Milloin juhla herää?

 

(Kuva:oma)

Palettos Sofia Marketta oli päättänyt, että tämän vuoden naistenviikko olisi hänen viikkonsa - ei vain tikkuteatterin, ei vain ihailijoiden. Hän oli saanut jälleen kasan kirjeitä. Yhden Laihialta, jossa joku oli lähettänyt kuivuneen orvokin muistoksi “siitä kerrasta kun Palettos Sofia Marketta oli tikkuteatterin kruunaamaton kuningatar. Nousiaisista oli saapunut käsin kirjotettu kortti, jossa ihailija toivoi hänen “tekevän jotakin rohkeaa”. Hyvinkäältä tulleessa postissa oli pelkkä lause: “Muista levätä.” Sallasta asti oli lähetetty pieni, käsin veistetty puutikku, johon oli kaiverrettu hänen nimensä.

Mutta hän ei aikonut rakentaa omaa hetkeään näiden viestien perusteella.

Naistenviikko oli täynnä suunnitelmia, mutta toistaiseksi ne olivat kuin ilmapalloja, jotka jotka leijuivat kattoon, kauas hänen ulottuviltaan. Hän halusi tanssia, nauraa, juoda kuplivaa, ehkä jopa suudella jotakuta torin varjoissa. Hän halusi railakkuutta, sellaista joka saa posket hehkumaan ja kengät unohtumaan kadulle.

Kengät? Hänen unelmissaan sellaiset olivat suurempi kohde kuin intohimoinen sulhanen.

Naistenviikko oli tuskin vielä alkanut. Palettos Sofia Marketalla oli aikaa. Mutta tällä kertaa hän ei aikonut odottaa jotakin joka ei tule.

Parsaa ja tiikerikakkua

 

Ajattelen usein alkuaikoja uudessa talossamme. Ensin se oli vanha, sitten purimme alkuperäisen sotilastorpan ja rakensimme tilalle 'oikean' talon. Naapurini nimen olen vaihtanut kertomuksessani Ullaksi. Tai ehkä en...

En minä ollut todellakaan mikään suurenmoinen puutarhuri tai maanviljelijä. Olin asunut keskellä Göteborgia, Helsingin kokoista kaupunkia, viisitoista vuotta. Pieni parveke kaksiossani talon ylimmässä kerroksessa oli ollut ainoa puutarhani. Nyt olin päätynyt täysin toisenlaiseen ympäristöön maaseudulle, vaikkakin vain varttitunnin automatkan päähän Göteborgista.

En tiedä miksi muutimme tänne korpeen. Mieheni oli intohimoinen purjehtija. Ei hän arvostanut makeassa vedessä pulikoimista ja oli asunut koko ikänsä Göteborgissa. Olimmeko yhtäkkiä hieman innostuneita maalaisromantiikasta, jostakin ihmeen omavaraisuudesta? Ideoista jotka harvoin toteutuivat. Kukkapenkki kukoisti kyllä yllätyksekseni ihan kuin sen pitikin, ja talvivihreät viehättivät vähitellen uskomattomilla eri sävyillään. Oli viisasta valita eri lajeja. Joihinkin tuli jopa punaisia marjoja pikkulintujen iloksi. 

Meillä oli takka ja polttopuita omasta takaa, ja lähellä virtaavasta purosta vesiputouksineen (mikä ei jäätynyt edes talvella) onnistuimme johtamaan kasteluveden kallion yli puutarhaan. Rinteen alapuolelle, metsän reunaan, olimme raivannet pikkuruisen viljelysmaan. Tavallisia taattuja juttuja - porkkanoita, retiisejä, herneitä ja perunoita. 

Siksi olin oli ylpeä ja yllättynyt kun uusi kokeiluni näytti onnistuneen täydellisesti. Parsakaalit - pitkänhuiskeat kaulanjatkeet, joiden päässä keikkui pieni vihreä kruunu - olivat vihdoin valmiit! Tällaisesta menestyksestä en ollut edes uneksinut. Seisoin rivien välissä kuin olisin odottanut torvisoittokuntaa marssimaan esiin ja soittamaan fanfaarin parsakaalien kunniaksi.

Sitten sanoin ääneen sen kohtalokkaan lauseen. - Huomenna minä korjaan nämä talteen.

Olisi pitänyt vaieta. Kuusen takana kytättiin ja oltiin aivan toista mieltä. Aina joku kuulee, kun ei pitäisi.

