Neljäs askel

Rappu oli niin vanha että alimman lankun halkeamasta kasvoi sieni. Kaksi askelmaa, vaikka joskus tuntui, että niitä oli neljä. Inkeri olisi voinut vannoa, että vähintään yksi ylimääräinen ilmestyi hetkeksi ja katosi.

Hän teki jotakin, mitä oli ajatellut vuosia. Soitti rakennusfirmalle.

- Millaiset portaat te haluatte?

- Kolme askelta.

Puhelimessa tuli hiljaista.

- Kolme on hyvä määrä.

Oli lokakuun puoliväli, ja pakettiauto kaarsi pihaan jo parin päivän kuluttua. Kynnyslinja Oy. Tähän aikaan vuodesta urakoita oli harvassa. Tuntui kuin mies olisi odottanut soittoa.

Rappu valmistui hetkessä ja näytti aivan tavalliselta.

Illalla Inkeri nousi ensimmäiselle askelmalle ja jäi seisomaan siihen.

Toisena iltana hän nousi toiselle.

Kolmantena iltana hän astui ylimmälle askelmalle.

Sen jälkeen rappu pysyi useimmiten kolmiaskelmaisena.

Aamuhämärässä Inkeri saattoi vilkaista ikkunasta ja laskea.

Yksi.

Kaksi.

Kolme.

Joskus, juuri ennen kuin katse tarkentui, hän oli näkevinään neljännen.

Ehkä portaissa ja elämässä kuljetaan samalla tavalla.

Seuraava askel häämöttää vasta, kun uskaltaa ottaa edellisen. Eikä kaikkia askelmia ole tarkoitus nähdä kerralla.

 

 

Laulu jota ei ole olemassa

 

Ella oli sidottu vuoteeseen jo kolmatta talvea. Hänen ruumiinsa oli pienentynyt, mutta hänen korvansa olivat alkaneet kasvaa sisäänpäin, kuin etsien jotakin, mitä maailma ei enää tarjonnut.

Ensimmäisen kerran laulu tuli aamuyöllä. Se oli uskonnollista musiikkia, mutta ei mitään tuttua virttä. Sävel kulki kuin Ella olisi yrittänyt muistaa vanhan hymnin sanoja, mutta muisti vain kirkon. Tai puiston.

Ella sytytti lampun. Yöpöydällä ei ollut radiota. Mikään äänilaite ei ollut päällä. Hoitaja oli mennyt.

Laulu jatkui. Oli kuin korva olisi tuottanut sen itse. Ella ei pelännyt. Hän oli elänyt liian kauan pelätäkseen ääniä, joita kukaan muu ei kuullut.

Mutta hän alkoi huomata jotakin muuta.

Laulu ei koskaan muuttunut. Aina sama sävel, sama rytmi, sama hengitys. Aivan kuin se olisi ollut jonkun toisen ihmisen sisäinen rukous, joka oli eksynyt hänen korvaansa.

Hoitaja tuli aamulla.

- Kuulitko sinä sen?

Hoitajan hymy oli tarkoitettu rauhoittamaan vanhuksia.

- En kuullut mitään, Ella. Ehkä se oli vain tuulen ääni.

Ella ei vastannut. Hän tiesi, ettei tuuli osaa laulaa.

Laulu alkoi tulla yhä useammin. Aina kun huone hiljeni. Aina kun Ella oli yksin. Aina kun hän yritti muistaa jotakin tärkeää, mutta muisti vain sen, että oli unohtanut.

Eräänä yönä Ella ymmärsi, mistä laulu tuli.

Se tuli siitä kohdasta hänen mielessään, joka ei ollut koskaan hyväksynyt hiljaisuutta. Kohdasta joka oli aina pelännyt, että jos kaikki äänet lakkaavat, hän lakkaa olemasta. Ella sulki silmänsä. Laulu jatkui. Hän antoi sen täyttää huoneen, täyttää korvat, täyttää sen pienen tilan jossa hän vielä oli.

