Onko hyviä petoksia?

Galleristi Ilmari Vaskelainen oli mies, joka uskoi kahteen asiaan. Että taide on valhe, ja että hyvä valhe kannattaa kertoa kunnolla. Hän osasi piirtää ja maalata, mutta häneltä puuttui kyky markkinoida teoksiaan. Sitä vastoin hän oli ikään kuin onnistunut opettelemaan näkymättömyyttä osana taiteeseen, ja siitä hän osasi kertoa monta kiehtovaa tarinaa.

Ilmarin pienen sotkuisen gallerian Kolme Vaskikoukkua seinillä roikkui teoksia taiteilijalta, jota kukaan ei ollut koskaan tavannut. Jokaisen taulun alareunaan Ilmari oli kiinnittänyt käsin kirjoittamansa harmaan karheapintaisen lapun taiteilijan taustasta. Taiteilijan nimi oli Selinde Rauta-Puro. Nimen Ilmari oli keksinyt eräänä yönä, kun hän tarvitsi rahaa ja kaipasi jotakuta, joka olisi tarpeeksi mystinen myydäkseen. Hän maalasi myös "omakuvan" taiteilijasta.

Selinden teokset olivat outoja: harmaita, melkein värittömiä maalauksia, joissa näkyi varjoja esineistä, joita ei ollut olemassa. Ilmari maalasi ne itse, mutta lisäsi jokaisen taulun taakse käsin kirjoitetun merkinnän: “Selinde Rauta-Puro, kevät 2014, yötyö sairaalassa vietetyn viikon jälkeen”.

Ja ihmiset uskoivat.

Eräänä torstaina galleriaan astui nainen, jonka katse oli veitsenterävä ja pyyhki kerralla koko huoneen yli. Hänen nimensä oli Mirva Kylä, taidehistorioitsija, joka oli erikoistunut kadonneisiin taiteilijoihin.

Mirva pysähtyi Selinden suurimman teoksen eteen - “Varjon kolmas muoto".

“Haluan ostaa tämän. Mutta haluan myös tavata taiteilijan.” Ilmari hymyili, mutta sisällä hänen vatsansa kääntyi ympäri.

“Selinde ei tapaa ketään. Sairastuttuaan hänestä on tullut erakko.” Mirva ei hymyillyt takaisin. “Erakotkin vastaavat sähköposteihin.”

lmari tiesi, että hänen oli luotava Selindelle elämä. Ei vain nimi ja teokset, vaan historia.

Hän rakensi yhden yön aikana kokonaisen identiteetin:

• syntynyt 1979 Korpijärvellä
• opiskellut hetken Turun taideakatemiassa
• lopettanut äkillisesti
• muuttanut syrjäiseen mökkiin
• maalannut vain öisin
• vältellyt ihmisiä
• lähettänyt teoksensa galleriaan postipaketeissa, joissa ei ollut lähettäjän nimeä.

Hän loi myös sähköpostiosoitteen: selindeR@harmaatausta.fi

Seuraavaksi hän kirjoitti Mirvalle viestin, jonka piti kuulostaa taiteilijalta, joka pelkäsi maailmaa:

“En tapaa ketään. Maalaan vain varjoja. Ne eivät siedä valoa.”

Mirva vastasi heti. Hän halusi nähdä mökin ja kääntyi Ilmarin puoleen kun vastausta ei tullut.  Ilmari ei omistanut mitään mökkiä, mutta hän tiesi yhden aivan lähistöllä. Se oli vanha, hylätty kalamaja järven rannalla, jonka omistajaa kukaan ei ollut nähnyt vuosikymmeniin.

Hän lähti siivoamaan sitä, ripusti seinille muutaman vanhan kankaan, ja jätti pöydälle puoliksi juodun kupin teetä ikään kuin Selinde olisi juuri lähtenyt ulos.

Kun Mirva saapui, hän tutki mökkiä kuin rikospaikkaa. “Missä taiteilija on?” hän kysyi.

Ilmari kohautti olkapäitään. “Selinde tulee ja menee. Hän ei kerro kenellekään aikataulujaan.”

