Sadun aika

 

Olin lupautunut lapsenvahdiksi naapurin Aliisalle.

Hermostutti vähän. Mitä puuhaa tällainen vanha fossiili keksii viisivuotiaan kanssa koko päiväksi? Enhän minä tiedä mitään digitaalisista peleistä, ja hyllyssäkin on enää vain lukematon liuta keittokirjoja.

Ei hätää! Keksimme yhdessä että keksitään yhdessä satu.

Sohvan nurkkaan rakennettiin ensin kertojapesä. Ei mikään tavallinen pesä, vaan sellainen, jossa tyynyt olivat kuin vuoret ja viltti kuin lämmin luola. Aliisa asetteli ne hyvin vakavana, sillä pesän rakentaminen on tärkeä seremonia. Minä suoristin viltin, Aliisa tökkäsi siihen pienen kuopan ja sanoi: “Tohon tulee piilopaikka.”

Karkkikulho asetettiin keskelle pesää kuin jonkinlainen tarinankeksimisen alttari. Säännöt olivat yksinkertaiset: jokaisesta ideasta sai ottaa yhden karkin. Aliisa piti tästä säännöstä erityisen paljon.

Tunnelma oli pehmeä ja kupliva. Ulkona oli tavallinen päivä, mutta pesän sisällä istuimme satulähteen äärellä.

Alotetaanpa alusta.

Paljastin Aliisalle salaisuuden. Epäilin että minun talossani asuu kotitonttu. Ei mikään tavallinen tonttu.

Aliisa oli heti mukana ja ehdotti, että tontulla olisi vain yksi jalka, koska se on söpömpää niin. Hän sai karkin. Sitten Aliisa keksi, että tonttu hyppii kuin pupu, mutta vähän vinosti. Toinen karkki. Sitten hän tiesi, että tonttu varastaa sukkia, koska se tarvitsee tonttuperheelle makuupussit. Kolmas karkki.

Tontun nimi on Knuutti Kaksonen, ja hän on ylpeä ammatistaan. Hänen suvussaan on jo vuosisatojen ajan kerätty yksittäisiä sukkia, hanskoja ja korvatulppia. Se oli kunniatehtävä.

***

Jossain vaiheessa karkkikulho alkoi näyttää siltä, että tonttu oli käynyt sielläkin. Aliisa nojasi minuun, poski lämpimänä, ja jatkoi vielä hetken: “Ja sitten… sitten se tonttu… se…”

Lause jäi kesken. Hengitys muuttui tasaiseksi. Pieni käsi jäi karkin päälle, mutta ote heltisi.

Aliisa nukahti juuri siinä kohdassa, kun olimme keksimässä, mitä muuta tonttu varastaa.

Pienten torkkujen jälkeen tyttö avasi silmänsä ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen. Ilme kertoi että hän ei ollut aivan varma, oliko yhä unessa vai jo hereillä.

“Missä se tonttu on?” Aliisa kysyi, aivan kuin olisi jatkanut lausetta, joka jäi kesken ennen nukahtamista.

Hymyilin. “Se taisi käydä täällä sillä aikaa kun nukuit.”

Aliisa nousi istumaan, hiukset pörrössä, poski punaisena viltin jäljistä. Hän katsoi karkkikulhoa ja totesi hyvin vakavana: “Se otti yhden karkin. Ihan varmasti.”

Sitten hän kertoi, että oli nähnyt unta. Tonttu oli tullut kertojapesään, hypännyt yhdellä jalalla tyynyltä toiselle ja kuiskannut hänelle, että sukkien kerääminen on kyllä tärkeä työ, mutta hän aikoo kerätä myös yksinäisiä pyykkipoikia, koska ne ovat surullisia. Tonttujen vaihtotorilla voi sitten käydä kauppaa. Yhdellä pyykkipojalla saa yhden sukan.

Aliisa kertoi kaiken tämän niin päättäväisesti, että kyllä se tonttu todella tuntui käyneen kertojapesässämme.

***

Jos jokin esine koostuu vähintään kahdesta osasta, voit olla varma: Kaksonen-suvun tontut ovat kiinnostuneita. Jos olet huomannut, että keittiökaapista löytyy aina enemmän muovikansia kuin niihin sopivia purkkeja, niin tiedät ettet asu yksin…

 

Merkittävä päivä

 

Oli perjantai. Tuulikki oli saanut illaksi kutsun vanhalta tuttavaltaan Marjalta. “Tule klo 18. Pienet synttärit, lämmin tunnelma.” Marja ei ollut koskaan ollut erityisen läheinen, he tunsivat toisensa kuntosalilta ja marketista. Mutta kutsu tuntui harmittomalta. Tuulikki päätti mennä, olihan hän viettänyt liikaa iltoja yksin sen jälkeen kun Markus oli jättänyt hänet.

