Kesäinen aamuyö

 

En sytytä valoa, vilkaisen vain ulos. Aamuvarhain keittiöni pienin ikkuna, työpenkin edessä, tuntuu luukulta toisenlaiseen todellisuuteen. Ei lainkaan samalta kuin päivisin kun seison tässä tiskaamassa ja huuhtelemassa. Esineet ikkunalaudalla vaihtelevat viikosta toiseen. Juuri nyt pullojen vihreä ja ruskea, kypsyvä hedelmän väri (se on muovia ja kypsynyt jo monet vuodet) vanhan keraamisen rosmariinipurkin kuvio, ovat kuin pieniä vartijoita, jotka pitävät huolta siitä, ettei ulkopuolinen metsä astu sisään liian nopeasti. Jos nousen varpailleni, aavistan vienvarsilyhdyt kauempana. 

Kallio mäntypuineen, katajapensaineen ja kanervineen on aina läsnä. Sen vihreys heijastuu lasiin, sen kivuttava kuivuus tai tervetullut kostea hengitys tuntuu melkein ikkunaan. Kuulen vesiputouksen kallion takana. Varhainen valo ei vielä päätä, onko se tulossa kulman takaa vai vasta harkitsemassa. Se viipyy, kuin kuuntelisi jotakin. Yhtäkkiä paikalle voi saapua harvinainen lintu joka etsii muurahaisia. Peura oikaisee kallion yli puutarhaan. Rastaat odottelevat marjoja. Minä tähyilen tuleeko pihlajaan satoa. Vielä en näe.

Ripustetut koristeet – tähti, kyltti Cuisine, näyttävät siltä kuin ne olisivat jääneet siihen yön jäljiltä. Maljakossa on kimppu erikoisen pitkiä, kuivuneita männynneulasia.

Nyt yöllä ikkunassa on jotain myhkäistä. Se ei kerro, mitä on tapahtumassa, mutta se vihjaa. Kuin aamun ensimmäinen ajatus, joka ei ole vielä muotoutunut.

Ai niin, minunhan vain piti hakea lasi vettä keittiöstä. Sitten takaisin nukkumaan.

 

 

Kirjoittamisesta

Harrastuskirjoittaminen ei tarvitse palkintoa ollakseen merkityksellistä. Se on jo itsessään palkinto ja pitää siitä kiinnostuneen elossa. Silti kaipaan valtakunnallisia kirjoituskilpailuja mitkä ovat nykyään miltei kadonneet. Tuskin se johtuu siitä että ihmiset eivät enää halua kirjoittaa? Mitä tehdä, kun mielikuvitus ei suostu hiljenemään?

Luulen että pitkämuotoinen teksti ei enää ole kulttuurisen huomion keskiössä, ja kilpailujen perinteinen rakenne on jäänyt nopean ja jatkuvasti päivittyvän sisällön varjoon. Palautetta odotetaan heti, huomenna on uusi päivä ja eilinen unohdettu. Ehkäpä kirjoituskilpailut ovat helppoja karsia siitäkin syystä että niiden vaikutus ei tuota kaupallista hyötyä. Ne edellyttävät järjestelyä ja tuomaristoa.

Entä sitten lukeminen? Onko se muotoiltavissa? Opettaisivatko kilpailut pelkästään kirjoittamaan tekstejä jonkun arvioitavaksi?

Niksejä löytyy niille jotka haluavat kirjoittaa kaikesta huolimatta.

Laadi kirje päivässä, sanoo erikoisneuvoja. Mutta jos ei huvita kirjoittaa kirjettä ihmiselle jota ei ole olemassa?

Kirjoita valhe päivässä. Miksi?

Sanat eivät onneksi katoa vaikka kukaan ei odota niitä.

