Oma paikka kullankallis

Mutta ehkä pitäisi tehdä jotakin...

 

Näkymätön inventaario

 

Epäröintiyhdistys Lätty perustettiin alun perin siksi, että kukaan ei ollut aivan varma, pitäisikö se perustaa. Mutta koska turvallisuus ei ollut enää mitään itsestään selvää kauppatavaraa, yhdistys käynnistettiin. Ensimmäinen kokous pidettiin torstaina, tai ehkä keskiviikkona. Pöytäkirja on yhä tarkistamatta koska sihteeri ei halua vaikuttaa liian varmalta. “Ehkä, mahdollisesti” oli yhdistyksen motto. Se oli painettu banderolliin taatusti haalistuvalla musteella, jotta kukaan ei joutuisi tuntemaan liiallista sitoutumista.

Mutta mediat olivat sitä mieltä että epäröinti ei riittänyt. Rikollisuuden väitettiin jo olevan täällä. Ei mitään suurta, ei mitään järjestäytynyttä. Vain outoa, hiljaista, luonnonmukaista toimintaa, joka oli alkanut levitä kuin kevätpöly.

Ensimmäinen tapaus tuli mehiläistarhurien kautta. Kimalaiset, ne pörröiset, viattomat, kesäpäivien lempeät vieraat, olivat alkaneet murtautua pesiin. Ne eivät enää tyytyneet kukkiin, vaan veivät hunajan suoraan varastoista, kuin pienet, surisevat robinhoodit, mutta eivät jakaneet mitään kenellekään.

Epäröintiyhdistys kutsuttiin arvioimaan tilannetta. Kokous kesti neljä tuntia, koska kukaan ei halunnut sanoa ääneen, että kimalaiset olivat ehkä vain kyllästyneet siihen, että ihmiset hamstrasivat kaiken itselleen. Lopulta päätettiin, että asiaa pitäisi tutkia lisää, mutta ei liian innokkaasti, ettei loukattaisi hyönteisiä.

Toinen uutinen oli vielä hämmentävämpi. Eläkelaitos ilmoitti, että useat jo edesmenneet henkilöt olivat jatkaneet eläkkeen nostamista. Kukaan tiennyt miten. Joku väitti nähneensä hautausmaalla yhden heistä - miehen, joka tarkisti tilinsä puhelimella ja mutisi: “Inflaatio ei lopu kenenkään poismenoon.”

Epäröintiyhdistys ei halunnut ottaa kantaa. Se pelkäsi, että jos kuolleet todella nauttivat eläkettä, heillä oli siihen ehkä jokin metafyysinen oikeus. Toisaalta, jos he eivät nauttineet, olisi ikävää syyttää heitä turhaan. Yhdistys päätti kirjoittaa lausunnon, joka ei sanonut mitään, mutta kuulosti siltä kuin se sanoisi paljon.

Kun uutisia alkoi kerääntyä lisää, absurdi uhkasi muuttui arjeksi.

Varjot olivat alkaneet liikkua ilman omistajiaan koska nämä olivat kadottaneet nimensä. Eräs varjo oli nähty jonottamassa uutta kirjastokorttia.

Harakat olivat alkaneet palauttaa kadonneita hopealusikoita, mutta vain sellaisia, joita kukaan ei ollut koskaan omistanut. Tai ei muistanut enää mikä kuului kenellekin.

Sade oli alkanut sataa ylöspäin, mikä aiheutti logistisia ongelmia. Luostarista saapui kysely miksi keskiaikaisen madonnataulun kyyneleet yhtäkkiä nousivat yläilmaan. Eikö painovoima enää ollutkaan välttämätön? Mihin päivittäinen rukous päätyi?

Postilaatikoihin saapui kirjeitä menneen ennustamisesta nyt, mutta ne olivat täynnä pelkkiä kysymysmerkkejä.

Aika alkoi kulkea epätasaisesti, ja Epäröintiyhdistys Lätty sai yhä enemmän yhteydenottoja. Ihmiset halusivat selityksiä, mutta yhdistys oli perustettu juuri siksi, ettei kukaan joutuisi antamaan niitä.

Painostuksen kasvaessa Epäröintiyhdistys kirjoitti lopulta julkilausuman.

“Emme voi vahvistaa emmekä kiistää mitään. Mutta voimme olla läsnä, kun kaikki tapahtuu.”

Ja ehkä juuri se oli tärkeintä. Epäröinti ei ollut heikkoutta vaan tapa hengittää maailmassa, joka oli alkanut kertoa tarinoita, joita kukaan ei pyytänyt mutta joita kaikki tarvitsivat. Kaikkea ei voinut edes ymmärtää koska todellisuus puhui aivan toista, omaa kieltään.