Kun Tuulikki saapui pieneen omakotitaloon korttelin päässä, jokin tuntui heti oudolta. Ei ilmapalloja, ei lahjapöytää, ei onnittelukortteja. Sen sijaan olohuoneen pöydällä oli kolme läppäriä, kasa papereita ja kahvikuppeja, jotka näyttivät siltä kuin ne olisi hätäisesti siirretty syrjään.

Marja hymyili hermostuneesti.

– Kiva kun pääsit. Meillä on onkin nyt vähän erikoisempi ilta.

Tuulikki ehti vastata vain “Ai?”, kun kaksi muuta vierasta nousi sohvalta. He eivät näyttäneet juhlijoilta. He näyttivät ihmisiltä, jotka eivät halunneet tulla nähdyiksi.

– Sinä olet se, joka tuntee pankkijärjestelmät, eikö niin? toinen miehistä kysyi.

Tuulikki jähmettyi. Hän oli ollut pankissa töissä vuosia sitten, mutta ei koskaan missään “järjestelmätehtävissä”. Hän oli ollut asiakaspalvelija.

– En ymmärrä, miksi olen täällä, Tuulikki sanoi ja vilkaisi ovea.

Marja puri huultaan.

– He tarvitsevat apua. Minä lupasin, että tunnet pankkien käytännöt ja sanoin että voisit neuvoa.

Mies työnsi läppärin Tuulikin eteen. Näytöllä oli pankin sisäisiä näkymiä muistuttava sivu, mutta se ei ollut aito. Se oli selvästi rikollisiin tarkoituksiin rakennettu.

– Meillä on tunnukset, mutta emme saa vahvistusta läpi. Sinä tiedät, miten nämä kierretään, mies sanoi.

Tuulikin sydän hakkasi. Hän tajusi, että kyse oli rikollisesta operaatiosta,ja että hänet oli houkuteltu paikalle “synttäreille” vain siksi, että hänestä voisi olla hyötyä.

Mutta hän huomasi myös jotain muuta. Läppärin vieressä oli puhelin, jonka näytöllä vilkkui ilmoitus:

“Viranomaiset matkalla. Pidä heidät paikalla.”

Tuulikki tunsi kylmän väreen. Marja ei ollutkaan rikollinen. Hän oli ilmiantaja.

Marja katsoi Tuulikkia suoraan silmiin – pieni, nopea, melkein huomaamaton nyökkäys.

Tuulikki ymmärsi. Hänen tehtävänsä ei ollut auttaa rikollisia. Hänen tehtävänsä oli viivyttää heitä.

– No ehkä minä voin katsoa, Tuulikki sanoi ja istuutui. Hän avasi läppärin, siirteli hiirtä, esitti kysymyksiä, selitti “turvaprotokollista”, joita ei ollut olemassakaan.

Miehet hermostuivat. He alkoivat riidellä keskenään. Aika kului.

Sitten pihalta kuului auton ovien paukahdus. Kova koputus oveen.

– Poliisi! Avatkaa!

Miehet yrittivät paeta, mutta uloskäynti oli jo tukittu. Tilanne ratkesi sekunneissa.

Kun poliisit veivät miehet ulos, Marja romahti tuolille.

– Anteeksi, että vedin sinut tähän. Mutta ilman sinua he olisivat karkuteillä.

Tuulikki istui hetken hiljaa. Hän ei ollut tullut syntymäpäiville. Hän oli tullut keskelle rikosoperaatiota – ja auttanut pysäyttämään sen.

Kun hän lopulta lähti kotiin, hän huomasi ajattelevansa yhtä asiaa.

Joskus elämä kutsuu tilaisuuksiin, jotka osoittautuvat aivan muiksi kuin oli luvattu – mutta joista voi silti tulla tarina mitä ei koskaan unohda.

 

Toukokuun viimeinen askel

Toukokuun viimeinen, mikä päättyy tänään? Alkaako mitään?

Jatkuuko vain kaikki luullakseni kesken jäänyt?

Sitä miettiessäni todellisuus ehtii ohitse ja katoaa korttelin taakse. Se unohtaa kadulle vanhan salkun jossa taatusti ei ole mitään arkista.

