Isoäitienpäivän lahja

Menin ostamaan pattereita. Pieni arkinen asia minkä pitäisi sujua ilman mitään ylimääräistä. Pieni putiikki oli kuitenkin kaikkea muuta kuin arkinen. Hyllyt ja kaapit notkuivat elektroniikkaa kattoon asti, kuin joku olisi yrittänyt mahduttaa kokonaisen varaston liian pieneen tilaan. Myös tiski oli täynnä tavaraa. Kauppa oli kuin tiheä metsä minkä hämärästä tuskin erotin tummapukuista myyjää.

Mies poimi muovipurkista kaksi patteria ja sanoi kepeästi että saan ne ilmaiseksi.

Hämmennyin. Oliko se vitsi, tarjous vai vinoiliko hän kun en ostanut enempää? En ehtinyt vastata, kun mies jo jatkoi:

- Etkö sinä haluakaan niitä?

Sävy oli liukas, liiankin tuttavallinen.

- Tulet sitten seuraavalla kerralla ostamaan vähän enemmän.

Tiskillä oli pino paperiarkkeja. Mies tökkäsi sormellaan ylimmäistä kuin olisi esitellyt jotain tärkeää.

- Tuosta näet mikä on minun kuukausivuokrani. Jostakinhan minunkin pitää elää.

Maksulomakkeita, laskuja, kaikki levitettynä siihen kuin jonkinlaiseksi näyttelyksi. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tuntea. Sääliä? Ymmärrystä? Vai oliko tämä vain keino saada minut tuntemaan ostovelvollisuutta?

- Minä pidän ystävällisistä eläkeläisistä, hän vielä totesi kun käännyin kiiteltyäni lähtemään. Ehkä hän ajatteli, että lähdin hyvillä mielin. Että olin yksi vanhuksista, jotka nyökkäävät ja hymyilevät ja tuntevat itsensä erityisiksi.

Mutta ajatukseni olivat toisenlaiset.

En pitänyt siitä, että hän mitätöi asiani ja teki siitä jonkinlaista tunnepeliä. Ennen kaikkea en pitänyt siitä, että hän näytti vuokralaskunsa kuin minun olisi pitänyt reagoida johonkin kaupanteon ulkopuolella.

Kun astuin ulos, ilma tuntui raikkaammalta kuin täyteen ahdetussa putiikissa. En ollut vihainen. Mietin vain, että joskus pieninkin tapahtuma voi paljastaa ihmisistä enemmän kuin haluaisi nähdä. Tilanteessa oli sittenkin ollut jotain pientä ja aitoa. Kun mies sanoi pitävänsä ystävällisistä eläkeläisistä, se oli  kuulostanut vilpittömältä. Ehkä vanhukset olivat ainoita, jotka pysähtyivät juttelemaan ilman kiirettä. Ainoita, jotka eivät katsoneet häntä kuin epäonnistunutta yrittäjää.

Pelon päätepiste

 

Mies oli elänyt koko aikuisikänsä oudon pelon kanssa. Hän uskoi, että jos hän ei kääntyilisi jatkuvasti – vasemmalle, oikealle, eteen ja taakse – hänen keuhkonsa unohtaisivat ottaa ilmaa. Hän ei osannut selittää sitä kenellekään. Hän vain tiesi, että liike piti hänet hengissä.

Hän kulki kadulla kuin tuulessa huojuva koivunlatva, pyörähteli bussipysäkillä, nytkähteli ruokakaupan jonossa. Ihmiset katsoivat, mutta hän oli tottunut siihen. Pelko oli vahvempi kuin häpeä.

Eräänä päivänä, kun hän oli jälleen kääntymässä neljättä kertaa minuutissa, hän törmäsi johonkuhun. Kirjaimellisesti. Pyörähdys vei hänet suoraan toisen ihmisen syliin.

Hän horjahti taaksepäin ja haukkoi henkeä. Mutta hän hengitti. Ilma kulki sisään ja ulos, vaikka hän ei ollut liikkunut sekuntiinkaan.

