Kirjallisuuden tuhma poika

Runoilija Pentti Saarikosken elämäntarina tiivistyy varhaiseen lahjakkuuteen, kulttuuriradikalismiin, boheemiin julkisuuskuvaan ja myöhäistuotannon hengelliseen sekä henkilökohtaiseen syvenemiseen.

Pentti Saarikoski syntyi 2.9.1937 Impilahden kirkonkylän lähellä sijaitsevalla alueella. Lähteiden mukaan tarkempi paikka oli Pusunsaari, joka on Pitkärannan kaupungin kupeessa oleva alue. Impilahti kuului Viipurin lääniin ja Salmin kihlakuntaan. Alue on nykyisin Venäjän Karjalan tasavaltaa.

Saarikoski korosti karjalaisia juuriaan koko elämänsä ajan, ja Impilahti on vahvasti läsnä hänen tuotannossaan. Hänen isänsä Simo Saarikoski työskenteli kanslistina ja toimittajana, ja perhe muutti pois Karjalasta jo ennen talvisotaa. Simo ja Elli Saarikoski olivat solmineet rakkausliiton, vaikka vastoinkäymisiäkin oli.

Saarikoski vietti osan lapsuudestaan myös Ruotsissa sotavuosien evakkona. Kouluaika oli hyvin tasapainotonta ja käytös pursui raameista. Hän riiteli opettajansa kanssa ja oli väkivaltainen. Lahjakkaan pojan hermojen katsottiin pettäneen, ja Pentti menetti mielenkiintonsa koulutyöhön.

Hän aloitti opinnot Helsingin yliopistossa 1954,  jo 16‑vuotiaana, ylioppilaaaksi tultuaan. Hän keskittyi klassisiin kieliin, estetiikkaan ja kansanrunouteen, mutta ei suorittanut tutkintoa kokeisiin liittyvän jännityksen ja emotionaalisen kypsymättömyytensä vuoksi, minkä hän itsekin tunnusti.

Saarikoski debytoi runoilijana vuonna 1958 modernistisella kokoelmalla Runoja. 1960‑luvulla hänestä tuli sukupolvensa ääni, joka siirtyi modernismista kohti yhteiskunnallista ja poliittista runoutta. Hän julkaisi uransa aikana noin 30 teosta ja nousi nopeasti yhdeksi Suomen tunnetuimmista runoilijoista. Hän oli myös poikkeuksellisen tuottelias kääntäjä: Saarikoski suomensi mm. James Joycen Ulysseksen ja Homeroksen Odysseian - ehkä ainoa koko maailmassa joka käänsi nämä äidinkielelleen -  sekä antiikin ja modernin kirjallisuuden keskeisiä teoksia. Hänen käännöksensä vaikuttivat merkittävästi suomen kielen ilmaisumahdollisuuksiin.

1960‑luvulla Saarikoski oli näkyvä kulttuuriradikaali ja liittyi Suomen kommunistiseen puolueeseen, jopa pyrkien eduskuntaan. Hänestä tuli median suosikki - osin itse rakentamansa boheemin, provokatiivisen ja ristiriitaisen julkisuuskuvan vuoksi. Hänen alkoholinkäyttönsä ja avoin esiintymisensä tekivät hänestä aikansa legendan.

On puhuttu siitä että Pentti Saarikoski aikuisena heittäytyi avuttomammaksi kuin oli. Hän oli naimisissa neljä kertaa, ja vaimot hoitivat kukin vuorollaan sekä hänen hygieniansa että pankkiasiansa. Päivittäinen juominen oli alkanut jo viisi vuotta ylioppilastutkinnon jälkeen, joskus 20-vuotiaana. Viinasta tuli pian osa hänen persoonaansa. Mutta vaikka hänen elämänsä olisi ollut miten kaaoksessa tahansa, työpöytä oli aina siisti ja paperit järjestyksessä.

Saarikoski vietti viimeisiä kesiään Valamon luostarissa, jossa hän koki saavansa olla rauhassa julkisuuden paineilta. Hän kuoli 24.8.1983 Joensuussa, vain 45‑vuotiaana. Hänen päiväkirjansa julkaistiin myöhemmin ja muodostavat merkittävän osan hänen kirjallista perintöään.

