Pimeän parhaat neliöt

 

Kun ilta laskeutuu, koti sytyttää omat tähtensä. Terveisiä lempinurkastani marraskuun toisena.

Käsittämätöntä

Äskettäin leskeksi tullut Erja Grieg-Björkbacka oli tuohtunut. Kuollutta ei ollut vielä edes noudettu haudattavaksi, sairaalavaatteet vain vaihdettu koska niissä ei saa ketään haudata.

Erjan mielestä reportterit kaipasivat itsenäistä, loogista ajattelukykyä. Oliko heidän välttämätöntä juuri nyt, pyhäinpäivän alla, raportoida näin. Tällaistako surevien tarvitsi tietää juuri tänään?

Älä tuo ledkynttilöitä ja muuta ympäristöhaitallista materiaalia hautausmaalle.

(Sveriges Television SVT 30.10.2026). Kynttilät jättävät jälkeensä lyijyä ja elohopeaa sekä haudalle että tuulenpuuskan mukana ympäristöön mikäli ledit lähtevät lentoon. Ja muista että kukkaseppeleiden runko on tehty materiaalista jonka jättää luontoon vahingollisia mikropalasia hyvin pian. - No nyt on pyhäinpäivä ja kaikki tällainen jo hankittu hyvissä ajoin, ja monet käyneet haudoilla jo menneellä viikolla, Erja huokasi. Pitikö omaisten ruveta tuntemaan huonoa omaatuntoa ympäristöpoliitikkojen herättyä liian myöhään? Omistautuisivat ajoissa vaikka joulutilpehöörien markkinoinnille mikä alkaa jo lokakuussa. Kuinka paljon vahinkojätettä niistä aikanaan tulee?

Miksi ruumiin noutaminen kylmiöstä kestää Ruotsissa kauemmin kuin muissa maissa?

"Seuraavasssa artikkelissa (Götebors-Posten 30.10.2026.) kerromme ruotsalaisten hautausajoista ja kuinka ruumis voi odottaa kuukausikaupalla ennenkuin omaiset päättävät tuleeko arkku vai polttohautaus (poikkeuksena maan muslimit jotka hautaavat omaisensa jo viikon sisällä). - Ja nyt kuvaamme tekstissä millaiselta ruumis näyttää eri ajankohtina." Seuraa sivukaupalla järkyttävää tekstiä, ja kuvassa näkyy kolme vanhempaa herraa, hautaustoimijaa nimineen, nauramaa kekattamassa vitseille kahvitauollaan jotta jaksaisivat ylipäänsä tehdä työtään. Positiivista peeärrää nimellä mainitulle hautaustoimistolle? 

 

Koukku

Santtu oli näköjään hakenut päivän postin. Keittiön pöydällä lojui miehelle saapunut käsin kirjoitettu, kellertävä kuori. Avaamaton.

Minuuttia myöhemmin Mirva oli analysoinut kuoren. Jotakin outoa siinä oli. Postimerkissä oli punavalkoinen ongen koho kaislikon reunassa, luonnottomassa asennossa. Aivan kuin miniatyyrinen poiju. Varoitus? 

Mirvan harmiksi postileima oli suttuinen. Oliko merkki liimattu tarkoituksella kuoren alalaitaan, kuin lähelle järven pohjaa? Aivan selvästi kyseessä oli vanha merkki. Täysin ilman nimellisarvoa. Jospa se olikin väärennös? Mitä silloin seuraisi?

– Keneltä tuo on?

– En tiedä.

– No avaa se niin saadaan selvää.

– Avataan kohta.

Santtu mittasi kahvit keittimeen. Pyyhki tiskipenkkiä. Kävi viemässä biojätteen. Tarkisti linnuille siemeniä pihalla.

Kirje makasi keskellä pöytää. Puolen tunnin kuluttua Mirva istui jälleen sen vieressä.

– Etkö sinä oikeasti aio avata tätä?

– Kyllä minä vielä avaan.

– Näyttää käsin kirjoitetulta.

– Niin näyttää.

– Onko se sukulaiselta?

– Voi olla.

– Tai vanhalta työkaverilta?

– Voi olla.

– Tai verottajalta.

Santtu vilkaisi kuorta.

– En usko, että verottaja piirtelee sydämiä i-kirjainten pisteiksi.

Mirva siristi silmiään.

– Sydämiä?

– Ainakin yksi sen näköinen siinä on.

Nyt asia oli entistä pahempi. Mirva yritti keskittyä lehden tutkimiseen. Hän luki saman kappaleen kolme kertaa tietämättä, mitä siinä sanottiin.

Santtu vaikutti epäilyttävän rauhalliselta.

– Sinua ei muka yhtään kiinnosta?

– Juu, kiinnostaa.

– No miksi et sitten avaa?

Santtu mietti hetken.