Hänen edessään seisoi vanha nainen, jonka silmissä oli lempeä, mutta läpitunkeva katse.

“Sinä pelkäät väärää asiaa”, nainen sanoi. “Et sinä kuole, jos pysähdyt. Mutta sinä kuolet, jos et koskaan pysähdy katsomaan, mitä ympärilläsi on.”

Mies jäi tuijottamaan. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että pelko voisi olla väärässä. Hän ei ollut koskaan pysähtynyt niin pitkäksi aikaa, että olisi ehtinyt ajatella mitään.

Nainen jatkoi. “Hengitys ei ole sinun vastuullasi. Se on elämän lahja. Sinun tehtäväsi on vain elää.”

Mies seisoi paikallaan. Hän ei kääntynyt. Hän ei pyörähtänyt. Hän vain seisoi ja hengitti.

Ensimmäistä kertaa vuosiin hän huomasi, että maailma hänen ympärillään oli kaunis. Ihmiset kulkivat, tuuli liikutti puita, aurinko heijastui lätäköistä. Kaikki oli ollut siinä koko ajan, mutta hän ei ollut koskaan pysähtynyt katsomaan.

Nainen hymyili ja lähti jatkamaan matkaansa.

Mies jäi paikalleen vielä hetkeksi, ja kun hän lopulta otti askeleen eteenpäin, se oli ensimmäinen askel elämässä, jota hän ei enää aikonut juosta karkuun.

 

Ellan yksinäinen suru ja häpeä

 

Oli perjantai 8 toukokuuta. Ella avasi sähköpostinsa. Siellä oli ilmoitus tutusta lehdestä, että se lakkautettaisiin välittömästi. Ella kirjoitti muistikirjan yläreunaan: Toivottemuus. Ella lysähti kokoon. Sana oli väärin suomeksi, hän tiesi sen, mutta hän ei korjannut sitä. Olkoon. Särö  sopi hänen hetkeensä paremmin kuin kielellinen täydellisyys.

Mitä nyt?

Kysymys jäi leijumaan ilmaan kuin pölyhiukkanen, joka ei osaa päättää, minne laskeutua. Ella tuijotti sitä pitkään. Se oli rehellinen kysymys, ehkä rehellisempi kuin mikään, mitä hän oli kirjoittanut lehteen vuosikausiin.

Hän sulki silmänsä ja antoi ajatusten kulkea. Lehti katoaisi ja hänen tarinansa menettäisivät kotinsa. Pelastusankkuri oli kerralla poissa. Kuinka monta vuotta hän olikaan lähettänyt lehteen kertomuksensa, ja aina ne oli julkaistu. Ella oli pohjattoman surullinen. Mutta samalla hän näki ensimmäisen kerran kuinka itsekäs hän oli ollut.  Kuinka sairas hänen miehensä todella oli. Mikä oli tämän elämän sisältö? Hän itse oli odottanut kärsimättömästi aamujaan, uusia kertomuksia joita pitäisi fiilata rauhassa, yksin. Mutta oliko hänen miehellään enää mitään odotettavaa? Hän ei ollut ajatellut sitä lainkaan. 

Makuuhuoneesta kuului heikko ääni. Miehen toistuva heikentynyt yskähdys, sellainen joka sai Ellan sydämen hypähtämään. Hän nousi, käveli ovelle ja kurkisti sisään. Mies oli hereillä, katse himmeä mutta lämmin ja kasvot kalpeat. Laiha hahmo erottautui pimeästä ja veti peittoa ylleen. Mies häpesi muotoaan.

“Onko kaikki hyvin?” Ella kuiskasi. Hän hymyili. Se oli pieni mutta aito hymy joka tuskin näkyi pimeässä makuuhuoneessa missä mies makasi laihana ikivanhalla patjallaan. Kuin kehdon pohjalla. Hymy joka syntyy vasta kun kumpikin on käynyt lähellä luovuttamista.

“Hyvin? Ei vielä ainakaan,” mies sanoi. “Mutta ehkä sitten. En jaksa nyt. Anna minun nukkua hieman lisää.” Kello oli puoli kaksi iltapäivällä. Voinhan minä soittaa sille vanhusten sairaanhoitajalle ensi viikolla.

