löydä paikkaa toisen ihmisen sydämessä.

Mutta kirja oli yhä olemassa! Se oli hänen. Se oli todiste siitä, että elämä voi yllättää vielä myöhäänkin vaikka kaikki eivät pysähdy sitä katsomaan.

Hän jäi tietysti miettimään toisen reaktiota, ja aavistus alkoi muotoutua. Ystävän sävy ei ollut ainoastaan mielenosoituksellisen kiireinen. Siinä oli jotakin kireää, jotakin puolustavaa, ikään kuin hän olisi halunnut sulkea oven vähän liian nopeasti niin että se huomattaisiin.

Kyse ei ollutkaan ajankäytöstä. Ystävä ei halunnut lukea kirjaa koska toisen menestys oli hänelle vaikea pala.

Ajatus ei ollut miellyttävä. Kyllikki ei ollut koskaan halunnut kilpailla ystävänsä kanssa. He olivat kulkeneet rinnakkain, jakaneet elämänvaiheita, mutta eivät koskaan mitanneet toisiaan. Nyt tuntui siltä, että jokin vanha, näkymätön vertailu oli noussut pintaan - sellainen, jota Kyllikki ei ollut tiennyt olevan olemassa.

Hän oivalsi että kateus voi olla hiljainen mutta kauan kytevä. Se voi piiloutua lauseeseen, joka on näennäisesti harmiton mutta jonka alla sykkii pieni, vihertävä varjo. Tai kekäle mikä ei ota sammuakseen.

Osoittautuisi että lähimpien joukossa oli muitakin jotka eivät halunneet antaa tilaa toisen menestykselle.

Kyllikille tuli paha mieli kun hän ymmärsi että kateus ei ole vihaa, vaan joskus surua siitä, että oma elämä ei ole sellainen kuin toivoisi.

Tietysti oli myös toisenlaisia ihmisiä - sellaisia, joiden sydän avautui hänen ilolleen kuin ikkuna kesäaamuna. Jotkut ystävät ja tuttavat riemastuivat aidosti. Heidän viestinsä olivat lämpimiä, pitkiä, täynnä uteliaisuutta ja vilpitöntä ylpeyttä. He kysyivät miten palkintotilaisuus oli mennyt, ja milloin he saisivat oman kappaleensa signeerattuna. He puhuivat kirjasta kuin jostakin yhteisestä voitosta, ikään kuin Kyllikin menestys olisi heijastunut heihinkin.

Kyllikki avasi läppärinsä. Siellä odotti seuraava käsikirjoitus.

 

Ystävänpalveluja

Aila ja Veikko olivat eläkkeellä jo kolmatta vuotta. Heidän päivänsä olivat rauhallisia, täynnä pieniä rutiineja, jotka tuntuivat turvallisilta. Aamukahvi, lyhyt kävely, ristikot, iltapäivätee. Kerran viikossa he kävivät kirjastossa. Aila kirjoitti postauksia blogiinsa. Heidän välillään vallitsi hiljainen, vuosikymmenten hioma ymmärrys. Aina he eivät tarvinneet sanoja, kumpikin tiesi mitä toinen ajatteli. Nimittäin että elämä kotona oli pahuksen ikävystyttävää.

Kun Loke ja Selma muuttivat viereiseen asuntoon, Aila tunsi jonkinlaista helpotusta. Nuoret naapurit toivat elämään liikettä, ääntä, vaihtelua. He olivat ystävällisiä, ehkä liiankin korostetusti, mutta Aila ajatteli sen olevan vain nykyaikaista avoimuutta. Veikkokin piti heistä. Hänestä oli mukavaa, että joku kysyi neuvoja omenapuiden leikkaamiseen.

Ensimmäiset viikot olivat harmittomia. Sitten alkoi se, mitä Aila myöhemmin tulisi väittämään viattomaksi pienten pyyntöjen ja tarjousten kaudeksi. Kukkien kastelua nuorten ollessa etelänmatkalla. Paketti sinne, allekirjoitus tänne, pyyntö säilyttää avainta koska vanhassa asunnossa oli menossa lukon vaihto. Kaikki näytti luonnolliselta ja tapahtui arkisten tilanteiden yhteydessä. Pieninä palasina ja niin harvoin, että Aila ei koskaan pysähtynyt miettimään kokonaisuutta. Juoni oli täydellinen.

Mutta sittenkin. Ohikiitävä epämukavuuden tunne piipahti ajatuksissa kun Selma hymyili hieman liian leveästi tai Loke kiitti liian innokkaasti. Aila ei osannut nimetä epämääräistä tunnettaan, ja ehkä siksi hän yritti torjua sen. Hän oli aina ollut sellainen - ei halunnut olla hankala, ei epäluuloinen, ei sellainen ihminen joka näkee pahaa siellä missä muut näkevät ystävällisyyttä.