– Minusta on mukavaa, että elämässä on vielä asioita, joita ei tiedä.

– Minusta ei ole.

Tunnin päästä Santtu oli vaihtamassa palanutta lamppua eteiseen.

– Nyt tämä alkaa olla psykologista väkivaltaa, Mirva ilmoitti keittiöstä.

– Kirje avautuu ihan yhtä hyvin tunnin päästä kuin nytkin.

– Ei avaudu. Minä olen tunnin päästä vanhempi ihminen.

Iltapäivällä Mirva ei enää yrittänyt teeskennellä kärsivällistä.

– Anna tänne.

– Mikä?

– Kirje.

– Ei se ole sinulle tullut.

– Mutta minä olen kärsinyt siitä jo puoli päivää.

Santtu laahusti keittiöön. Tutki jääkaapin sisältöä, teki itselleen makkaravoileivän ja nosti kuoren käteensä.

– Kuuntele nyt. 

– Enkä kuuntele jos mutiset siinä leipä poskessa. Olisit pessyt kätesi, tulee rasvatahroja.

– Tuntuu siltä että kuoren sisällä on paperi.

– Yllättävää.

– Mahdollisesti jotain muutakin.

– Santtu.

– Ja niiden ympärillä kirjekuori.

– Santtu!

Mies repäisi kuoren auki.

Mirva nojautui niin lähelle, että näytti lähes osallistuvan avaamiseen. Makkaran haju ärsytti.

Santtu veti paperin esiin.

– No?

 Mies käänsi sivua. Rykäisi.

– Tämä on... mielenkiintoista.

– Santtu!

– Muistatko sen kesämökin, jonka seinää maalasin vuonna 1998?

– Muistan.

– Naapurissa oli silloin tyttö nimeltä Terhi.

– En muista.

– En minäkään.

– Ja?

– Hän kirjoittaa löytäneensä onkivavan, jonka minä lainasin hänen isälleen kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten.

Mirva tuijotti häntä.

– Siis mitä?

– Terhi tiedustelee haluanko sen takaisin.

– Kaksikymmentäkahdeksan vuotta myöhemmin?

– Näköjään.

Santtu jatkoi lukemista.

– Hän on liittänyt mukaan valokuvan ongesta. Bambua, eihän sellaista ole enää kenelläkään kalamiehellä.

Mirva lysähti tuolille. – Ja minä käytin yli puoli päivää elämästäni tähän?

– Näköjään.

– Luulin, että siellä on salainen ihailija, perintö tai ainakin rikosmysteeri.

– Ei. Onkivapa.

Mirva huokaisi syvään.

– Tiedätkö mikä tässä on pahinta?

– Mikä?

– Huomispäivä sinulta kuluu vastausta kyhäten.

Santtu hymyili. – Tietenkin.

Mirva nousi pöydästä.

– Siis ei se ole pahinta. Tarkoitan että minä en sitten nuku ensi yönä ollenkaan. Haluan tietää nyt, mitä aiot kirjoittaa.

– AAAAAI!

Santtu säpsähti niin, että valokuva putosi lattialle.

– Mitä tapahtui?

Mirva seisoi yhdellä jalalla keittiön räsymatolla ja osoitteli syyttävästi lattiaa.

– Tuo tapahtui!

Santun piti katsoa kauan ennen kuin hän näki. Matolla kiilteli pieni ongenkoukku.

– Terhi on näköjään laittanut mukaan alkuperäisen koukun. Santtu tarkasteli sitä ihailevasti. – Kyllä ennen tehtiin kestävää tavaraa. Hienosti hiottua. Kärki vieläkin terävä.

Mirva tuijotti miestään epäuskoisena.

– Minä astun koukkuun ja sinä seisot siinä muina miehinä laatuarviota tekemässä?

– No, koukku ainakin toimii vielä.

Mirva istui tuolille hieromaan jalkaansa.

– Puoli päivää minä jännitin salaperäistä kirjettä. Sitten sain tietää, että kadonnut onki on löytynyt ja että minut voidaan pyydystää keittiön matolta.

Santtu nyökkäsi.

– Aika tehokas kirje, kun sitä noin ajattelee.

 

 

 

 

Kastekirjan merkintä

Vanha herra Amppi Valentti ei osannut päättää pitikö nimestään vai ei. 

Hän oli joutunut vastaamaan ihmettelijöille koko pitkän ikänsä ajan.

- Onko tuo ihan vieraskielinen nimi?

Hän vastasi että pappi oli ainakin väittänyt nimeä aidoksi.

Kylällä kuultiin kaksi oletusta. Isä oli muka ilmoittanut nimeksi Antero Valentin. Tarinaa koristeltiin joka kerta lisää. Joidenkin mukaan pappi oli huonokuuloinen, toisten mukaan kasteen aikaan oli ollut kova ukonilma.

