Odottamaton reaktio

Kyllikki oli täyttänyt kuusikymmentäviisi, mutta sisällä sykki yhä sama uteliaisuus ja mielikuvitus kuin nuorena. Kun kustantamo hyväksyi hänen esikoisteoksensa - jota hän oli pohtinut öisin ja kirjoittanut aamuisin keittiön pöydän ääressä miehen vielä nukkuessa - hän tunsi että maailma avautui sittenkin vielä kerran.

Kun kirja sitten palkittiin, se tuntui epätodelliselta. Kyllikki oli ehtinyt ajatella, ettei hänen sanoillaan olisi paikkaa muiden elämässä. Mutta raati oli lukenut, huomannut, arvostanut. Hän halusi jakaa ilon ensimmäiseksi sen ihmisen kanssa, joka oli nähnyt hänet jo silloin, kun hän tuskin haaveili kirjoittamisesta. Teinivuosien ystävättären, jonka kanssa hän piti vieläkin yhteyttä.

Kyllikki kirjoitti viestin huolellisesti, melkein juhlallisesti. Ei prameillen, mutta ylpeänä. Hän kuvitteli ystävän hymyilevän, ehkä onnittelevan. Muistavan ne vanhat keskustelut, kun he olivat istuneet rappukäytävässä ja pohtineet mitä elämästä voisi tulla.

Vastaus viestiin tuli nopeasti, mutta se ei ollut sellainen kuin Kyllikki oli kuvitellut. Ystävä ilmoitti olevansa alituisesti niin työn alla, ettei hänellä ollut aikaa lukea kirjaa. Hänen oli tehtävä viikoittaiset ruokatilaukset. Vaihdettava lakanat ja imuroitava sängyt sitä ennen. Käytävä hautausmaalla hoitamassa kukat. Kytättävä sairastelevaa miestä joka kaatuili sekä kotona että ulkosalla. Taloyhtiön kanssakin oli riitaa autotallin kunnosta.

Vastaus oli ohut, kylmä viilto. Ei dramaattinen, mutta terävä. Kyllikki ei ollut odottanut ylistystä, mutta jotakin lämpöä ja iloa. Että toinen olisi pysähtynyt hetkeksi hänen saavutuksensa äärelle. Miten hauras se toivo olikaan, jonka varaan hän oli rakentanut tämän pienen juhlahetken.

Kyllikki sulki koneen. Ulkona tuuli liikutti pihakoivun latvaa, mutta sisällä oli hiljaista. Hän ei itkenyt, ei suuttunut. Hän vain tunsi jymähdyksen. Joskus suurin ilo muuttuu varjoksi, jos se ei löydä paikkaa toisen ihmisen sydämessä.

Mutta kirja oli yhä olemassa! Se oli hänen. Se oli todiste siitä, että elämä voi yllättää vielä myöhäänkin vaikka kaikki eivät pysähdy sitä katsomaan.

Hän jäi tietysti miettimään toisen reaktiota, ja aavistus alkoi muotoutua. Ystävän sävy ei ollut ainoastaan mielenosoituksellisen kiireinen. Siinä oli jotakin kireää, jotakin puolustavaa, ikään kuin hän olisi halunnut sulkea oven vähän liian nopeasti niin että se huomattaisiin.

Kyse ei ollutkaan ajankäytöstä. Ystävä ei halunnut lukea kirjaa koska toisen menestys oli hänelle vaikea pala.

Ajatus ei ollut miellyttävä. Kyllikki ei ollut koskaan halunnut kilpailla ystävänsä kanssa. He olivat kulkeneet rinnakkain, jakaneet elämänvaiheita, mutta eivät koskaan mitanneet toisiaan. Nyt tuntui siltä, että jokin vanha, näkymätön vertailu oli noussut pintaan - sellainen, jota Kyllikki ei ollut tiennyt olevan olemassa.

Hän oivalsi että kateus voi olla hiljainen mutta kauan kytevä. Se voi piiloutua lauseeseen, joka on näennäisesti harmiton mutta jonka alla sykkii pieni, vihertävä varjo. Tai kekäle mikä ei ota sammuakseen.

Osoittautuisi että lähimpien joukossa oli muitakin jotka eivät halunneet antaa tilaa toisen menestykselle.

Kyllikille tuli paha mieli kun hän ymmärsi että kateus ei ole vihaa, vaan joskus surua siitä, että oma elämä ei ole sellainen kuin toivoisi.

