Minjan tarina, osa 2. Ensi epäily.

 

Minä olen valitettavasti Minjan ainoa jälkeläinen ja pahoittanut hänen mielensä rakentamalla elämääni ulkomailla. Jokainen äidin heikkenevä vuosi tuntui kuin särö tärkeimpään, johonkin minkä olisi pitänyt pysyä loppuun saakka ehjänä. Minä olin se ihminen, jonka olisi pitänyt olla läsnä auttamassa ja kuuntelemassa, mutta olin väärässä maassa, väärässä arjessa. Vaikka soitin ja kirjoitin, kyselin ja järjestelin, se ei koskaan tuntunut riittävältä. Ei kaikkea voinut hoitaa puhelimitse.

Nyt olin matkustanut Suomeen auttamaan Minjaa muutossa. Hissistä astuttuani huolestuin jo rappukäytävässä. Olin painellut tuttua nappia toistamiseen, mutta sisällä oli hiljaista eikä kukaan tullut avaamaan ovea. Raotin postiluukkua jossa oli vieläkin äidin nimi, ja näin eteisen lattialla muutamia mainoslehtisiä. Mitä oli tapahtunut?

Viereisessä asunnossa räksytti koira. Olin penkomassa vapisevin sormin avainta olkalaukun pohjalta kun naapuri tirkisti ovenraostaan. - Ai sinäkös se täällä kopistelet! Kuules tyttö, sinun äitisi muutti ykkösrappuun pari päivää sitten, tai olisiko ollut jo viime viikolla. Antoi minulle orkideansa. Varmaan se on nytkin kotona touhuamassa. Vie terveiset Minjalle sinne yläilmoihin että tulen kyllä kahvittelemaan, ja tuon samalla torilta puolukoita.

Minua hävetti. Luuliko naapuri että olin unohtanut tärkeän päivämäärän? Vihastuttikin hieman, eihän näin ollut sovittu äidin kanssa kun aloin järjestää vapaata töistä. Lähdin reppuineni uudelle asunnolle. Missään tapauksessa en saisi ruveta arvostelemaan äitini käytöstä. Ja mistä minä tiesin että naapuri oli edes puhunut totta? Kadutti etten hoksannut mennä avaimineni tarkistamaan tilannetta.

Huolehdin turhaan, naapuri oli oikeassa. Tapahtunut satutti kuitenkin eikä harmi tahtonut päästää otettaan. Kävi ilmi että iäkäs äitini oli ehtinyt järjestää muuttonsa talonmiehen avustuksella. Pienet esineet, vaatteet ja ruokatavarat hän oli itse kuljettanut uuteen asuntoon tilavassa ostoskärryssä, jonka oli lainannut lähimarketista. Reissu oli hänen mukaansa sujunut kätevästi hissistä toiseen, kellarikäytävän kautta. Melkein kuin jännittävä marssi katakombien kautta kohti uutta elämää.

Halailtuamme eteisessä mieleni rauhoittui. Nyt äiti istui kuin aurinkoruusu pöytämargariinia mainostava esiliina päällään uudessa keittiössään. Kertoi hieman ylpeänä kuinka hän oli jo ehtinyt siivota ja leipoa gluteenitonta koneella. Seuraavalle viikolle oli varattu pyykkitupa, ja saunavuoronkin hän sai pitää entisellään. Mistään ei tarvinnut hermostua, ei edes ikkunaruutujen avaamisesta. Talonmies oli näyttänyt kahvat ja miten toimia. Äiti ei todellakaan näyttänyt odottaneen minusta mitään sankaria muuttoruljanssiin. Tunsikohan hän nyt itsensä hieman sellaiseksi, tuumiskelin. Soin sen hänelle mielelläni.

- Tiedätkös että minä kaipaan sinusta vaan sitä, että voisit vähän useammin istua vieressä, juoda kahvit. Ei mitään suurta, äiti sanoi. - Älä ihmeessä tunne syyllisyyttä. En minä halua olla mikään taakka, vaikka täytyy kyllä tunnustaa että raskaammaksi sitä kummasti tuntee itsensä vanhetessa. Ruukkukasvien kanssa en jaksanut, vein ne naapurille kun olivat kuitenkin vain tiellä imuroidessa.