Päivän valo oli harmaa, mutta siinä oli jokin uusi sävy, jota Ella ei ollut huomannut aiemmin. Ehkä se oli vain hänen mielensä, joka yritti löytää värejä sieltäkin, missä niitä ei ollut. Mutta se riitti.

Hän palasi keittiön pöydän ääreen ja katsoi muistikirjaansa. Toivottemuus.

Sana, joka oli syntynyt epätoivosta, oli jälki siitä, että hän oli elänyt edes jonkinlaista elämää, itsekin sairaana. Että hän oli yrittänyt kirjoittaa, vaikka kädet olivat vapisseet ja jalat tuntuneet liian raskaalta.

Ella huomasi ajattelevansa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, ettei hän ollut vain nimimerkki. Hän itsekin oli ihminen, joka oli kirjoittamisellaan selviytynyt vuosista, jotka olisivat voineet murtaa hänet täysin. Ennen sitä olivat ollet kuvat.

Hän hengitti syvään. Se tuntui oudolta, melkein rohkealta.

Hän kirjoitti uuden lauseen:

On olemassa muutakin, lähelläni.

Sanoissa oli voimaa, jota hän ei ollut tuntenut pitkään aikaan. Ne eivät olleet unelmaa tulla julkaistuksi. Hän oli kantanut miehensä sairautta, yksinäisiä öitä, hiljaisia huoneita - ja silti hän oli, kaikkea tätä jaksaakseen, kirjoittanut pelastaakseen itsensä. Mies ei ollut koskaan osoittanut kiinnostusta, ei kysellyt eilä ylistänyt. Ellan arvo ei ollut sidottu siihen, julkaistiinko hänen tekstinsä vai ei. Se oli vain kiehtovaa odotusta hänen yksinäisyydessään lehden seuraavaan ilmestymispäivään. Ja nyt se lopetettaisiin.

Ella sulki muistikirjan ja nousi. Hän ei vielä tiennyt, mitä tapahtuisi seuraavaksi, mutta ensimmäistä kertaa hän ei pelännyt sitä. Oliko hän laiminlyönyt hänelle kaikkein läheisemmän, sairaan ja epätoivoisen ihmisen, kirjoittamisellaan? Nyt tulisi muutos.

Ella häpesi.

 

 

 

Anitan salaiset keittiöretket

 

Anita oli ollut eläkkeellä jo monta vuotta. Viime vuosien aikana hänen kodistaan oli tullut hiljainen kuin unohdettu pölyinen arkisto. Se oli täyttynyt tavaroista joita kumpikaan heistä ei tarvinnut, eikä hän päässyt imuroimaan lattioita kunnolla koska laatikoita oli joka nurkka täynnä. Hänen seitsemän vuotta vanhempi miehensä Arto oli sairastanut  kauan ja vietti päivät pitkälti vuoteessa. Puoli päivää Anita liikkui kotona varoen, kuin se olisi täynnä hauraita lasiesineitä. Hän oli tottunut siihen, että kaikki äänet piti pehmentää.

Mutta hän ei pystynyt keskittymään mihinkään järkevään. Selaili kalenteria, lueskeli nopeasti nettiuutiset ja blogit. Mietti milloin todella ryhtyisi kotitöihin. Hän kantoi sisällään levottomuutta joka sai hänet kulkemaan aamupäivät ja yksinäiset hetket keittiön ja olohuoneen väliä hermostuneena. Sitä tapahtui hyvin usein. Liian usein, hän ajatteli ja päätti lopettavansa sinä kuuluisana  joskus-päivänä. 

