Heinäkuun haaveita

 

Aamu on vielä viileä, mutta Sintra istuu jo ulkona kuin joku, joka on päättänyt että kesä kyllä toteuttaa hänen odotuksensa. Valkoviini on kirkasta, melkein läpinäkyvää. Kun valo osuu lasiin, näyttää siltä kuin hän joisi jalokiviä. Hän nostaa lasia hitaasti, ei juhliakseen vaan vahvistaakseen itselleen, että tämä on hänen valtakuntansa - katu, pöytä, tuoli, ohikulkevien varjot. Niinhän se onkin, arkisin, vuodet ympäriinsä, mutta toisella tavalla. Odottamaton tuulenpuuska saa servetin liikahtamaan kuin joku olisi kumartanut hänelle. Pakostakin se tuo mieleen lukuisat sakkolaput jotka lepattavat hänen ansiostaan autojen tuulilaseissa.

Sintra odottelee kärsimättömästi ensimmäistä ohikulkijaa joka miettii kuka tämä nainen oikein on.

Hän tuntee olevansa vihdoinkin täysin vapaa. Ja, yhtä tärkeää,  täysin näyttävä vaikka kukaan ei olisikaan katsomassa.

Sintra kantaa heinäkuun aamuhetkeä kuin se olisi ohut, kristallinen kruunu. Mutta sen alta tunkee yhä painajainen, joka yrittää takertua hänen kehoonsa. Parkkivahdin yksitoikkoinen työ, loputon kierros, jossa jokainen auto on vielä yksi lisää, jokainen ohikulkija ärsyke.

Hän yrittää unohtaa halveksitun työnsä. Siksi hän istuu katutarjoilussa, valkoviini timantin hohtoisena. Ikään kuin kaksi lasillista alkoholitonta juomaa sittenkin voisi huuhtoa mielestä harmaan rutiinin, monotonisen valvonnan.

Sintra nostaa lasinsa, maksaa laskunsa ja kun hän lopulta nousee katukahvilasta, hänen autonsa tuulilasissa lepattaa sakkolappu kuin kesän ensimmäinen varoitus siitä, ettei mikään pysy hallinnassa. Ei edes kuninkaallinen aamu.

 

 

Tilanteen vankina

Tämän hieman pelottavan kertomuksen kuulin keskustelupiirimme jäseneltä viime torstaina. Kutsukaamme häntä Jasmiinaksi. Vaikkapa tuoksuvan kesän kunniaksi. Jasmiinan sininen kissa kuvassa on muuten puusta veistetty. On hänellä eläväkin, punaturkkinen Niilo joka luulee itseään hyvin rohkeaksi. Juuri nyt Niilo vetelee päiväunia sohvassa.

Jasmiina ei ollut koskaan ajatellut, että digitaalinen ruokatilaus voisi muuttua jonkinlaiseksi identiteettikriisin esinäytökseksi. Hän oli tehnyt pitkän listan ja syöttänyt nettikaupan sivulle tosi suuren tilauksen. Helpotti. Nyt kun mies oli sairas ja hänellä itsellään ei ollut ajokorttia, oli kätevä saada kotiin kaikki painava tavara - perunat, maito, jugurtti, jauhot, kissanruokapurkit ja myös paljon kuivatavaraa mikä säilyisi kauan. Kun hän vihdoinkin oli valmis ja meni tavarakorin kautta kassalle, maksukortti hylättiin. Systeemi ei kuulemma tukenut sitä.

Hän tuijotti ilmoitusta kuin se olisi henkilökohtainen loukkaus. Tai pikemminkin vankeustuomio. Korttia ei voitu hyväksyä. Miksi? Kaikki oli kunnossa. Tilillä oli rahaa ja kortti oli voimassa vielä pari vuotta. Hän oli käyttänyt sitä joka viikko, ja tälläkin tunnetun marketin nettisivulla useaan otteeseen, viimeksi vain pari viikkoa sitten. Hän ei ollut tehnyt mitään epäilyttävää. Hän yritti yhä uudelleen, mutta järjestelmä käsitteli häntä kuin jotakuta joka ei täyttänyt ehtoja. Ikään kuin näkymätön tuomari olisi osoittanut häntä sormella ja sanonut: sinä et kelpaa. Jasmiina ei halunnut peruuttaa isoa tilaustaan, se oli vaatinut aikaa ja vienyt voimia. Nyt hän joutui hankkimaan uuden maksusysteemin, ja valitsi paperilaskun. Sellainen puolestaan vaati tilin luomisen toisen firman sivulle, ja lasku saapuisi vasta kuukauden kuluttua kun laskutusyritys oli tarkastanut hänen taloudellisen tilanteensa. Herranjestas, toivottavasti tavarat tulisivat sitä ennen.