Olisihan minun tullut tietää paremmin. Äiti hermostui keskeneräisistä asioista, eikä malttanut odottaa tyttären saapumista avuksi. Viime viikot olivat olleet kiireisiä, täynnä järjestelyjä, kurkottelua, lajittelemista ja pakkaamista. Kaappien siivousta. Mutta kirjoja lukuun ottamatta kaikki esineet olivat nyt paikoillaan, verhot ikkunoissa, lamput katossa ja taulut seinillä. Tyhjiä muuttolaatikoita ei näkynyt missään. Kirjat oli pinottu olohuoneen lattialle ja minun tehtäväni oli lajitella ne hyllyyn, mutta vasta kun olin pyyhkinyt huolella pölyt joka ainoasta kannesta. Painavinta oli Kansojen Historia jonka muistin jo lapsuudestani. Ja kuluneeksi selattu Kodin Lääkärikirja.

Jopa pyöreä lämpömittari oli kiinnitetty paikalleen keittiön tuuletusikkunan ulkopuolelle.

Miten kaikki tämä oli edes mahdollista iäkkäälle naiselle? Löytyikö taustalta sittenkin joku nikkari, salainen mieskaveri? Kunhan vaan ei mikään auervaara, ajattelin.

 

 

Minjan tarina, osa 1

 

Minja oli jäänyt leskeksi. Nyt hän  käveli, yhä shokissa, vaatimattomassa mutta tarpeettoman suuressa asunnossa. Sekasotkuiset muistot vilahtelivat päässä. Olohuoneen paksuun mattoon olisi oikeastaan pitänyt painautua näkyvät polut, hän ajatteli. Niin monet vuosikymmenet sitä oli tallattu tohvelit jalassa edes takaisin, sekä mies että hän. Keittiöön, vessaan, makuuhuoneeseen, television ääreen, parvekkeen ovelle, eteiseen.

Ovikellon pirahtaessa mies oli aina alkanut etsiä päälleen villatakkia ja silloin tapahtui että Minja joutui vaikka kesken ruoanlaiton etsimään sopivaa solmiota. Arkenakin mies halusi olla edustuskunnossa, mutta Minja tulkitsi tämän käytöksen epävarmuudeksi. Ikävä kyllä mies ei ollut tottunut toisiin ihmisiin vaikka oli toiminut ikänsä opettajana. Minja ei oikein ymmärtänyt, mutta kaikillahan meillä oli muhkuramme. Hänelle mies riitti sellaisena kuin oli.

Nyt Minjan oli totuttava laahustelemaan asunnossa yksinään, eikä se ollut helppoa niin monen vuoden jälkeen. Miehellä oli ollut ärsyttävä tapa sulkea huoneiden ovet hänen vastusteluistaan huolimatta, ja muistakin pikkuasioista oli kinasteltu kuten vesihanan turhan pitkästä juoksettamisesta. - On hyvä antaa vesijohtojen puhdistua, mies oli sanonut. Toisten kotona kyläillessä hän teki samanlaista ja Minjaa nolotti.

Mutta nyt kun toinen ei ollut enää istumassa vieressä tai kolistelemassa keittiössä, tyhjyys tuntui koko kehossa. Kun Minja kohtasi kadulla rauhallisesti kulkevan vanhan parin ja näki kuinka toinen kumartui lähemmäs kuullakseen paremmin, hän ajatteli surullisena että siinä menee kaksikko jolla on vielä minun kokemani raskas ja väistämätön menetys edessä päin.

Minja tunsi ihmeekseen vapautta, mutta myös väsymystä mikä ei poistunut nukkumalla. Hän ei halunnut kokeilla nukahtamislääkkeitä, vaikka unesta oli tullut liian herkkää ja pinnallista. Valveilla ollessaan hän katseli yön tunteina katulamppujen valaisemia taulujaan, joihin ulkona tuulessa heilahtelevat oksat heijastivat varjojaan ikäänkuin taulujen maisemissakin olisi tuullut. Minjassa kypsyi päätös muuttaa uuteen asuntoon, jossa tapetit eivät kantaisi menneiden vuosien kaikuja.

