Kuka haravoi lunta järvellä?

Tämä tapahtui minulle monta vuotta sitten. Muutin vain lystikseni henkilöiden nimet. Meistä kahdesta minä en muuten ole se Ulla. 

Marita seisoi keittiön ikkunan ääressä kahvimuki kädessään ja tunsi tutun, pienen ärtymyksen piston nähdessään tumman hahmon järvellä. Haravan kanssa, jäällä? Keskellä lumisinta talvea, jolloin edes postilaatikolle ei viitsinyt mennä ilman syvää sisäistä valmistautumista.

Hän siristi silmiään. Hahmo liikkui kuin olisi päättänyt haravoida koko järven. Mitä ihmettä?

Ulla. Totta kai se oli Ulla. Kukapa muu.

Marita veti villatakin ylleen ja lähti ulos. Lumi narskui terävästi, äänellä joka muistutti häntä lapsuuden pakkasaamuista kun hengitys tuntui jäätyvän sieraimiin.

“Ulla! Mitä sinä teet?” hän huusi jo rannalta.

Naapuri kääntyi, posket punaisina ja harava kädessä kuin jonkinlainen epätoivoinen talvipuutarhuri.

“Minun silmälasini”, Ulla sanoi. “Ne putosivat jonnekin tänne lumen sekaan. En nähnyt mihin.”

Marita huokasi. Putosivat, tietenkin. Nenältä? Ullalle sattui aina kaikenlaista: avaimet katosivat, postit lensivät tuuleen, kerran hän oli onnistunut hukkaamaan polkupyöränsä pihalleen. Ulla jakeli auliisti puutarhastaan taimia naapureille ja tuli kaivamaan ne takaisin sitten kun ne olivat alkaneet menestyä paremmin toisten hoivissa. 

Eivät he koskaan olleet vetäneet yhtä köyttä, ei varsinaisesti, mutta Marita ei myöskään ollut ihminen joka jättäisi toisen jäätymään järvelle haravan kanssa.

Hän alkoi kävellä sinne tänne. Kaikkialla lumessa oli jalanjälkiä, eikä Ulla tietenkään muistanut missä hän oli vaeltanut.

Hetken päästä Marita huomasi jotain outoa. Kaksi ruohonkortta törrötti lumen alta. Nyt talvella, kaukana rantakaislikosta?

“Katso nyt tätä”, Marita mutisi ja kumartui. Korsissa oli punertava sävy, kuin ne olisivat saaneet auringonlaskun värin itseensä. Hän tarttui toiseen ja nykäisi.

Toinen korsi seurasi mukana. Ullan silmälasit. Sankojen päät törröttämässä kuin kaksi talven uhmavoimaa.

“Voi hyvä tavaton.” Ulla kuulosti sekä helpottuneelta että nololta. “Minä jo luulin että ne olivat vaikka pudonneet jonkun kalamiehen poraamaan aukkoon, täällähän on niitä kaikkialla.”

Marita ojensi lasit hänelle. “Sinun pitäisi laittaa niihin kaulanauha. Tai GPS.”

“Ehkä minun pitäisi laittaa GPS-paikannin itseeni”, Ulla sanoi ja pyyhki laseja hihallaan. “Minä olen sellainen kulkeva katastrofi.”

“Lähdetään pois”, Marita sanoi lopulta. “Täällä on kylmä.”

He kävelivät takaisin rantaan, ja Marita huomasi, että Ullan askel oli kevyempi nyt kun lasit olivat taas nenällä. Hän itse tunsi olonsa oudolla tavalla tyytyväiseksi, vaikka ei olisi koskaan myöntänyt sitä ääneen.

Kun he pääsivät pihalle, Ulla pysähtyi.

“Kiitos”, hän sanoi hiljaa. “Sinä olet yleensä se, joka löytää sen mitä minä kadotan.”

Marita kohautti olkapäitään. “Jonkunhan on tehtävä se. Enkä minä löytänyt koskaan rannekelloasi jonka pudotit kun aloitte rakentaa. Jossakin talon alla se kai tikittää vieläkin.”

Seuraavana aamuna Ulla soitti. ”Kuule, voisitko tulla tänne kun minulla on juuri pannukakku uunissa?”

Ihmeellistä, eihän Ulla yleensä tarjonnut hänelle mitään. Ehkä hän halusi kiittää avusta.

