Pizza Quattro ja piano

Nämä daamit sotkevat sekä kielet, numerot että käsitykset, mutta onneksi he eivät kuulu missään kohdassa seuraavaan tositarkoituksella kerrottuun tarinaan. Kuvan pianoa voi sen sijaan kuka tahansa hallita.

                                                                 ***

Pianon kannen avattuaan Endela Melartti huomasi sen heti.

Vanhassa kapeassa soittimessa oli aina ollut vain kolme valkoista kosketinta, joista yksi hieman kulunut.

Niitä oli yhä kolme, mutta kulunein oli vaihtunut uuteen, ja se oli samanlainen kuin toiset. Endela painoi kosketinta. Normaali ääni.

Sitten hän huomasi pianon kyljessä tuoreen naarmun, sellaisen mikä voi syntyä kun soitinta siirretään. Lattiassa näkyi selvä pölykantti. Pianon kimpussa oli käynyt joku jolla oli asiantuntemusta. Mutta miksi? Ovi oli kyllä aina lukittu, vai oliko? Endela oli viime viikkoina ollut rasittunut ja hajamielinen matkoilta palattuaan. Pianonvirittäjän työpaikat olivat ripoteltuina kuin saarekkeet kartalla, jokainen omassa kaukaisessa kolkassaan.

Tulisiko tuntematon takaisin? Endela päätti kätkeä mitättömän pahvilapun pianon reunalle, näkymättömiin. Jos soitinta liikutettaisiin uudelleen, lappu putoaisi. Sen verran tukeva se oli ettei se lentäisi mihinkään itsestään.

Kun pizzakartongista repäisty palanen sitten makasi lattialla pianon takana, Endelan kehoa kylmäsi. Hän tarkisti oven. Lukossa. Ikkunat. Kiinni. Hän mietti, pitäisikö soittaa poliisille. Ajatus tuntui liioitellulta, mutta jokin oli pielessä.

Hän oli juuri tarttumassa puhelimeen kun ovikello soi.

Endelan ystävät, konservatorion kurssitoverit Mira ja Jaro seisoivat ovella leveä hymy kasvoillaan, pientä pakettia hypistellen.

- Me ei maltettu odottaa enää. Mira meni suoraan asiaan ikään kuin Endela tietäisi mistä oli kysymys. - Sä valitit siitä pianosta niin monta kertaa kun et koskaan muka ehtinyt korjata sitä. Me vaihdettiin siihen uusi kosketin. Ja vähän säädettiinkin.

Endela tuijotti ystäviään. - Te siis kävitte mun asunnossa? Kaksi kertaa, häneltä lipsahti.

- No joo, Mira sanoi nolona. - Sä annoit meille vara-avaimen viime vuonna. Me haluttiin ihan vaan niinku yllättää sut. Mutta mistä sä muka voit väittää että me käytiin täällä kaks kertaa?

Endela ei vastannut.

Jaro ojensi mustavalkoisen paketin hänelle. - Siinä on vaan yks semmonen sulle tuttu juttu. Me ajateltiin Miran kanssa että sä haluat ehkä sen muistoksi.

Endela avasi paketin. Valkoinen pianon kosketin. Pieni kortti, värikäs akvarelli missä punatukkainen nainen soitti pianoa. Älä huoli. Piano ei liikkunut itsestään. Me liikutettiin. M&J.

Hän huokasi, ensin ärtyneenä, sitten helpottuneena. Ei mysteeriä. Ei vierasta tunkeilijaa. Vain ystäviä, jotka eivät ymmärtäneet kertoa ajoissa.

Endela ei ollut vihainen. Ei varsinaisesti. Mutta jokin hänessä halusi palauttaa tilanteen tasapainoon. Mira ja Jaro olivat tulleet luvatta asuntoon, ehkä valehdelleetkin, ja kaiken lisäksi naureskelleet yllätykselleen.

Hän päätti, että olisi heidän vuoronsa hämmästyä.

Sunnuntai-iltapäivän pianokonsertin aikana Endela kävi Miran ja Jaron taatusti tyhjässä työhuoneessa. Hänellä oli avain minimaaliseen korttelilokaaliin  ’hätätilanteita’ varten. Hän tiesi, että he säilyttivät siellä kamerakalustoa ja äänityslaitteita. Ennen kaikkea Jaron rakasta analogista nauhuria, jota tämä ei koskaan lainannut kenellekään.

Endela ei avannut nauhuria. Hän vain siirsi sen täsmälleen kolme senttiä vasemmalle. Kolme kosketinta. Jäljestä tuli hyvä.