Mirva nosti lattialta pienen paperin. Siinä oli lyijykynällä piirretty varjo, joka muistutti ihmisen kasvoja.

“Selinde ei ole ollut täällä viikkoihin”, Mirva sanoi. “Mutta joku on.”

Mirva alkoi tutkia Selinden taustoja. Hän löysi ristiriitoja. Koulun arkistoissa ei ollut Selinden nimeä, postilokero oli avattu vasta kuukausi sitten, ja mökin omistaja oli kuollut jo 2008.

Viikkoa myöhemmin Mirva palasi galleriaan. “Ilmari, sinä tiedät. Selindea ei ole olemassa.”

Ilmari katsoi häntä pitkään, kuin harkiten, pitäisikö hänen jatkaa valhetta vai antaa sen pudota lattialle. Sitten hän sanoi: “Taide ei ole olemassa ennen kuin joku uskoo siihen.”

Mirva hymyili ensimmäistä kertaa. “Se on totta. Ja siksi ostan teoksen.”

Mirva julkaisi Liekkihiilessä myöhemmin artikkelin: “Selinde Rauta-Puro. Taiteilija, jota ei ole, mutta jonka teokset ovat.”

Artikkeli yhdessä tulevien näyttelyjen kanssa teki Selindestä kulttihahmon. Teokset nousivat arvoon, ja Ilmari jatkoi maalaamista, edelleen Selinden nimellä.

Sekä Mirva että Ilmari tiesivät  totuuden. Mutta kukaan muu ei halunnut tietää.

Sillä joskus paras petos on se, joka ei vahingoita ketään ja jonka kaikki hyväksyvät. Hyvä petos ei nojaa faktaan, vaan siihen että ihmiset haluavat uskoa johonkin. Mystisyys antaa tilaa mielikuvitukselle, ja mielikuvitus tekee työn puolestasi. Taulu, jonka alkuperä on hämärä, tuntuu joskus jopa arvokkaammalta kuin taulu, jonka tarina on selvä.

 

 

Tilattua kyytiä uudella tavalla

Syksy saapunee tänäkin vuonna meidän kylään niin kuin se aina saapuu. Hiljalleen, taivas kuulaana, maa vähän märkäpintaisena. Paikallislehti kertoo jo nyt heinäkuussa että sillä on kerrottavaa, mutta ei paljasta kaikkein kiinnostavimpia käytännön asioita siitä, mitä päättäjillä on takataskussa. Saamme vain lukea että meidän alueemme on valittu kollektiiviliikenteen uusimman kokeilun kohteeksi. Taas kerran? Kuten kerroin edellisessä postauksessani, olemme olleet viimeiset kesät ilman bussia, koulujen ollessa suljettuina. Miksi jälleen me? Onhan kunnassamme kymmeniä muitakin pikkukyliä joilla on oma säännöllinen bussinlinjansa.

Saamme tietää että kylämme reitille ilmestyy syksyn aikana uusi vempele, Bus On Demand. Tarpeidenmukainen linja-auto mikä kulkee vain silloin kun joku sitä tarvitsee. Projekti vaaatii virtuaaliset pysäkit ja älypuhelimeen uuden sovellutuksen. Kylän vanhukset nyökkäilevät kohteliaasti, vaikka muutamien ilme sanoo: “Mikä ihmeen sovellutus, ja virtuaalinen? Eivätkö ne enää osaa äidinkieltään? Joku puhahtaa. "Eihän minulla ole älypuhelinta, tyttökö tämän nyt sitten saa hoitaa?"

***

Testin aika lähestyi. Reitillä nähtäisiin pian uusi sininen minibussi. Ainoaa kookasta siinä oli kyljen englantilainen teksti BUS  ON  DEMAND. Ensimmäisenä päivänä Hilkka yritti tilata bussin, mutta painoi vahingossa kakkosnappia, joka oli jostain syystä juuri siinä missä hänen sormensa aina osui. Toisessa päässä keskus valisti Hilkkaa siitä että sairaskuljetus tuli tilata päivää ennen. Hilkka joutui selittämään, ettei hänellä ollut hengenhätää, vain kiire kirpputorille.