Ulla jatkoi. ”Ne soittivat nimittäin töistä ja ihmettelivät miksi en tullut. Ja minä kun luulin että tänään oli vapaapäiväni. Nyt on siis lennettävä, ajattelin että vahtisit uunia. Jätä se pannukakku sitten vaan tiskipenkille, pojat tulevat omilla avaimillaan tunnin kuluttua syömään.”

 

 

Epäilyjä

 

Vanhainkodin käytävillä oli aina sama tuoksu: kahvia, käsidesiä ja jotain, joka muistutti vanhoista kirjoista. Huone 214 oli kuitenkin oma maailmansa. Siellä asui Aili, 87, entinen kultasepänliikkeen omistaja, joka piti yhä sormessaan timanttisormusta, jonka hänen miehensä oli aikoinaan teettänyt hänelle. Se oli hänen ylpeytensä, muistonsa ja ankkurinsa.

Eräänä tiistaiaamuna hoitaja Mira huomasi jotain outoa. Sormus näytti väärältä. Liian kirkkaalta, liian kevyeltä, liian täydelliseltä. Hän ei sanonut mitään. Ailin tytär Sanna tuli iltapäivällä käymään ja huomasi saman asian.

Alkoi kuiskuttelu. “Onko täällä varas?” “Voisiko se olla Ailin uusi lähihoitaja, Mira, se tummahiuksinen? Vaikuttaa vähän hermostuneelta ja on sitä paitsi ainoa, joka on Ailin luona aamuisin. Hän on ainoa, joka tietää, että Aili laittaa sormuksen yöksi pieneen posliinikuppiin.

Mutta Mira tiesi enemmän kuin muut. Aili oli itse sanonut hänelle, että “vanhin tytär Sanna käy aina vähän järjestelemässä asioita”. Se ei kuulostanut aivan viattomalta kun Aili jatkoi. ”Sanna luulee, etten huomaa. Että en näe hänen käsiensä vapinaa, kun hän koskee sormukseeni. Että en ymmärrä, miksi hän käy niin usein, miksi hän sulkee oven, miksi hän katsoo minua kuin jotain olisi jo menetetty.

Kun Sanna seuraavan kerran tuli käymään, Mira päätti ottaa riskin. “Huomasitteko, että äitinne sormus on vaihtunut?” hän kysyi varovasti.

Sanna hymyili liian nopeasti. “Äiti on vanha. Hän muistaa väärin.”

Mutta Aili ei muistanut väärin. Hän oli heikentynyt, mutta ei tyhmä, ja illalla hän kuiskasi Miralle: “Tämä ei ole minun sormukseni. Sanna toi sen. Hän sanoi, että se on turvallisempi.”

Sanna ei ollut varas. Hän ei ollut ahne. Hän ei ollut edes pahantahtoinen.

Hän oli vain peloissaan.

Ailin oikea timanttisormus oli arvokas - ei vain rahallisesti, vaan tunnearvoltaan. Sanna oli kuullut huhuja, että vanhainkodissa oli aiemmin kadonnut koruja. Hän oli joskus nähnyt äitinsä nukahtavan sormus sormessaan ja pelännyt, että joku päivä se katoaisi.

Niinpä hän oli teettänyt täydellisen kopion. Hän oli vaihtanut sormuksen äidin nukkuessa, ajatellen suojelevansa tätä. Hän ei vain ollut uskaltanut kertoa äidilleen totuutta, koska pelkäsi tämän suuttuvan.

Mutta Aili ei suuttunut. Hän vain huokaisi ajatellessaan millaiseksi yhteiskunta oli muuttunut.

“Olisit tyttö vaan sanonut. En minä ole mikään museo. Jos sormus katoaa, se katoaa. Mutta minä haluan pitää sen.”

Sanna itki. Mira seisoi hiljaa vieressä, helpottuneena mutta myös hieman huvittuneena siitä, miten pienestä väärinkäsityksestä oli kasvanut melkein rikos.

 

Sanoja

- Meidän sukumme naislinjassa vanhuus on kuin periytyvää kompetenssia, suorastaan erikoisosaamista.