Hän ei voisi koskaan kertoa Artolle, eikä tämä huomannut enää mitään. Oli vain ajoitettava ostosmatkat paikallisbussilla keskustaan ja takaisin. Nykyisin Anita ehti palata kauppamatkoiltaan ennen kuin Arto nousi ylös. Sitä paitsi miehen lähimuisti oli miltei kadonnut, ja se teki kaiken helpommaksi. Ennen mies oli pitänyt tarkkaa laskua viinitonkista ja pullojen sisällöstä. Silloin Anita oli piilotellut ostoksiaan ja lätrännyt salaa. Jopa lisännyt vettä pulloon kun se näytti tyhjenevän liian nopeaan tahtiin. Nyt kontrollien aika oli ohitse. Anita oli sekä helpottunut että huolestunut. Hän oli jopa googlettanut maksasairauksia ja liiallisen juomisen seurauksia kehossa. Lääkkeitäkin hän söi ja kävi säännöllisesti kokeissa. Vielä ei ollut ilmennyt mitään poikkeavaa.

Eräänä aurinkoisena päivänä Anita ja hänen miehensä olivat vihdoinkin ulkona, puutarhassa. Arto istui sypressien varjossa kolme pehmyttä tyynyä selkänsä ympärillä ja mittaili pienellä laitteellaan sormesta hapenottoa,  Anitan kitkiessä rikkaruohoja. - "Nyt meni korvat lukkoon", mies sanoi. "Ja näetkö kuinka verisuoni tykyttää tuossa raajassa?"

Ja minun verisuonissani virtaa kohta vain tietty neste, Anita ajatteli.

Yhtäkkiä heidän naapuri­nsa Andreas ilmestyi portille oranssissa työhaalarissaan. Oliko miehellä vapaapäivä?

“Kuule Anita”, Andreas sanoi nolona, “olisi sulle ihan pieni pyyntö. Mun firma-autossa on alkolukko, ja se väittää että en voi ajaa. Voisitko sinä tulla puhaltamaan, että pääsen kauppaan? Tuli otettua pari olutta eilen illalla. Ajattelin että sun miehesi ei varmaan jaksa kiivetä mäkeä meille, niin että jos sinä tulisit?

Anita jähmettyi. Arto nosti katseensa. Andreas odotti.

Anita nielaisi ja astui portille. Hän tiesi, ettei voisi suostua - mutta ei myöskään kieltäytyä kertomatta miksi. Hän tunsi Arton katseen selässään.

“En voi”, Anita sanoi hiljaa naapurille.

“Et voi?” Andreas ihmetteli. “Eihän siinä ole mitään ihmeellistä. Näytän sinulle miten tehdä.”

Anita pudisti päätään. “Etkö sä tajua? Se ei menisi läpi.”

Hetken oli hiljaista. Arto nousi hitaasti seisomaan, tukeutuen tuoliin.

“Anita”, hän sanoi lempeästi, “minä tiedän.”

Anita kääntyi häneen päin. “Mitä sinä tiedät?”

“Että olet ollut minusta huolissasi. Että olet kantanut enemmän kuin kukaan näkee. Ja että olet todella yrittänyt selvitä yksin.”

Anita räpäytti silmiään. Hän oli odottanut moitetta, ei ymmärrystä.

Sitten tapahtui jotain odottamatonta.

Andreas rykäisi ja sanoi: “Kuules Anita, ei se alkolukko oikeasti ole rikki. Mä olen nähnyt sut keittiösi ikkunasta moneen kertaan, joskus öisinkin kun olen ollut valveilla ja nähnyt että yhtäkkiä sytytät valot. Ihmettelin ensin oliko jotakin vakavaa tapahtunut. Mä ajattelin, että jos mä pyydän sua puhaltamaan, sä et enää voi piilottaa asiaa itseltäsikään.”

Anita tuijotti häntä järkyttyneenä. “Sinä siis lavastit tämän?”

Andreas nyökkäsi. “Koska välitän. Me kaikki välitetään. Et sä ole yksin.”

Arto astui Anitan viereen ja tarttui hänen käteensä. “Kyllä me selvitään tästä yhdessä.”

Anita nolostui mutta tunsi samalla, kuinka jokin sisällä antoi periksi. Ei murtuen, vaan vapautuen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän ei yrittänyt piilotella mitään. Paljastuminen toi mukanaan helpotuksen eikä tuomiota. Se pelkästään oli muutoksen arvoinen asia.