Sitten koitti päivä, kun bussi katosi. Sovellutus näytti, että se oli tulossa, mutta kartalla se pysyi paikallaan kuin olisi juuttunut johonkin näkymättömään suohon. Lopulta kävi ilmi, että kuski oli pysähtynyt virtuaaliselle pysäkille, joka oli merkitty keskelle metsää, koska joku oli - luultavasti vahingossa - piirtänyt sen kartalle digitaalisesti koiran tassulla.

Kuski odotti siellä kärsivällisesti, koska ohjeissa luki: “Odota matkustajaa.” Mutta sellaista ei tullut. Kukaan ei edes tiennyt, että pysäkki oli olemassa.

Kun bussi lopulta löytyi, kuski kertoi nähneensä kaksi peuraa, yhden eksyneen suunnistajan ja jonkun, joka näytti meditoivan kannon päällä. “Mutta ei yhtään matkustajaa”.

Kun syksy kääntyi talvea kohti, kunnan virkamiehet alkoivat huomata, että Bus On Demand -kokeilun raportit olivat… no, värikkäitä. Niissä esiintyi sanoja kuten “metsä”, “kaksi peuraa”, “akuton taskupuhelin”, “sairaankuljetustilaus”, “katoamistapaus” ja “viisivuotias pehmolelumatkustaja”. Yksi raportti sisälsi pelkän lauseen“Kuski löysi virtuaalisen pysäkin, mutta tilaaja ei pysäkkiä”.

Kun viimeinen Bus On Demand ajoi kylän läpi vuoden kuluttua, Hilkka seisoi portillaan ja heilutti sille kuin vanhalle ystävälle. “Hyvästi, moderni maailma!” hän huusi. Sairaskuljetustaksi ajoi ohi juuri samalla hetkellä, ja kuski nosti kättä tervehdykseksi. Hilkka ei uskaltanut heiluttaa takaisin, ettei mies tulkitsisi sitä tilaukseksi.

Seuraavalla viikolla kylän tuttu linja-auto palasi reitilleen. Sama vanha sininen bussi, joka oli kulkenut jo 90-luvulta asti. Se pysähtyi oikeille pysäkeille. Niille jotka oli merkitty fyysisillä kylteillä, ei koiran tassulla.

Vanhukset nousivat kyytiin helpottuneina. "Nyt voi luottaa siihen milloin auto tulee."

Mutta takapenkillä istui Hilkka ja mutisi itsekseen. “Eihän tämä meno ole enää mistään kotoisin. Sen on vaan odottamisen arkea. Pitää taas kytätä kelloa. Minä kaipaan aikatauluttomuutta, kun se uusi vempele tuli silloin kun sen tarvitsi, ja haki läheltä."

Kesä ilman kyytiä

 

Vielä neljäkymmentä päivää - melkoinen aika. Ei tarpeeksi pitkä ollakseen ikuisuus, mutta aivan liian pitkä ollakseen vain tauko. Mutta niin on, meidän kylällä bussi ei kulje tänään, ei huomenna, ei vielä viikkoihin. Se lakkaa liikennöimästä kesäisin jo ennen juhannusta. Kaiken kaikkiaan yli kaksi kuukautta eletään täällä ilman bussia, vähän kuin toisarvoisina.

Onneksi on vaihtoehto kaikille, mutta ennen kaikkea se on tärkeä meille fossiileille joilla ei ole ajokorttia tai autoa. Linjataksin numero on tallennettuna aivoihin, mutta silti soittaminen tuntuu aina vähän viralliselta, kuin pyytäisi lupaa liikkua. Taksi on tilattava puhelimitse viimeistään tuntia ennen. Se kulkee bussin aikataulun mukaan, ja poimii menijät vain bussipysäkeiltä. Ja paluumatka sitten - sen tilaaminen on kuin varjo, joka kulkee mukana koko ajan. Ei voi täysin rentoutua, koska pitää ajatella mihin aikaan voi tilata linjataksin kotimatkalle. Milloin olen toimittanut kaikki asiani? Onko kaupoissa jonot, tai apteekissa? Joskus puhelimessa kotimatkaa tilatessa on jonoa niin kauan että minimitilausaika menee umpeen. Säännöt ovat kivenkovat.  Silloin on istuttava ylimääräinen tunti - pahimmassa tapauksessa kaksi - matkakeskuksen puupenkillä. Eihän ostoskassien kanssa huvita kävellä torilla tai mennä kirjastoon. Pieni lohtu on että linjataksi on ilmainen 65 täyttäneille, mutta niinhän bussikin on meidän kunnassa.