Nyt en tarkoita naapurin Ullaa, vaikkakin hän ilmestyi paikalle seuraavana päivänä kuin olisi ollut piilossa pensasaidan takana sadonkorjuuta odottamassa. Alussa hän oli kysynyt voisimmeko jakaa kasvimaan keskenämme, mutta en ollut kiinnostunut. Niin suuri se tilkku ei ollut, vaikkakin se oli vaatinut monien päivien uurastuksen. Sitä paitsi tiesin että Ulla kuitenkin jättäisi taimien hoidon minun vastuulleni. Hän oli ’lahjoittanut’ meille kasveja aikaisemminkin, ja noutanut ne takaisin sitten kun olin saanut ne kukoistamaan.

Nyt seisoimme siinä ja katsoimme parsakaalien jäänteitä. Ymmärsimme että nelijalkainen metsän kuningas perheineen oli ollut herkuttelemassa viime tipassa. Jäljellä törröttivät enää vain pienet parsakaalien tyngät. Ulla nyökkäsi vakavasti ja sanoi:

- Nyhdetään nämä nyt pois. Viedään ne meidän kompostoriin, omassasihan on jo varmaan tarpeeksi kasvijätteitä. Minulla on siellä vain puun silppuja.

Ja niin me nyhdimme. Parsakaalien varret olivat vielä eilen olleet niin pitkät, että niitä olisi voinut käyttää ongenvapoina. Kun olimme saaneet jäännökset kasaan, minä sanoin:

- Nyt mennään meille ja laitetaan kahvipannu porisemaan. Pidetään parsakaalien muistotilaisuus.

Ulla hymyili leveästi. - Kyllä mielellään. Leivoin muuten tänään tiikerikakun ja jätin sen tullessani teidän rapulle, kun kukaan ei ollut kotona.

Sitäkään ei olisi pitänyt sanoa ääneen. Jossakin kaksi korvaa kuunteli taas.

Kun lähdimme kulkemaan rinteen alta kohti taloa, meitä kiehtoi ajatus että kahvi ja tiikerikakku muodostaisivat täydellisen iltapäivän.

Mutta ei sekään ihan niin mennyt. Hitto vie, olisi voinut olla perjantai kolmastoista. Vaan kun ei ollut.

Tiikerikakku oli tipotiessään, aivan kuin parsat. Rapun edessä makasi vain tyhjä alumiinifolio. Joka ikinen murunen oli nuoltu pois niin tarkasti, että olisi voinut luulla jonkun käyttäneen imuria. Tuskin se oli harakka tai metsäkyyhky. Tuskin kissakaan olisi pystynyt tekemään niin puhdasta jälkeä, tai edes avaamaan foliopakettia. Meidän kissamme oli ainakin epätavallisen tyhmä. Laitoin kerran lattialle katkaravun ja sen päälle läpinäkyvän muoviastian. Kissa tuijotti minua epätoivoisena. - Emäntä, auta.

Ulla ja minä katsoimme toisiamme. Sitten foliota. Sitten taas toisiamme.

Ja me nauroimme. Sellaista naurua, joka tulee silloin kun elämä on vähän liian kummallista ollakseen totta, mutta kuitenkin juuri sopivan kummallista ollakseen hauskaa.

***

Sanotaan että syyllinen palaa tekopaikalle.

Seuraavan iltana näin keittiön ikkunasta kuinka yksinäinen pikisilmäinen siili etsi rapultamme jotakin. Ehkä uutta vastaleivottua tiikerikakkua.

Myöhemmin syksyllä suuntasin vahvan lampun alas metsän reunaan. Kuusien katveesta heijastui kokonainen rivi silmiä.

 

 

Kevyttä surrealismia

Pidän puolalaisen Rafal Olbinskin (s. 1943) unenomaisista teoksista, joten tänään kuvat saavat puhua. Selkeää mutta samalla arvoituksellista. 

SE ON SIÄLLÄ!

Tämä näennäisesti mitätön ja jälkeenpäin hieman huvittava juttu ulkopuolisille kerrottuna tapahtui Munsalassa Pohjanlahden rannikon tuntumassa. Mutta kun se tulee kohdalle on leikki kaukana. Emmi oli käynyt ensiapukurssin, ja se oli ratkaisevaa. Hän pysyi rauhallisena ja kaikki päättyi onnellisesti.