 

 

Asioiden laita

 

Ammi ei ollut mikään helppo naapuri. Sen aavisti jo tavasta, jolla hän seisoi pihapolulla tai istui pyöränsä satulassa. Jalat hieman harallaan, kuin olisi ankkuroinut itsensä maahan ennen kuin avaisi suunsa. Joskus tuskin tervehdimme, toisinaan kävimme pitkiä keskusteluja, sellaisia joissa sanat kiertelivät kuin varovaiset linnut, ennen kuin ne ehkä laskeutuivat siihen, mikä oikeasti painoi mieltä.

Tänään näytti olevan päivä jolloin selvitettäisiin asioita, mitkä ilmeisesti olivat nakertaneet naapurin mielessä jo pidempään. Todennäköisesti niistä oli keskusteltu kotona lounaspöydän ääressä.

Ammi oli ilmestynyt viereeni ilman ennakkovaroitusta, hiukan hengästyneenä poljettuaan pyörällä mäen takaa.

“Mä olen miettiny” hän aloitti, ja se oli jo itsessään poikkeuksellista. Ammi ei yleensä aloittanut mitään. Hän jatkoi vasta kun oli pakko. Siihen hän pysähtyi nytkin, kuin olisi unohtanut seuraavan lauseen. Katse harhaili pihan yli, pensaiden lomaan, taivaalle, takaisin minuun. Jokin hänen olemuksessaan oli päättänyt, että tänään olisi selitysten päivä, mutta sanat eivät vielä löytäneet toisiaan.

Silloin mieheni ilmestyi pihalle, auton vierelle. Hän oli ollut koko aamun sen kimpussa, puoliksi auton alla, puoliksi sen vieressä, työkalut levällään kuin pienen sodan jäljiltä. Ammin ilme kirkastui. Tyttö  kääntyi hänen puoleensa kuin olisi yhtäkkiä muistanut alkuperäisen tehtävänsä.

"Miksi sä oot vaan kotona?" "No kun auto pitää korjata."

“Mitäs sun työ on?” hän kysyi mieheltä.

“No tämä auton korjuu, kun se ei kulje ihan hyvin”, mies vastasi, pyyhkäisi käsiään housunlahkeeseen ja vilkaisi tyttöä ystävällisesti.

Ammi ei luovuttanut. “Ei mutta mitä sä oikeesti teet.”

“Korjaan autoa.”

“En mä sitä tarkota.” Tytön ääni kiristyi uhmaavasti, kuin hän olisi turhaan kiskonut ovea joka ei suostunut aukeamaan.

“Mikä se on mihin sä menet, kun sä menet töihin?”

“No tämän auton alle”, mieheni sanoi ja iski minulle silmää.

Ammin otsa meni ryppyyn. Vihastus nousi kuin nopea pilvi. “Kun meiän isä lähtee aamulla, niin se menee sen töihin. Mihin sä meet kun sä meet?”

“Tätä autoa korjaamaan.”

Nyt tytön kärsivällisyys loppui kuin katkaistu lanka. Hän kurvasi pyörällään niin että hiekka pöllyi. Hurjaa vauhtia kotiin, ketjut kilisten ja polvet viuhtoen. Jotakin oli mennyt pahasti väärin hänen nelivuotiaassa maailmassaan. Hän oli tullut hankkimaan varmuutta siitä, että hän oli tehnyt tärkeän asian, selvittänyt naapurisuhteet niin kuin isot ihmiset tekevät. Eikä se onnistunut.

Varttitunnin kuluttua tyttö polki takaisin. Ilme oli vakava, kuin hän olisi käynyt neuvottelun korkeammalla taholla.

“Äiti käski sanoo että sen tarttee lainata kaks litraa maitoo.”

Kaksi litraa. Hyvä ystävä. Meillä ei ollut koskaan kotona niin hirmuisen paljon maitoa, Sanoin sen varovasti, ettei tytön maailma särkyisi toista kertaa saman tunnin aikana.

Ammi katsoi minua pitkään, arvioiden, kuin olisi punninnut koko taloutemme yhdellä silmäyksellä.

“Ootteks te köyhiä”, hän totesi lopulta ja polki kotiin kertomaan.

Kun hän katosi mutkan taakse, pihan hiljaisuus tuntui hetken suurelta. Ja samalla pikkuruisen huvittavalta, lempeällä tavalla. Ammissa oli jotakin sellaista, joka sai maailman näyttämään arvoitukselliselta, ihan kuin hän olisi kulkenut totuuden ja väärinymmärryksen rajalla koko ajan, eikä tiennyt kumpi oli kumpi.

Ehkä juuri siksi hänen sanansa jäivät soimaan.

Pienet ihmiset kysyvät suuria kysymyksiä, ja joskus meidän tehtävämme on vain pysyä paikallamme, jotta he voivat polkea edestakaisin ja rakentaa niistä oman maailmansa.