 

Vihonviimenen tallaaja

Sillä on niin mukava nimi. Sananjalka. Sellainen mikä potkaisee kirjoittamisen käyntiin kuin ompelukone sauman. Mutta vuosi vuodelta sananjalka on saanut päähänsä paljon suuremmat kulttuurisuunnitelmat. Se aikoo vallata koko puutarhan, pohjoisesta käsin hiipien. Ei mitään pientä sivustaprojektia, ei varovaista hentoa leviämistä. Vihreä, rönsyilevä vallankumous etenee metsän rajalta aina talon kulmaan asti, jättäen vain kapean käytävän villisikojen menolle. Molemmat ovat huomanneet että täällä on parempi buffetti, sekä saniaiset että possut. Varovat toisiaan, röhkijä tietää että sananjalka on myrkyllinen. Ja vihreä soturi tietää että villisika voi katkaista siltä ainoan jalan edetessään..

Sananjalan esi-isät seisoivat ilmeisesti metsän varjossa kuin salaiset komentajat, lehdet levällään kuin antennit, jotka kuuntelivat puutarhan heikkoja puolustuslinjoja. Joka kevät ja joka yö rintama hivuttautui lähemmäs. Ensin yksi verso. Sitten kaksi. Sitten kokonainen joukko, joka marssi esiin kuin hiljainen armeija, joka ei koskaan pitänyt taukoa. Alussa minä kapuilin rinteessä puutarhasakset kainalossa ja leikkelin niiltä nuppukierukat pois kun jokainen taimi oli vielä erotettavissa yksilönä, ennenkuin muu kasvisto alkoi rehottaa ympärillä.

Kuitenkin sananjalka valtasi rinteen rhododendronien välistä, jätti laventelin alleen ja uhkasi siirtyä kasvihuoneeseen. Oli kuin joku olisi yön aikana siirtänyt sohvan lähemmäs televisiota. Epäilyttävää.

Giljotiini ei siis auttanut. Lopulta oli pakko ryhtyä järeisiin toimiin: mustien pitkulaisten juurten metsästykseen. Ei helppoa. Kaivoin, repäisi, ähisin ja valittelin väsynyttä selkää. Sananjalka vastasi lähettämällä uusia versoja kuin varmuuskopioita, jotka se oli piilottanut maaperään jo vuosia aiemmin.

Sananjalka ei ole kadonnut mutta minä olen luovuttanut täysin, tai melkein. Luonto on luonto ja yleensä se voittaa. Se odottaa metsän rajalla, suunnittelee seuraavaa siirtoa, piirtää karttoja juurillaan. Tajuaa että minä olen liian vanha kamppailuun.

Taistelussa on tauko. Mutta ainakin puutarha talon toisella puolen on toistaiseksi melkein vain minun. Siellä leviää tosin villikirsikka ja luulee etten ehdi huomata, mutta sen taimet ovat helpommat poistaa, vaikka juuret voivat olla tosi mahtavat. Kunhan vain eivät ulotu talon alle. Kirsikkaemäpuu on jo niin korkea että annamme lintujen herkutella sen sadolla. Sitten kun emme enää jaksa muuta kuin istua nojatuolissa, tätä taloa ympäröi villikirsikkapuutarha!

Nyt olisi korkea aika raivata tie sananjalkametsän läpi hedelmäpuutarhaan jossa omenat ja elokuupäärynät odottavat. Sen ajattelen tekeväni leikkaamalla sananjaloilta pois pään, siis lehden. Varret seisokoot jäljellä kuin pinnimetsä. Ihmettelen vain kuinka kaukana lähin hirviperhe seuraa toimiani tänä vuonna. Viime syksynä pelottelimme sen pois vanhalla veneen sumutorvella, ehkä ne muistavat sen vieläkin eivätkä palaa.

 

 

Minun ikäni, hänen sanansa

 

Kauppareissu oli jo melkein ohi. Olin tehnyt tarvittavat ostokset, ja jalat kaipasivat hetken hengähdystä ennen kotimatkaa. Istuin marketin pehmeälle sohvalle, siihen pieneen levähdyspaikkaan, jossa ihmiset yleensä vain odottavat toisiaan, tarkistavat kännyköitään tai kokoavat voimiaan. Minä kokosin omiani.