Maanantaina Mira soitti.

- Endela… oletko sä käyny äskettäin meidän studiolla? Vaikka eilen kun me oltiin kirkkoa lämmittämässä ja konsertissa?

- En, en todellakaan, Endela sanoi rauhallisesti. - Miksi?

- Tiedäthän sä sen, Jaron antiikkisen nauhurin. Se on ehkä liikkunu! Pölykantista  sen huomasi, vaikka en mä ole ihan sata asiasta. Mutta kun me ei tosiasiassa siivota hirveän usein, niin nähtiin terävä jälki sen vieressä. Mira rupesi hermostumaan. - Ei ku niinhän se oli että Jaro näki ekaks kuinka pölyyn oli vedetty niinku jonkun sormella kolme paksua viivaa.

Endela piti pienen tauon. Juuri sopivan pitkän.

- Kuulostaa tutulta, hän sanoi. - Kuin kolme kosketinta.

Puhelimen toisessa päässä tuli hiljaista. - Okei. Me ansaittiin tuo.

Illalla Endela sai viestin Jaron numerosta. Sovitaan että kukaan ei enää koske kenenkään laitteisiin, ok?

Endela hymyili. Hän oli samaa mieltä.

Mutta hän ei kertonut, että oli teipannut pienen pahvipalan heidän työhuoneensa ovenkarmin taakse: Nyt meitä on neljä. Pizza Quattro.

Se oli vain vitsi. Mutta hän oletti että jompikumpi löytäisi sen joskus, ehkä kuukausien päästä, ja tuumisi tovin.

Mitä neljä? Miten niin Pizza Quattro?

Endelan mielestä tasapaino oli nyt täydellinen.

Björn Perborg, veistos "Piano".

Göteborgin kaupungin kokoelmat.

 

 

Björn Perborg, veistos "Piano" . Göteborgin kaupungin museo.

Pieleen menee

Siltä se näyttää. Testikuva, haluan nähdä ilmestyykö tämäkään postitus blogit.fi-sivulle. 

P.S. Tunnin kuluttua. Nyt ihme kyllä ilmestyi. 

Luulen tietäväni ainakin yhden syyn ongelmaan.

Syöttö onnistuu, mutta blogit.fi ei osaa tulkita tekemiäni (AI) sarjakuvia joissa on enemmän kuin yksi ruutu.  No, hyvä niinkin jos se on vain siitä kiinni. Luin myös että blogit.fi:llä ei ole asiakaspalvelua joten sieltä on turha odotella vastausta kyselyihin lähiajassa.

Nyt kun olen nikkaroimassa tätä postausta jälkeenpäin teen vielä yhden testin. Laitan tähän kaksiruutuisen vanhan "sarjakuvan" mikä ei aikaisemmin mennyt läpi blogit.fi-sivulle. Katsotaan toimiiko nyt. 

Juu!

Herrasmies Niisulan perukoilta

 

Kokeilen vielä kerran

Aluksi Leene luuli, että kyse oli viiveestä. Että palvelin yski, että järjestelmä päivittyi, että jokin pieni tekninen häiriö esti yhtäkkiä hänen bloginsa postauksia näkymästä verkossa. Hän tarkisti asetukset, päivitti sivun, kirjautui ulos ja takaisin sisään. Kaikki näytti olevan kunnossa paitsi se, mikä oli tärkeintä. Hänen tekstinsä eivät enää ilmestyneet minnekään.

Se tuntui ensin oudolta, sitten epäreilulta. Hän oli ollut Bloggerin käyttäjä yli kymmenen vuotta, rakentanut pienen mutta uskollisen lukijajoukon ja pitänyt yllä harrastusta mikä oli tuonut vaihtelua arkeen. Ja nyt, ilman selitystä, hänen äänensä oli kuin katkaistu. Leene mietti, oliko tehnyt jotakin väärin.

Ei varoitusta, selitystä eikä ei virheilmoitusta. Asiakaspalvelu ei edes vastannut hänen toistuviin kyselyihinsä. Postaukseni eivät enää näy blogit.fi‑sivulla. Onko palvelu ryhtynyt valikoivaksi vai olenko minä joutunut algoritmin hiljaiseen boikottiin?

Silence protocol. Hiljaisuuskäytäntö? Hän muisti lukeneensa sellaisesta. Se ei poista käyttäjää, ei estä kirjautumista, ei anna virheilmoituksia. Se vain lakkaa julkaisemasta hänen sisältöään.

