Erikoisneuvonantajan seurassa

AI tuntuu ensikättelyssä erikoisneuvonantajalta jolla on perusteellinen vastaus kaikkeen, ja numeroidut viitteet lähteisiinsä. Parissa sekunnissa se selostaa tilanteen kuin tilanteen ja on hanakas auttamaan lisää. Alati avulias, ystävällinen ja positiivinen.

Hetken mielijohteesta näppäilin koneeseen edesmenneen isäni nimen ja kysyin miksi hänen sukunimensä kirjoitetaan väliviivalla. Yhdessä kirjoitettuna se olisi hyvin tavallinen supisuomalainen nimi. AI aloitti huiman kertomuksen nimen synnystä, isäni asuinpaikasta ja hänen ammatistaan. Kun huomautin että mikään ei täsmännyt, sain anteeksipyynnön ja kone alkoi suoltaa heti uutta, yhtä satumaista kertomusta isästäni, yhdestä elinkeinoelämän valtavaikuttajista. Itse asiassa isä oli vaatimaton mies joka oli toiminut  peruskoulun opettajana, mutta sitä en enää viitsinyt kertoa.

Seuraavaksi kysyin AI:lta että mitä tehdä kun ei huvita tehdä yhtään mitään. Hokus pokus, näin se kuulemma menee:

Kun mikään ei huvita, se ei ole merkki siitä että olet laiska tai että jokin olisi vikana. Se on merkki siitä, että jokin sisäinen rytmi on hidastunut. Joskus keho, joskus mieli, joskus molemmat. Ja silloin ei kannata pakottaa itseään, vaan avata tilaa pienille, kevyille liikkeille. Et ole yksin, eikä tämä tila ole vaarallinen. Se menee ohi, mutta sitä ei voi hoputtaa. Kyseessä voi olla tarve levätä, rauhoittua, saada olla hetki ilman vaatimuksia. Tarve saada jokin asia selkeyteen?

Kun mikään ei huvita, kyseessä voi olla pelkkä väliaikainen aivosumu, tarve levolle tai syvempi uupumus. Paras keino on hyväksyä tunne, madaltaa rimaa ja pilkkoa tekemiset pieniin osiin. Älä pakota itseäsi suuriin ponnistuksiin.

Salli lepo. Ota lupa hoitaa vain välttämättömyydet. Lepääminen ilman huonoa omaatuntoa palauttaa energiaa.

Tee jotain pientä. Siivoa yksi pöytä tai vastaa yhteen viestiin. Siirrä yksi tavara pöydältä toiseen. Avaa ikkuna. Pieni liike avaa  usein isomman ja saattaa herättää motivaation. Aivot rakastavat pieniä muutoksia.

Vaihda ympäristöä. Kävele korttelin ympäri tai avaa ikkuna. Raikas ilma ja maisemanvaihdos piristävät mieltä.

Tee jotain luovaa tai mekaanista. Kuuntele lempimusiikkiasi, lue kirjaa tai keskity johonkin rutiinitehtävään.

Joskus syvin oivallus syntyy siitä, että antaa tunteen olla. Joskus “ei huvita” on kehon tapa sanoa: nyt ei tehdä mitään. Ja kun sen hyväksyy, huvittaminen palaa yllättävän nopeasti.

Vähän sellaista kehnon ennustajan puppua (anteeksi kaikki muut selvännäkijät). Yhtä asiaa en kuitenkaan koskaan kysyisi, mutta on ihmisiä jotka ovat senkin tehneet.

 

 

Uni sulaa ennen heräämistä

 

Keskikesän ilta oli niin kuuma, että kukat alkoivat uneksia varjoista. Halpa-Göstan alesta ostettu vahakangas väreili ja ruudut alkoivat vaihtaa väriä. Kukkakimppu hengitti hitaasti, terälehdet taipuilivat kuin kelluvat kellot, ja lintu kukkien keskellä lauloi oudon sävelen.