Vielä hän ei jaksanut lukea sanomalehden kiinteistösivuja, mutta kuin sattuman kautta samasta talosta vapautui toisen iäkkään naisen valoisa, hyväkuntoinen ja huolella suunniteltu kaksio. Siellä oli vaatehuone josta voisi helpolla saada pienen saunan, ja tilava äskettäin lasitettu parveke etelään päin. Tuttu ympäristö - sama bussipysäkki ja  näköala, sama seurakunta vanhusten kerhoineen. Huoneisto sijaitsi toisessa rapussa, kahdeksannessa kerroksessa. Se sopi Minjalle erittäin hyvin. Muutos oli pieni mutta juuri sopiva tuulahdus uutta elämää, ilman että hän pakenisi aivan kaikkia muistoja.

Kauppa syntyi, ja pian Minja istui uudessa asunnossaan. Hän oli yli kahdeksankymmentä mutta vieläkin virkeä ja toimelias. Hän kyseli itseltään, mitä elämästä oli jäljellä. Lepoa ja itsetutkiskelua, vai uskaltaisi toivoa vielä vanhana? Ainoa tytär oli aivan liian kaukana, eikä Minja juurikaan seurustellut lähitalossa asuvan sisarensa kanssa. He olivat kuin kaksi vanhaa varista jotka puolustivat kumpikin omaa aidantolppaansa. Toinen omisti päivänsä kulttuurille, toinen pesi käsipyykkiä, leipoi ja piiskasi painavia mattoja huulet sinisinä. Ystävättäriä Minjalta ei onneksi tuntunut puuttuvan. Mutta hän kantoi sisällään sitkeää halua antaa tuleville vuosille toisenlaistakin merkitystä. Toivo ei ollut näköjään katoavaista, se oli hiljainen ääni, joka kutsui raottamaan ovea uteliaisuudelle.

Minjalla oli sittenkin unelma, joka oli kääritty vuosiksi pehmeään silkkiin. Nyt hän alkoi kiillottaa sitä kuin vanhaa korua, varovasti, päivä päivältä, joskus varmasti pelonsekaisinkin tuntein. Mutta hän oli päättäväinen.

Jatkuu

Siljen päätös

 

Silje huomasi sen ensin pieninä säröinä. Ystävätär, joka ennen oli ollut lämmin ja hauskaa seuraa, alkoi soittaa yhä useammin. Puhelut eivät olleet lyhyitä kuulumisten vaihtoja, vaan tuntikausia kestäviä monologeja, joissa Silje oli taustahenkilö, kuuntelija, jonka omalla jaksamisella ei tuntunut olevan mitään arvoa. Päin vastoin, ystävättären mukaan hän piristyisi tämän soitosta ja tarvitsi todella sellaista juttuhetkeä. Olivathan he kumpikin jo siinä iässä että piti arvostaa että joku vielä haki seuraa.

Jos Silje yritti vihjata, ettei nyt ollut aivan paras hetki, ystävätär huokasi itsepäisesti ja sanoi: “Tämän sinä kyllä haluat kuulla.”

Puhelut alkoivat olla yksisuuntaista energiavarkautta. Ystävättären tarpeet täyttivät koko tilan, ja Siljen omat rajat murenivat.

Välinpitämättömyys tuli näkyviin kaikkein selvimmin päivänä jolloin Silje oli Vantaan lentokentällä. Hän oli lähtenyt matkaan liian pian leikkauksen jälkeen ja oli todella huonossa kunnossa seisoessaan jonossa koneeseen. Hänellä on kylmä hiki, ja hän yritti vain pysyä pystyssä. Silloin puhelin soi.

Silje vastasi, koska vanha tottumus on sitkeä. Hän sanoi heti, ettei jaksa nyt, että on menossa koneeseen ja voi todella huonosti. Täytyisi päästä istumaan.