Ainoastaan tuulenpuuska, joka karkaa kun avaan vetoketjun.

Kirjoittamaton loppu, huolellisesti taiteltuna neljään vaihtoehtoon. Loppu mihin?

En uskalla nostaa laukkua, varjo ei suostu liikkumaan. Se katsoo, puhuu.

“Minä olen se hetki, jonka ohitit. Mutta minä en ole vielä ohitse.”

Sitten se astuu itse takaisin laukkuun, sulkee vetoketjun ja katoaa pimeyteen.

Jäljelle jää tuulenpuuska, joka ei enää mahdu minnekään sillä nyt on kesäkuu!

.

 

 

Kirjaimet kesälomalla!

 

Leila aikoo pitää kesätauon kirjoittamisesta. Vähemmän saavutusta ja enemmän olemista sekä lukijoille että itselle - selkeä ja helppo päätös! Hän yrittää olla kirjoittaja, joka viettää kesäänsä rannalla, piknikillä, puistossa, ehkä jopa uimassa ilman että jokainen vesipisara muuttuu metaforaksi.

Mutta merkit viittaavat siihen, että valoisa vuodenaika ei sittenkään aio antaa hänen levätä. Jo muutaman päivä kuluttua Leila tuntee olonsa rauhattomaksi. Alitajunta rupeaa tekemään itselleen muistiinpanoja varastoon.

Sitten hän näkee unen.

Kuningatar mustavalkoisessa viitassaan muistuttaa sanaristikkoa. Kaataa kahvia mukiinsa. Mutta höyryävä juoma ei olekaan kahvia vaan pieniä, mustia kirjaimia, jotka pulppuavat pinnalle kuin ne olisivat juuri heränneet ja venytelleet jäseniään. Ne muodostavat ensin mitäänsanomattomia tavuja, sitten sanoja, lopulta lauseita, jotka yrittävät kiivetä mukin reunojen yli kuin miniatyyripakolaiset.

Aakkoset takertuvat suuhun. Kuningatar yskii ulos puolikkaan virkkeen, joka juoksee pöydälle ja piiloutuu servietin alle. Hän laskeutuu laiturilta syvään veteen, mutta kirjaimet eivät huku. Niillä on pienenpienet pelastusrenkaat.

Rannalla hän yrittää rentoutua, mutta kirjaimet seuraavat joka paikkaan kuin ärsyttävät muurahaiset. Ne ilmestyvät eväsrasiaan, ja suurin niistä hyppää mansikan päälle kuin akrobaatti. Puistossa tuuli puhaltaa kirjaimia hiuksiin, kuningattaren kruunun sakaroihin. Takertuvat sinne kuin itsepäiset ideat, jotka eivät ymmärrä kesäloman käsitettä.

Leila herää. Pian hän istuu rantalaiturilla, aurinko kasvoillaan. Mukissa kirjaimet pulppuavat, kuplivat, ja kuiskivat…

 

Minjan tarina, osa 6. Kuinka usein mies oli käynyt asunnossani?

 

En tiedä mitä olisi voinut tapahtua mikäli en olisi matkustanut niin usein äitini luokse. Reino ei kuitenkaan tuntunut häiriintyvän läsnäolostani, vaan oli kokeillut jälleen kerran kepillä jäätä. Hän oli kysynyt äidiltä voisiko asua tämän huoneistossa kolme kuukautta putkiremontin aikana. Nyt äiti ei jaksanut ottaa kantaa vaan pyysi epätoivoisena minua soittamaan Reinolle kotoani. 

Kerroin miehelle ettei sellainen järjestely kyllä sopinut meille. Hän ei ottanut lainkaan pahakseen, totesi vaan iloisesti että ei hätää, kyllä asia järjestyisi.

Tämän tapauksen jälkeen vaihtoehdot olivat nähdäkseni vähissä. Varmuuden vuoksi ostin äidin huoneiston itselleni, ja hän sai asua siellä kunnes lopultakin pääsi kaipaamaansa palvelutaloon keskikaupungilla. Äidin muutettua pidin kaksion itselläni vielä monta vuotta, jotta minulla olisi paikka missä yöpyä kun matkustin tervehtimään häntä. Yhtiövastike oli tuolloin niin pieni, että viikot hotellissa olisivat tulleet kalliimmiksi. Nyt viihdyin kuin omassa kodissa.

Reino tuntui yhä soittavan äidille päivittäin. Ei ihme että mies tiesi tarkalleen milloin minä olin tulossa Suomeen.