 

Naulan pitkä odotus

 

Sunnuntaina 19. heinäkuuta 1987 Sankta Marian kappeli oli hiljentynyt. Vanhat puupenkit natisivat tuskin tyhjyyttään, eikä yhtäkään todistajaa ollut paikalla kun jotakin korvaamatonta katosi.

Johan Henric Scheffelin maalaama muotokuva Erik Magnus Ulfsparresta 1729 oli riippunut paikallaan niin kauan, että aatelismiehen läsnäolo oli muuttunut osaksi kappelia. Nyt jäljellä oli vain naula.

Melkein neljäkymmentä vuotta kului. Taulu pysyi kadoksissa, ja paikallinen legenda alkoi unohtua.

Sitten, tavallisena arkipäivänä, erehdys ja sattuma kohtasivat toisensa.

Maalaus ilmestyi Traderan myynti-ilmoitukseen kuin mikä tahansa esine.

Tukholmalainen antiikkiasiantuntija oli varma näkemästään.

Kun puhelu saapui, kanslisti ei saanut ensiksi sanaakaan suustaan.

Sitten seurakunta reagoi nopeasti. Taulu odotti Trollhättanin poliisiasemalla Lounais-Ruotsissa. Hyvässä kunnossa, kuin olisi palannut matkalta, josta kukaan ei tiennyt mitään.

Syyskuussa 2026 maalaus ripustettiin takaisin samaan naulaan, josta tuntemattomat kädet olivat ottaneet sen 1987. Kirkkoherra Monican mukaan taulu asettui paikalleen niin luonnollisesti, että tuntui kuin se ei olisi koskaan edes ollut poissa.

Poliisin esitutkinta varastetun tavaran kätkemisestä lopetettiin.

- Emme pysty osoittamaan, että henkilö, joka laittoi taulun myyntiin, on syyllistynyt rikokseen.

Kaikki ei ehkä ole vielä tullut ilmi.

Ettekö voisi vihdoinkin kertoa mitä Teille tapahtui, Eversti Ulfsparre af Broxvik?

 Lähdetiedot 2026-10-09 SVT (Ruotsin televisio)

Kun seinä valvoo

Yöllä taulu ei ole koskaan vain taulu.

Kun Juska makaa sängyssään ja katsoo vastapäisen seinän suurta maalausta, sen maisema alkaa elää. Metsä ei pysy kehyksissä. Ikkunan ulkopuolella tuuli ottaa kuusen oksista otteen, ja naapurin pihalamppu heittää niiden varjot taulun pintaan. Oksat heilahtelevat miehen yllä,  kulkevat kuvan yli kuin etsien reittiä takaisin metsään.

Sellaisina öinä polulla odottava hahmo ei näytä olevan yksin. Varjot liikkuvat hänen ympärillään - taulussa, koko seinällä.

Juska nousee istumaan. Nuoren naisen katoaminen lähimetsään tekee oksien levottomasta liikkeestä vaikean sivuuttaa. Hän ei ajattele kadonnutta suoraan, mutta ajatus kulkee mielessä kuin hiljainen taustakohina. Metsä taulussa näyttää tietävän jotakin, ja tunne ärsyttää häntä koska taulu on vain taulu.

Ehkä se vain näyttää syvemmältä kun sen pitäisi olla.

 

Katoamistapaus

 

Oletko nähnyt tätä henkilöä?

Olen toki. Vähintään  viisitoista, eilen kun kävin ruokaostoksilla. Ikä ja hiusväri stemmasi kaikkiin. Neljäkymppiä, keskiruskeat hiukset. Katosi kotoaan lauantai-iltana viikko sitten.

Helikopteri seudun yllä on hiljentynyt. Poliisi koirineen, armeija, Missing People ja siviilit ovat lopettaneet maastoetsinnät.

Poliisi vetoaa yhä yleisön apuun. Koska Ruotsin poliisilaitos ei koskaan julkaise kuvaa eikä nimeä kadonneista, tunnistuskeinot ovat olemattomat.

Huhut sitä vastoin kasvavat.

Kadonnut ihminen makaa ehkä lantakasan alla kotonaan, maatilalla.