“Mutta kuuntele nyt sentään - tämä on tärkeää minulle ja tarvitsen mielipidettäsi.” Sitten ystävätär kertoi jotakin niin ällistyttävän tarpeetonta, että Siljen sisällä napsahti lopullisesti.

“Minun piti soittaa heti, koska tarvitsen tietää mitä luulet. Olin äsken Galleriassa ja siellä luokseni tuli vieras nainen kysymään että tiesinkö oliko siinä jossakin lähellä kodinkoneliikettä. - Nyt minä haluan kuulla sinulta miksi luulet naisen kääntyneen juuri minun puoleeni? Oliko se jotakin juuri minun olemuksessani? Minun pukeutumisessani? Tiedän vaan että se joka on nähnyt vaalean pitkän tukkani ei unohda sitä koskaan. Oliko sillä tekemistä asian kanssa, mitä luulet? Herättääkö se luottamusta yhdessä pukeutumiseni kanssa? Minulla  oli tänään se musta jakku ja roosa pusero. Voin laittaa kuvan sinulle.  Laitoin se pojillenikin ja soitin niille kysyäkseni mitä he luulivat asiasta, mutta ei kummallakaan ollut aikaa puhua siitä töissä. Messaan niille vielä illalla.”

Mieletöntä. Silje seisoi yhä jonossa, koko maailma pyöri, ja ystävätär haki itsepäisesti selityksiä ja analyysejä joilla ei ollut mitään merkitystä kenellekään muulle kuin hänelle itselleen.

Kun Silje yritti vielä kerran sanoa, ettei todellakaan jaksa, ystävätär vastasi ärtyneenä:

“No mutta tämä on oikeasti iso juttu minulle, voisit nyt vähän keskittyä.”

Siinä lentokentän jonossa, keskellä pahoinvointia ja kaaosta, Silje tajusi, että ystävyys on loppunut jo kauan ennen tätä puhelua. Tämä hetki vain teki asian näkyväksi.

Kotona hän kirjoitti ystävättärelle ettei tulisi enää ottamaan tähän yhteyttä sairautensa vuoksi ja pyysi tätä kunnioittamaan juuri sitä mitä sanoi. “Minä en voi olla sinulle tämä ihminen enää.”

Ystävätär ei hiljennyt vaan yritti vielä lukemattomat kerrat. Ainakin vuoden ajan Silje sai tältä tekstiviestejä. ”Tiedän ettet jaksa pitää yhteyttä mutta sinunhan tarvitsee vain kuunnella. Voisit takuulla paljon paremmin. Nyt minä haluaisin esimerkiksi tietää kantasi toiseen juttuun. Kysyin Margaretalta voisiko hän tulla pitelemään laukkujani kun juoksen ensi keväänä maratonia. Hänelle ei kuulemma sopinut. Mutta mitä luulet - sehän on vasta puolen vuoden kuluttua.Miten hän voi tietää jo nyt ettei päivämäärä sovi hänelle? Onneksi Jouko lupasi tulla sinne jonottamaan puolestani naisten vessaan.”

Silje ei vastannut. Hän tunsi vapautta mikä syntyy, kun vihdoinkin sulkee oven, jota on pitänyt auki aivan liian kauan.

Tukahdetut kysymykset

 

- Meidän sukumme naislinjassa vanhuus on kuin periytyvää kompetenssia, suorastaan erikoisosaamista.

Olimme astelleet Aleksanterinkatua tuppisuina. Sitten Forrest lausui toteamuksensa kuin olisi lukenut sääennusteen tai lakipykälän minkä tunneulottuvuus ei koskettanut häntä. Tuskin hän tahtoi olla ironinen, hänen oli vain vaikea riisua päältään tiedeanalyytikon panssaria. Mutta sanoissa oli jotakin omistavaa. ”Meidän sukumme”, hän oli sanonut. Eihän meillä ollut yhteisiä biologisia juuria. Satuimme vain kuulumaan suureen suomalaiseen ikäluokkaan. Forrestin tausta oli minulle tuntematon. Tiesin vain että hänet oli adoptoitu kapaloiässä tätini perheeseen.

