Tämä tapahtui minulle 90-luvulla. Göteborgin messuilla oli meneillään joku turvallisuusnäyttely, ja
koska työpaikkani oli lähellä messutaloa menin sinne uteliaisuuttani. Ehkä näkisin
jotakin jännittävää, mystistä. Mielikuvitusta kutitteli. (Ilmeisesti näyttelyllä oli kiehtovampi nimi, mutta sitä en enää muista.)
Messuhallissa jäin heti tutkimaan Ruotsin suojelupoliisin Säpon montteria, kuin olisin astunut toiseen
todellisuuteen. Lasivitriinissä kiiltelivät vanhat mikrofonit, nappikuulokkeet
ja paksut nahkakantiset muistivihkot, joiden sivuilla oli salakirjoitusta. Tunnettujen
vakoilijoiden autenttisia varustuksia. Kiertelin montteria ihan huumassa.
Suojelupoliisin
mies oli huomioinut minut ja tuli puhuttelemaan.
- Teitä taitaa
kiinnostaa nämä vanhat menetelmät, olette olleet tässä niin pitkän tovin, mies sanoi
ja hymyili kuin olisi testannut reaktiotani. Kuuli kyllä heti että olin suomalainen, ajattelin.
Nyökkäsin, ja ennen
kuin ehdin tajutakaan, minusta otettiin valokuva. Miksi? Olivatko ne huomanneet että
päässäni oli peruukki, ja oliko se jotenkin epäilyttävää? (Pidin Lahdesta ostamaani tummaa tekotukkaa joskus huvikseni, ja hieman muotijuttukin se taisi olla siihen aikaan.) Sitten minut johdatettiin verhojen taakse, ja päähäni asetettiin kuulokkeet. Niistä kuului matalaa, särisevää ja nopeaa puhetta mistä en saanut mitään selvää. Ne olivat kuulemma nauhoituksia tunnetuilta vakoilijoilta jotka
olivat joskus olleet aivan tavallisia ihmisiä.
Yhtäkkiä tulin epäröiden mutta samalla innokkaasti maininneeksi että meidän sähköuruistamme kuului venäjänkielistä puhetta. Suomalaisena tiesin että se oli juuri venäjää, vaikka en ymmärtänyt kuin muutamia sanoja. Pitivätköhän he minua hieman hurahtaneena? Mutta nyt poliisin ilme muuttui. Hän kysyi missä asuin, ja alkoi tehdä merkintöjä muistivihkoonsa. Pyysi minua odottamaan kunnes hän hakisi paikalle
naispuolisen kollegan joka asui samalla paikkakunnalla kuin minä.
Hetken kuluttua istuin toisessa pienessä kopissa, jossa oli
vanha nauhuri ja kartta, johon oli merkitty radiotaajuuksia. Nyt poliiseja oli kaksi. He halusivat tietää oliko urkujen sisällä jokin vanha komponentti, ehkä radiovastaanotin. Enhän
minä tiennyt, olimme ostaneet urut halvalla Muurahaisten kirppiksestä.
Sitten poliisit tiedustelivat ruotsalaisesta avomiehestäni. Mitä tiesin hänestä? Jokainen kysymys
tuntui kuin he olisivat vetäneet esiin lankaa, jonka olettivat jatkuvan
jonnekin syvemmälle. He kysyivät myös naapureistamme tavalla, joka oli
näennäisen arkinen mutta selvästi tarkoituksella kerroksittain etenevä - kuin olisivat
testanneet, missä kohdassa jokin yksityiskohta alkaisi resonoida heidän omiin
epäilyksiinsä.
Sitten minulle kerrottiin että Göteborgissa, Kattegattia lähimpinä sijaitsevissa kaupunginosissa, oli aikoinaan tavallista että rannikolla oleilevat venäläiset kalastaja-alukset lähettivät niin
vahvaa radioliikennettä että riitti asettaa haarukka lieden levylle. Silloin alkoi kuulua venäjää. Mutta me emme asuneet rannikolla. Jossakin meidän lähettyvillämme
täytyi olla erittäin vahva lähetin.
Poliisi pyysi meitä
nauhoittamaan uruista kuuluvan puheen. Mikäli se ei olisi meille
mahdollista, he tulisivat auttamaan.
Juuri silloin emme
tehneet asialle mitään, kävimme vain uudelleen messuilla puhumassa samojen poliisien kanssa. Sitten mieheni sairastui äitinsä kuoltua, ja poistimme
urut kotoamme. Kun mies vähitellen parani, kaduimme että emme selvittäneet juttua, mutta nyt se oli liian myöhäistä.
Lopulta päätimme vaieta koko asiasta, sillä tuttavat vain virnistelivät ymmärtäväisen
näköisinä kun kerroimme, eivätkä kysyneet koskaan enempää. Katsoivat vain kummasti.