Pentti Saarikoski oli monilahjakas runoilija, kääntäjä ja kulttuuripersoona, jonka elämäntarina yhdistää lahjakkuuden, levottomuuden, poliittisen intohimon ja taiteellisen uudistamisen. Hänen vaikutuksensa näkyy yhä suomalaisessa runoudessa ja käännöskirjallisuudessa.

***

Saarikoski oli 1960-luvulla erittäin aktiivinen ja tunnettu hahmo, joka matkusteli ja vietti aikaa eri puolilla Suomea.

Tapasin Pentti Saarikosken 1960-luvulla Keuruun lomahotellissa, missä olin viettämässä joulua vanhempieni kanssa. Muistan sieltä myös hänen vaimonsa. Juuri tuohon aikaan hän oli naimisissa Tuula Saarikosken kanssa ja perhe-elämä oli jälleen läsnä, vaikkakin boheemin elämäntyylin ohella. Pentti oli hiljainen, poistui pian yhteisistä oleskelutiloista kuten kirjastosta. Hän oli selvin päin ja silloin hän tuntui pelkäävän meitä muita vieraita kuollakseen.

Seuraavan kerran näin Pentin pitelevän parvekkeen lipputankoja Lahden Mukkulan kirjallisuuskokouksessa. Hän seisoi katolla, parvekkeen kaiteen ulkopuolella ja pelkäsin kuollakseni hänen putoavan.

Varsinkin Keuruun joulumuistoni on kulttuurihistoriallisesti arvokas, sillä Saarikosken elämästä on pyritty tallentamaan jokainen yksityiskohta.

1970-luvulla Saarikoski muutti Tjörnin saarelle Länsi-Ruotsin rannikolle, osittain paetakseen Suomen kirjallisia piirejä, julkisuutta ja alkoholin täyttämää elämäntyyliään. Norjalaissyntyisen sosiologin ja kirjailijan Mia Bernerin koti Tjörnin saarella tarjosi ympäristön, jossa Saarikoski pystyi keskittymään kirjoittamiseen. He avioituivat 1975, mutta suhde päättyi Saarikosken palattua Suomeen. Viimeisenä vuonna Ruotsissa ilmestyi heidän yhteinen työkirjansa, ”Ja meille jäi kiireetön ilta/Kvällen gör sig ingen brådska”.

Kultalautaseksi jolta joutsenet syövät
Aurinko jäähtyy
Pyörä kulkee polkematta
Niitylle jolla kolme tietä kohtaavat
Toteutuuko minun toiveeni
Etten lähde pois luotasi
Kesän mentyä ohitse?

 

Pentti Saarikosken viimeinen lepopaikka sijaitse Valamossa, omassa yksinäisyydessään luostarin hautausmaan reunalla. Kivenmurikoiden ympäröimää hautakumpua koristaa puinen ortodoksiristi.

Elämänsä viimeisinä vuosina, terveytensä jo reistaillessa, Pentti Saarikoski vetäytyi Uuteen Valamoon useita kertoja hiljentymään. Tänne hän myös toivoi tulevansa haudatuksi. Saarikoski kuoli 45-vuotiaana vuonna 1983.

Pentti Saarikoski muutamaa viikkoa ennen kuolemaansa.

Kuva: Eino Kaikkonen.

Naapurin valhe

 

Kun Mikael Lehtovaara, 43-vuotias IT‑asiantuntija ja ikuinen optimisti, astui ensimmäistä kertaa uuteen kerrostaloasuntoonsa vanhassa kaupunginosassa, hän näki vain mahdollisuuksia. Valoisa olohuone, kauniit lautalattiat, vaatehuone muutettu saunaksi. Mutta ennen kaikkea oma tilava, elegantti parveke etelään. Hän oli haaveillut sellaisesta vuosia.

Mikael vilkaisi nopeasti ulos olohuoneen ikkunasta, mutta koska aurinko paistoi suoraan silmiin, hän ei huomannut heti yksityiskohtaa. Sekä parvekkeen kaiteessa että lattialla sen edessä ammotti aukko. Mikael ei katsonut kaidetta, ajatteli vain että olipa avara näkymä naapuritalojen yli horisontissa häämöttävälle sillalle.