Kun koulut vihdoin alkavat ja bussi palaa reitilleen, tiedän että ensimmäinen matka tuntuu erilaiselta. Se ei ole vain kulkemista paikasta toiseen. Se on vapautta ja paluu johonkin, jota en tiennyt kaipaavani näin paljon.  

 

Heinäkuun haaveita

 

Aamu on vielä viileä, mutta Sintra istuu jo ulkona kuin joku, joka on päättänyt että kesä kyllä toteuttaa hänen odotuksensa. Valkoviini on kirkasta, melkein läpinäkyvää. Kun valo osuu lasiin, näyttää siltä kuin hän joisi jalokiviä. Hän nostaa lasia hitaasti, ei juhliakseen vaan vahvistaakseen itselleen, että tämä on hänen valtakuntansa - katu, pöytä, tuoli, ohikulkevien varjot. Niinhän se onkin, arkisin, vuodet ympäriinsä, mutta toisella tavalla. Odottamaton tuulenpuuska saa servetin liikahtamaan kuin joku olisi kumartanut hänelle. Pakostakin se tuo mieleen lukuisat sakkolaput jotka lepattavat hänen ansiostaan autojen tuulilaseissa.

Sintra odottelee kärsimättömästi ensimmäistä ohikulkijaa joka miettii kuka tämä nainen oikein on.

Hän tuntee olevansa vihdoinkin täysin vapaa. Ja, yhtä tärkeää,  täysin näyttävä vaikka kukaan ei olisikaan katsomassa.

Sintra kantaa heinäkuun aamuhetkeä kuin se olisi ohut, kristallinen kruunu. Mutta sen alta tunkee yhä painajainen, joka yrittää takertua hänen kehoonsa. Parkkivahdin yksitoikkoinen työ, loputon kierros, jossa jokainen auto on vielä yksi lisää, jokainen ohikulkija ärsyke.

Hän yrittää unohtaa halveksitun työnsä. Siksi hän istuu katutarjoilussa, valkoviini timantin hohtoisena. Ikään kuin kaksi lasillista alkoholitonta juomaa sittenkin voisi huuhtoa mielestä harmaan rutiinin, monotonisen valvonnan.

Sintra nostaa lasinsa, maksaa laskunsa ja kun hän lopulta nousee katukahvilasta, hänen autonsa tuulilasissa lepattaa sakkolappu kuin kesän ensimmäinen varoitus siitä, ettei mikään pysy hallinnassa. Ei edes kuninkaallinen aamu.

 

 

Tilanteen vankina

Tämän hieman pelottavan kertomuksen kuulin keskustelupiirimme jäseneltä viime torstaina. Kutsukaamme häntä Jasmiinaksi. Vaikkapa tuoksuvan kesän kunniaksi. Jasmiinan sininen kissa kuvassa on muuten puusta veistetty. On hänellä eläväkin, punaturkkinen Niilo joka luulee itseään hyvin rohkeaksi. Juuri nyt Niilo vetelee päiväunia sohvassa.

Jasmiina ei ollut koskaan ajatellut, että digitaalinen ruokatilaus voisi muuttua jonkinlaiseksi identiteettikriisin esinäytökseksi. Hän oli tehnyt pitkän listan ja syöttänyt nettikaupan sivulle tosi suuren tilauksen. Helpotti. Nyt kun mies oli sairas ja hänellä itsellään ei ollut ajokorttia, oli kätevä saada kotiin kaikki painava tavara - perunat, maito, jugurtti, jauhot, kissanruokapurkit ja myös paljon kuivatavaraa mikä säilyisi kauan. Kun hän vihdoinkin oli valmis ja meni tavarakorin kautta kassalle, maksukortti hylättiin. Systeemi ei kuulemma tukenut sitä.