Jotkut taas olivat tietävinään että mitään erehdystä ei ollut tapahtunut. Amppin vanhempien mielestä hieno nimi oli sellainen, jota ei ollut kenelläkään muulla. Kylässä oli Johanneksia, tavallisia Mattejakin useita, ja Valentinuksia löytyi naapuripitäjistä. Amppi Valenttia ei ollut varmaan koko maassa.

- Sittenhän se on erinomainen nimi, äiti oli sanonut.

Vasta yhdeksänkymppisenä Amppi alkoi pohtia asiaa. Hän pyysi kirkkoherran kanslistilta kastetodistusta, tutki kellastunutta paperia pitkään ja pudisti päätään.

- No?

- En minä tästäkään viisastu.

- Olisiko se sitten ollut väärinkäsitys?

- Voipi ollakin. Tai sitten vanhempani vain pitivät nimeä hienona.

Amppi ojensi paperin takaisin virkailijalle.

- Ja oikeastaan minäkin pidän. Jos minulla olisi ollut tavallinen nimi, ihmiset eivät olisi kyselleet. Nyt olen saanut keskustelunjuurta ilmaiseksi yhdeksänkymmenen vuoden ajan.

Mies nousi, kiitti ja lähti kotiin. Totuus jäisi selvittämättä.

Tai niin hän luuli.

Sakastian lattian alla lojunut peltilaatikko oli lyöty vahingossa rikki. Se sisälsi muistiinpanon, jonka oli kirjoittanut kappalainen Waldemar Suitsu.

- Tänään kastoin pojan, jolle vanhemmat ilmoittivat nimeksi Amppi Valentti. Kysyin kahdesti, ovatko he aivan varmoja. Isä vastasi olevansa. Äiti nauroi ujosti ja sanoi, että nimi kuulostaa siltä kuin poika olisi jo iäkäs mies, vanhempi kuin hän itse.

Teksti jatkui.

- Kävi ilmi, ettei Amppi Valentti ollutkaan nimi. Isä oli yrittänyt kertoa ammattinsa. Hän oli mehiläisten kasvattaja ja vastasi murteellaan kysymykseen, mitä tekee työkseen. Syntyi hämmennys. Kiusallinen tapahtuma jota en kehdannut korjata.

Amppi Valentti ei koskaan saanut varmuutta siitä, pitikö hän nimestään vai ei. Hän oli siihen yhtä aikaa kiintynyt ja hieman harmissaan, ylpeä ja vaivautunut.

Vasta aivan viimeisinä vuosinaan hän sai yllätyksen. Sukututkimusta tehnyt lapsenlapsi Appi ilmoitti löytäneensä todisteen siitä, ettei Amppi ollut suvun ensimmäinen.

- Mitä tarkoitat?

- Täällä on 1700-luvun kirkonkirjassa toinenkin.

- Toinenkin Amppi Valentti?

- Ei. Pelkkä Amppi.

Vanha mies istui pitkään hiljaa.

- No mutta sehän ratkaisee kaiken. Jos niitä oli jo kaksi, kyseessä ei ollut väärinkäsitys.

- Mikä se sitten oli?

Amppi huokaisi.

- Suvussa kulkeva virhe.

                                                   ***

Mitä ambivalentti tarkoittaa? Ristiriitaista, kaksijakoista, epävarmaa. Jos olet jotakin asiaa kohtaan ambivalentti, sinulla on siitä samanaikaisesti sekä myönteisiä että kielteisiä tunteita.

 

 

 

Neljäs askel

Rappu oli niin vanha että alimman lankun halkeamasta kasvoi sieni. Kaksi askelmaa, vaikka joskus tuntui, että niitä oli neljä. Inkeri olisi voinut vannoa, että vähintään yksi ylimääräinen ilmestyi hetkeksi ja katosi.

Hän teki jotakin, mitä oli ajatellut vuosia. Soitti rakennusfirmalle.

- Millaiset portaat te haluatte?

- Kolme askelta.

Puhelimessa tuli hiljaista.

- Kolme on hyvä määrä.

Oli lokakuun puoliväli, ja pakettiauto kaarsi pihaan jo parin päivän kuluttua. Kynnyslinja Oy. Tähän aikaan vuodesta urakoita oli harvassa. Tuntui kuin mies olisi odottanut soittoa.

Rappu valmistui hetkessä ja näytti aivan tavalliselta.

Illalla Inkeri nousi ensimmäiselle askelmalle ja jäi seisomaan siihen.

Toisena iltana hän nousi toiselle.

Kolmantena iltana hän astui ylimmälle askelmalle.

Sen jälkeen rappu pysyi useimmiten kolmiaskelmaisena.

Aamuhämärässä Inkeri saattoi vilkaista ikkunasta ja laskea.