Ehkä sanoihin sisältyi kyseenalaistamista? Tapaamisemme oli nimittäin pelkästään lainsäädännön pakkopaitaa. Forrestin ottoäiti - tätini -  oli kuollut  ja olimme palaamassa perunkirjoituksesta. Ainoastaan meidät, eläkeikää lähestyvät serkukset, oli kutsuttu paikalle. Saavuttuani asianajajan toimistoon Forrest oli jo ollut paikalla. Hän ei tullut kättelemään vaan jäi seisomaan kädet puuskassa selkä ikkunaa vasten kuin olisi vartioinut näkymätöntä rajaa. Suojautumista vai torjuntaa? Mies pahoitteli että minut oli pakotettu tänne sietämään hänen läsnäoloaan. 

Sisimmässäni olin ehtinyt elätellä toiveita toisenlaista kohtaamisesta niin monen vuosikymmenen jälkeen, mutta Forrest antoi ymmärtää että vapaaehtoisesti emme enää tapaisi, ja virallisetkin syyt olivat nyt loppuneet. Lopullisuuden sävy viilsi enemmän kuin olisin myöntänyt.

Viimeksi olin nähnyt Forrestin lukioikäisenä. ”Nähnyt” oli osuva sana. Lapsuuden toveruus oli haihtunut. Forrest vaihtoi sittemmin nimeä, kuin otsikoksi uuteen kertomukseen mihin me muut emme kuuluneet. Katkaisi yhteydet omaisiin. Siksikö tätini oli testamentannut kaiken minulle?

En ollut tehnyt mitään väärää, mutta en kokenut myöskään riemua. Tunsin itseni miltei syylliseksi kun toinen jäi ulkopuolelle. Oli samalla kiitollinen siitä että asia ei mennyt riidaksi. Forrest hyväksyi testamentin. - Kyseessä on niin kutsutun äitini viimeinen tahto, eikä minulla ole siihen mitään sanomista, hän totesi. Äänessä ei ollut surua, vain hänelle tyypillinen kliininen päätelmä. 

- Joo, vanhoiksi ne naiset ovat tulleet ainakin tähän asti, vastasin. Mutta tunsin jo, ennen kuin sanat ehtivät ulos suustani, että ne olivat liian kevyet ja kielellisesti maallikkomaiset Forrestin analyysiin verrattuna. Hän oli mielestään poiminut esille jotakin paljon painavampaa, näkymättömän perintöesineen kaltaista, ja minä kommentoin kalleutta liian simppelisti kuin olisin tökännyt sivuun peltisen teelusikan.

Forrest nyökkäsi tuskin, kohotti vain päätään. Pieni itsevarma liike kertoi että hän oli odottanut juuri tuollaista vastausta. Minun tehtäväni oli ainoastaan vahvistaa hänen maailmankuvansa.

Epäkohtelias hiljaisuutemme venyi moukkamaisesti, ja siihen olimme syyllisiä kumpikin. Ei sen takana piileskellyt pitkää riitaa eikä muutakaan erimielisyyttä, mikä olisi voinut toimia selityksenä. Välillämme versoi yksinkertaisesti henkinen etäisyys, mikä kasvaa lopulta välinpitämättömyydeksi kun toinen alkaa katsoa pilvenreunaltaan alaspäin, eikä edes yritä peittää sitä.

Forrest oli tunnettu taidekasvatuksen asiantuntija jota tilattiin luennoimaan ja jonka kirjoituksia käsiteltiin lehdistössä. Mies oli tottunut siihen, että hänen sanansa painoivat enemmän kuin muiden. Minä taas olin hänen silmissään… no, se liian tavallinen serkku. Valitettavasti sellainen, joka ei ollut koskaan pyrkinyt mihinkään merkittävään. Ja ehkä juuri siksi hän uskoi voivansa määritellä myös minut.

Paluumatkalla koneessa luin Forrestin kirjaa ainakin sadannen kerran. Se oli inspiraationi, tienviittani ja opettajani, lähde mistä ammensin helmiä ennen kuin oma kirjoittamiseni lähti käyntiin. Mutta sitä miehen ei tarvinnut tietää.