Hän tuijotti ilmoitusta kuin se olisi henkilökohtainen loukkaus. Tai pikemminkin vankeustuomio. Korttia ei voitu hyväksyä. Miksi? Kaikki oli kunnossa. Tilillä oli rahaa ja kortti oli voimassa vielä pari vuotta. Hän oli käyttänyt sitä joka viikko, ja tälläkin tunnetun marketin nettisivulla useaan otteeseen, viimeksi vain pari viikkoa sitten. Hän ei ollut tehnyt mitään epäilyttävää. Hän yritti yhä uudelleen, mutta järjestelmä käsitteli häntä kuin jotakuta joka ei täyttänyt ehtoja. Ikään kuin näkymätön tuomari olisi osoittanut häntä sormella ja sanonut: sinä et kelpaa. Jasmiina ei halunnut peruuttaa isoa tilaustaan, se oli vaatinut aikaa ja vienyt voimia. Nyt hän joutui hankkimaan uuden maksusysteemin, ja valitsi paperilaskun. Sellainen puolestaan vaati tilin luomisen toisen firman sivulle, ja lasku saapuisi vasta kuukauden kuluttua kun laskutusyritys oli tarkastanut hänen taloudellisen tilanteensa. Herranjestas, toivottavasti tavarat tulisivat sitä ennen.

Jasmiina tunsi suurta kiukkua ja samalla miltei häpeää, vaikka mitään hävettävää ei ollut. Hän lähetti tiukan kyselyn asiakaspalveluun ja päätti sieltä saapuneen neuvon jälkeen tehdä sen, mitä järkevä ihminen ei tekisi. Hän aloitti totaalisen digitaalisen suursiivouksen. Nettihistoriikit, koneeseen ladatut sivut, evästeet, välimuistit, automaattiset kirjautumiset - kaikki pois! Hän pyyhki koneen puhtaaksi kuin olisi yrittänyt poistaa jälkiä rikoksesta mitä ei ollut tehnyt.

Kun hän painoi Tyhjennä kaikki, hän tunsi pienen, typerän voitonriemun. Mutta sitä kesti vain lyhyen hetken.

Hyvin pian hän huomasi, että oli pyyhkinyt pois myös kaiken sen, mikä teki arjesta sujuvaa. Hän joutui kirjautumaan uudelleen moneen paikkaan ja luomaan uudet oikotiet hävinneiden tilalle. Järjestämään televisiokanaviensa valinnan uudelleen. Yksi hänen ahkerasti käyttämistään kuvantuotto-ohjelmista vaati uuden tilin luomisen. Vanhat kuvat olivat poissa.

Onneksi Jasmiina ei ollut poistanut kaikkein tärkeimpiä koodejaan. 

Hän oli yhä olemassa mutta tarvitsi järkytyksen lieventämiseen vahvistavia tippoja. Seuraavana päivänä kortti toimi moitteettomasti Alkon kassalla.

 

 

 

Ei yhtään liian aikaisin

Tänään rakennusmiehet tulevat hakemaan meiltä pois kylpyammeen. Jos sitä olisi käytetty edes joskus, kylmimpänä talvena, sen lähtö olisi selvästi haikea. Hyvästit jollekin, joka on palvellut.

Mutta nyt on kuin talosta vietäisiin pois esine, jota ei koskaan uskallettu ottaa omaksi. Ei siitä tullut kuvan kaltainen unelma mihin paeta arkea. Amme oli vain ollut lupaus rentoutumisesta, jota ei koskaan lunastettu - vähän kuin huone, jossa ei koskaan uskallettu nukkua.

Pelko vanhan talon vieläkin iäkkäämmän kaivon pumpusta on ollut kuin pieni, sitkeä varjo arjessa. Se on mennyt rikki jo kahdesti. Ammeen täyttäminen olisi vienyt puoli hermostunutta päivää. Kestäisikö pumppu edes?