Yksi.

Kaksi.

Kolme.

Joskus, juuri ennen kuin katse tarkentui, hän oli näkevinään neljännen.

Ehkä portaissa ja elämässä kuljetaan samalla tavalla.

Seuraava askel häämöttää vasta, kun uskaltaa ottaa edellisen. Eikä kaikkia askelmia ole tarkoitus nähdä kerralla.

 

 

Laulu jota ei ole olemassa

 

Ella oli sidottu vuoteeseen jo kolmatta talvea. Hänen ruumiinsa oli pienentynyt, mutta hänen korvansa olivat alkaneet kasvaa sisäänpäin, kuin etsien jotakin, mitä maailma ei enää tarjonnut.

Ensimmäisen kerran laulu tuli aamuyöllä. Se oli uskonnollista musiikkia, mutta ei mitään tuttua virttä. Sävel kulki kuin Ella olisi yrittänyt muistaa vanhan hymnin sanoja, mutta muisti vain kirkon. Tai puiston.

Ella sytytti lampun. Yöpöydällä ei ollut radiota. Mikään äänilaite ei ollut päällä. Hoitaja oli mennyt.

Laulu jatkui. Oli kuin korva olisi tuottanut sen itse. Ella ei pelännyt. Hän oli elänyt liian kauan pelätäkseen ääniä, joita kukaan muu ei kuullut.

Mutta hän alkoi huomata jotakin muuta.

Laulu ei koskaan muuttunut. Aina sama sävel, sama rytmi, sama hengitys. Aivan kuin se olisi ollut jonkun toisen ihmisen sisäinen rukous, joka oli eksynyt hänen korvaansa.

Hoitaja tuli aamulla.

- Kuulitko sinä sen?

Hoitajan hymy oli tarkoitettu rauhoittamaan vanhuksia.

- En kuullut mitään, Ella. Ehkä se oli vain tuulen ääni.

Ella ei vastannut. Hän tiesi, ettei tuuli osaa laulaa.

Laulu alkoi tulla yhä useammin. Aina kun huone hiljeni. Aina kun Ella oli yksin. Aina kun hän yritti muistaa jotakin tärkeää, mutta muisti vain sen, että oli unohtanut.

Eräänä yönä Ella ymmärsi, mistä laulu tuli.

Se tuli siitä kohdasta hänen mielessään, joka ei ollut koskaan hyväksynyt hiljaisuutta. Kohdasta joka oli aina pelännyt, että jos kaikki äänet lakkaavat, hän lakkaa olemasta. Ella sulki silmänsä. Laulu jatkui. Hän antoi sen täyttää huoneen, täyttää korvat, täyttää sen pienen tilan jossa hän vielä oli.

 

Naulan pitkä odotus

 

Sunnuntaina 19. heinäkuuta 1987 Sankta Marian kappeli oli hiljentynyt. Vanhat puupenkit natisivat tuskin tyhjyyttään, eikä yhtäkään todistajaa ollut paikalla kun jotakin korvaamatonta katosi.

Johan Henric Scheffelin maalaama muotokuva Erik Magnus Ulfsparresta 1729 oli riippunut paikallaan niin kauan, että aatelismiehen läsnäolo oli muuttunut osaksi kappelia. Nyt jäljellä oli vain naula.

Melkein neljäkymmentä vuotta kului. Taulu pysyi kadoksissa, ja paikallinen legenda alkoi unohtua.

Sitten, tavallisena arkipäivänä, erehdys ja sattuma kohtasivat toisensa.

Maalaus ilmestyi Traderan myynti-ilmoitukseen kuin mikä tahansa esine.

Tukholmalainen antiikkiasiantuntija oli varma näkemästään.

Kun puhelu saapui, kanslisti ei saanut ensiksi sanaakaan suustaan.

Sitten seurakunta reagoi nopeasti. Taulu odotti Trollhättanin poliisiasemalla Lounais-Ruotsissa. Hyvässä kunnossa, kuin olisi palannut matkalta, josta kukaan ei tiennyt mitään.

Syyskuussa 2026 maalaus ripustettiin takaisin samaan naulaan, josta tuntemattomat kädet olivat ottaneet sen 1987. Kirkkoherra Monican mukaan taulu asettui paikalleen niin luonnollisesti, että tuntui kuin se ei olisi koskaan edes ollut poissa.

Poliisin esitutkinta varastetun tavaran kätkemisestä lopetettiin.

- Emme pysty osoittamaan, että henkilö, joka laittoi taulun myyntiin, on syyllistynyt rikokseen.

Kaikki ei ehkä ole vielä tullut ilmi.

Ettekö voisi vihdoinkin kertoa mitä Teille tapahtui, Eversti Ulfsparre af Broxvik?

 Lähdetiedot 2026-10-09 SVT (Ruotsin televisio)