Olimme astelleet Aleksanterinkatua tuppisuina ennen kuin Tapio lausui toteamuksensa, kuin olisi lukenut sääennusteen tai lakipykälän mihin ei ollut tarvetta suhtautua tunteella. Tuskin hän tahtoi olla ironinen, hänen oli vain vaikea riisua päältään tiedeanalyytikon panssariaan. Mutta nyt sanoihin oli tullut jotakin omistavaa. Oliko mies valinnut ne tarkoituksella? Mielenkiintoista. ”Meidän sukumme”, hän oli sanonut. Eihän meillä kahdella ollut yhteisiä biologisia juuria. Satuimme vain kuulumaan suureen suomalaiseen ikäluokkaan. Tapion tausta oli minulle täysin tuntematon. Tiesin ainoastaan että hänet oli adoptoitu kapaloiässä sukulaisperheeseen.

Ehkä Tapion sanoihin sisältyi kyseenalaistamista. Tapaamisemme tänään oli nimittäin pelkästään lainsäädännön sanelema. Hänen ottoäitinsä oli kuollut, ja olimme palaamassa perunkirjoituksesta. Ainoastaan meidät, eläkeikää lähestyvät serkukset, oli kutsuttu paikalle kuolinpesän osallisina. Saavuttuani asianajajan toimistoon kauppatorin laidalla Tapio oli jo ollut paikalla. Hän ei tehnyt elettäkään tullakseen kättelemään, vaan jäi seisomaan kädet puuskassa selkä ikkunaa vasten. Oliko asento suojautumista vai torjuntaa? Ensi sanoikseen mies pahoitteli että olin pakotettu tänne sietämään hänen läsnäoloaan. Sisimmässäni olin ehtinyt elätellä toiveita toisenlaista kohtaamisesta niin monen vuosikymmenen jälkeen, mutta hän antoi ymmärtää että vapaaehtoisesti emme tapaisi enää tämän päivän jälkeen, ja virallisetkin syyt olivat nyt loppuneet.

Viimeksi olin nähnyt Tapion lukioikäisenä. ”Nähnyt” oli osuva sana. Lapsuuden toveruus oli haihtunut väliltämme. Tapio vaihtoi sittemmin sukunimeä, kuin otsikoksi uuteen kertomukseen mihin me muut emme kuuluneet.

Nyt ilmeni että perin kaiken. En ollut tehnyt mitään väärää, mutta en kokenut myöskään riemua. Tunsin itseni miltei syylliseksi kun toinen jäi ulkopuolelle ja minä en. Oli samalla kiitollinen siitä että asia ei mennyt riidaksi. Tapio hyväksyi testamentin, vaikka rintaperillisenä hänellä olisi ollut oikeus lakiosaan. - Kyseessä on niin kutsutun äitini viimeinen tahto, eikä minulla ole siihen mitään sanomista, hän totesi.

- Joo, vanhoiksi ne naiset ovat tulleet ainakin tähän asti, vastasin Tapion toteamiseen. Mutta tunsin jo, ennen kuin sanat ehtivät ulos suustani, että ne olivat liian kevyet ja kielellisesti maallikkomaiset Tapion analyysiin verrattuna. Hän oli omasta mielestään poiminut esille jotakin paljon painavampaa, näkymättömän perintöesineen kaltaista, ja minä kommentoin kalleutta liian simppelisti aivan kuin olisin tökännyt sivuun peltisen teelusikan.

Tapio nyökkäsi tuskin, kohotti vain päätään. Pieni itsevarma liike kertoi että hän oli odottanut juuri tuollaista vastausta. Minun tehtäväni oli vain vahvistaa hänen maailmankuvansa.

Jatkoimme pitkin Aleksanteria. Itse en piitannut seuraelämän etiketeistä, mutta eikö niin sivistynyt mies tiennyt että hänen olisi tullut naisseurassa kulkea sillä puolen jalkakäytävää mikä oli lähinnä katuliikennettä ja pyörätelineitä? Epäkohtelias hiljaisuutemmekin venyi moukkamaisesti, ja siihen olimme syyllisiä kumpikin. Ei sen takana piileskellyt riitaa eikä mitään muutakaan erimielisyyttä, mikä olisi voinut toimia selityksenä. Meidän välillämme versoi yksinkertaisesti henkinen etäisyys, mikä kasvaa lopulta välinpitämättömyydeksi kun toinen alkaa katsoa pilvenreunaltaan alaspäin, eikä edes yritä peittää sitä.