Vasta muutaman päivän kuluttua, hänen kantaessaan pussilakanaa parvekkeelle tuulettumaan, hän pysähtyi kuin seinään. Sydän löi pari ylimääräistä lyöntiä.

- Hetkinen, eikö tässä pitäisi olla jotain?

Hän peruutti järkyttyneenä sisään ja sulki oven niin nopeasti, että se melkein irtosi saranoistaan.

Samalla hetkellä hän oli kuulevinaan eteisen oven takaa varovaisen koputuksen. Ihmeellistä että joku naputti oveen sillä tavalla, olihan hänellä summeri. Mikael meni avaamaan oven.

Rappukäytävässä seisoi keski-ikäinen nainen joka sanoi kuulleen hänen kammottavan huudahduksensa omalta parvekkeeltaan. Nainen esittäytyi ja pyysi anteeksi mikäli tuli sopimattomaan aikaan.

- "Minä olen Aila Korpela, asun tuossa viereisessä asunnossa. Näin viikolla että muutitte tänne. Ja äsken kuulin äänen. Ajattelin että tarvitsitte apua".

Aila oli viisikymppinen, sellainen teräväkatseinen ihminen, joka ilmeisesti huomaa ja kuulee kaiken. Oliko tässä taloyhtiön epävirallinen tarkkailija, tiedonvälittäjä ja ongelmanratkaisija? Ehkä kaikkea kolmea yhtä aikaa? Mutta jotakin outoa naisessa oli. Hihaton violetti leninki ulottui lattiaan, ja nainen oli maalannut huulensa samaan sävyyn, melkein mustiksi.

Mikael osoitti parveketta.

- "Tiesittekö, että kaiteessa on aukko? Siitähän puuttuu metrin verran."

Aila huokaisi syvään, kuin olisi odottanut juuri tätä hetkeä.

- "Tiesin. Ja arvasin jo etukäteen että joku vielä ostaa tämän asunnon katsomatta parveketta kunnolla."

- "Miten sellainen on edes mahdollista?"

Seuraavana päivänä Aila Korpela seisoi jälleen Mikaelin ovella. Tällä kertaa hän ei hymyillyt. Hän näytti vakavalta.

- "Mikael. Meidän täytyy puhua."

Mies viittasi naista istumaan keittiön pöydän ääreen. Hän huomasi, että nainen ei edes tähyillyt parvekkeen suuntaan. Hän piti katseensa tiukasti Mikaelissa, kuin pelkäisi tämän katoavan, jos hän vilkaisisi muualle.

- "Minun on vaikea alkaa puhua tästä. Mutta sinä et muista, eikö niin?"

Mikael tunsi kylmän aallon kulkevan selkäänsä pitkin.

- "Mitä minun pitäisi muistaa?"

Aila vaikeni hetkeksi ja hengitti syvään. Sitten hän sanoi jotakin täysin odottamatonta.

- "Sinä olet asunut tässä ennen."

Mikael nauroi hermostuneesti. - "Ei se kyllä pidä paikkaansa. Minähän ostin tämän asunnon kaksi viikkoa sitten."

Aila pudisti päätään.

- "Mikael, sinä asuit tässä kolme vuotta sitten. Silloin tapahtui jotakin ja sinä muutuit täydellisesti. Lähdit paniikissa jonnekin. Ja kun palasit tänne, sinä et muistanut enää mitään."

Mikael tunsi huoneen kallistuvan. Hän yritti tarttua johonkin järjelliseen.

- "Miksi minä en muka muistaisi omaa asuntoani?"

Aila katsoi häntä pitkään, ja hänen äänensä oli hiljainen, melkein lempeä.

- "Koska sinä putosit parvekkeelta."

Mikael jähmettyi.

- "Se ei ole mahdollista. Minähän olen tässä."

- "Niin olet. Sinä selvisit. Mutta et ehjänä. Et sisältä."

Aila jatkoi. - "Osa kaiteesta poistettiin sen jälkeen siksi  että sinä et kestänyt nähdä tapahtumapaikkaa. Se muistutti sinua liikaa siitä yöstä."

Aila oli lähtenyt. Ovi oli sulkeutunut hiljaa, mutta Mikaelin päässä se tuntui jysähtäneen.

Hän jäi yksin. Hän istui pitkään, yrittäen sulattaa sen, mitä oli kuullut. Hän oli asunut täällä ennen. Naisen mukaan hän oli pudonnut. Ja hän oli unohtanut.