Ammin äiti sai tarvitsemansa  kaksi desiä maitoa.

 

Pieniä kilahduksia

 

Sirjan puutarhassa on nurkkaus mikä ei ole tavallinen paikka. Se ei kuki koskaan, ei tuoksu, ei levitä rehevää vihreyttä ympärilleen. Siellä on vain karheutta, ei yhtäkään avautuvaa nuppua. Se on ruosteen  ja helmien puutarha, soiva ja  helisevä aivan erityisellä tavalla kun tuuli kulkee sen ohi.

Mutta muistotkin tarvitsevat puutarhan, ja ne eivät kuihdu koskaan. Mutta ei se tarkoita että ne olisivat helppohoitoisia.

... ja juhla heräsi eloon

 

Palettos Sofia Marketta oli tottunut siihen, että kaikki kumartui ja kietoutui kuin ihmeellinen aura hänen ympärilleen. Se oli hänen koko maailmansa. Tikkuteatterin valot, yleisön huokaukset, keltaisen untuvaboan pehmeä hehku kaulan ympärillä, jatkuen avokaulaisessa leningissä. Samettinen kruunu. Kaikki täydellisesti sovitettu kampauksen väriin. Hän oli diiva, joka ei koskaan odottanut yllätyksiä. Niin hän ainakin luuli kunnes huomasi tai paremminkin tunsi kulisseissa tuijotuksen. Savun ja samettien välissä seisoi mitättömän näköinen hahmo. Häntä värisytti, mutta miksi?

- Vältä tyyppiä, teatterin kuiskaaja viskasi korvaan. - Ylhö Valentin Luku. Maankuulu petturi. 

Palettos Sofia Marketta ei ollut koskaan kuullut puhuttavan miehestä. Petturi? Tuoko tyyppi joka ei yltänyt edes hänen poskelleen, saati suudelmaan? Silti tämän katseessa oli sitä jotakin. Lempeää, hieman surullista kaipausta, kuin hän olisi odottanut heidän kohtaamistaan koko elämänsä.

Juuri sitä hän olikin.

Tikkuteatterin esityksen päätyttyä mies haki hänet heti tanssilattialle. Palettos Sofia Marketta kallisti päätään ja Ylhö Valentin Luku helisi kevyesti metallijalustallaan. Hän kertoi olevansa lukija, ei esiintyjä - mies, joka oli viettänyt vuosia katsellen maailmaa alhaalta, mutta ei koskaan tullut nähdyksi. Sofia kertoi olevansa nähty liiankin kirkkaasti, mutta harvoin todella aidosti, katsottu.

Nyt kummankin oli myöhäistä perääntyä kuoreensa. Intohimo oli jo leimahtanut pienessä tilassa, johon heidän ruumiillinen korkeuseronsa ei yltänyt. Se ei tarvinnut suudelmaa. Se oli kuin kahden erikokoisen varjon yhteisymmärrys: hiljainen, epätodennäköinen, mutta kiistaton.

Siitä illasta lähtien Palettos Sofia Marketta kumartui alemmas, ja Ylhö Valentin Luku nousi korkeammalle. Ei fyysisesti, vaan sillä tavoin kuin rakkaus nostaa ihmistä, vaikka hän seisoisi metallijalustalla tai vaikka terrakottaruukussa.

Sitten kaikki kävi nopeasti. Tikkuteatteri suljettiin yleisön puutteessa, enkä tavannut kumpaakaan enää koskaan. Kuinka joku sai rakastuneen parin katoamaan jäljettömiin?

Seuraavana vuonna olin kesätöissä Herculaneumin kaivauksilla Italiassa. Vapaa-aikana etsin äidilleni italialaista kameekorua. Ehkä juuri sellaisen retken yhteydessä näin yllättäen Positanon pienen konditorian tiskillä (Amalfirannikolla Napolin lähellä) ihmeellisen kauniin ja tutun lakritsiluomuksen marsipaanipäineen. Se maksoi 145 euroa ja muistutti kovasti paria. Ja kieltämättä molemmat näyttivät ... aidosti onnellisilta.

Tutto è bene quel che finisce bene.

Alku hyvin, kaikki hyvin.

----------------------------------------------------------

Koriste-esineet: yksityinen kokoelma.

Hahmoilla kuvauksissani ei ole todellista taustaa, mutta olen kiitollinen heidän avoimuudestaan.

Hanna Helena, Ruotsi ja Italia  

 

Milloin juhla herää?