Tapio oli tunnettu kulttuurihahmo, akateemikko jota tilattiin luennoimaan ja jonka kirjoituksia käsiteltiin lehdistössä. Mies oli tottunut siihen, että hänen sanansa painoivat enemmän kuin muiden. Minä taas olin hänen silmissään… no, se liian tavallinen serkku jolla oli moukkamainen suku. Juuri niin hän oli kerran kirjoittanut minulle kirjeessään. Valitettavasti sellainen, joka ei ollut koskaan pyrkinyt mihinkään merkittävään.

Kun erosimme kadun kulmassa, Tapio ei katsonut taakseen. Minä katsoin. Siinä hetkessä ymmärsin, ettei pintahienoston perintö ollutkaan raha tai pitkäikäisyys, vaan taito tehdä toisesta näkymätön.

 

 

Ruostetta

 

Elliot löysi jalokuusen taimen sinä keväänä, jolloin hän vielä uskoi, että kaikki tärkeä kasvaa hitaasti ja varmasti. Hän toi sen kaupan pussissa kotiinsa ja kaivoi sille kuopan rinteeseen erkkerin ulkopuolelle. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin puu oli hänen pihansa mahtava hiljainen pylväs, vihreä muistomerkki kaikelle, mikä oli mennyt toisin kuin hän oli kuvitellut, ja myös  kaikelle, mikä oli mennyt paremmin.

Mutta tänä keväänä vahvoilla oksilla näytti olevan ruostetta. Ei kaikkialla, vain siellä täällä, kuin joku olisi käynyt sivelemässä sitä yön pimeydessä ohuella, kuparisella siveltimellä. Uloimmat oksankärjet kasvoivat yhä, kirkkaanvihreinä ja toiveikkaina, mutta sisemmät osat pysyivät ruosteenruskeina.

Elliot valvoi. Hän istui keittiön pöydän ääressä, kuunteli jääkaapin hurinaa ja mietti, mitä tehdä. Hän ei halunnut kaataa puuta. Se olisi ollut kuin repisi sivun pois omasta elämästään. Mutta hän ei myöskään halunnut katsoa sen kuihtumista tai kokea että se kaatuisi talon ylle.

Nyt oli korkea aika kysyä ammattilaisen neuvoa.

Puutarhuri asui kylän laidalla. Vanhassa ruskeassa ruutuikkunaisessa mökissä, jonka pihalla kasvoi kasveja, joita Elliot ei ollut koskaan nähnyt missään oppikirjassa. Osa niistä näytti kuuntelevan, osa näytti nukkuvan, ja yksi näytti jopa selvästi seuraavan Elliotin liikkeitä kuin utelias koira.

Puutarhuri itse oli laiha, harmaahapsinen mies, jonka silmissä oli sellainen viisas katse, joka näkee enemmän kuin mitä ihminen sanoo.

“Jalokuusi?” mies toisti, kun Elliot kertoi tilanteen. “Ruostetta oksilla, mutta uutta kasvua kärjissä. Älä vaan sano että näit myös kuparisia olentoja?”

Tuhoeläimiä? Sieniä? Elliot nyökkäsi, se oli hyvin mahdollista. Tai sitten ei. Hän oli varautunut siihen, että mies nauraisi hänet ulos pihalta.

Mutta puutarhuri ei nauranut. Hän huokaisi syvään, kuin olisi odottanut tätä jo pitkään.

“Kolmekymmentä vuotta sitten”, puutarhuri sanoi, “sinä istutit sen taimen. Mutta et yksin.”

Elliot tunsi, kuinka jokin sisällä liikahti - ei yliluonnollinen muisto, vaan tavallinen, arkinen, kipeä. “Minä istutin sen hänen kanssaan”, Elliot sanoi hiljaa. “Sen ihmisen, joka lähti. Joka ei koskaan tullut takaisin.”

Puutarhuri nyökkäsi.

“Sinä kirjoitit kirjeen hänelle ja työnsit sen taimen juurelle. Sanoit, että jos hän joskus palaisi, hän näkisi, miten suureksi puu oli kasvanut.”

Elliot sulki silmänsä. Muisto ei ollut kirkas, mutta se oli tosi. Hän muisti naurun, joka oli kaikunut pihalla. Ruosteenruskeat palmikot. Hän muisti kädet, jotka olivat pitäneet tainta yhdessä hänen kanssaan.

Mutta heidän puunsa ei taannut yhteistä tulevaisuutta. Elliot muisti sen päivän, jolloin toinen oli lähtenyt. Ei riidan vuoksi vaan siksi, että elämä kuljetti eri suuntiin.