Hetken päästä viereeni sohvalle istahti siististi pukeutunut, miellyttävän näköinen, silmälasipäinen nuori mies. Tunnistin hänet heti - olin nähnyt hänet usein keskustassa ja lukenut hänestä perhetapahtumaa koskevan pienen artikkelin paikallislehdestä. Tiesin, että hän oli sosiaalinen omalla, hyvin suoralla tavallaan. Hän ei epäröinyt aloittaa keskustelua vieraan kanssa. Se oli harvinaista, arvokastakin.

- Minä olen Mikael, hän sanoi ääntäen nimensä amerikkalaiseen tyyliin. Majkel. - Mikä sinun nimesi on?

- Helena.

- Ai Helena. Meilläkin on töissä Helena. Sinä olet kuitenkin paljon vanhempi kuin hän.

Kieli oli huoliteltua, mutta lause töksähti kuin kylmä kivi johonkin minussa. Hymyilin silti kohteliaasti, yritin parastani, ja jatkoimme juttua arjen pienistä asioista. Mikael puhui vilkkaasti, minä kuuntelin ja kommentoin. Kun aloin koota kassejani ja tehdä lähtöä, Mikael nojautui taaksepäin sohvassa ja totesi kuin jonkinlaisena yhteenvetona:

- Sinun puheestasikin kuulee, että sinä olet vanha.

Se ei ollut ilkeästi sanottu, ei ainakaan hänen mielestään. Hän vain sanoi asiat niin kuin ne hänen päässään muotoutuivat - ilman suodattimia, ilman pehmusteita. Silti sanat osuivat. Ne tekivät pienen, hiljaisen kolhun siihen hetkeen, joka oli alkanut niin rauhallisesti.

Katselin vielä hetken ohikulkevia ihmisiä. Ajattelin, että joskus pettymys ei ole suuri eikä dramaattinen. Se on vain ohut viilto arjen pinnassa. Lause, joka olisi voinut jäädä sanomatta, mutta ei jäänyt.

Vasta kun lopulta lähdin kotiin, ymmärsin yhden asian olleen minussa nurinkurin. Olin tiennyt, että nuori mies oli toisenlainen, lievästi cp-vammainen, ja hänen tapansa puhua oli osa sitä. Minun olisi siksi  pitänyt reagoida järjellä, ei itsekkäällä tunteella tulla hieman loukatuksi. En haluaisi vaihtaa omaa pitkää, tähän asti tervettä elämääni hänen tulevaisuuteensa. 

Myöhäinen taustaselvitykseni  toi pienen, hiljaisen lempeyden pettymykseni viereen. Ja sen kanssa oli helpompi jatkaa matkaa. Tiesin myös, etten ollut suhtautunut häneen väärin.

 

En saa koskaan tietää

 

Mies huomasi eräänä iltana, että hänen varjonsa liikkui hieman liian myöhässä. Kun hän nosti kätensä, varjo epäröi kuin olisi miettinyt, kannattaako seurata.

Seuraavina päivinä varjo alkoi venyä ja tummua mutta pysytteli lattialla. Se kulki uteliaana miehen takana. Ja eräänä talviyönä, kun kuu oli ohut kuin viilto, varjo kääntyi katsomaan miestä suoraan. Mies näki sen kasvot ja silmät.

Hän astui askeleen eteenpäin - ja katosi. Ei ääntä, ei valon välähdystä. Vain varjo, joka sulkeutui hänen ympärilleen kuin ovi.

Aamulla kyläläiset löysivät talon tyhjillään. Mutta seinässä, juuri siinä kohdassa missä mies oli viimeksi seissyt, oli hänen kokoisensa aukko. Sileäreunainen, kuin joku olisi leikannut sen esiin yhdellä ainoalla liikkeellä. Ei siruja lattialla, ei murrettua puuta.

Aukon ulkopuolella lumi oli koskematon. Ei jalanjälkiä, ei varjon venymää, ei merkkiäkään siitä, että kukaan olisi kulkenut ovesta, ikkunasta tai seinästä. Kyläläiset seisoivat hiljaa, peläten.