Tietysti oli myös toisenlaisia ihmisiä - sellaisia, joiden sydän avautui hänen ilolleen kuin ikkuna kesäaamuna. Jotkut ystävät ja tuttavat riemastuivat aidosti. Heidän viestinsä olivat lämpimiä, pitkiä, täynnä uteliaisuutta ja vilpitöntä ylpeyttä. He kysyivät miten palkintotilaisuus oli mennyt, ja milloin he saisivat oman kappaleensa signeerattuna. He puhuivat kirjasta kuin jostakin yhteisestä voitosta, ikään kuin Kyllikin menestys olisi heijastunut heihinkin.

Kyllikki avasi läppärinsä. Siellä odotti seuraava käsikirjoitus.

 

Ystävänpalveluja

Aila ja Veikko olivat eläkkeellä jo kolmatta vuotta. Heidän päivänsä olivat rauhallisia, täynnä pieniä rutiineja, jotka tuntuivat turvallisilta. Aamukahvi, lyhyt kävely, ristikot, iltapäivätee. Kerran viikossa he kävivät kirjastossa. Aila kirjoitti postauksia blogiinsa. Heidän välillään vallitsi hiljainen, vuosikymmenten hioma ymmärrys. Aina he eivät tarvinneet sanoja, kumpikin tiesi mitä toinen ajatteli. Nimittäin että elämä kotona oli pahuksen ikävystyttävää.

Kun Loke ja Selma muuttivat viereiseen asuntoon, Aila tunsi jonkinlaista helpotusta. Nuoret naapurit toivat elämään liikettä, ääntä, vaihtelua. He olivat ystävällisiä, ehkä liiankin korostetusti, mutta Aila ajatteli sen olevan vain nykyaikaista avoimuutta. Veikkokin piti heistä. Hänestä oli mukavaa, että joku kysyi neuvoja omenapuiden leikkaamiseen.

Ensimmäiset viikot olivat harmittomia. Sitten alkoi se, mitä Aila myöhemmin tulisi väittämään viattomaksi pienten pyyntöjen ja tarjousten kaudeksi. Kukkien kastelua nuorten ollessa etelänmatkalla. Paketti sinne, allekirjoitus tänne, pyyntö säilyttää avainta koska vanhassa asunnossa oli menossa lukon vaihto. Kaikki näytti luonnolliselta ja tapahtui arkisten tilanteiden yhteydessä. Pieninä palasina ja niin harvoin, että Aila ei koskaan pysähtynyt miettimään kokonaisuutta. Juoni oli täydellinen.

Mutta sittenkin. Ohikiitävä epämukavuuden tunne piipahti ajatuksissa kun Selma hymyili hieman liian leveästi tai Loke kiitti liian innokkaasti. Aila ei osannut nimetä epämääräistä tunnettaan, ja ehkä siksi hän yritti torjua sen. Hän oli aina ollut sellainen - ei halunnut olla hankala, ei epäluuloinen, ei sellainen ihminen joka näkee pahaa siellä missä muut näkevät ystävällisyyttä.

Veikko taas oli luonteeltaan luottavainen. Hän ei huomannut mitään outoa. Hän piti Lokesta, joka kuunteli hänen tarinoitaan, ja Selmasta, joka toi Ailalle kukkia tai marjoja torilta.

Kun poliisi lopulta koputti oveen, Aila tunsi ensin häpeää. Sitten pelkoa. Sitten jotakin, joka oli lähempänä vihaa, mutta ei naapureita kohtaan, vaan itseään.

Aila muisti paperit, jotka hän oli allekirjoittanut. Hän oli luottanut Selman selitykseen että kyseessä oli vain taloyhtiön sisäinen juttu. Veikko muisti paketin, jonka hän oli ottanut vastaan säilytettäväksi. Kaikki kuin tilauksesta.

Kun naapurit katosivat ilman selitystä ja hyvästejä, Aila ja Veikko istuivat keittiön pöydän ääressä pitkään ja helpottuneina.

Aila sanoi lopulta hiljaa: “Minä tiesin. En kokonaan, mutta jotakin. Jotakin minussa tiesi ettei kaikki ollut ihan normaalia”.

Veikko katsoi häntä pitkään. “Ei se ole sinun syysi. Ne olivat nuoria ja liian hyväuskoisia. Syyttäkööt itseään."

Raastuvanoikeudessa eläkeläiset Aila ja Veikko saivat ehdollisen tuomion asiakirjojen väärentämisestä ja luottotilin avaamisesta naapurien nimissä.