 

 

Elli-Ruusu Ree

 

Se ei ollut hänen oikea nimensä, mutta niin suomalaiset korvani sen kuulivat, koska en osannut sanaakaan ranskan kieltä. Elli-Ruusu Ree. Sillä nimellä hän jäi pysyvästi mieleeni. Hän saapui joka talvi Belgiasta Teneriffalle kuin muuttolintu, joka ei enää jaksanut lentää kovin kauas, mutta tiesi tarkalleen minne mennä.

Elli-Ruusu Ree näytti olevan yhdeksänkymmenen kieppeillä, mutta kantoi ikäänsä keveästi kuin vanhaa silkkihuivia. Ohut, hauras ja täynnä värikkäitä kuvioita. Aika ei ollut rajaton, mutta hän oli yksi niistä ihmisistä jotka eivät vanhene tasaisesti, vaan pysyttelevät oudosti sekä iäkkäinä että nuorina.

Aamuisin Elli-Ruusu Ree istui yksin suuren parvekkeensa nurkassa minne aurinko ei vielä ulottunut, ja selasi muistiinpanojaan. Mitä hän laitteli järjestykseen? 

Ei hän pelkästään selannut, se oli vain kehno tulkintani. Kirjoittiko hän romaania vai muistelmia? Ehkä molempia. Hän yritti kenties löytää punaisen langan mikä oli vuosien varrella rispaantunut. Keräsi säikeitä, solmi niitä yhteen, toivoi, että joku joskus näkisi kokonaisuuden? Paperit kahisivat kuin kuivuneet lehdet, mutta Elli-Ruusu Reen katse oli selkeä ja päättäväinen. Hän oli kuin kirja, jonka kansi oli kulunut, mutta jonka sisäsivut olivat täynnä elämän kaaosta. Nyt niistä syntyisi pala palalta jäsennettyjä muistoja.

Elli-Ruusu Ree ei nostanut koskaan katsettaan, joten pystyin tarkastelemaan häntä lumoutuneena vastapäiseltä parvekkeeltani, kapean kujan yli. Näen hänet vieläkin ajatuksissani. Aina samassa asennossa pyöreän pöydän äärellä - jalat ristissä, kynä kädessä, harmaa tukka kauniisti permanentattuna. Ehkä se oli peruukki, kiharat olivat joka vuosi täsmälleen samassa järjestyksessä. En tiennyt, mitä hän kirjoitti. En tiennyt, oliko hän kuuluisa vai täysin tuntematon. Mutta jokin hänessä pysäytti minut haaveilemaan samasta harrastuksesta.

Nyt on kulunut kymmenen vuotta siitä kun hän inspiroi minut kirjoittamaan. Syntyi hieman ontuva runo samannimisestä vanhuksesta, joskus kaukaisessa tulevaisuudessa.

Yrttitarhan varjossa
vilpoisa valkoinen kuisti
korituolin uumenissa
unelmoi Elli-Ruusu Ree.

Elämää varjostaa hiipuva muisti
mutta tänään kultareunakupissa
tuoksuu ihana ruusunnupputee.

Silmälaseissa enää vain sangat
mutta hyvinhän niillä unet katselee
ja ketterästi kulkevat puikoissa
näkymättömät hopealangat.

Elli-Ruusu kutoo kreiville sukkaa
ja laittaa sen hellästi rasiaan.
Solmii päälle silkkisen rusetin
odottaen lahjan saajan
palaavan syksyllä asiaan.

Mutta vanhat ystävät on
kauan sitten joukosta seulottu.
Ainoa lämpö ja ainoa tuki
on villaisen pehmeä nuttu,
elämän monista silmukoista
omalle itselleen neulottu.

 

 

 

 

Kahvila Merituuli

 

Cilla oli aina ajatellut tuntevansa miehensä läpikotaisin. He olivat olleet yhdessä neljäkymmentä vuotta, jakaneet kodin, lapset, laskut ja hiljaiset sunnuntaiaamut. Mutta viime kuukausina jokin oli muuttunut. Ei dramaattisesti, ei näkyvästi. Enemmänkin kuin pieni särö posliinikupissa, jonka huomaa vain tietyssä valossa.