Emmi oli marjastamassa tyttärensä kanssa aivan tavallisena syyslauantaina. Päivä oli täydellinen. Kuiva kangasmetsä oli helppoa samoilla, ilma kirkas, ja puolukoita niin paljon, että näytti siltä kuin joku olisi ripotellut punaisia helmiä pitkin metsää.

Emmi kulki ämpäri kädessä, hyräili jotakin epämääräistä sävelmää ja kumartui poimimaan erityisen pulleaa puolukkaa. Juuri kun hän sai marjan irti varvusta, se tapahtui.

Hänen tyttärensä Tuire oli viiden vanha, sellainen pieni metsäprinsessa, joka kulki kumisaappaat vähän liian isoina lonksuttaen ja ämpäri kolisten. Puolukoiden lisäksi siihen näkyi kerääntyvän sekä käpyjä että muita metsän aarteita.

Kaikki meni hyvin kunnes tyttö löysi erityisen kiiltävän puolukan. Sellaisista voisi tehdä kotona kaulaketjun! Hän kumartui ja otti marjan sormiensa väliin, pyöritteli ja haisteli sitä.

Sitten alkoi huuto.

Ei mikään tavallinen lapsen huuto, vaan sellainen täysimittainen, metsää halkova paniikkikarjaisu, joka sai linnut lehahtamaan puista.

“PUOLUKKA! NENÄSSÄ! SE ON SIÄLLÄ!” lapsi kiljui, ääni väristen kuin hän olisi kertonut maailmanlopusta.

“Ei voi olla totta”, Emmi mutisi ja säntäsi hysteerisen tytön luo.

Hän yritti pysyä vakavana, vaikka tilanne oli… no, vähintäänkin absurdi. Hän rauhoitteli Tuirea samalla kun tutki tämän nenää. Dramaattinen niistämisoperaatio ei tuottanut tulosta. Vasta kun Emmi keksi sulkea toisen sieraimen ja puhaltaa napakasti ilmaa tytön suuhun, puolukka lensi nenästä maahan ja jäi siihen viattomana kuin  ei olisi osallistunut mihinkään. Se ei ollut edes rikkoutunut.

Tyttö lopetti huudon yhtä äkisti kuin oli aloittanut. Hän katsoi puolukkaa pitkään, epäluuloisesti.

“Se oli ilkeä,” hän sanoi lopulta. ”Mä haluan jätskin. Mutta en sitä missä on semmonen kuollu kopparainen mustikoiden päällä, äiti.”

Niin oli todellakin tapahtunut kerran kotona. Pakastimesta otettujen mustikoiden päällä Tuiren jäätelöannoksessa oli kiiltänyt jotakin mustanvihreää mikä ei kuulunut sinne.

Tuire ei unohtanut koppakuoriaista koskaan, ja näytti siltä että ilkeä puolukka päätyisi sen seuraksi.

 

  

Sitä niin tavallista

 

Klaara heräsi samaan harmaaseen tunteeseen, joka oli viime viikkoina melkein ahdistanut häntä. Hän katsoi ikkunastaan tyhjää bussiterminaalia ja ajatteli, että jos elämä olisi kirja, hän olisi nyt sivulla, jossa ei tapahdu mitään. Ei näppäriä ruokareseptejä mitä blogisivut olivat pullollaan, ei kulttuuriharrastuksia, ei puutarhan ihmeitä, ei lapsia tai lapsenlapsia. Hän ei matkustellut, paitsi mitä nyt paikallisbussilla kaupunkiin. Mitä ihmettä hän voisi tänään kirjoittaa. Tai tehdä. Hän tunsi itsensä auttamattomaksi tosikoksi ja ajatteli ruotsalaista etiikan tutkijaa Ann Heberleiniä joka oli kirjoittanut siitä ettei halunnut kuolla mutta ei myöskään jaksanut elää.

Aurinko ei aina nouse, Klaara tuhahti ja avasi muistikirjan. Tyhjä sivu tuijotti takaisin. Hänen ei oikeastaan ollut pakko kirjoittaa joka päivä. Se ei ollut lupaus, ei projekti, eikä mikään haaste. Se oli jotakin vakavampaa - tapa pitää itsensä koossa. Kirjoittaminen oli Klaaralle kuin ikkuna, jonka hän avasi joka päivä, jotta huoneeseen tulisi edes vähän ilmaa. Joskus vain lauseen verran.