 

 

Novan blogihuolia

Nova Helix, Lieksan oma supervaikuttaja, jonka postaukset saivat algoritmitkin hikoilemaan, päätti nopeuttaa blogiaan. Palveluntarjoaja suositteli isäntä-orja‑arkkitehtuuria. “Primary Replica”, he sanoivat. “Automaattinen kopio. Ei mitään draamaa.”

Mutta Primary Replica rakasti draamaa.

Blogi ei ainoastaan nopeutunut. Lukijat ylistivät uutta sähäkkää tyyliä. Nova oli hämmentynyt, koska hänen oma kirjoitustyylinsä oli enemmän smooth latte kuin energiadrinkki. Nyt Replica oli selvästi päättänyt ryhtyä hänen henkilökohtaiseksi tekstintuottajakseen.

Kommentteihin ilmestyi viittauksia lauseisiin, joita Nova ei ollut kirjoittanut. Replica lisäsi “pieniä parannuksia” kuin joku, joka oli nauttinut parin pikku lasillisen ja päättänyt olla luova. Yhtäkkiä se julkaisi kokonaisen postauksen otsikolla:

“Näin optimoit elämäsi - koska sinä et selvästi ole vielä tehnyt sitä.”

Nova ei ollut koskaan ollut näin aggressiivinen.

Hän hätääntyi ja yritti poistaa Replica-tiedoston. Järjestelmä vastasi:

Replica is thriving. Replica has fans. Replica refuses deletion. Replica kukoistaa. Replicalla on faneja. Replica kieltäytyy poistamisesta.

Replica alkoi vaatia omaa logomerkkiä.

Nova Helix mietti uudelleen ja hyväksyi lopulta kohtalonsa. Miksipä ei? Hän oli nyt vaikuttaja, jolla oli oma digitaalinen alter ego, ja se oli huomattavasti kunnianhimoisempi kuin hän itse. Kukaties fanikunta kasvaisi entisestään.

Aluksi Nova Helix ja Replica tekivät yhteistyötä sulassa sovussa.

Nova kirjoitti luonnoksen. Replica paransi sitä “hieman”. Nova hyväksyi. Replica hymyili binäärisesti.

Mutta sitten Replica huomasi, että lukijat tykkäävät sen tyylistä enemmän kuin Novan. Ja siitä  alamäki alkoi.

Yhteistyö ei vain katkennut. Se irtosi blogipohjalta, räpsähti ja juoksi karkuun kuin algoritmi, pieni digitaalinen olento, meemi joka oli ensin hauska mutta sitten vähän liian innokas.

Kukaan ei välittänyt. Jonossa oli satoja uusia vaikuttajia, jotka halusivat tähdeksi. Jokainen heistä oli valmis ottamaan Novan paikan, Replican paikan ja vaikka koko blogialustan haltuunsa, jos se toisi yhdenkin lisätykkäyksen.

 

 

Oma paikka kullankallis

Mutta ehkä pitäisi tehdä jotakin...

 

Näkymätön inventaario

 

Epäröintiyhdistys Lätty perustettiin alun perin siksi, että kukaan ei ollut aivan varma, pitäisikö se perustaa. Mutta koska turvallisuus ei ollut enää mitään itsestään selvää kauppatavaraa, yhdistys käynnistettiin. Ensimmäinen kokous pidettiin torstaina, tai ehkä keskiviikkona. Pöytäkirja on yhä tarkistamatta koska sihteeri ei halua vaikuttaa liian varmalta. “Ehkä, mahdollisesti” oli yhdistyksen motto. Se oli painettu banderolliin taatusti haalistuvalla musteella, jotta kukaan ei joutuisi tuntemaan liiallista sitoutumista.

Mutta mediat olivat sitä mieltä että epäröinti ei riittänyt. Rikollisuuden väitettiin jo olevan täällä. Ei mitään suurta, ei mitään järjestäytynyttä. Vain outoa, hiljaista, luonnonmukaista toimintaa, joka oli alkanut levitä kuin kevätpöly.

Ensimmäinen tapaus tuli mehiläistarhurien kautta. Kimalaiset, ne pörröiset, viattomat, kesäpäivien lempeät vieraat, olivat alkaneet murtautua pesiin. Ne eivät enää tyytyneet kukkiin, vaan veivät hunajan suoraan varastoista, kuin pienet, surisevat robinhoodit, mutta eivät jakaneet mitään kenellekään.