 

Kirjallisuuden tuhma poika

Runoilija Pentti Saarikosken elämäntarina tiivistyy varhaiseen lahjakkuuteen, kulttuuriradikalismiin, boheemiin julkisuuskuvaan ja myöhäistuotannon hengelliseen sekä henkilökohtaiseen syvenemiseen.

Pentti Saarikoski syntyi 2.9.1937 Impilahden kirkonkylän lähellä sijaitsevalla alueella. Lähteiden mukaan tarkempi paikka oli Pusunsaari, joka on Pitkärannan kaupungin kupeessa oleva alue. Impilahti kuului Viipurin lääniin ja Salmin kihlakuntaan. Alue on nykyisin Venäjän Karjalan tasavaltaa.

Saarikoski korosti karjalaisia juuriaan koko elämänsä ajan, ja Impilahti on vahvasti läsnä hänen tuotannossaan. Hänen isänsä Simo Saarikoski työskenteli kanslistina ja toimittajana, ja perhe muutti pois Karjalasta jo ennen talvisotaa. Simo ja Elli Saarikoski olivat solmineet rakkausliiton, vaikka vastoinkäymisiäkin oli.

Saarikoski vietti osan lapsuudestaan myös Ruotsissa sotavuosien evakkona. Kouluaika oli hyvin tasapainotonta ja käytös pursui raameista. Hän riiteli opettajansa kanssa ja oli väkivaltainen. Lahjakkaan pojan hermojen katsottiin pettäneen, ja Pentti menetti mielenkiintonsa koulutyöhön.

Hän aloitti opinnot Helsingin yliopistossa 1954,  jo 16‑vuotiaana, ylioppilaaaksi tultuaan. Hän keskittyi klassisiin kieliin, estetiikkaan ja kansanrunouteen, mutta ei suorittanut tutkintoa kokeisiin liittyvän jännityksen ja emotionaalisen kypsymättömyytensä vuoksi, minkä hän itsekin tunnusti.

Saarikoski debytoi runoilijana vuonna 1958 modernistisella kokoelmalla Runoja. 1960‑luvulla hänestä tuli sukupolvensa ääni, joka siirtyi modernismista kohti yhteiskunnallista ja poliittista runoutta. Hän julkaisi uransa aikana noin 30 teosta ja nousi nopeasti yhdeksi Suomen tunnetuimmista runoilijoista. Hän oli myös poikkeuksellisen tuottelias kääntäjä: Saarikoski suomensi mm. James Joycen Ulysseksen ja Homeroksen Odysseian - ehkä ainoa koko maailmassa joka käänsi nämä äidinkielelleen -  sekä antiikin ja modernin kirjallisuuden keskeisiä teoksia. Hänen käännöksensä vaikuttivat merkittävästi suomen kielen ilmaisumahdollisuuksiin.

1960‑luvulla Saarikoski oli näkyvä kulttuuriradikaali ja liittyi Suomen kommunistiseen puolueeseen, jopa pyrkien eduskuntaan. Hänestä tuli median suosikki - osin itse rakentamansa boheemin, provokatiivisen ja ristiriitaisen julkisuuskuvan vuoksi. Hänen alkoholinkäyttönsä ja avoin esiintymisensä tekivät hänestä aikansa legendan.

On puhuttu siitä että Pentti Saarikoski aikuisena heittäytyi avuttomammaksi kuin oli. Hän oli naimisissa neljä kertaa, ja vaimot hoitivat kukin vuorollaan sekä hänen hygieniansa että pankkiasiansa. Päivittäinen juominen oli alkanut jo viisi vuotta ylioppilastutkinnon jälkeen, joskus 20-vuotiaana. Viinasta tuli pian osa hänen persoonaansa. Mutta vaikka hänen elämänsä olisi ollut miten kaaoksessa tahansa, työpöytä oli aina siisti ja paperit järjestyksessä.