Jasmiina tunsi suurta kiukkua ja samalla miltei häpeää, vaikka mitään hävettävää ei ollut. Hän lähetti tiukan kyselyn asiakaspalveluun ja päätti sieltä saapuneen neuvon jälkeen tehdä sen, mitä järkevä ihminen ei tekisi. Hän aloitti totaalisen digitaalisen suursiivouksen. Nettihistoriikit, koneeseen ladatut sivut, evästeet, välimuistit, automaattiset kirjautumiset - kaikki pois! Hän pyyhki koneen puhtaaksi kuin olisi yrittänyt poistaa jälkiä rikoksesta mitä ei ollut tehnyt.

Kun hän painoi Tyhjennä kaikki, hän tunsi pienen, typerän voitonriemun. Mutta sitä kesti vain lyhyen hetken.

Hyvin pian hän huomasi, että oli pyyhkinyt pois myös kaiken sen, mikä teki arjesta sujuvaa. Hän joutui kirjautumaan uudelleen moneen paikkaan ja luomaan uudet oikotiet hävinneiden tilalle. Järjestämään televisiokanaviensa valinnan uudelleen. Yksi hänen ahkerasti käyttämistään kuvantuotto-ohjelmista vaati uuden tilin luomisen. Vanhat kuvat olivat poissa.

Onneksi Jasmiina ei ollut poistanut kaikkein tärkeimpiä koodejaan. 

Hän oli yhä olemassa mutta tarvitsi järkytyksen lieventämiseen vahvistavia tippoja. Seuraavana päivänä kortti toimi moitteettomasti Alkon kassalla.

 

 

 

Ei yhtään liian aikaisin

Tänään rakennusmiehet tulevat hakemaan meiltä pois kylpyammeen. Jos sitä olisi käytetty edes joskus, kylmimpänä talvena, sen lähtö olisi selvästi haikea. Hyvästit jollekin, joka on palvellut.

Mutta nyt on kuin talosta vietäisiin pois esine, jota ei koskaan uskallettu ottaa omaksi. Ei siitä tullut kuvan kaltainen unelma mihin paeta arkea. Amme oli vain ollut lupaus rentoutumisesta, jota ei koskaan lunastettu - vähän kuin huone, jossa ei koskaan uskallettu nukkua.

Pelko vanhan talon vieläkin iäkkäämmän kaivon pumpusta on ollut kuin pieni, sitkeä varjo arjessa. Se on mennyt rikki jo kahdesti. Ammeen täyttäminen olisi vienyt puoli hermostunutta päivää. Kestäisikö pumppu edes?

Niinpä kun miehet tulevat tunnin kuluttua ja kantavat ammeen ulos, tunne ei ole menetys vaan kevennys. Jotain turhaa poistuu talosta. Tilalla on jo kaakeloitu suihkutila sekä valmiina itse suihku! Voimme asettaa sinne vaikka kuinka ylellisen suihkutuolin, ja siellä voin myös kuivattaa pyykkiä telineessä.

Vihdoinkin!

Tottakai huomaan kuinka ukko suree salaa.

Erikoisneuvonantajan seurassa

AI tuntuu ensikättelyssä erikoisneuvonantajalta jolla on perusteellinen vastaus kaikkeen, ja numeroidut viitteet lähteisiinsä. Parissa sekunnissa se selostaa tilanteen kuin tilanteen ja on hanakas auttamaan lisää. Alati avulias, ystävällinen ja positiivinen.

Hetken mielijohteesta näppäilin koneeseen edesmenneen isäni nimen ja kysyin miksi hänen sukunimensä kirjoitetaan väliviivalla. Yhdessä kirjoitettuna se olisi hyvin tavallinen supisuomalainen nimi. AI aloitti huiman kertomuksen nimen synnystä, isäni asuinpaikasta ja hänen ammatistaan. Kun huomautin että mikään ei täsmännyt, sain anteeksipyynnön ja kone alkoi suoltaa heti uutta, yhtä satumaista kertomusta isästäni, yhdestä elinkeinoelämän valtavaikuttajista. Itse asiassa isä oli vaatimaton mies joka oli toiminut  peruskoulun opettajana, mutta sitä en enää viitsinyt kertoa.