Cilla huomasi sen ensimmäisen kerran, kun mies tuli kotiin tavallista myöhemmin ja sanoi olleensa vain kävelyllä. Mutta hänen kengissään ei ollut lainkaan kuraa, vaikka ulkona oli satanut koko päivän. Toisen kerran mies kertoi unohtaneensa ostaa maitoa, vaikka Cilla löysi kuitin keittiön roskiksesta. Siinä luki selvästi maito 3%.

Pieniä asioita. Mutta Cilla oli elänyt tarpeeksi kauan tietääkseen, että pienet asiat ovat usein isoja asioita naamioituina. Oikeastaan hän tiesi sen liiankin hyvin.

Eräänä iltana, kun mies oli taas kävelyllä, Cilla päätti ryhtyä johonkin, mitä hän ei ollut koskaan aikaisemmin tehnyt. Hän avasi miehensä työpöydän laatikot. Ei vakoillakseen, vaan saadakseen mielenrauhan.

Ylimmässä laatikossa ei ollut mitään erikoista. Siellä oli vain sikin sokin kyniä, vanhoja laskuja, rikki mennyt taskulamppu. Mutta alimmaisessa oli pieni vihko, jonka Cilla tiesi miehen pitäneen muistiinpanoja varten. Hän avasi sen. Ensimmäinen sivu oli tyhjä. Toinen myös. Kolmas ei.

Siinä oli nimiä, päiviä ja aikoja. Ei mitään rikollista, ei mitään skandaalia. Mutta jokaisen päivän kohdalla luki “Kahvila Merituuli.”

Cilla tunsi sydämensä muljahtavan. Merituuli oli pieni kahvila sillan korvassa, paikka missä he olivat käyneet nuorina. Paikka, josta mies oli kerran sanonut: “Siellä minä tiesin, että haluan olla sinun kanssasi.”

Mutta Cilla ei ollut käynyt kahvilassa vuosiin. Mies ei ollut maininnut sitä kertaakaan.

Seuraavana päivänä Cilla päätti mennä itse. Hän pukeutui siististi, laittoi huivin kaulaan ja otti bussin rantaan. Kahvila oli hiljainen, vain muutama asiakas. Hän tilasi teetä ja istui nurkkapöytään. Kului kymmenen minuuttia. Kaksikymmentä.

Sitten ovi avautui.

Hänen miehensä astui sisään - mutta ei yksin. Hänen vierellään oli nainen, ehkä viisikymppinen, ystävällisen näköinen, ei uhkaava. He eivät koskettaneet toisiaan. He eivät näyttäneet rakastavaisilta. He näyttivät tutuilta.

He istuivat samaan pöytään, johon Cilla ja mies olivat istuneet vuosikymmeniä sitten. Mies hymyili naiselle tavalla, jota Cilla ei ollut nähnyt pitkään aikaan - ei romanttisesti, vaan helpottuneesti, kuin joku olisi vihdoin kuunnellut.

Cilla nousi ja käveli heidän luokseen. Mies hätkähti. Nainen hymyili varovasti eikä tiennyt tervehtiäkö Cillaa vai ei.

“Cilla”, mies sanoi hiljaa. “Minun piti kertoa. Tämä on Anna. Hän on terapeutti. En halunnut huolestuttaa sinua enkä näyttää heikolta. Olen ollut jotenkin hukassa, en tiedä miksi. Mutta en ole pettänyt sinua. En ole mennyt minnekään, missä en haluaisi sinun olevan mukana. Minä vain en osannut kertoa.”

Cilla istuutui pöytään. Hän ei ollut vihainen. Hän oli helpottunut ja surullinen, ja ylpeä miehestään yhtä aikaa. Mutta se ei ollut kaikkea.

Anna nyökkäsi lempeästi molemmille. “Teillä on pitkä historia. Hän halusi löytää tavan olla taas läsnä siinä.”