Maisema alkoi sulaa. Kivet valuivat, taivas venyi, ja aurinko unohti laskea. Kaikki oli pysähtynyt hetkeen jolloin helle oli muuttunut uneksi, ja kukat olivat ainoat, jotka vielä jaksoivat hengittää.

Juuri kun messinkisen maljakon kylki alkoi valua vahakankaalle, tuuletin naksahti. Pieni, terävä ääni oli kuin särö unessa. Liena hätkähti hereille. Helle jää taakse, ja huoneessa on vain pysähtynyt ilma sekä kukkakimpun hiljainen varjo.

Hän tunsi miltei kiitollisuutta. Helle ei ollutkaan hänen huoneessaan, vaan unessa, jossa kaikki oli liikaa.

Herääminen oli kuin paluu varjoon. Ja varjo tuntui hyvältä.

Hiutaleiden ja hyvästien enteitä

 

Ulkona pyrytti omituisesti, kuin taivas olisi yrittänyt muistaa talven mutta unohtanut sen puolivälissä. Lumikristallit leijuivat alas kevyesti, mutta sulivat jo ennen maahan lätkähtämistään, jättäen jälkeensä vain kostean häivähdyksen ilmassa. Menneisyyden jäljet ikään kuin katosivat siihen.

Hän pysähtyi katsomaan ilmiötä joka muistutti keväästä mutta tuntui silti talven viimeiseltä, haparoivalta yritykseltä. Se enteili jotakin uutta, ehkä sellaista, joka ei vielä osannut ottaa muotoa. Hän ajatteli, että sää oli kuin hän itse: siirtymässä johonkin tuntemattomaan, sulamassa pois vanhasta, mutta vielä epäröiden ennen kuin uusi elämä ehtisi kunnolla alkaa.

Hän oli pakannut viimeisen arkkupaperin, sulkenut viimeisen vitriinin. Poikamies koko ikänsä, mutta ei koskaan yksin: suvun hautaustoimisto oli pitänyt hänet kiireisenä, surun ja seremonioiden keskellä. Nyt, eläkepäivien kynnyksellä, hän istui tyhjentyneessä työhuoneessa ja kuunteli hiljaisuutta, joka tuntui oudolta ilman kellon vaimeaa tikitystä.

Hän tunsi itsensä yksinäiseksi tavalla, joka ei näy ulospäin mutta tuntuu kehossa kuin hiljainen veto. Se ei ollut pelkkää ihmisten puutetta - olihan hän tottunut olemaan yksin - vaan jotakin syvempää. Kun työ, joka oli määrittänyt hänen päivänsä ja yönsä nyt katosi, katoasi myös se rytmi, jonka varassa hän on elänyt.

Vaikka paljonhan hän oli oleskellut huoneessa missä ei enää koskaan puhuttu. Hän mietti, oliko elämä mennyt ohi vai kulkenut hänen rinnallaan, rauhallisena kuin arkkujen puupinta.

Hän sulki toimiston oven takanaan viimeisen kerran. Ulkona sulavat lumihiutaleet saivat hänet pysähtymään. Ne eivät vain kadonneet ilmassa - ne veivät mukanaan jotakin hänen mielestään, jotakin yhtä tuttua kuin routaiseen maahan kaivettu kuoppa, joka aina merkitsi uusia hautajaisia. Mutta tämä katoaminen oli toisenlaista. Se ei ollut lopullinen, ei raskas, ei seremoniallinen. Se oli hiljainen, pehmeä häviämisen ele, joka muistutti siitä, miten elämäkin liukuu pois ilman suuria ääniä.

Hän ajatteli, että nuo hiutaleet eivät vieneet elämää, vaan avasivat tilaa. Kuopan sijaan ne kaivoivat hänen sisimpäänsä pienen, sulavan kolon, johon voisi ehkä kasvaa jotakin kevyempää kuin suru.

Hän huomasi hymyilevänsä, sillä nyt hän voisi vihdoinkin opetella elämään ilman hyvästejä.