Klaara päätyi läheiseen puistoon, jossa ei ollut mitään erityistä. Ei kukkaloistoa, ei veistoksia, ei edes kunnolla penkkejä. Mutta siellä oli vanha nainen, joka yritti ottaa valokuvaa kännykällään. Nainen näytti turhautuneelta. Klaara tunsi pistoksen sisällään ajatellessaan mikä voima sai noin vanhan ihmisen vielä ajattelemaan elämää eteenpäin, hankkimaan siihen sisältöä.

“Anteeksi”, Klaara sanoi, “voinko auttaa?”

Nainen hätkähti, mutta hymyili sitten. “Yritän saada kuvan tästä puusta. Se on ollut tässä koko elämäni, mutta en ole koskaan saanut siitä hyvää kuvaa.” Klaara katsoi puuta. Se oli tavallinen. Ei erityisen kaunis, ei erityisen ruma. Mutta nainen katsoi sitä kuin se olisi aarre.

“Se on tärkeä sinulle”, Klaara sanoi.

“On. Se oli paikka, jossa odotin aina ystävääni. Hän oli joka kerta myöhässä. Ja minä aina liian aikaisin.” Nainen nauroi. Klaara nauroi mukana.

Klaara otti kuvan. Siitä ei tullut täydellistä, mutta tarpeeksi hyvä. Nainen kiitti, ja lähti.

Kotona Klaara avasi muistikirjan ja kirjoitti:

Tänään näin puun, joka ei ollut todellakaan mikään  erityinen, mutta jolle joku oli antanut merkityksen. Autoin tuntematonta ihmistä. Ehkä se oli merkki minulle siitä että tarina ei synny taidoista, harrastuksista tai suurista tapahtumista. Se syntyy siitä, että katsoo maailmaa ja huomaa pienen väripilkun harmaan keskellä. Tai että tekee jotakin, eikä vain pane merkille asioita.

Minäpä kirjoitakin tänään siitä. Ja huomenna ehkä jostain muusta.

Klaara sulki muistikirjan. Harmaa ei ollut kadonnut, mutta siihen oli sekoittunut vihreää, vähän keltaista ja ehkä aavistus sinistä.

Sellainen väripilkku riitti tänään. Ehkä hän sittenkin kuului johonkin.

 

Perjantaina kalaa

 

Eino istui olohuoneessa ja pudisteli päätään Pietarsaaren Kauppahallin mainostamalle turskapaketille.  - Viikon tarjous, höh. Roskakalaa, hän mutisi kuuluvasti, kuin olisi puhunut itselleen. Koko ostos kadutti. Hän kaipasi siikaa. Hopeista, rasvaista kalaa, jonka tuoksu täytti koko talon ja sai hänet muistamaan lapsuuden järvet.

Eino torkahti eikä nähnyt että kymmenvuotias tytär Elli seisoi jakkaralla tiskipöydän ääressä ja perkasi siikaa pienin, varmoiksi opetetuin liikkein. Hän oli löytänyt sen mahasta pienen kalan, ja piti sitä hetken kädessään kuin aarretta. Siian sisälmyksistä  löytynyt pikkukala oli pieni ihme, ja  kymmenvuotiaalle se oli kuin salainen viesti. Äiti yritti hymyillä, vaikka oikeastaan häntä ällötti. Hän ei halunnut perata mitään kalaa koskaan. Torppalomalla Ahvenanmaalla hän oli kaivanut kuopan maahan ja haudannut siihen naapurin tuoman kampelan. Toista oli nuoruus Karjalan Kannaksella, siellä syötiin piirakoita ja vasta Savossa rajan toisella puolen kalakukkoa.

Eino havahtui ja murahti hyväksyvästi nojatuolissa. Keittiöstä tuoksui lupaavalta. 

Arki oli perjantaisin pientä. Kalaa, perkaamista, hiljaisia odotuksia ja pieniä yllätyksiä, jotka tulivat järvestä. Oikeastaan Eino ei edes tiennyt mistä siika oli peräisin.

Supisuomalaisen isäni Einon mielestä 1970-luvulla turska oli, kuten monen muunkin suomalaisen ajatuksissa, roskakalaa. Ennen kaikkea siksi, että se oli halpaa ja arkista. Turskaa tuotiin paljon, se oli massakalaa jota sai marketista isoina, vetisinä paloina. Halpa kala yhdistyi köyhyyteen ja “ei‑niin‑hyvään” ruokaan.