Seuraavaksi kysyin AI:lta että mitä tehdä kun ei huvita tehdä yhtään mitään. Hokus pokus, näin se kuulemma menee:

Kun mikään ei huvita, se ei ole merkki siitä että olet laiska tai että jokin olisi vikana. Se on merkki siitä, että jokin sisäinen rytmi on hidastunut. Joskus keho, joskus mieli, joskus molemmat. Ja silloin ei kannata pakottaa itseään, vaan avata tilaa pienille, kevyille liikkeille. Et ole yksin, eikä tämä tila ole vaarallinen. Se menee ohi, mutta sitä ei voi hoputtaa. Kyseessä voi olla tarve levätä, rauhoittua, saada olla hetki ilman vaatimuksia. Tarve saada jokin asia selkeyteen?

Kun mikään ei huvita, kyseessä voi olla pelkkä väliaikainen aivosumu, tarve levolle tai syvempi uupumus. Paras keino on hyväksyä tunne, madaltaa rimaa ja pilkkoa tekemiset pieniin osiin. Älä pakota itseäsi suuriin ponnistuksiin.

Salli lepo. Ota lupa hoitaa vain välttämättömyydet. Lepääminen ilman huonoa omaatuntoa palauttaa energiaa.

Tee jotain pientä. Siivoa yksi pöytä tai vastaa yhteen viestiin. Siirrä yksi tavara pöydältä toiseen. Avaa ikkuna. Pieni liike avaa  usein isomman ja saattaa herättää motivaation. Aivot rakastavat pieniä muutoksia.

Vaihda ympäristöä. Kävele korttelin ympäri tai avaa ikkuna. Raikas ilma ja maisemanvaihdos piristävät mieltä.

Tee jotain luovaa tai mekaanista. Kuuntele lempimusiikkiasi, lue kirjaa tai keskity johonkin rutiinitehtävään.

Joskus syvin oivallus syntyy siitä, että antaa tunteen olla. Joskus “ei huvita” on kehon tapa sanoa: nyt ei tehdä mitään. Ja kun sen hyväksyy, huvittaminen palaa yllättävän nopeasti.

Vähän sellaista kehnon ennustajan puppua (anteeksi kaikki muut selvännäkijät). Yhtä asiaa en kuitenkaan koskaan kysyisi, mutta on ihmisiä jotka ovat senkin tehneet.

 

 

Uni sulaa ennen heräämistä

 

Keskikesän ilta oli niin kuuma, että kukat alkoivat uneksia varjoista. Halpa-Göstan alesta ostettu vahakangas väreili ja ruudut alkoivat vaihtaa väriä. Kukkakimppu hengitti hitaasti, terälehdet taipuilivat kuin kelluvat kellot, ja lintu kukkien keskellä lauloi oudon sävelen.

Maisema alkoi sulaa. Kivet valuivat, taivas venyi, ja aurinko unohti laskea. Kaikki oli pysähtynyt hetkeen jolloin helle oli muuttunut uneksi, ja kukat olivat ainoat, jotka vielä jaksoivat hengittää.

Juuri kun messinkisen maljakon kylki alkoi valua vahakankaalle, tuuletin naksahti. Pieni, terävä ääni oli kuin särö unessa. Liena hätkähti hereille. Helle jää taakse, ja huoneessa on vain pysähtynyt ilma sekä kukkakimpun hiljainen varjo.

Hän tunsi miltei kiitollisuutta. Helle ei ollutkaan hänen huoneessaan, vaan unessa, jossa kaikki oli liikaa.

Herääminen oli kuin paluu varjoon. Ja varjo tuntui hyvältä.

Hiutaleiden ja hyvästien enteitä

 

Ulkona pyrytti omituisesti, kuin taivas olisi yrittänyt muistaa talven mutta unohtanut sen puolivälissä. Lumikristallit leijuivat alas kevyesti, mutta sulivat jo ennen maahan lätkähtämistään, jättäen jälkeensä vain kostean häivähdyksen ilmassa. Menneisyyden jäljet ikään kuin katosivat siihen.