Epäröintiyhdistys kutsuttiin arvioimaan tilannetta. Kokous kesti neljä tuntia, koska kukaan ei halunnut sanoa ääneen, että kimalaiset olivat ehkä vain kyllästyneet siihen, että ihmiset hamstrasivat kaiken itselleen. Lopulta päätettiin, että asiaa pitäisi tutkia lisää, mutta ei liian innokkaasti, ettei loukattaisi hyönteisiä.

Toinen uutinen oli vielä hämmentävämpi. Eläkelaitos ilmoitti, että useat jo edesmenneet henkilöt olivat jatkaneet eläkkeen nostamista. Kukaan tiennyt miten. Joku väitti nähneensä hautausmaalla yhden heistä - miehen, joka tarkisti tilinsä puhelimella ja mutisi: “Inflaatio ei lopu kenenkään poismenoon.”

Epäröintiyhdistys ei halunnut ottaa kantaa. Se pelkäsi, että jos kuolleet todella nauttivat eläkettä, heillä oli siihen ehkä jokin metafyysinen oikeus. Toisaalta, jos he eivät nauttineet, olisi ikävää syyttää heitä turhaan. Yhdistys päätti kirjoittaa lausunnon, joka ei sanonut mitään, mutta kuulosti siltä kuin se sanoisi paljon.

Kun uutisia alkoi kerääntyä lisää, absurdi uhkasi muuttui arjeksi.

Varjot olivat alkaneet liikkua ilman omistajiaan koska nämä olivat kadottaneet nimensä. Eräs varjo oli nähty jonottamassa uutta kirjastokorttia.

Harakat olivat alkaneet palauttaa kadonneita hopealusikoita, mutta vain sellaisia, joita kukaan ei ollut koskaan omistanut. Tai ei muistanut enää mikä kuului kenellekin.

Sade oli alkanut sataa ylöspäin, mikä aiheutti logistisia ongelmia. Luostarista saapui kysely miksi keskiaikaisen madonnataulun kyyneleet yhtäkkiä nousivat yläilmaan. Eikö painovoima enää ollutkaan välttämätön? Mihin päivittäinen rukous päätyi?

Postilaatikoihin saapui kirjeitä menneen ennustamisesta nyt, mutta ne olivat täynnä pelkkiä kysymysmerkkejä.

Aika alkoi kulkea epätasaisesti, ja Epäröintiyhdistys Lätty sai yhä enemmän yhteydenottoja. Ihmiset halusivat selityksiä, mutta yhdistys oli perustettu juuri siksi, ettei kukaan joutuisi antamaan niitä.

Painostuksen kasvaessa Epäröintiyhdistys kirjoitti lopulta julkilausuman.

“Emme voi vahvistaa emmekä kiistää mitään. Mutta voimme olla läsnä, kun kaikki tapahtuu.”

Ja ehkä juuri se oli tärkeintä. Epäröinti ei ollut heikkoutta vaan tapa hengittää maailmassa, joka oli alkanut kertoa tarinoita, joita kukaan ei pyytänyt mutta joita kaikki tarvitsivat. Kaikkea ei voinut edes ymmärtää koska todellisuus puhui aivan toista, omaa kieltään.

 

 

Asioiden laita

 

Ammi ei ollut mikään helppo naapuri. Sen aavisti jo tavasta, jolla hän seisoi pihapolulla tai istui pyöränsä satulassa. Jalat hieman harallaan, kuin olisi ankkuroinut itsensä maahan ennen kuin avaisi suunsa. Joskus tuskin tervehdimme, toisinaan kävimme pitkiä keskusteluja, sellaisia joissa sanat kiertelivät kuin varovaiset linnut, ennen kuin ne ehkä laskeutuivat siihen, mikä oikeasti painoi mieltä.

Tänään näytti olevan päivä jolloin selvitettäisiin asioita, mitkä ilmeisesti olivat nakertaneet naapurin mielessä jo pidempään. Todennäköisesti niistä oli keskusteltu kotona lounaspöydän ääressä.

Ammi oli ilmestynyt viereeni ilman ennakkovaroitusta, hiukan hengästyneenä poljettuaan pyörällä mäen takaa.