Turska on mieto, jopa neutraali. Moni piti sitä mauttomana mössönä, varsinkin jos se oli jäätynyt, sulanut ja paistettu liian korkeassa lämmössä paistinpannussa. Turska ei ollut tuolloin suomalaisen kalastuskulttuurin ydin. Sehän ei ollut mikään kotimainen järvikala, vaan mereltä tuotu vieras. Se ei tuntunut omalta.

Mitä Eino odotti vaimon kokkaavan nyt, perjantaina?

Makaroonilaatikkoa?

Turska oli ollut koko viikon hiljainen varjo jääkaapissa, se sama hiton pakastepussi, jonka mies oli ostanut alesta ja jota kukaan ei oikeastaan halunnut. Hän oli ehtinyt valmistautua siihen, että illallinen olisi harmaata - turskaan, siihen ikuisesti hieman surulliseen kalaan, joka näytti siltä kuin se olisi pyytänyt anteeksi jo ennen pyyntiä.

Juuri ennen uutisia vaimo laski lautasen miehen eteen ja tokaisi: “Ajattelin, että joskus voi olla juhla ilman syytä.”

Siika oli 70‑luvulla monessa perheessä arvokala, koska se oli kotimainen, rasvaisempi ja maukkaampi, juhla‑ ja viikonloppuruoka. Siika oli oikeaa kalaa, turska  halpaa täytettä.

Illallisen jälkeen keittiö oli hiljainen. Pöydällä makasi siian ruoto, jonka Elli oli jättänyt kuivumaan, koska hän halusi näyttää sen isälle myöhemmin. - Katso, miten siisti tuli. 

Äiti oli jo tiskannut, ja ikkuna huurtui sisäpuolelta, kun ulkona alkoi tihuttaa vettä. Illan viimeinen ääni oli kahvin porina. Talossa oli rauhallista, ja vaikka turskapaketti oli edelleen pakastimessa, kukaan ei puhunut siitä enää. Siika oli syöty, Elli oli ylpeä, ja Eino tyytyväinen. Se riitti tälle päivälle.

Seuraavana päivänä Einon lautasen  reunalla oli yhä pieni hopeankiiltävä jälki.

 

 

Liekki

 

Vapaaherra Ruben haluaa suuremman todellisuuden, sellaisen joka ei mahdu karttoihin eikä pysy koossa arjen ompelulangalla. Hän kulkee merkityksettömän suuressa asunnossaan kuin joku, joka on irrottanut napin takistaan vain todistaakseen, ettei mikään putoaminen ole vaarallista. Miltä tuntuu puute? Hän etsii runsauden keskeltä tiloja, joissa esineet ovat merkkejä jostakin arvoituksellisesta, mikä ei ole vielä tapahtunut.

Hän kammoksuu illallispöytien seurustelua. Viipyy mieluummin huoneissa, joissa yhdenkään kynttilän liekki ei valaise. Hän pitää siitä, miten varjot eivät tottele luonnon lakeja. Hänestä on vain lohdullista, että jokainen pölyhiukkanen voi olla alku uudelle tarinalle, jos sitä katsoo riittävän pitkään.

Ruben ei kaipaa järjestystä. Hän ei halua palata mihinkään, mutta hän ei myöskään halua kadota. Hän haluaa olla siinä välissä, missä todellisuus venyy kuin kulunut kangas, ja missä pienet repeämät paljastavat jotakin vapauttavaa.

Siellä hän hengittää paremmin. Siellä hän on enemmän kuin nimi.

***

Jos katsot tarkkaan tauluani, näet siinä oudon ilmiön. Herra Ruben ei ole sytyttänyt steariinikynttilää, mutta peilistä näkyy selvästi sen palava liekki.

Tämä on juuri sitä Rubenia viehättävää todellisuuden venymistä. Ei mikään optinen temppu, vaan merkki siitä, että peili ei heijasta maailmaa sellaisena kuin se on. Peili näyttää Rubenille vaihtoehtoisen kerroksen missä esineet jatkavat tarinaansa ilman häntä. Lohdullista - jokin voi olla totta mahdottomassa suunnassa. Liekki palaa siellä missä sitä ei ole sytytetty. Peili muistaa valon huoneessa joka oli jo kauan sitten unohtanut sen.

Kuva: oma kollaasi