Mutta jokin ei silti täsmännyt.

Jos hän oli asunut täällä kolme vuotta sitten, miksi hän ei löytänyt itsestään mitään merkintöjä siitä? Ei papereita, ei sähköposteja, ei valokuvia, ei sopimuksia. Ei mitään.

Mikael päätti mennä taloyhtiön toimistoon. Siellä säilytettiin vanhoja asukasluetteloita. Hän etsi oman huoneistonsa numeron ja löysi sen, mutta missään asiakirjassa ei ollut hänen nimeään.

Mikael ei ollut pudonnut parvekkeelta. Hän ei ollut asunut täällä koskaan ennen.

Kului viikko.

Mikael seisoi kioskin edessä, sadepisarat ropisivat hupun reunaan. Hän oli matkalla töistä kotiin ja odotteli bussia kun silmäkulma nappasi punaisen lööpin. “Oletko nähnyt tämän naisen?” Teksti kuvan alla jatkui. “Vaarallinen etsintäkuulutettu. Viikko sitten kadonnutta psykologisen sairaalan potilasta epäillään miehensä kuolemaan liittyvästä tapauksesta.”

Mikael jähmettyi. Hän tunsi katseen. Kuvan nainen oli Aila Korpela, joka oli väittänyt olevansa Mikaelin lähin naapuri.

Kolme vuotta sitten Ailan mies oli pudonnut parvekkeelta. Tapaus oli jäänyt vaivaamaan koko taloyhtiötä. Poliisi oli puhunut onnettomuudesta, mutta huhut olivat eläneet omaa elämäänsä. Parvekemurha, iltapäivälehdet kirjoittivat. Nainen oli kadonnut pian tapahtuman jälkeen.

Nyt Mikael seisoi tässä, naisen kuva edessään, ja jokin loksahti paikoilleen. Ihmiset kulkivat ohi, kukaan ei kiinnittänyt huomiota hänen äkilliseen kalpenemiseensa.

Mikaelin kännykkä soi.

“Sinä näit lööpin. Meidän täytyy puhua.”

 

 

Rafal Olbinski

 

Rafal Olbinski (s. 1943 Puolassa) on yksi aikamme tunnetuimmista surrealistisista kuvittajista ja julistetaiteilijoista.

Pidän hänen taiteestaan siksi että se yhdistää niin mielikuvituksella tavalla symboliikan ja surrealistisen tarinankerronnan. Hän luo yksinkertaisen ja hiljaisen, ajatuksia herättävän tunnelman. Mahdollinen kohtaa mahdottoman. Arkiset esineet muuttuvat symboleiksi. Ihmiskeho sulautuu maisemiin, taivas, meri ja arkkitehtuuri muodostavat yllättäviä yhdistelmiä.

Olbinski käyttää kuvia kuin kirjoittaisi sanoja. Hänen tyypillisiä elementtejään ovat

linnut (vapaus, haaveet)

vesi (alitajunta, muutos)

naishahmot (kauneus, mysteeri)

arkkitehtuuri (järjestys, kulttuuri, ihmisen luoma maailma).

Olbinskin teokset ovat kuin arvoituksia, jotka avautuvat katsojalle vähitellen.

Vapun viimeinen satu

 

Inspiroiduin surrealismista ja komensin uutteran renkini töihin. Käskin häntä kuvaamaan luopumista. Hän vaikutti haluttomalta, sanoi tahtovansa viettää lauantain luonnossa jotakin Karpatian vuorilta eksynyttä potterinokkavisertäjää kuulemassa. Mitä saisin nähdä, jos mitään? 

Miehellä oli kiire. - Perhana, koskin maaalaukseen liian aikaisin. Se ei ollut ehtinyt kuivua ja nyt toinen kulmakarva tuhraantui peukalostani, kuului ateljeesta. Siinä sulle.

Hän tökkäsi hellästi nenääni ja häipyi ulko-ovesta.

Esmela seisoi huoneessa mikä ei ollut koskaan täysin hänen omansa. Seinät hengittivät hiljaa, kuin ne olisivat kuunnelleet hänen ajatuksiaan, ja lattia tuntui muistavan jokaisen askeleen, jonka hän oli vuosien aikana ottanut. Mutta tänään huone oli muuttunut. Tai ehkä Esmela oli.