Puutarhuri oli tullut Elliotin mukaan auttamaan häntä. Pian Elliot seisoi pitkään puun juurella, kädet taskuissa, katse oksissa jotka olivat nyt siistityt ja hoidetut. Puu näytti rauhallisemmalta, mutta hän itse ei ollut.

Hän tiesi, kenelle hänen piti soittaa.

Ei siksi, että hän odotti vastauksia. Ei siksi, että hän halusi selityksiä. Vaan siksi, että kolmekymmentä vuotta oli liian pitkä aika olla sanomatta mitään.

Hän meni sisälle, otti vanhan puhelinluettelon laatikosta - sellaisen, johon hän oli joskus kirjoittanut numeroita käsin, ennen kuin kaikki siirtyi puhelimiin ja pilviin. Sivu oli kellastunut, mutta nimi oli siinä yhä.

Hän ei ollut lausunut sitä ääneen vuosikymmeniin. Nyt hän naputti numeron hitaasti, kuin jokainen painallus olisi ollut pieni lupaus itselleen. Puhelin hälytti. Kerran. Kahdesti. Kolmesti.

Elliot oli jo laskemassa luurin alas, kun linja naksahti auki.

Elliot hymyili - ei nuoren miehen hymyä, vaan sellaisen, joka on oppinut, että elämä ei aina anna toista mahdollisuutta, mutta joskus se antaa pienen, hiljaisen hetken, joka on melkein yhtä hyvä.

“Ehkä voisit tulla joskus katsomaan sitä”, Elliot sanoi. Ehdotuksena, mikä ei vaatinut mitään.

Toisessa päässä oli pitkä, lämmin tauko.

“Ehkä voisin”, ääni vastasi lopulta.

Kun Elliot sulki puhelimen, hän tunsi olonsa kevyemmäksi kuin pitkään aikaan. Puu seisoi pihalla, vanha ja vahva, ja sen oksat heiluivat lempeästi tuulessa.

Se ei ollut portti toiseen maailmaan. Se oli portti menneisyyteen, jonka hän oli vihdoin avannut.

Ja se riitti.

 

Juhannuslahjat

 

Juhannusviikolla postilaatikko päästi jälleen kerran tutun naksahduksen. Se  merkitsi vain yhtä asiaa: Rouva von L oli taas toiminut.

Hän oli teinivuosien ystävätär, ja joka kesä hän lähetti minulle pienen lahjan, joka ei ollut niinkään muisto-esine kuin kommentti meidän molempien omasta arjesta. Minulle se oli aina pieni mukava tervehdys entisestä kotikaupungistani Suomessa. Rouva von L oli jo nuorena sellainen, jonka huoneessa jokaisella esineellä oli paikka, ja jokaisella paikalla oli vielä varapaikka. Hänen pöytänsä laatikot olivat kuin museon arkistoja: kynät värijärjestyksessä, hiuspinnit omassa rasiassaan, ja jopa muistilaput lajiteltuina “tärkeät”, “vähemmän tärkeät” ja “tämäkin on hyvä olla” -kategorioihin. Hän kutoi, ja kirstu oli täynnä hienosti viikattuja villapuseroita. (Minua hän alkoi muistaa uusilla villasukilla.)

Minun huoneeni taas oli sellainen teini-ikäisen elävä organismi. Se kasvoi, hengitti ja muodosti omia ekosysteemejään. Joskus lattialla oli niin paljon vaatteita, että oli vaikea sanoa, oliko kyseessä sotku vai taideteos.

Viimeisestä tapaamisestamme on jo viisikymmentä vuotta. Mutta Rouva von L:n teinivuosien järjestelmällisyys ja minun oma lempeä epäjärjestykseni punoutuvat aina vain yhteen - ei syyllistäen, vaan humoristisesti, kuin kaksi erilaista maailmankuvaa, jotka ovat aina olleet ystäviä.

Ensimmäisenä kesälahjoista saapui tiskirätti, johon oli painettu Pietarsaaren kaupungin symbolit. Se näytti siltä kuin se olisi tarkoitettu sekä keittiöön että kulttuurimuseoon, ja on siitä lähtien koristanut keittiöni seinää. Viime vuonna postiljooni toi vihreän, kukan muotoisen kärpäslätkän, joka näytti enemmän taiteelliselta design-tuotteelta kuin hyönteistyökalulta.