Reinon tarvitsikin tietää. Hänellä oli avain asuntooni. Minulla ei ollut aavistustakaan asiasta, ja se oli karmeaa kuulla vasta nyt. Aloin nähdä melkein surrealistisia painajaisunia hattupäisestä, äänettömästä hahmosta joka penkoi öisin asuntoani. 

Kuinka usein mies oli oleskellut huoneistossa poissa ollessani? Miksi hän ylipäänsä oli saanut sinne oman avaimen, ja milloin? Kun äiti kertoi asiasta, soitin Reinolle ja vaadin häntä luovuttamaan avaimen välittömästi takaisin. Hän tuli sen kanssa palvelukotiin jo samana päivänä. Toivoin ettei miehelle jäänyt kopiota.

Reinon soitot loppuivat siihen.

***

Minjan kuolemasta on nyt monta vuotta, mutta Reinon tarina askarruttaa minua vieläkin. Mikäli hän elää, hänestä tulee tänä vuonna satavuotias. 

Miehen kertomukset olivat outoja palasia joita en kyennyt koskaan sovittamaan yhteen. Mutta en voinut tehdä muuta kuin kuunnella ja nyökätä, koska äitini oli päättänyt uskoa mieheen. Se oli tuskattomampaa kuin kysely, eikä ainainen epäilyni ollut hänen murheensa. Kaikilla ihmisillä on menneisyytensä ja pahkuransa.

Tuntuu turhalta arvailla oliko Reino joku muu kuin minä hän esiintyi. Ei hän nähdäkseni ollut pahantahtoinen, kun taas minussa ehkä oli jotakin liian terävää ja malttamatonta. Olinko tehnyt virheen jättämällä äidin yksin epäluulojeni kanssa?

Ehkäpä Reino vain tarvitsi ihmisen joka ei kysellyt liikaa, ja äiti antoi miehen olla. En tule koskaan saamaan selvyyttä siitä mikä oli kaikkein tärkeintä heidän välillään.

***

Tositarina äidistäni.

Minja 1916-2014.

Kertomuksessa esiintyvät nimet on muutettu.

Loppu

 

 

 

Minjan kertomus, osa 5. Uskomatonta.

 

Eräänä lauantai-iltana Minja soitti minulle Ruotsiin. Oli hänen saunapäivänsä, ja tiesin että sen jälkeen koko ilta oli pyhitetty papiljoteille ja rauhallisille askareille kotona yöpaidassa. Oliko tapahtunut jotakin? Äiti kuulosti salaperäiseltä ja alkoi puhua ilman alkulämmittelyjä. Äänensävyssä oli jotakin uutta, melkein teini-ikäistä kepeyttä. Se ei sinänsä ollut huono asia. Olin toki toivonut hänelle iloa, mutta mistä oli nyt kysymys?

- Minulla on ystävä, äiti sanoi. Hämmästyin ensin, ystäviähän häneltä ei ollut koskaan puuttunut. Karjalaisena varsinkin hän oli sosiaalinen ja seurallinen.

Olin kuulevinani samanlaista ylpeyttä kuin hänen muutettuaan asunnosta toiseen aivan itse. Mutta mitä tämä nyt tarkoitti? Ystävä? Mieskö, joka tuntui ilmestyneen kuin jostakin postimyyntiluettelosta? Aloin epäillä ja aavistella kaikkea mahdollista ennen kuin kysyin. Topakka vastaus tuli luurista heti.

- No sitä vaan että en ole sittenkään valmis olemaan yksin joka ikinen päivä.

Runsaan viikon kuluttua minulle saapui lyhyt kirje johon äiti oli liittänyt mustavalkoisen pienen kuvan. Sen takana luki Reino, 75.

Valokuvat ovat armottomia, varsinkin tämän kaltaiset passipotretit. Ne saavat kenen tahansa näyttämään siltä että elämä on pelkkää harmaata. En ollut ivallinen, en arvioinut ihmistä, totesin vain mitä kuvassa näkyi.