Hänen kasvonsa olivat hajonneet yön aikana. Ei kivuliaasti, ei väkivaltaisesti, vaan kuin joku olisi purkanut ne varovasti, kerros kerrokselta, ja jättänyt suut ja silmät leijumaan hänen ympärilleen. Ne eivät pudonneet lattialle. Ne vain jäivät ilmaan, kuin ne olisivat odottaneet lupaa palata takaisin.

Esmela ei pelännyt. Hän tunsi outoa keveyttä, kuin jokainen irronnut osa olisi ollut yksi niistä tunteista, joita hän oli kantanut liian pitkään. Silmät katselivat häntä kuvan ulkopuolelta eri kulmista, jokainen omalla tavallaan. Yksi oli surullinen, toinen vihainen, kolmas utelias. Suut taas kuiskivat hiljaa, sanat päällekkäin, kuin ne olisivat yrittäneet tulkita eri versiota tarinasta, jota Esmela ei ollut koskaan uskaltanut kertoa ääneen.

Ikkunassa leijaili punainen leninki, joka ei pysähtynyt ikkunanpieleen. Se jatkui taivaalle, ohutta kangasta pitkin, joka näytti venyvän pilvien läpi jonnekin, minne ihmisen ei ollut tarkoitus kurkottaa. Esmela oli ommellut leningin vuosia sitten, mutta se ei ollut koskaan sopinut hänelle. Nyt se näytti sopivan maailmalle paremmin kuin hänelle itselleen.

Punainen väri sykki kuin sydän. Se oli kutsu. Tai varoitus. Esmela ei ollut varma.

Pöydällä kahvikuppi kyynelehti. Pisarat valuivat sen poskia pitkin ja putosivat pöydälle pieninä sinisinä ympyröinä. Esmela tiesi, että kupin kyynelissä oli hänen omat aamunsa, ne hiljaiset hetket, jolloin hän oli yrittänyt olla vahva, vaikka ei ollut jaksanut edes nostaa katsettaan.

Kuppi itki hänen puolestaan, koska hän ei ollut enää pystynyt.

Esmela astui lähemmäs ikkunaa. Punainen leninki värisi kevyesti, kuin se olisi tuntenut hänen läsnäolonsa. Hän kosketti kangasta, ja se tuntui lämpimältä, elävältä. Jossain kaukana, taivaan syvemmissä kerroksissa, jokin veti sitä ylöspäin.

Esmela katosi eikä häntä nähty enää koskaan. Niin ainakin luultiin, mutta en ole aivan varma. Arvelen että hän katosi johonkin elämän tunneliin, välien väliin kuuntelemaan hiljaisuutta. Siis omiin ajatuksiinsa. Arvelen että hän sen jälkeen palasi takaisin. Mutta vain niille jotka kaipasivat häntä.

Enempää en taida viitsiä kuvitella juuri nyt. Taitan paperilappuni kokoon ja lähden kevätaurinkoon polttamaan nokkaani. Siis sitä missä on vaaleanpunainen tahra maalarin peukalosta, mutta sen olen jo ehtinyt unohtaa täysin, enkä myöskään kuulu peiliin tuijottajiin.

Kun Einoa huijattiin puhelimitse

 

Oli aivan tavallinen huhtikuun aamu, päivää ennen vappuaattoa. Kun pitkä puhelu vihdoinkin päättyi, kahvi oli ehtinyt jäähtyä. Eino jäi istumaan keittiön pöydän ääreen lamaantuneena kuin jokin olisi vetänyt hänestä virran pois. Keittiön seinäkello raksutti kuuluvasti kulkuaan, mutta nyt jokainen naksahdus tuntui lyövän miestä rintaan. Hän ei ollut varma, oliko huoneessa kylmä vai oliko kylmyys tullut hänen sisältään.

Hän tunsi itsensä typeräksi. Tai vieläkin pahempaa. Hän tunsi itsensä haavoittuvaksi, ja sitä hän vihasi kaikkein eniten.

Eino oli elänyt koko ikänsä niin, että oli pärjännyt itse. Oli tehnyt työnsä, maksanut laskunsa, hoitanut perheensä, selviytynyt aina aallonharjojen yli, sillä niitäkin oli vellonut eteen. Hän oli se, jota muut olivat pyytäneet apuun, ei se, joka itse kompastui.