Pinnan alla

 

Kun kuningatar astui veteen, kuu nousi hänen taakseen kuin vanha liittolainen. Vesi ei kylmentynyt, vaan avautui kuin lämmittävä kaiken kietova verho, ja sen alla leijuvat timantit alkoivat hitaasti kääntyä kohti, kuin ne olisivat muistaneet hänet.

Kuningatar ui eteenpäin ilman kiirettä. Jokainen veto sai metsälammen kuiskaamaan menneitä kruunajaisia, unohtuneita lupauksia ja salaisuuksia, jotka vain syvyydet olivat jaksaneet kantaa. Kun hän sukelsi, kruunu ei pudonnut. Se vain välähti kuun valossa ja muuttui hetkeksi joksikin, mitä kukaan ei ollut koskaan nähnyt. Hän ajatteli, että kruunu oli aina ollut liian äänekäs. Se kertoi hänelle, mitä hänen piti olla, mutta ei koskaan kysynyt, mitä hän halusi. Syvyydessä kruunu oli kevyempi, melkein lempeä - kuin se olisi ymmärtänyt, että täällä ei ollut hovin katseita, ei odotuksia, ei historiaa, joka painoi hartioita.

Ja kun hän lopulta nousi pintaan, timantit jäivät pyörimään lammen mutaisessa vedessä, kuin ne olisivat toivoneet, että hän olisi jäänyt vielä hetkeksi kuuntelemaan niiden kanssa hiljaista, vedenalaista laulua.

Hän toivoi että että jonakin päivänä toinen kuningatar uskaltaisi tulla tänne, syvyyteen, ja huomaisi ettei kruunu olekaan se, mikä loistaa

Peilin reunassa vieläkin valo

Kun pukuhuoneen ovi sulkeutuu, huoneeseen jää vain hiljainen sähköinen surina ja vaniljan tuoksu, joka on tarttunut kaikkeen. Sulkapuuhkaan, pyyhkeeseen, jopa peilin reunoihin. Tanssijatar ei ole enää täällä, mutta hänen läsnäolonsa on. Se on jokaisessa esineessä, joka odotti aina häntä kuin pieni kuoro.

Pöydällä lepää punainen huulipuna, korkki halkeamilla. Se on nähnyt iltoja jolloin yleisö oli kylmä, ja iltoja jolloin joku itki takahuoneessa. Iltoja jolloin tanssijatar itse ei tiennyt, miksi oli lavalla.

Vieressä on pieni kulho glitteriä, joka on levinnyt pöydälle kuin tähtipöly. Glitter ei koskaan pysy siellä missä sen pitäisi. Se karkaa, kulkeutuu hiuksiin, lattialle, kengänpohjiin. Se on kuin tanssijattaren varjo. Kevyt ja levoton, aina liikkeessä.

Strassikorvakoruista toinen oli kadonnut vuosia sitten. Tanssijatar ei koskaan löytänyt sitä. Hän sanoi, että koru katosi sinä iltana, kun hän päätti jättää jonkun taakseen. Hän ei kertonut kenet. Sitten, eräänä iltana kadonnut koru makasi jälleen peilipöydällä.

Ennen kuin nainen sulki pukuhuoneen oven viimeisen kerran, hän kohotti leukansa peilin edessä ja hymyili. Vuosikymmenten kimallus ei kuitenkaan enää peittänyt väsymystä, joka oli hiipinyt hänen kehoonsa. Hän oli tanssinut läpi myrskyjen, rakastanut yleisöä, rakentanut itselleen elämän joka loisti kuin paljetit lavavalon alla. Muista hengittää ennen valoja...

Nyt hän astui ulos kadulle, jossa aamu oli harmaa ja hiljainen. Hän hymyili. Eläke ei ollut loppu, vaan uusi esiintymislava, jossa hän saisi vihdoin tanssia vain itselleen.

Illalla hän sytyttäisi uuden matkakynttilän. Uuden matkan liekin.

 

Kuka haravoi lunta järvellä?

Tämä tapahtui minulle monta vuotta sitten. Muutin vain lystikseni henkilöiden nimet. Meistä kahdesta minä en muuten ole se Ulla. 