“Mä olen miettiny” hän aloitti, ja se oli jo itsessään poikkeuksellista. Ammi ei yleensä aloittanut mitään. Hän jatkoi vasta kun oli pakko. Siihen hän pysähtyi nytkin, kuin olisi unohtanut seuraavan lauseen. Katse harhaili pihan yli, pensaiden lomaan, taivaalle, takaisin minuun. Jokin hänen olemuksessaan oli päättänyt, että tänään olisi selitysten päivä, mutta sanat eivät vielä löytäneet toisiaan.

Silloin mieheni ilmestyi pihalle, auton vierelle. Hän oli ollut koko aamun sen kimpussa, puoliksi auton alla, puoliksi sen vieressä, työkalut levällään kuin pienen sodan jäljiltä. Ammin ilme kirkastui. Tyttö  kääntyi hänen puoleensa kuin olisi yhtäkkiä muistanut alkuperäisen tehtävänsä.

"Miksi sä oot vaan kotona?" "No kun auto pitää korjata."

“Mitäs sun työ on?” hän kysyi mieheltä.

“No tämä auton korjuu, kun se ei kulje ihan hyvin”, mies vastasi, pyyhkäisi käsiään housunlahkeeseen ja vilkaisi tyttöä ystävällisesti.

Ammi ei luovuttanut. “Ei mutta mitä sä oikeesti teet.”

“Korjaan autoa.”

“En mä sitä tarkota.” Tytön ääni kiristyi uhmaavasti, kuin hän olisi turhaan kiskonut ovea joka ei suostunut aukeamaan.

“Mikä se on mihin sä menet, kun sä menet töihin?”

“No tämän auton alle”, mieheni sanoi ja iski minulle silmää.

Ammin otsa meni ryppyyn. Vihastus nousi kuin nopea pilvi. “Kun meiän isä lähtee aamulla, niin se menee sen töihin. Mihin sä meet kun sä meet?”

“Tätä autoa korjaamaan.”

Nyt tytön kärsivällisyys loppui kuin katkaistu lanka. Hän kurvasi pyörällään niin että hiekka pöllyi. Hurjaa vauhtia kotiin, ketjut kilisten ja polvet viuhtoen. Jotakin oli mennyt pahasti väärin hänen nelivuotiaassa maailmassaan. Hän oli tullut hankkimaan varmuutta siitä, että hän oli tehnyt tärkeän asian, selvittänyt naapurisuhteet niin kuin isot ihmiset tekevät. Eikä se onnistunut.

Varttitunnin kuluttua tyttö polki takaisin. Ilme oli vakava, kuin hän olisi käynyt neuvottelun korkeammalla taholla.

“Äiti käski sanoo että sen tarttee lainata kaks litraa maitoo.”

Kaksi litraa. Hyvä ystävä. Meillä ei ollut koskaan kotona niin hirmuisen paljon maitoa, Sanoin sen varovasti, ettei tytön maailma särkyisi toista kertaa saman tunnin aikana.

Ammi katsoi minua pitkään, arvioiden, kuin olisi punninnut koko taloutemme yhdellä silmäyksellä.

“Ootteks te köyhiä”, hän totesi lopulta ja polki kotiin kertomaan.

Kun hän katosi mutkan taakse, pihan hiljaisuus tuntui hetken suurelta. Ja samalla pikkuruisen huvittavalta, lempeällä tavalla. Ammissa oli jotakin sellaista, joka sai maailman näyttämään arvoitukselliselta, ihan kuin hän olisi kulkenut totuuden ja väärinymmärryksen rajalla koko ajan, eikä tiennyt kumpi oli kumpi.

Ehkä juuri siksi hänen sanansa jäivät soimaan.

Pienet ihmiset kysyvät suuria kysymyksiä, ja joskus meidän tehtävämme on vain pysyä paikallamme, jotta he voivat polkea edestakaisin ja rakentaa niistä oman maailmansa.

Ammin äiti sai tarvitsemansa  kaksi desiä maitoa.

 

Pieniä kilahduksia

 

Sirjan puutarhassa on nurkkaus mikä ei ole tavallinen paikka. Se ei kuki koskaan, ei tuoksu, ei levitä rehevää vihreyttä ympärilleen. Siellä on vain karheutta, ei yhtäkään avautuvaa nuppua. Se on ruosteen  ja helmien puutarha, soiva ja  helisevä aivan erityisellä tavalla kun tuuli kulkee sen ohi.

Mutta muistotkin tarvitsevat puutarhan, ja ne eivät kuihdu koskaan. Mutta ei se tarkoita että ne olisivat helppohoitoisia.