Mutta nyt hän oli antanut vieraan äänen johdattaa itseään kuin lasta.

Häpeä nousi kurkkuun niin voimakkaana, että hän joutui nojaamaan pöytään. Hän ei tiennyt, miten kertoisi tästä kenellekään, varsinkaan omalle pojalle. Miten tunnustaa ääneen, että oli tullut huijatuksi puhelimessa?

Eino sulki silmänsä. Muisti hetkiä, jolloin hän oli varoittanut muita ikäisiään tuttuja olemaan varovaisia. Hetkiä, jolloin hän oli itse naurahtanut uutisille huijauksista ja ajatellut: "Kuinka joku voi olla niin hyväuskoinen ja aavistamaton? Minulle ei ikinä kävisi noin."

Ja nyt juuri niin oli käynyt.

Kello oli näyttänyt yhdeksää. Eino oli vastannut soittoon heti, numeroa tarkistamatta. Ei hän olisi voinutkaan, sillä tämä tapahtui jo lankapuhelimien aikaan. Hän ei sitä paitsi ehtinyt kuulla mistä firmasta puhelu tuli, mutta ajatteli että kyllähän se selviää soittajan asiasta. Ystävällinen miesääni oli kertonut, että hänen Tampereella ostamansa kamera oli vieläkin maksamatta, ja nyt velkoja oli lähettämässä asian perintään koska alkuperäinen eräpäivä oli mennyt umpeen.

- Tampereella? Miksi helvetissä minä olisin ostanut kameran sieltä kun asun täällä Oulussa? Tampereella en ole käynyt edes tällä vuosikymmenellä. Eikä minulle ole tullut mitään maksumuistutusta asiasta. Inkassoon, sanoitte? Miten sellaista voi tehdä?

- No, kaikki kertomanne osoittaa että olette valitettavasti joutuneet huijauksen kohteeksi. Me voimme kuitenkin auttaa teitä hetkessä, mutta tarvitsemme teiltä ensin täydentäviä tietoja.

Puhelu kesti kuitenkin tunteja. Hänet oli ohjattu pankin turvaosastolle missä hänen pankkisaldonsa jo tunnettiin koska hän oli pitkäaikainen kanta-asiakas. Virkamies tunsi myös hänen perhesuhteensa. Einon tarvitsi vain antaa pankille valtuus pysäyttää uhkaava rikollinen tilisiirto. Hän luetteli tunnuksensa, ja sen jälkeen puhelu keskeytyi aivan kuten virkamies oli sanonutkin. He soittaisivat Einolle hetken kuluttua kun asia oli järjestyksessä, hänen ei tarvinnut huolestua.

Mitään ei tapahtunut.

Kun Eino lopulta soitti pankkiinsa ja kuuli sanat “Teitä on huijattu”, jokin hänen sisällään repesi auki. Ei äänekkäästi vaan hiljaa, kuin vanha kangas, joka antaa periksi vuosien painon alla.

Hän tunsi itsensä yksinäiseksi. Melkein näkymättömäksi.

Mutta kaiken alla oli myös toinen tunne, heikko mutta olemassa oleva: toivo siitä, että tapahtunut ei määrittelisi häntä idiootiksi. Että hän voisi vielä nousta sen yläpuolelle, vaikka juuri nyt se tuntui mahdottomalta.

Päivät kuluivat. Huijaus oli jättänyt jäljen, mutta se ei enää hallinnut Einon ajatuksia. Aluksi hän huomasi sen vain pienissä asioissa: siinä, ettei hän enää säpsähtänyt puhelimen soidessa, tai siinä, että hän pystyi taas keskittymään aamukahvin tuoksuun ilman, että syyllisyys nousi kurkkuun.

Hän alkoi keksiä pieniä rutiineja, jotka toivat hänelle turvaa. Kävelylenkki joka aamu, vaikka vain postilaatikolle. Pieni hetki radion ääressä, kun uutiset eivät enää tuntuneet hyökkäykseltä. Puhelu pojalle silloin tällöin, ei huolten vuoksi, vaan siksi että se tuntui hyvältä.