Äidin kirje teki minut huolestuneeksi. Kävi ilmi että samassa kaupungissa asuva mies, Reino, oli lähettänyt aivan viime tipassa vastauksen lehden toimitukseen, äidin ilmoitukseen. Ei siinä sinänsä ollut mitään huolen aihetta. Ei siinäkään että he olivat jo tavanneet toisensa. Mutta jotakin oli vinossa. Enkä tarkoita sitä että mies oli äitiä kymmenen vuotta nuorempi. No, ehkä sekin ajatus käväisi sekunnin mielessäni. Romanssihuijareitahan riitti, ja he olivat sekä valinneet että harjoitelleet etukäteen valitsemansa tilanteet.  Oli nähnyt dokumentteja, artikkeleita, varoituksia. Tiesin, miten tarinat menivät: ensin ystävällisyys, sitten kohteliaisuudet-olet minun kuningattareni - sitten rakkaus - ja ainoani - , ja lopulta rahapyyntö.

Reinolla oli ilmeisesti toiset keinot. Hän tarkkailisi tilannetta ajan kanssa, rauhassa. Jo ensi tapaamisella hän oli pyytänyt saada yöpyä äidin asunnossa seuraavat kaksi yötä. Kertoi että hänen omassa kaksiossaan tehtiin remonttia ja paikat olivat muovin ja pölyn peitossa. Muutoin niin tarkka ja tunnollinen äitini oli mennyt suostumaan. Nyökännyt epäröimättä, aivan kuin pyyntö olisi ollut täysin normaali. Hän ei kysynyt osoitetta, ei remontin kestoa, ei edes sitä, miksi mies ei voinut mennä hotelliin tai ystävän luo. Hän vain uskoi.

Kun matkustin Suomeen seuraavan kerran, Reino kutsui meidät molemmat asuntoonsa kahville. Mies oli lyhyehkö ja hieman pyylevä, välittömän ja myönteisen tuntuinen perheetön poikamies. Paljon iloisempi kuin valokuvassa. Hänen pieni asuntonsa keskustassa oli siisti ja kauniisti kalustettu mutta ehkä jotenkin steriili. Koin että juttelu kävi jotenkin liian lipevästi, mutta ehkä se johtui alkuhermostuksesta. Kaiken kaikkiaan hyvin myönteinen yllätys minulle joka epäilin aina kaikkea ja kaikkia.

Myöhemmin otin kuitenkin selvää asioista. Reino asui laitoksessa.

Palattuamme miehen luota Minjan kotiin epäily alkoi uudelleen itää sisimmässäni. Vaatehuoneesta, hyllyltä missä äiti säilytti kansioissa asiapapereitaan, löysin osuuspankin vihreän muovisalkun ja vieraan täytekynän. - No voi sentään. Reino ne on varmaan unohtanut, äiti tuhahti kun ohimennen. Täytyy muistuttaa kun se tulee seuraavan kerran.

Tuohon aikaan lankapuhelin oli yleinen, mutta yhtäkkiä äiti alkoi puhua kännykän hankkimisesta. Miksi? Reino oli sanonut että hänelle voi soittaa vain sellaisesta. Äiti ei kummastellut asiaa vaan pyysi minua mukaan laitetta ostamaan. En ymmärtänyt mitä mies ajoi takaa.

En tiedä kuinka paljon äiti lopulta käytti kännykkäänsä, sillä Reinoon hänen tuskin tarvitsi itse ottaa yhteyttä. Mies soitti hänelle päivittäin eteisen pöydällä seisovaan lankapuhelimeen. Äiti tuntui lopulta rasittuvan istuessaan jakkaralla puhelimen ääressä, ja keskustelut alkoivat käydä niukoiksi. Joskus hän totesi miehelle että jos sinulla ei enää ole muuta asiaa tälle päivälle, niin menehän  katsomaan television uutisia kun minun pitää käydä hetkeksi makuulle.

Reino katosi silloin tällöin matkoille. Unohdin kertoa että mies alkoi tuoda äidille entisen morsiamensa aivan liian kookkaita, helmillä kirjailtuja tekokuituisia "villapaitoja" lahjaksi. Pahoitteli samalla että hänellä oli menossa jupakka suuresta huoneistosta jonka samainen ystävätär, Suomessa tunnettu muotiketjun liikenainen, oli testamentannut kokonaisuudessan hänelle. Reino joutui matkustamaan toistamiseen pääkaupunkiin käräjille. Neljän huoneen perintölokaali seisoi tyhjänä, eikä asia selviä tietääkseni koskaan.

Jo naisystävän eläessä oli tapahtunut outoja. Kerran kun Reino oli tullut kotiin marketista, pyörätuoliinsa täysin sidottu nainen oli istunut yllättäen nojatuolissa ja kertonut että sukulainen oli käynyt auttamassa hänet sinne.