Saarikoski vietti viimeisiä kesiään Valamon luostarissa, jossa hän koki saavansa olla rauhassa julkisuuden paineilta. Hän kuoli 24.8.1983 Joensuussa, vain 45‑vuotiaana. Hänen päiväkirjansa julkaistiin myöhemmin ja muodostavat merkittävän osan hänen kirjallista perintöään.

Pentti Saarikoski oli monilahjakas runoilija, kääntäjä ja kulttuuripersoona, jonka elämäntarina yhdistää lahjakkuuden, levottomuuden, poliittisen intohimon ja taiteellisen uudistamisen. Hänen vaikutuksensa näkyy yhä suomalaisessa runoudessa ja käännöskirjallisuudessa.

***

Saarikoski oli 1960-luvulla erittäin aktiivinen ja tunnettu hahmo, joka matkusteli ja vietti aikaa eri puolilla Suomea.

Tapasin Pentti Saarikosken 1960-luvulla Keuruun lomahotellissa, missä olin viettämässä joulua vanhempieni kanssa. Muistan sieltä myös hänen vaimonsa. Juuri tuohon aikaan hän oli naimisissa Tuula Saarikosken kanssa ja perhe-elämä oli jälleen läsnä, vaikkakin boheemin elämäntyylin ohella. Pentti oli hiljainen, poistui pian yhteisistä oleskelutiloista kuten kirjastosta. Hän oli selvin päin ja silloin hän tuntui pelkäävän meitä muita vieraita kuollakseen.

Seuraavan kerran näin Pentin pitelevän parvekkeen lipputankoja Lahden Mukkulan kirjallisuuskokouksessa. Hän seisoi katolla, parvekkeen kaiteen ulkopuolella ja pelkäsin kuollakseni hänen putoavan.

Varsinkin Keuruun joulumuistoni on kulttuurihistoriallisesti arvokas, sillä Saarikosken elämästä on pyritty tallentamaan jokainen yksityiskohta.

1970-luvulla Saarikoski muutti Tjörnin saarelle Länsi-Ruotsin rannikolle, osittain paetakseen Suomen kirjallisia piirejä, julkisuutta ja alkoholin täyttämää elämäntyyliään. Norjalaissyntyisen sosiologin ja kirjailijan Mia Bernerin koti Tjörnin saarella tarjosi ympäristön, jossa Saarikoski pystyi keskittymään kirjoittamiseen. He avioituivat 1975, mutta suhde päättyi Saarikosken palattua Suomeen. Viimeisenä vuonna Ruotsissa ilmestyi heidän yhteinen työkirjansa, ”Ja meille jäi kiireetön ilta/Kvällen gör sig ingen brådska”.

Kultalautaseksi jolta joutsenet syövät
Aurinko jäähtyy
Pyörä kulkee polkematta
Niitylle jolla kolme tietä kohtaavat
Toteutuuko minun toiveeni
Etten lähde pois luotasi
Kesän mentyä ohitse?

 

Pentti Saarikosken viimeinen lepopaikka sijaitse Valamossa, omassa yksinäisyydessään luostarin hautausmaan reunalla. Kivenmurikoiden ympäröimää hautakumpua koristaa puinen ortodoksiristi.

Elämänsä viimeisinä vuosina, terveytensä jo reistaillessa, Pentti Saarikoski vetäytyi Uuteen Valamoon useita kertoja hiljentymään. Tänne hän myös toivoi tulevansa haudatuksi. Saarikoski kuoli 45-vuotiaana vuonna 1983 alkoholismin aiheuttamaan maksakirroosiin. Hänen viimeiset sanansa olivat ilmeisesti "Kiinalaiset tulevat".

Pentti Saarikoski muutamaa viikkoa ennen kuolemaansa.

Kuva: Eino Kaikkonen.

Naapurin valhe

 

Kun Mikael Lehtovaara, 43-vuotias IT‑asiantuntija ja ikuinen optimisti, astui ensimmäistä kertaa uuteen kerrostaloasuntoonsa vanhassa kaupunginosassa, hän näki vain mahdollisuuksia. Valoisa olohuone, kauniit lautalattiat, vaatehuone muutettu saunaksi. Mutta ennen kaikkea oma tilava, elegantti parveke etelään. Hän oli haaveillut sellaisesta vuosia.