Marita seisoi keittiön ikkunan ääressä kahvimuki kädessään ja tunsi tutun, pienen ärtymyksen piston nähdessään tumman hahmon järvellä. Haravan kanssa, jäällä? Keskellä lumisinta talvea, jolloin edes postilaatikolle ei viitsinyt mennä ilman syvää sisäistä valmistautumista.

Hän siristi silmiään. Hahmo liikkui kuin olisi päättänyt haravoida koko järven. Mitä ihmettä?

Ulla. Totta kai se oli Ulla. Kukapa muu.

Marita veti villatakin ylleen ja lähti ulos. Lumi narskui terävästi, äänellä joka muistutti häntä lapsuuden pakkasaamuista kun hengitys tuntui jäätyvän sieraimiin.

“Ulla! Mitä sinä teet?” hän huusi jo rannalta.

Naapuri kääntyi, posket punaisina ja harava kädessä kuin jonkinlainen epätoivoinen talvipuutarhuri.

“Minun silmälasini”, Ulla sanoi. “Ne putosivat jonnekin tänne lumen sekaan. En nähnyt mihin.”

Marita huokasi. Putosivat, tietenkin. Nenältä? Ullalle sattui aina kaikenlaista: avaimet katosivat, postit lensivät tuuleen, kerran hän oli onnistunut hukkaamaan polkupyöränsä pihalleen. Ulla jakeli auliisti puutarhastaan taimia naapureille ja tuli kaivamaan ne takaisin sitten kun ne olivat alkaneet menestyä paremmin toisten hoivissa. 

Eivät he koskaan olleet vetäneet yhtä köyttä, ei varsinaisesti, mutta Marita ei myöskään ollut ihminen joka jättäisi toisen jäätymään järvelle haravan kanssa.

Hän alkoi kävellä sinne tänne. Kaikkialla lumessa oli jalanjälkiä, eikä Ulla tietenkään muistanut missä hän oli vaeltanut.

Hetken päästä Marita huomasi jotain outoa. Kaksi ruohonkortta törrötti lumen alta. Nyt talvella, kaukana rantakaislikosta?

“Katso nyt tätä”, Marita mutisi ja kumartui. Korsissa oli punertava sävy, kuin ne olisivat saaneet auringonlaskun värin itseensä. Hän tarttui toiseen ja nykäisi.

Toinen korsi seurasi mukana. Ullan silmälasit. Sankojen päät törröttämässä kuin kaksi talven uhmavoimaa.

“Voi hyvä tavaton.” Ulla kuulosti sekä helpottuneelta että nololta. “Minä jo luulin että ne olivat vaikka pudonneet jonkun kalamiehen poraamaan aukkoon, täällähän on niitä kaikkialla.”

Marita ojensi lasit hänelle. “Sinun pitäisi laittaa niihin kaulanauha. Tai GPS.”

“Ehkä minun pitäisi laittaa GPS-paikannin itseeni”, Ulla sanoi ja pyyhki laseja hihallaan. “Minä olen sellainen kulkeva katastrofi.”

“Lähdetään pois”, Marita sanoi lopulta. “Täällä on kylmä.”

He kävelivät takaisin rantaan, ja Marita huomasi, että Ullan askel oli kevyempi nyt kun lasit olivat taas nenällä. Hän itse tunsi olonsa oudolla tavalla tyytyväiseksi, vaikka ei olisi koskaan myöntänyt sitä ääneen.

Kun he pääsivät pihalle, Ulla pysähtyi.

“Kiitos”, hän sanoi hiljaa. “Sinä olet yleensä se, joka löytää sen mitä minä kadotan.”

Marita kohautti olkapäitään. “Jonkunhan on tehtävä se. Enkä minä löytänyt koskaan rannekelloasi jonka pudotit kun aloitte rakentaa. Jossakin talon alla se kai tikittää vieläkin.”

Seuraavana aamuna Ulla soitti. ”Kuule, voisitko tulla tänne kun minulla on juuri pannukakku uunissa?”