Vähitellen Eino huomasi, että petos ei ollut vienyt hänen arvoaan. Se ei ollut tehnyt hänestä heikkoa. Se oli tehnyt hänestä ihmisen, joka oli joutunut kohtaamaan jotakin vaikeaa ja hävettävää, mutta joka oli silti tässä ja pystyi kertomaan tapahtumasta.

 

 

 

Kanslian kylmä tuuli

 

Irene heräsi aamulla kuin pieni aurinko. Hän oli niin täpinöissään, että kahvikin tuntui kevyemmältä kupissa ja villasukat liukuivat jaloissa kuin tanssilattialla. Hänen ensimmäinen ruotsinkielinen tekstinsä oli päässyt antologiaan! Tänään hän saisi vihdoinkin noutaa tekijänkappaleen seurakunnan julkaisemasta kokoelmasta - ja siellä, kaiken kunnian keskellä, olisi hänen novellinsa. Pieni mestariteos, jos häneltä itseltään kysyttiin. Irene oli jo mielessään harjoitellut signeerausta, jossa oli pieni sydän i-kirjaimen pisteenä.

Hän marssi heti aamukymmeneltä seurakunnan toimistolle kuin kirjallisuuden kuningatar. Ovi narahti dramaattisesti, aivan kuin sekin olisi halunnut juhlistaa hetkeä. Mutta vastaanotto… no, se oli kaikkea muuta kuin juhlallinen. Sitä ei ollut lainkaan. Käänny takaisin, kuolevainen?

Vastaanoton tiskin takana ei ollut ketään. Koko suuressa hallissa ei näkynyt yhtäkään ihmistä vaikka Irene oli saapunut ilmoitettuun aikaan. ”Tekijänteos on noudettavissa vastaanottotiskiltä arkipäivisin milloin tahansa kello 10–14 välillä”. Irene odotti aikansa. Kun mitään ei tapahtunut, hän päätti mennä kysymään neuvoa lounasravintolan apulaiselta. Tämä lähti ontuen etsimään virkailijaa jostakin toimiston uumenista. Ovesta ilmestyi nyt harmaatukkainen nainen. Tämä ei pitänyt kiirettä ja näytti siltä, että ilo oli hänelle täysin kiinnostamaton, työhön kuulumaton käsite. Ehkä jopa teologisesti epäilyttävä unelma. Nainen kohotti katseensa hitaasti, kuin olisi pelännyt näkevänsä jotain vaarallisen elävää. Tekikö se kipeää?

- Tulin hakemaan tekijänkappaleeni antologiasta, Irene ilmoitti iloisesti, äänessään pienten tiukujen sointia.

Kanslisti ei hymyillyt, osoitti vain hyllyä, jossa kirjat lepäsivät kuin unohdetut perunat kellarissa.

- Mikä hauska idea teiltä järjestää tällainen kirjoituskilpailu, Irene sanoi ystävällisesti. - Se taisi kerätä paljon osallistujia

- Juu, jaa, kanslisti mumisi, äänessä sama innostus kuin märässä tiskirätissä.

Irene odotti turhaan hymyä. Tai edes pientä silmäniskua. Tai vaikka “Onnea, Irene, hieno saavutus!” -tyyppistä huudahdusta. Mutta ei. Ei edes kulmakarvan värähdystä.

Irene nappasi hyllystä kappaleensa. Hän odotti vielä hetken, josko kanslisti vaikka sanoisi jotain. Mitä tahansa. “Pidätkö kirjan kannesta?” “Oletko sinä tämä Irene?” “Ruotsiksi, vau.”

Kun Irene astui ulos toimistosta, hän tunsi sisällään pienen, pullean kiukunpallon.

Mutta sitten hän avasi kirjan. Siellä se oli. Hänen tekstinsä. Hänen nimensä. Ja yhtäkkiä kiukku suli pois kuin voinokare kuumalla pannulla.

Vappu on valon vilaus

 

Vappu avautuu kuin portti kevään valtakuntaan. Askel kantaa mukanaan uusia odotuksia, järjestelee vuodenajan palasia kohdalleen.

Mennään kohti valoisampia päiviä. Luonto osaa kuiskata, jos sitä kuuntelee!

Hyvää vappua ja kevättä, joka kantaa ehkä mukanaan enemmän kuin päällepäin näkyy.