Mikael vilkaisi nopeasti ulos olohuoneen ikkunasta, mutta koska aurinko paistoi suoraan silmiin, hän ei huomannut heti yksityiskohtaa. Sekä parvekkeen kaiteessa että lattialla sen edessä ammotti aukko. Mikael ei katsonut kaidetta, ajatteli vain että olipa avara näkymä naapuritalojen yli horisontissa häämöttävälle sillalle.

Vasta muutaman päivän kuluttua, hänen kantaessaan pussilakanaa parvekkeelle tuulettumaan, hän pysähtyi kuin seinään. Sydän löi pari ylimääräistä lyöntiä.

- Hetkinen, eikö tässä pitäisi olla jotain?

Hän peruutti järkyttyneenä sisään ja sulki oven niin nopeasti, että se melkein irtosi saranoistaan.

Samalla hetkellä hän oli kuulevinaan eteisen oven takaa varovaisen koputuksen. Ihmeellistä että joku naputti oveen sillä tavalla, olihan hänellä summeri. Mikael meni avaamaan oven.

Rappukäytävässä seisoi keski-ikäinen nainen joka sanoi kuulleen hänen kammottavan huudahduksensa omalta parvekkeeltaan. Nainen esittäytyi ja pyysi anteeksi mikäli tuli sopimattomaan aikaan.

- "Minä olen Aila Korpela, asun tuossa viereisessä asunnossa. Näin viikolla että muutitte tänne. Ja äsken kuulin äänen. Ajattelin että tarvitsitte apua".

Aila oli viisikymppinen, sellainen teräväkatseinen ihminen, joka ilmeisesti huomaa ja kuulee kaiken. Oliko tässä taloyhtiön epävirallinen tarkkailija, tiedonvälittäjä ja ongelmanratkaisija? Ehkä kaikkea kolmea yhtä aikaa? Mutta jotakin outoa naisessa oli. Hihaton violetti leninki ulottui lattiaan, ja nainen oli maalannut huulensa samaan sävyyn, melkein mustiksi.

Mikael osoitti parveketta.

- "Tiesittekö, että kaiteessa on aukko? Siitähän puuttuu metrin verran."

Aila huokaisi syvään, kuin olisi odottanut juuri tätä hetkeä.

- "Tiesin. Ja arvasin jo etukäteen että joku vielä ostaa tämän asunnon katsomatta parveketta kunnolla."

- "Miten sellainen on edes mahdollista?"

Seuraavana päivänä Aila Korpela seisoi jälleen Mikaelin ovella. Tällä kertaa hän ei hymyillyt. Hän näytti vakavalta.

- "Mikael. Meidän täytyy puhua."

Mies viittasi naista istumaan keittiön pöydän ääreen. Hän huomasi, että nainen ei edes tähyillyt parvekkeen suuntaan. Hän piti katseensa tiukasti Mikaelissa, kuin pelkäisi tämän katoavan, jos hän vilkaisisi muualle.

- "Minun on vaikea alkaa puhua tästä. Mutta sinä et muista, eikö niin?"

Mikael tunsi kylmän aallon kulkevan selkäänsä pitkin.

- "Mitä minun pitäisi muistaa?"

Aila vaikeni hetkeksi ja hengitti syvään. Sitten hän sanoi jotakin täysin odottamatonta.

- "Sinä olet asunut tässä ennen."

Mikael nauroi hermostuneesti. - "Ei se kyllä pidä paikkaansa. Minähän ostin tämän asunnon kaksi viikkoa sitten."

Aila pudisti päätään.

- "Mikael, sinä asuit tässä kolme vuotta sitten. Silloin tapahtui jotakin ja sinä muutuit täydellisesti. Lähdit paniikissa jonnekin. Ja kun palasit tänne, sinä et muistanut enää mitään."

Mikael tunsi huoneen kallistuvan. Hän yritti tarttua johonkin järjelliseen.

- "Miksi minä en muka muistaisi omaa asuntoani?"