Niinpä kun miehet tulevat tunnin kuluttua ja kantavat ammeen ulos, tunne ei ole menetys vaan kevennys. Jotain turhaa poistuu talosta. Tilalla on jo kaakeloitu suihkutila sekä valmiina itse suihku! Voimme asettaa sinne vaikka kuinka ylellisen suihkutuolin, ja siellä voin myös kuivattaa pyykkiä telineessä.

Vihdoinkin!

Tottakai huomaan kuinka ukko suree salaa.

Erikoisneuvonantajan seurassa

AI tuntuu ensikättelyssä erikoisneuvonantajalta jolla on perusteellinen vastaus kaikkeen, ja numeroidut viitteet lähteisiinsä. Parissa sekunnissa se selostaa tilanteen kuin tilanteen ja on hanakas auttamaan lisää. Alati avulias, ystävällinen ja positiivinen.

Hetken mielijohteesta näppäilin koneeseen edesmenneen isäni nimen ja kysyin miksi hänen sukunimensä kirjoitetaan väliviivalla. Yhdessä kirjoitettuna se olisi hyvin tavallinen supisuomalainen nimi. AI aloitti huiman kertomuksen nimen synnystä, isäni asuinpaikasta ja hänen ammatistaan. Kun huomautin että mikään ei täsmännyt, sain anteeksipyynnön ja kone alkoi suoltaa heti uutta, yhtä satumaista kertomusta isästäni, yhdestä elinkeinoelämän valtavaikuttajista. Itse asiassa isä oli vaatimaton mies joka oli toiminut  peruskoulun opettajana, mutta sitä en enää viitsinyt kertoa.

Seuraavaksi kysyin AI:lta että mitä tehdä kun ei huvita tehdä yhtään mitään. Hokus pokus, näin se kuulemma menee:

Kun mikään ei huvita, se ei ole merkki siitä että olet laiska tai että jokin olisi vikana. Se on merkki siitä, että jokin sisäinen rytmi on hidastunut. Joskus keho, joskus mieli, joskus molemmat. Ja silloin ei kannata pakottaa itseään, vaan avata tilaa pienille, kevyille liikkeille. Et ole yksin, eikä tämä tila ole vaarallinen. Se menee ohi, mutta sitä ei voi hoputtaa. Kyseessä voi olla tarve levätä, rauhoittua, saada olla hetki ilman vaatimuksia. Tarve saada jokin asia selkeyteen?

Kun mikään ei huvita, kyseessä voi olla pelkkä väliaikainen aivosumu, tarve levolle tai syvempi uupumus. Paras keino on hyväksyä tunne, madaltaa rimaa ja pilkkoa tekemiset pieniin osiin. Älä pakota itseäsi suuriin ponnistuksiin.

Salli lepo. Ota lupa hoitaa vain välttämättömyydet. Lepääminen ilman huonoa omaatuntoa palauttaa energiaa.

Tee jotain pientä. Siivoa yksi pöytä tai vastaa yhteen viestiin. Siirrä yksi tavara pöydältä toiseen. Avaa ikkuna. Pieni liike avaa  usein isomman ja saattaa herättää motivaation. Aivot rakastavat pieniä muutoksia.

Vaihda ympäristöä. Kävele korttelin ympäri tai avaa ikkuna. Raikas ilma ja maisemanvaihdos piristävät mieltä.

Tee jotain luovaa tai mekaanista. Kuuntele lempimusiikkiasi, lue kirjaa tai keskity johonkin rutiinitehtävään.

Joskus syvin oivallus syntyy siitä, että antaa tunteen olla. Joskus “ei huvita” on kehon tapa sanoa: nyt ei tehdä mitään. Ja kun sen hyväksyy, huvittaminen palaa yllättävän nopeasti.

Vähän sellaista kehnon ennustajan puppua (anteeksi kaikki muut selvännäkijät). Yhtä asiaa en kuitenkaan koskaan kysyisi, mutta on ihmisiä jotka ovat senkin tehneet.