En uskonut enää sanaakaan. Arvelutti. Mielestäni äiti nielaisi aivan liian usein Reinon selitykset. Kerroin että olin nähnyt miehen kaupungilla työntämässä pyörätuolissa istuvaa naista. Kun äiti tiedusteli asiaa, Reino kertoi vain auttaneensa jotakin tuntematonta ihmistä kadun yli tavarataloon.

Kerran kun äiti soitti Reinon lankapuhelimeen, asunnossa vastasi nainen joka sanoi olevansa siivooja. Kävikö terveellä miehellä oma siivooja pienessä kaksiossa, ihmettelin ääneen, nyt jo hieman vihaisena. 

Luulen että äiti pahastui sanoistani. Reino oli rehellinen ja kovin yksinäinen mies joka ei halunnut kenellekään pahaa.

 

 

 

Minjan tarina, osa 4. Pettymys.

Nyt, neljän yksinäisen vuoden jälkeen, Minja ryhtyi sommittelemaan paikalliseen sanomalehteen ystävänhakuilmoitusta. Olin tietysti kiitollinen että hän kertoi minulle suunnitelmistaan. - Katsos kun minä olen vähän kyllästynyt ainaisiin tyttökavereihin, hän sanoi, eikä seurakunnan leskipiirissäkään näy koskaan ukkoja. Yritin varoitella hienovaraisesti, mutta äiti pyyhkäisi syrjään riskin tulla hyväksikäytetyksi, torjutuksi, tai ettei kukaan edes ottaisi yhteyttä. Aika saisi näyttää. Hän etsi vain arjen seuraa, ei missään tapauksessa mitään seikkailua. Vastauksia odotellessaan hän kävi kampaajalla, ja tirskuimme kuin vanhat ystävättäret kun istutin  hänet kauneimpaan tuoliin ruusukimpun ääreen ja aloin räpsytellä kameraani. Hulluttelimme yhdessä. Äitihän oli kuin Ruotsin iäkäs elegantti prinsessa.

Lehden toimitukseen saapui valitettavasti yksi ainoa vastaus. Kirjeen laatija vaikutti kuitenkin ystävälliseltä ja sympaattiselta, ja lyhyen viestittelyn jälkeen Minja päätti tavata hänet Aleksanterinkadun vilkkaassa kahvilassa. Niin tapahtuikin. Äitiä oli kuulemma hieman hävettänyt kun toinen saapui paikalle niin näyttävästi, valkoisessa puvussa ja elegantti olkihattu päässä, että kaikkien päät kääntyivät katsomaan. Keskustelu sen sijaan jäi täysin mitättömäksi. Mies, entinen taksikuski, haisi tupakalle ja puhui koko ajan joko itsestään tai aikuisista lapsistaan jotka eivät pitäneet yhteyttä. Lapsenlapsista jotka eivät välittäneet edes soitella paitsi kun tarvitsivat rahaa. Minjan omat sanat jäivät odottamaan, ja hän pettyi suuresti. Kun tuli hänen vuoronsa, mies alkoi vilkuilla rannekelloaan. Tapaaminen päättyi kohteliaisiin mutta lopullisiin hyvästeihin.

Seuraavat viikot kuluivat hiljaisina pienen masennuksen merkeissä.

Keittiön pöydän ääressä äiti alkoi kirjoittaa päiväkirjaa. - Nimeni on Minja. Kirkonkirjoissa se oli tavallinen Mirja, mutta lapsena en osannut lausua r-kirjainta ja siitä lähtien sain ja halusinkin olla Minja. Minusta se kuulosti hieman jännittävältä, kuin pieni hengähdys puutarhan siimeksessä. Olen 85 ja elänyt pitkän avioliiton. Olen menettänyt yhden lapsen jo kapaloikäisenä, ja toinen, aikuinen tytär,  asuu ulkomailla.

Viimeiset sanat tuntuivat kovilta, mutta ääneen luettuina ne toivat oudon helpotuksen. Päivä päivältä suru ja kaipaus muuttivat rauhallisempaan paikkaan. Äiti ymmärsi, ettei hänen tarvinnut enää etsiä uusia kohtaamisia. Työlästä se vain olisi, ja epävarmaa. Ehkä juuri tämä olikin toivoa? Ei odotusta siitä, että joku toinen täyttäisi tyhjyyden, vaan kykyä täyttää se itse sanoilla.

Äiti oli löytänyt oman äänensä.

Niin minä luulin, kunnes jokin äänessä alkoi rakoilla.

Jatkuu