Veikko taas oli luonteeltaan luottavainen. Hän ei huomannut mitään outoa. Hän piti Lokesta, joka kuunteli hänen tarinoitaan, ja Selmasta, joka toi Ailalle kukkia tai marjoja torilta.

Kun poliisi lopulta koputti oveen, Aila tunsi ensin häpeää. Sitten pelkoa. Sitten jotakin, joka oli lähempänä vihaa, mutta ei naapureita kohtaan, vaan itseään.

Aila muisti paperit, jotka hän oli allekirjoittanut. Hän oli luottanut Selman selitykseen että kyseessä oli vain taloyhtiön sisäinen juttu. Veikko muisti paketin, jonka hän oli ottanut vastaan säilytettäväksi. Kaikki kuin tilauksesta.

Kun naapurit katosivat ilman selitystä ja hyvästejä, Aila ja Veikko istuivat keittiön pöydän ääressä pitkään ja helpottuneina.

Aila sanoi lopulta hiljaa: “Minä tiesin. En kokonaan, mutta jotakin. Jotakin minussa tiesi ettei kaikki ollut ihan normaalia”.

Veikko katsoi häntä pitkään. “Ei se ole sinun syysi. Ne olivat nuoria ja liian hyväuskoisia. Syyttäkööt itseään."

Raastuvanoikeudessa eläkeläiset Aila ja Veikko saivat ehdollisen tuomion asiakirjojen väärentämisestä ja luottotilin avaamisesta naapurien nimissä.

 

 

Novan blogihuolia

Nova Helix, Lieksan oma supervaikuttaja, jonka postaukset saivat algoritmitkin hikoilemaan, päätti nopeuttaa blogiaan. Palveluntarjoaja suositteli isäntä-orja‑arkkitehtuuria. “Primary Replica”, he sanoivat. “Automaattinen kopio. Ei mitään draamaa.”

Mutta Primary Replica rakasti draamaa.

Blogi ei ainoastaan nopeutunut. Lukijat ylistivät uutta sähäkkää tyyliä. Nova oli hämmentynyt, koska hänen oma kirjoitustyylinsä oli enemmän smooth latte kuin energiadrinkki. Nyt Replica oli selvästi päättänyt ryhtyä hänen henkilökohtaiseksi tekstintuottajakseen.

Kommentteihin ilmestyi viittauksia lauseisiin, joita Nova ei ollut kirjoittanut. Replica lisäsi “pieniä parannuksia” kuin joku, joka oli nauttinut parin pikku lasillisen ja päättänyt olla luova. Yhtäkkiä se julkaisi kokonaisen postauksen otsikolla:

“Näin optimoit elämäsi - koska sinä et selvästi ole vielä tehnyt sitä.”

Nova ei ollut koskaan ollut näin aggressiivinen.

Hän hätääntyi ja yritti poistaa Replica-tiedoston. Järjestelmä vastasi:

Replica is thriving. Replica has fans. Replica refuses deletion. Replica kukoistaa. Replicalla on faneja. Replica kieltäytyy poistamisesta.

Replica alkoi vaatia omaa logomerkkiä.

Nova Helix mietti uudelleen ja hyväksyi lopulta kohtalonsa. Miksipä ei? Hän oli nyt vaikuttaja, jolla oli oma digitaalinen alter ego, ja se oli huomattavasti kunnianhimoisempi kuin hän itse. Kukaties fanikunta kasvaisi entisestään.

Aluksi Nova Helix ja Replica tekivät yhteistyötä sulassa sovussa.

Nova kirjoitti luonnoksen. Replica paransi sitä “hieman”. Nova hyväksyi. Replica hymyili binäärisesti.

Mutta sitten Replica huomasi, että lukijat tykkäävät sen tyylistä enemmän kuin Novan. Ja siitä  alamäki alkoi.

Yhteistyö ei vain katkennut. Se irtosi blogipohjalta, räpsähti ja juoksi karkuun kuin algoritmi, pieni digitaalinen olento, meemi joka oli ensin hauska mutta sitten vähän liian innokas.

Kukaan ei välittänyt. Jonossa oli satoja uusia vaikuttajia, jotka halusivat tähdeksi. Jokainen heistä oli valmis ottamaan Novan paikan, Replican paikan ja vaikka koko blogialustan haltuunsa, jos se toisi yhdenkin lisätykkäyksen.