Hän pysähtyi katsomaan ilmiötä joka muistutti keväästä mutta tuntui silti talven viimeiseltä, haparoivalta yritykseltä. Se enteili jotakin uutta, ehkä sellaista, joka ei vielä osannut ottaa muotoa. Hän ajatteli, että sää oli kuin hän itse: siirtymässä johonkin tuntemattomaan, sulamassa pois vanhasta, mutta vielä epäröiden ennen kuin uusi elämä ehtisi kunnolla alkaa.

Hän oli pakannut viimeisen arkkupaperin, sulkenut viimeisen vitriinin. Poikamies koko ikänsä, mutta ei koskaan yksin: suvun hautaustoimisto oli pitänyt hänet kiireisenä, surun ja seremonioiden keskellä. Nyt, eläkepäivien kynnyksellä, hän istui tyhjentyneessä työhuoneessa ja kuunteli hiljaisuutta, joka tuntui oudolta ilman kellon vaimeaa tikitystä.

Hän tunsi itsensä yksinäiseksi tavalla, joka ei näy ulospäin mutta tuntuu kehossa kuin hiljainen veto. Se ei ollut pelkkää ihmisten puutetta - olihan hän tottunut olemaan yksin - vaan jotakin syvempää. Kun työ, joka oli määrittänyt hänen päivänsä ja yönsä nyt katosi, katoasi myös se rytmi, jonka varassa hän on elänyt.

Vaikka paljonhan hän oli oleskellut huoneessa missä ei enää koskaan puhuttu. Hän mietti, oliko elämä mennyt ohi vai kulkenut hänen rinnallaan, rauhallisena kuin arkkujen puupinta.

Hän sulki toimiston oven takanaan viimeisen kerran. Ulkona sulavat lumihiutaleet saivat hänet pysähtymään. Ne eivät vain kadonneet ilmassa - ne veivät mukanaan jotakin hänen mielestään, jotakin yhtä tuttua kuin routaiseen maahan kaivettu kuoppa, joka aina merkitsi uusia hautajaisia. Mutta tämä katoaminen oli toisenlaista. Se ei ollut lopullinen, ei raskas, ei seremoniallinen. Se oli hiljainen, pehmeä häviämisen ele, joka muistutti siitä, miten elämäkin liukuu pois ilman suuria ääniä.

Hän ajatteli, että nuo hiutaleet eivät vieneet elämää, vaan avasivat tilaa. Kuopan sijaan ne kaivoivat hänen sisimpäänsä pienen, sulavan kolon, johon voisi ehkä kasvaa jotakin kevyempää kuin suru.

Hän huomasi hymyilevänsä, sillä nyt hän voisi vihdoinkin opetella elämään ilman hyvästejä.

Pinnan alla

 

Kun kuningatar astui veteen, kuu nousi hänen taakseen kuin vanha liittolainen. Vesi ei kylmentynyt, vaan avautui kuin lämmittävä kaiken kietova verho, ja sen alla leijuvat timantit alkoivat hitaasti kääntyä kohti, kuin ne olisivat muistaneet hänet.

Kuningatar ui eteenpäin ilman kiirettä. Jokainen veto sai metsälammen kuiskaamaan menneitä kruunajaisia, unohtuneita lupauksia ja salaisuuksia, jotka vain syvyydet olivat jaksaneet kantaa. Kun hän sukelsi, kruunu ei pudonnut. Se vain välähti kuun valossa ja muuttui hetkeksi joksikin, mitä kukaan ei ollut koskaan nähnyt. Hän ajatteli, että kruunu oli aina ollut liian äänekäs. Se kertoi hänelle, mitä hänen piti olla, mutta ei koskaan kysynyt, mitä hän halusi. Syvyydessä kruunu oli kevyempi, melkein lempeä - kuin se olisi ymmärtänyt, että täällä ei ollut hovin katseita, ei odotuksia, ei historiaa, joka painoi hartioita.

Ja kun hän lopulta nousi pintaan, timantit jäivät pyörimään lammen mutaisessa vedessä, kuin ne olisivat toivoneet, että hän olisi jäänyt vielä hetkeksi kuuntelemaan niiden kanssa hiljaista, vedenalaista laulua.

Hän toivoi että että jonakin päivänä toinen kuningatar uskaltaisi tulla tänne, syvyyteen, ja huomaisi ettei kruunu olekaan se, mikä loistaa