Tänä vuonna paketin kortissa luki:“Ajattelen että Hessu kyllä tarvitsee bikinit eikä ainaisia villasukkia. Hyvää juhannusta!”

Hessu. Minun lempinimeni, jota ei käytä kukaan muu maailmassa. Se oli kuin salainen koodi, joka avasi jonkin teinivuosien kellarin oven - sen, jossa naurettiin liikaa, nukuttiin liian vähän, itkettiin joskus  ja keksittiin toisillemme nimiä, jotka eivät koskaan kuolleet pois.

Avasin bikinipaketin. Siellä oli Arabian kaksi puuvillaista minipyyhettä. Täydellinen lahja. Rouva von L:llä oli huumoria.

Juhannusaurinko paistoi niin kirkkaasti, että tuntui kuin maailma olisi hetken ajan hyväksynyt kaiken: tiskirätit, kärpäslätkät, bikinit ja sen, että joku jossain muistaa minut juuri sillä nimellä, jota en itse enää käyttäisi.

Ja minä tiesin, että ensi juhannuksena postilaatikko narahtaisi taas - ja Rouva von L muistuttaisi, että elämä pysyy elossa vain, jos joku välillä keikauttaa sitä vinoon.

Minulla on huono omatunto. Hän lähetti joka vuosi jotain - jotain yllättävää, jotain harkittua, jotain joka oli selvästi valittu minulle. Ja minä… minä en lähettänyt mitään paitsi kerran pienen violetin värisen reflexiviuhkan nahkahapsuineen.

Sitten löysin laatikon, jossa säilytin asioita, joita en ollut koskaan osannut heittää pois. Sieltä löytyi vanha valokuva: me kaksi teininä, hänen huoneensa täydellisessä järjestyksessä, minun hiukseni täydellisessä epäjärjestyksessä. Hän hymyili kuin joku, joka tiesi jo silloin, että elämässä kannattaa pitää yksi Hessu lähellä.

Laitoin kuvan kirjekuoreen. Lisäsin mukaan pienen, käsin kirjoitetun lapun - ei mitään suurta, ei mitään runollista, vain totuuden.

“Muistan sinut. Ja kiitos, että muistat minutkin.”

Se oli lahja, joka ei ollut tavara. Se oli pala aikaa, jonka vain me kaksi tunnistimme.

 

Peilillä ei voiteta

Pari kuukautta sitten osallistuin jälleen kerran novellillani valtakunnalliseen kirjoituskilpailuun. Mutta tällä kertaa en tiennyt mihin olin pääni työntänyt, vaikka epäilytti hieman. Olin työstänyt tekstiä hyvin kauan. Menköön matkaan. Pääasia oli osallistuminen, sillä se piti harrastukseni elossa.

Kilpailun järjesti yhdistys minkä tarkoituksena on edistää kriittistä ajattelua sekä tieteeseen ja järkeen perustuvaa maailmankuvaa. Se on kansalaisjärjestö, ja jäsenkunta avoin kenelle tahansa, eikä yhdistys itse harjoita suoraa tieteellistä tutkimusta. Sukupuolijakauma on kuitenkin painottunut vahvasti miehiin. Sekä jäsenistö että kirjoittajakunta on miesvaltaista. Yhdistyksen mukaan syynä voi olla, että kriittinen "änkyräaktivismi" vetoaa yhteiskunnallisesti enemmän miehiin.

Aikaisemmat hallitukset ovat olleet miespuolisia ja nykyisin hallitus on palannut täysin miehisten jäsenten muodostamaksi kokoonpanoksi. Niinpä 2026 hallitukseen kuuluu seitsemän varsinaista jäsentä sekä taloudenhoitaja, jotka ovat kaikki miehiä.

Koska yhdistyksen lehti on hyvin pieni kulttuurijulkaisu, useissa numeroissa kaikki artikkelit, kirja-arvostelut ja kolumnit ovat yhdistyksen aktiivimiesten sekä muiden miespuolisten vieraskirjoittajien käsialaa.

Vaikka yhdistyksen valtakunnalliset kirjoituskilpailut ovat avoimia kaikille, kilpailuissa on painottunut miesten menestys. Tuomareina ja asiantuntijoina on toiminut nimekkäitä tutkijoita. Nyt 2026 vuoden tulokset olivat kuin miesten SM-kisoista tai salaisesta veljeskunnan kokouksesta. Sekä tuomarit että voittajat olivat miehiä.