He eivät uskaltaneet koskea aukkoa. Mutta yön tullen talon sisällä alkoi kuulua hiljaisia askeleita, jotka eivät enää painaneet lattiaa, ja kuiskaus, mikä ei ollut kenenkään ääni.

Se sanoi vain yhden asian, yhä uudelleen.

- Varjo ei vienyt häntä. Hän astui itse.

Se oli hyvin ihmeellinen lause. Kaksikymmentä vuotta sitten luin sen sanomalehdestä. Kuolinilmoituksesta joka minulla on tallessa vieläkin. Silloin ei tuntunut sopivalta kirjoittaa sitä tekstiä tämän tarinan osaksi, eikä se tunnu aivan hyvältä vieläkään. 

 

Rajattu todellisuus

 

Aili Maria asui vanhassa puutalossa, joka oli alkanut rapistua samaa tahtia kuin hänen polvensa. Oli hänellä ukkokin, jonka hän oli tavannut eläkeläisenä, mutta se nukkui nykyisin melkein vuorokaudet ympäriinsä ja röhki kammarissaan niin ettei Aili Maria saanut unta ennekuin aamuyöstä pillereiden avulla. 

Hän uskalsi tuskin lähteä ulos. Ulkorapussa ei nimittäin ollut kaidetta, koska se oli joskus irroitettu “väliaikaisesti”. Hän ei muistanut miksi, vain että kaide oli ollut olemassa koska naapurin helmikanat olivat istuneet siellä kauraryynejä odottamassa.  

Rappu oli lahoamistilassa. Ulko-ovi ei enää mennyt lukkoon, ja ovenkahvatkin tuntuivat olevan vain kohteliaisuussyistä paikoillaan. Aili Maria sulki iltaisin oven narulla jonka hän kiinnitti ovenkahvan ympäri puukapulalla. Mutta siihen hän oli tottunut. Ovi oli nimittäin parvekkeen ovi minkä voi lukita vain ulkopuolelta. Muuta sisäänkäyntiä taloon ei ollutkaan.

Aili Marialla ei ollut lapsia, ei lapsenlapsia, ei ketään joka olisi tullut käymään ilman erillistä syytä. Ainoa vierailu oli marketin ruokatoimitus ja sairaskuljetus tarvittaessa. Hänen päivänsä olivat hiljaisia, mutta eivät rauhallisia. Kuinka kauan kaikki talossa toimisi? Kaivon pumppu, jääkaappi ja pakastin? Vanha televisio?

Aili Maria kirjoitti ja vietti aikaansa blogeissa. Se oli hänen harrastuksensa, ja ehkä ainoa ikkuna maailmaan mikä tuntui menevän rallivauhtia eteenpäin ilman häntäkin. Aili Maria ei kuulunut mihinkään tarinaan. No, ehkä muutamaan, mutta juuri ne olivat niin ikävystyttäviä että hän tuli epäluuloiseksi.

Blogeissa ihmiset kutoivat villasukkia, joissa oli täydelliset kuviot ja langat. Toiset tekivät meikkivideoita, joissa valonheijastukset olivat kuin taidetta. Kolmannet kokkasivat perheelleen höyhenenkevyesti aterioita, joiden ainesosat olivat sellaisia, joita Aili Maria ei ollut koskaan nähnyt lähikaupassa. Lukivat kirjoja ja kirjoittivat niistä arvosteluja, joissa oli aina jokin “syvällinen oivallus”. Matkustivat ympäri maailmaa ja raportoivat kuin matkatoimistot konsanaan. Kesäisin he hoitivat puutarhoja, jotka kukkivat kuin kartanoiden salaiset puistot. Viihdyttivät lempieläimiään enemmän kuin lapsiaan?

Hyvin monet näyttivät asuvan herraskartanoissa. Mielellään saaristossa, missä purjevene odotti valmiina laiturin kupeessa.