Leene päättää tehdä vielä yhden yrityksen. Viimeisen. Miksipä ei? Pelkästään kritisoiva sisältö voi johtaa siihen että tekstiä ei julkaista, mutta ainahan voi toivoa, kipinän verran, vastausta asiakaspalvelusta.

                                                 ***

Se Leene istuu ehkä juuri kirjoittamassa tätä postitusta ja ihmettelemässä onko muitakin joille on tapahtunut sama asia, ja miten ongelma ratkesi.

 

Sadonkorjuun salaisuus

 

Josefine ja Salli lähtivät liikkeelle kuin kaksi koordinoitua sääennustetta. Kumpikin oli päättänyt asian.

Tänään viedään naapurille kukkakimppu ja vähän puutarhan antimia, kun sato on niin runsas ja päivästäkin tulossa kaunis.

Tyylikäs Josefine avasi portin ja asteli kadulle mukanaan porkkanoita, herneitä ja yksi ylpeä kesäkurpitsa. Valkoinen kukkakimppukin oli päätynyt mukaan. Samalla hetkellä Salli töpötteli vastaan omasta puutarhastaan, hänkin mustiin puettuna.

Naiset pysähtyivät keskelle tietä.

- No mutta… minä ajattelin tulla tuomaan sinulle kukkia ja vähän muuta. Ei mitään erikoista.

- Ja minä sinulle! On se kumma, että meillä oli sama idea. Ehkä ollaan jo niin tuttuja että ajatukset kulkevat yhteisessä langassa? Meidän kimputkin ovat niin identtiset, että ne voisivat mennä DNA-testistä läpi sisaruksina.

Molemmat purskahtivat nauruun.

- No mennään sitten kahville, kun kerran ollaan näin synkassa.

Ja niin he lähtivät kadun yli, kunnes Salli pysähtyi. - Muuten, minä en löydä helmiäni mistään. Vähän outoa.

Josefine näytti yhtäkkiä epäröivän  ja hidasti askeliaan. - Kuule Salli, jos sittenkin mentäisiin teille. Sopisiko se sinulle? Mies ei nimittäin ole kunnossa ja jäi tänään vuoteeseen. Ei varmaan mitään vaarallista, mutta kuitenkin.

Niin tehtiin, mutta Salli mietti miksi toinen valehteli. Hän oli nähnyt miehen pari tuntia aikaisemmin töihin lähdössä, firman auto täynnä työkaluja. No, syitähän voi olla monenlaisia eikä aina haluttanut kertoa totuutta edes naapurille.

Kun naiset lopulta istuivat kahvipöydän ääreen, molempien mielessä kävi sama ajatus.

On tämä elämä aika hauskaa, kun sen antaa olla.

Mutta juuri kun kaikki näytti rauhalliselta Josefine tunsi piston vatsassaan, eikä se johtunut Sallin vahvasta kahvista. Hyvä että tulimme tänne, luojan kiitos että emme menneet minun luokseni. Hän oli unohtanut jotakin erittäin kiusallista.

Sallin helmet.

Ne makasivat esillä Josefinen keittiön pöydällä. Hän oli aikonut viedä ne panttilainaamoon, mutta se avautuisi vasta huomenna. - Jos Salli olisi tullut minun luokseni - voi hyvänen aika.

          ***

Salli oli varma asiasta. Hän oli huomannut helmien kadonneen kampauspöydältä jo edellisenä päivänä.  Ja Josefine oli ollut ainoa, joka oli käynyt hänen luonaan juuri silloin ja pistäytynyt makuuhuoneessa katsomassa Sallin uusia verhoja.

Salli ei halunnut epäillä ystäväänsä mutta tunne oli yhtä itsepäinen kuin pieni kivi kengässä. Se hiersi, vaikka hän yritti olla ajattelematta sitä.

Ja niin he istuivat kahvipöydässä - kaksi naapuria ja yksi totuus. Se odotti huomista yhtä kärsivällisesti kuin helmet Josefinen keittiön pöydällä.

 

 

 

Tänään uutisoitua (IS)

 

Sarjakuvat pistorasiasta?

 

Täytyihän minun lopulta kokeilla tekniikkaa, ja renkini Alpo-Iivo on heti juonessa mukana. Minä en piirtänyt viivaakaan, mutta yhteistyöprojekti oli jännää. 

Ei kaikkea tarvitse tehdä itse. Minäkin annan robotin kantaa valmiin pullataikinan kotiin kun haluan leipoa.