Mutta paikallislehdessä on suttuinen kuva jonka kuulemma räpsäytti itselaukeava hirvikamera metsässä katoamisiltana. Siitä voi tehdä johtopäätöksiä.

Ihmisellä on kunnon ulkoiluvaatteet, ja hän näyttää määrätietoiselta, jopa kiireiseltä. Ei ihme, tunnin päästä korvessa tulee pimeää. Onko kintereillä joku joka uhkaa? Onko hänellä kiire tapaamiseen? Kumma että hän sattuu ohittamaan riistakameran miltei heti katoamisilmoituksen jälkeen.

Onko hirvi hyökännyt päälle?

Kadonneen koti on rantatila. Järvi on suuri, ja paikoittain 50 metriä syvä.

Yhtäkään venettä ei ole nähty etsinnöissä.

 

 

Säilöntää kukkamaljakossa

Konsti toimii! Neljättä viikkoa glyserooliliuoksessa ja tällaiselta näyttää. Hortensia on menettänyt väriä mutta tumman lila näkyy vieläkin. Sehän matkii mokoma maljakon sävyä. Kukasta tulee mukava talvikoriste jos pysyy tällaisena (AI:ta käytin vain tekemään ottamastani kuvasta terä-lehti-tarkemman).

Resepti: 1 osa glyseriiniä (apteekista), sekoitettuna 2 osaan kiehuvaa vettä. Kukka haalentuneeseen nesteeseen, ja sitten vain odotetaan...

Mutta hetkonen vaan, eikös se kehvelin ai-renki mennytkin sotkemaan yhteen kaksi valokuvaa. Keramiikkavaasi näkyy myös vaakatasossa kuin joku jäteputki. Ihmettelin kun niin pitkulainen olevinaan tuo kukka. Höh.

Onneksi ei ollut omakuva, olisi voinut siunautua kolme jalkaa tai kaksi päätä.

No laitetaan tähän alkuperäinen räpsäytykseni, mitä piti mukamas mennä jalostamaan tekoälyllä.

Neiti seinällä

 

Hän oli tilannut netistä kaksi keittiöpyyhettä. Toisen hän lähettäisi kouluajan ystävälle joka oli muuttanut uuteen asuntoon. 

Pyyhe ei kuitenkaan tuntunut pyyhkeeltä. Se oli taulu. Ja taulu kaipasi seinää.

Mutta miten ripustaa tekstiili niin, ettei se roiku kuin pyyhe? Ystävätär keksi. Neulepuikko. Kuin pieni tanko, joka pitäisi pyyhkeen ryhdissä päärmeeseen pujotettuna.

Mutta - oliko hänellä edes ollut neulepuikkoja?

Hän etsi joka paikasta. Laatikoista, joihin kukaan ei koskaan katso. Laatikoista, joihin kaikki aina tunkevat kaiken. Kassien pohjilta, varastosta, jopa pyykkikorista. Lipaston ylin laatikko oli niin painava, ettei hän uskaltanut vetää sitä auki.

Tuloksetonta. Pyyhe jäi pöydälle odottamaan kohtaloaan.

Hän oli etsinyt puikkoa niin kiivaasti, että oli lopulta istahtanut sohvalle levähtämään.

- Olisipa joku, joka toisi sen takaisin. Tai näkisin unta mistä sen löytää.

Kului pari päivää. Post Nord ei kuullut pyyntöä, toi ainoastaan tilatut verhorenkaat sekä mainoksia ja paikallislehden. Ehkä kirppari myisi sopivan pitkiä puikkoja. 

Kolmannen ja taatusti viimeisen kerran hän avasi keittiön laatikon etsiäkseen olematonta puikkoa. Säilytyspaikan johon kerääntyy kaikenlaista. Kumilenkkejä, vanhoja paristoja, pyykkipoikia, piparkakkumuotteja. Käsi tunnusteli laatikon vasempaa reunaa.

Neulepuikko.

Yksi ainoa. Täysin rauhallisena, kuin olisi ollut siinä aina.