Niin blogit antoivat ymmärtää.

Aili Maria katsoi kuvia ja tunsi, kuinka jokainen täydellinen ruusupensas, jokainen sileä keittiön taso, jokainen hymyilevä lapsenlapsi työnsi häntä kauemmas siitä maailmasta, jossa hän itse eli. Hän ei ollut katkera, mutta hän oli väsynyt. Väsynyt siihen, että kaikki näytti niin helpolta muille.

Eräänä iltana, kun tuuli ulvoi talon nurkissa ja ovenkahva narahti uhkaavasti, Aili Maria pysähtyi blogien äärelle ja huomasi jotain. Yhdessä kuvassa, täydellisen puutarhan takana, näkyi pieni varjo. Se oli kuin merkki siitä, että kuva oli lavastettu. Toisessa kuvassa meikkivideon tekijän taustalla näkyi tiskivuori, joka oli rajattu pois videosta. Kolmannessa blogissa kirjoittaja kertoi “pienestä uupumuksesta”, joka oli jatkunut jo kuukausia.

Aili Maria huomasi, että muutaman kiiltävän pinnan takana oli särö. Täydellisen kuvan takana oli rajaus, hymyilevän ihmisen takana huoli, jota ei kerrottu.

Hän sulki tietokoneen. Yksinäisyys ei ollut enää yhtä terävä. Se oli vain hiljaisuus, joka kuului hänelle itselleen.

Aili Maria ei tullut yhtäkkiä onnelliseksi. Mutta hän tunsi, että ehkä hän ei ollutkaan niin yksin kuin oli luullut. Ehkä useat muutkin olivat, mutta he vain piilottivat sen paremmin.

Kukaan ei tiennyt että Aili Maria oli aatelinen vapaaherratar, mutta hän tiesi mistä puhui.

 

Laurin kyyneleitä luvassa

 

Yhtäkkiä elokuu vain ilmestyy allakkaan ja alkaa muuttaa asioita hiljaisella varmuudella. Nimi kertoo että on tullut elonkorjuun aika. Mätäkuu, kylvökuu, sanottiin keskiajalla.

Illat tummuvat hissukseen. Huomaat, että valo ei enää kanna yhtä pitkälle pihan yli. Seuraavana iltana kuu näyttää erilaiselta, kuin se olisi vaihtanut sävyä. Elokuun kuu ei ole vain valkoinen. Se on hopeinen, sitten kellertävä, joskus melkein sinertävä. ”Jos kahden tai kolmen vuorokauden vanhan kuun nokat eli sarvet ovat terävät ja kirkkaat, tulee ilma kylmäksi”, kirjoitti Uusi ja Wakaa Ilmanennustaja 1851.

Suunnilleen kuun puolivälissä näkyy tähdenlentoja, kun matkaamme maapallolla perseidien meteoriparven läpi. Ne ilmestyvät juuri silloin, kun olet ehtinyt unohtaa katsoa taivaalle! Yksi viiva, nopea ja kirkas, sanovat asiantuntijat. Sitten toinen, ja vielä useampia. Katso pimeimpään suuntaan. Monena yönä olen töllistellyt pihalla taivaalle, mutta en ole onnistunut näkemään yhtä ainuttakaan viivaa, korkeintaan jonkun kaukaisen satelliitin mutkikkaan menon. Vanha kansa kutsui elokuun tähdenlentoja Laurin kyyneleiksi.

Pimeyskin on pian erilaista. Se ei ole vielä syksyn raskasta tunnetta, vaan sellaista, joka houkuttelee ulos. Pihan reunalla voi seistä ja kuunnella, miten jokin pieni eläin liikkuu pensaissa, miten tuuli vaihtaa suuntaa, miten naapuritalon ikkunoissa näkyy valoja, jotka kertovat jonkun toisen tarinaa.

Ja kaikkea hallitsee tunne, että jokin on muuttumassa, mutta ei vielä valmis. Kesä ei ole kadonnut, mutta se ei ole enää sama kesä kuin eilen.