Aila katsoi häntä pitkään, ja hänen äänensä oli hiljainen, melkein lempeä.

- "Koska sinä putosit parvekkeelta."

Mikael jähmettyi.

- "Se ei ole mahdollista. Minähän olen tässä."

- "Niin olet. Sinä selvisit. Mutta et ehjänä. Et sisältä."

Aila jatkoi. - "Osa kaiteesta poistettiin sen jälkeen siksi  että sinä et kestänyt nähdä tapahtumapaikkaa. Se muistutti sinua liikaa siitä yöstä."

Aila oli lähtenyt. Ovi oli sulkeutunut hiljaa, mutta Mikaelin päässä se tuntui jysähtäneen.

Hän jäi yksin. Hän istui pitkään, yrittäen sulattaa sen, mitä oli kuullut. Hän oli asunut täällä ennen. Naisen mukaan hän oli pudonnut. Ja hän oli unohtanut.

Mutta jokin ei silti täsmännyt.

Jos hän oli asunut täällä kolme vuotta sitten, miksi hän ei löytänyt itsestään mitään merkintöjä siitä? Ei papereita, ei sähköposteja, ei valokuvia, ei sopimuksia. Ei mitään.

Mikael päätti mennä taloyhtiön toimistoon. Siellä säilytettiin vanhoja asukasluetteloita. Hän etsi oman huoneistonsa numeron ja löysi sen, mutta missään asiakirjassa ei ollut hänen nimeään.

Mikael ei ollut pudonnut parvekkeelta. Hän ei ollut asunut täällä koskaan ennen.

Kului viikko.

Mikael seisoi kioskin edessä, sadepisarat ropisivat hupun reunaan. Hän oli matkalla töistä kotiin ja odotteli bussia kun silmäkulma nappasi punaisen lööpin. “Oletko nähnyt tämän naisen?” Teksti kuvan alla jatkui. “Vaarallinen etsintäkuulutettu. Viikko sitten kadonnutta psykologisen sairaalan potilasta epäillään miehensä kuolemaan liittyvästä tapauksesta.”

Mikael jähmettyi. Hän tunsi katseen. Kuvan nainen oli Aila Korpela, joka oli väittänyt olevansa Mikaelin lähin naapuri.

Kolme vuotta sitten Ailan mies oli pudonnut parvekkeelta. Tapaus oli jäänyt vaivaamaan koko taloyhtiötä. Poliisi oli puhunut onnettomuudesta, mutta huhut olivat eläneet omaa elämäänsä. Parvekemurha, iltapäivälehdet kirjoittivat. Nainen oli kadonnut pian tapahtuman jälkeen.

Nyt Mikael seisoi tässä, naisen kuva edessään, ja jokin loksahti paikoilleen. Ihmiset kulkivat ohi, kukaan ei kiinnittänyt huomiota hänen äkilliseen kalpenemiseensa.

Mikaelin kännykkä soi.

“Sinä näit lööpin. Meidän täytyy puhua.”

 

 

Rafal Olbinski

 

Rafal Olbinski (s. 1943 Puolassa) on yksi aikamme tunnetuimmista surrealistisista kuvittajista ja julistetaiteilijoista.

Pidän hänen taiteestaan siksi että se yhdistää niin mielikuvituksella tavalla symboliikan ja surrealistisen tarinankerronnan. Hän luo yksinkertaisen ja hiljaisen, ajatuksia herättävän tunnelman. Mahdollinen kohtaa mahdottoman. Arkiset esineet muuttuvat symboleiksi. Ihmiskeho sulautuu maisemiin, taivas, meri ja arkkitehtuuri muodostavat yllättäviä yhdistelmiä.

Olbinski käyttää kuvia kuin kirjoittaisi sanoja. Hänen tyypillisiä elementtejään ovat

linnut (vapaus, haaveet)

vesi (alitajunta, muutos)

naishahmot (kauneus, mysteeri)

arkkitehtuuri (järjestys, kulttuuri, ihmisen luoma maailma).

Olbinskin teokset ovat kuin arvoituksia, jotka avautuvat katsojalle vähitellen.