Ihmeellistä, eihän Ulla yleensä tarjonnut hänelle mitään. Ehkä hän halusi kiittää avusta.

Ulla jatkoi. ”Ne soittivat nimittäin töistä ja ihmettelivät miksi en tullut. Ja minä kun luulin että tänään oli vapaapäiväni. Nyt on siis lennettävä, ajattelin että vahtisit uunia. Jätä se pannukakku sitten vaan tiskipenkille, pojat tulevat omilla avaimillaan tunnin kuluttua syömään.”

 

 

Epäilyjä

 

Vanhainkodin käytävillä oli aina sama tuoksu: kahvia, käsidesiä ja jotain, joka muistutti vanhoista kirjoista. Huone 214 oli kuitenkin oma maailmansa. Siellä asui Aili, 87, entinen kultasepänliikkeen omistaja, joka piti yhä sormessaan timanttisormusta, jonka hänen miehensä oli aikoinaan teettänyt hänelle. Se oli hänen ylpeytensä, muistonsa ja ankkurinsa.

Eräänä tiistaiaamuna hoitaja Mira huomasi jotain outoa. Sormus näytti väärältä. Liian kirkkaalta, liian kevyeltä, liian täydelliseltä. Hän ei sanonut mitään. Ailin tytär Sanna tuli iltapäivällä käymään ja huomasi saman asian.

Alkoi kuiskuttelu. “Onko täällä varas?” “Voisiko se olla Ailin uusi lähihoitaja, Mira, se tummahiuksinen? Vaikuttaa vähän hermostuneelta ja on sitä paitsi ainoa, joka on Ailin luona aamuisin. Hän on ainoa, joka tietää, että Aili laittaa sormuksen yöksi pieneen posliinikuppiin.

Mutta Mira tiesi enemmän kuin muut. Aili oli itse sanonut hänelle, että “vanhin tytär Sanna käy aina vähän järjestelemässä asioita”. Se ei kuulostanut aivan viattomalta kun Aili jatkoi. ”Sanna luulee, etten huomaa. Että en näe hänen käsiensä vapinaa, kun hän koskee sormukseeni. Että en ymmärrä, miksi hän käy niin usein, miksi hän sulkee oven, miksi hän katsoo minua kuin jotain olisi jo menetetty.

Kun Sanna seuraavan kerran tuli käymään, Mira päätti ottaa riskin. “Huomasitteko, että äitinne sormus on vaihtunut?” hän kysyi varovasti.

Sanna hymyili liian nopeasti. “Äiti on vanha. Hän muistaa väärin.”

Mutta Aili ei muistanut väärin. Hän oli heikentynyt, mutta ei tyhmä, ja illalla hän kuiskasi Miralle: “Tämä ei ole minun sormukseni. Sanna toi sen. Hän sanoi, että se on turvallisempi.”

Sanna ei ollut varas. Hän ei ollut ahne. Hän ei ollut edes pahantahtoinen.

Hän oli vain peloissaan.

Ailin oikea timanttisormus oli arvokas - ei vain rahallisesti, vaan tunnearvoltaan. Sanna oli kuullut huhuja, että vanhainkodissa oli aiemmin kadonnut koruja. Hän oli joskus nähnyt äitinsä nukahtavan sormus sormessaan ja pelännyt, että joku päivä se katoaisi.

Niinpä hän oli teettänyt täydellisen kopion. Hän oli vaihtanut sormuksen äidin nukkuessa, ajatellen suojelevansa tätä. Hän ei vain ollut uskaltanut kertoa äidilleen totuutta, koska pelkäsi tämän suuttuvan.

Mutta Aili ei suuttunut. Hän vain huokaisi ajatellessaan millaiseksi yhteiskunta oli muuttunut.

“Olisit tyttö vaan sanonut. En minä ole mikään museo. Jos sormus katoaa, se katoaa. Mutta minä haluan pitää sen.”

Sanna itki. Mira seisoi hiljaa vieressä, helpottuneena mutta myös hieman huvittuneena siitä, miten pienestä väärinkäsityksestä oli kasvanut melkein rikos.