Ja minä, hyväuskoinen olin sattunut lähettämään novellin miehestä, jolla oli vain mieskollegoita perinteisessä miehisessä perheyrityksessä, ja joka eli yksin kuin jokin luolakarhu. Ainoa hänen tuntemansa nainen, uusi naapuri, oli jo siirtynyt pois elävien kirjoista, mikä selitti tämä nykyisen hieman oudon käytöksen. 

Kun kirjoituskilpailun tulokset julkaistiin, tajusin että olin tahtomattani osunut kilpailun ytimeen. Olin kirjoittanut tarinan, joka sopi tuomaristolle kuin vanha solmio kaulaan: tuttu, turvallinen, mieskeskeinen maailma. Mies päähenkilönä, mies sivuhenkilöinä, mies kaikissa ovissa ja ikkunoissa. Ainoa nainen oli haamu. Kirjaimellisesti.

Olin väärässä seurassa oikealla tekstillä. Tuomaristo nyökkäili kuin olisi katsonut dokumenttia omasta elämästään. He eivät nähneet siinä mitään uutta. He näkivät siinä vain peilin.

 

 

Vitella

Ella heräsi joka aamu kuin olisi ollut osa minimalistista mainoskampanjaa. Hän avasi silmänsä hitaasti, jotta valkoinen makuuhuone ei järkyttyisi äkillisestä liikkeestä. Valkoinen oli hänen turvavärinsä, hänen identiteettinsä, hänen uskonnollinen suuntauksensa.

Hänen ystävänsä sanoivat joskus, että Ellan koti näytti siltä kuin siellä ei olisi koskaan asuttu. Ella piti sitä kohteliaisuutena.

Ella aloitti päivän terveellisesti: vihersmoothie, jossa oli enemmän jauheita kuin hedelmiä. Se maistui siltä, miltä ruohonleikkurin sisuskalut varmaan maistuisivat, mutta se oli trendikästä.

Puolenpäivän aikaan Ella söi salaatin. Kello 14 hän söi suklaapatukan, koska elämä on lyhyt. Kello 15 hän googlasi “helppo painonpudotus ilman luopumista mistään”.

Ellan selainhistoria oli kuin kuratoitu näyttely.

Sisustusblogi “Valkoisen hiljainen voima”

Verkkokauppa, josta hän ei ostanut mitään (mutta piti avoinna, koska se näytti hyvältä)

Verkkokauppa, josta hän osti kaiken, piti teemanaan

“10 tapaa olla parempi versio itsestäsi”

“10 tapaa hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet”

“10 tapaa olla hyväksymättä itseäsi, jos et ole parempi versio itsestäsi”

Uutisia hän ei lukenut. Ne eivät sopineet hänen visuaaliseen linjaansa.

Illalla Ella valmistautui lähtemään ulos. Oikean diskoteekin löytäminen oli kuin arkeologinen kaivaus: piti tietää, missä kaivaa, ja toivoa, ettei löydä mitään liian vanhaa.

Oikea diskoteekki oli se, jossa DJ soitti kappaleita, joita kukaan ei tunnistanut, ja jossa juomat maksoivat enemmän kuin Ellan kuukausittainen sähkölasku.

Ella tanssi varovasti, ettei hiusten tekstuuri kärsisi. Hän piti drinkkiä kädessään kulmassa, joka näytti hyvältä kuvissa. Kotimatkalla hän tarkisti itsensä älypuhelimesta, ystävättärein kommentoidessa iltaa.

Pian Ella istui jälleen kotonaan valkoisella sohvalla, valkoisen viltin alla, valkoisen teekupin kanssa. Hän mietti elämäänsä ja sitä, oliko hän onnellinen.

Sitten hän huomasi, että teekupin sävy oli aavistuksen väärä valkoinen.

Hän huokaisi syvään. Huomenna olisi taas paljon tehtävää.

Mutta Ella oli valmis. Hän oli trendien taistelija, valkoisen valtakunnan kuningatar. Ja ennen kaikkea: hän oli aina yhden filtterin päässä täydellisyydestä.

Eräänä aamuna Ella heräsi siihen, että jokin oli pielessä.

Hänen puhelimensa ilmoitti uudesta sisustustrendistä.

“Beige is back.”

Beige. Beige. Beige.

Sana tuntui hänen suussaan samalta kuin jos olisi pureskellut pahvia.

Minä kuolen, Ella ajatteli.