Cilla tarttui miehensä käteen. “Olisit voinut kertoa”, hän sanoi.

“Olisin”, mies vastasi. “Mutta pelkäsin, että luulet minun valehtelevan jostain pahemmasta.”

He istuivat siinä pitkään, kolmisin, meren kohistessa taustalla. Ja Cilla tajusi, että joskus valehtelu ei synny pahasta tahdosta, vaan pelosta olla riittämätön.

Lopulta Cilla päätti tunnustaa. ”Tiedän miltä se tuntuu. Minäkin käyn joka viikko terapeuttisi Annan luona. Minäkään en osannut kertoa sinulle. Ja minäkin pidin siitä, että joku kuunteli ilman että tunsi minut läpikotaisin.”

Käsittämätön juttu

 

Arvatkaapa, mitä paperikassissa on. Ei perunoita. Ei maitoa. Ei edes alennuskorin yllätyksiä. Eikä mitään muutakaan marketista hankittua.

Siitä löytyy paljon henkilökohtaisempaa, lähellä tuotettua luonnontavaraa. Erityinen lahja minulle.

Olin päättänyt sijoittaa tyhjän paperikassin tarkalleen siihen, mihin antelias vieras aamu toisensa jälkeen suoritti salaisen rituaalinsa. Kävijä kakki tunnollisesti täsmälleen samaan kohtaan, jota minä sitten kuurasin päivästä toiseen suojakäsineillä varustettuna. Mustanvalkoisia roiskeitakin oli yleensä lennellyt ympäriinsä.

Ajattelin että paperipussi kyllä pelottaa kutsumattoman vieraan pois, varsinkin kun olin koristellut se välkkyvillä remssuilla. Mutta mitä tapahtui?

Seuraavana aamuna harakka oli tähdännyt ja osunut täydellisesti pussin sisälle. Miten se edes onnistui? Eihän kassi ollut mikään tukevareunainen istuin kuten WC:n pönttö.

Minä seisoin ovella, katsoin ymmälläni.

Olin miettinyt kauan miksi harakka oli ottanut minun taloni altaanin aamurutiininsa kohteeksi. Etsikö se jotakin? Miksi aina siihen kohtaan? Ja miten ihmeessä se onnistui nyt osumaan paperipussin sisään kuin joku trapetsitaiteilija?

Eräänä aamuna, kun olin taas kumartunut ottamaan kassia pois nostin katseeni ylös.

Siellä se oli. Totuus - niin selvä, että nauroin ääneen.

Korkealla ulko-oven yläpuolella talon seinästä törrötti vanha tv-satelliitin metallinen käsivarsi. Sellainen, joka oli jäänyt paikoilleen vuosia sitten, kun antennia ei enää tarvittu. En ollut kiinnittänyt siihen huomiota, se oli vain osa talon rumankaunista arkkitehtuuria.

Mutta harakkapahus oli löytänyt siitä täydellisen ulkohuussin.

Se oli istunut antennin käsivarrella kuin kuninkaallisella valtaistuimellaan, rinta rottingilla, ja osasi tähdätä kassiin kuin olisi harjoitellut koko ikänsä. Käsivarsi oli juuri oikeassa kulmassa, oikealla korkeudella, ja oikeassa paikassa oven yläpuolella.

Ei harakka siis etsinyt mitään. Emme olleet loukanneet sitä eikä kissa ollut vienyt sen pesää. Ei se ollut vihainen kenellekään. Se oli vain löytänyt rauhallisen paikan tehdä tarpeensa kun talon väki vielä nukkui.

Ja minä olin hyväntahtoinen hölmö, joka oli alkanut tarjota sille paperipussipalvelua.

Mikäli harakka olisi nyt katsellut minua ylhäältä käsivarrelta, se olisi kallistanut päätään ja sanonut: “Hyvä, ihminen. Kiitos että pidät paikat siistinä.”

Mutta oli se sen verran säikky että tarkisteli minua nyt varmaankin jostain etäisen männynoksan siimeksestä.

Minä nauroin - mitä muutakaan siinä tilanteessa voi tehdä.