 

(Kuva:oma)

Palettos Sofia Marketta oli päättänyt, että tämän vuoden naistenviikko olisi hänen viikkonsa - ei vain tikkuteatterin, ei vain ihailijoiden. Hän oli saanut jälleen kasan kirjeitä. Yhden Laihialta, jossa joku oli lähettänyt kuivuneen orvokin muistoksi “siitä kerrasta kun Palettos Sofia Marketta oli tikkuteatterin kruunaamaton kuningatar. Nousiaisista oli saapunut käsin kirjotettu kortti, jossa ihailija toivoi hänen “tekevän jotakin rohkeaa”. Hyvinkäältä tulleessa postissa oli pelkkä lause: “Muista levätä.” Sallasta asti oli lähetetty pieni, käsin veistetty puutikku, johon oli kaiverrettu hänen nimensä.

Mutta hän ei aikonut rakentaa omaa hetkeään näiden viestien perusteella.

Naistenviikko oli täynnä suunnitelmia, mutta toistaiseksi ne olivat kuin ilmapalloja, jotka jotka leijuivat kattoon, kauas hänen ulottuviltaan. Hän halusi tanssia, nauraa, juoda kuplivaa, ehkä jopa suudella jotakuta torin varjoissa. Hän halusi railakkuutta, sellaista joka saa posket hehkumaan ja kengät unohtumaan kadulle.

Kengät? Hänen unelmissaan sellaiset olivat suurempi kohde kuin intohimoinen sulhanen.

Naistenviikko oli tuskin vielä alkanut. Palettos Sofia Marketalla oli aikaa. Mutta tällä kertaa hän ei aikonut odottaa jotakin joka ei tule.

Parsaa ja tiikerikakkua

 

Ajattelen usein alkuaikoja uudessa talossamme. Ensin se oli vanha, sitten purimme alkuperäisen sotilastorpan ja rakensimme tilalle 'oikean' talon. Naapurini nimen olen vaihtanut kertomuksessani Ullaksi. Tai ehkä en...

En minä ollut todellakaan mikään suurenmoinen puutarhuri tai maanviljelijä. Olin asunut keskellä Göteborgia, Helsingin kokoista kaupunkia, viisitoista vuotta. Pieni parveke kaksiossani talon ylimmässä kerroksessa oli ollut ainoa puutarhani. Nyt olin päätynyt täysin toisenlaiseen ympäristöön maaseudulle, vaikkakin vain varttitunnin automatkan päähän Göteborgista.

En tiedä miksi muutimme tänne korpeen. Mieheni oli intohimoinen purjehtija. Ei hän arvostanut makeassa vedessä pulikoimista ja oli asunut koko ikänsä Göteborgissa. Olimmeko yhtäkkiä hieman innostuneita maalaisromantiikasta, jostakin ihmeen omavaraisuudesta? Ideoista jotka harvoin toteutuivat. Kukkapenkki kukoisti kyllä yllätyksekseni ihan kuin sen pitikin, ja talvivihreät viehättivät vähitellen uskomattomilla eri sävyillään. Oli viisasta valita eri lajeja. Joihinkin tuli jopa punaisia marjoja pikkulintujen iloksi. 

Meillä oli takka ja polttopuita omasta takaa, ja lähellä virtaavasta purosta vesiputouksineen (mikä ei jäätynyt edes talvella) onnistuimme johtamaan kasteluveden kallion yli puutarhaan. Rinteen alapuolelle, metsän reunaan, olimme raivannet pikkuruisen viljelysmaan. Tavallisia taattuja juttuja - porkkanoita, retiisejä, herneitä ja perunoita. 

Siksi olin oli ylpeä ja yllättynyt kun uusi kokeiluni näytti onnistuneen täydellisesti. Parsakaalit - pitkänhuiskeat kaulanjatkeet, joiden päässä keikkui pieni vihreä kruunu - olivat vihdoin valmiit! Tällaisesta menestyksestä en ollut edes uneksinut. Seisoin rivien välissä kuin olisin odottanut torvisoittokuntaa marssimaan esiin ja soittamaan fanfaarin parsakaalien kunniaksi.

Sitten sanoin ääneen sen kohtalokkaan lauseen. - Huomenna minä korjaan nämä talteen.

Olisi pitänyt vaieta. Kuusen takana kytättiin ja oltiin aivan toista mieltä. Aina joku kuulee, kun ei pitäisi.

Nyt en tarkoita naapurin Ullaa, vaikkakin hän ilmestyi paikalle seuraavana päivänä kuin olisi ollut piilossa pensasaidan takana sadonkorjuuta odottamassa. Alussa hän oli kysynyt voisimmeko jakaa kasvimaan keskenämme, mutta en ollut kiinnostunut. Niin suuri se tilkku ei ollut, vaikkakin se oli vaatinut monien päivien uurastuksen. Sitä paitsi tiesin että Ulla kuitenkin jättäisi taimien hoidon minun vastuulleni. Hän oli ’lahjoittanut’ meille kasveja aikaisemminkin, ja noutanut ne takaisin sitten kun olin saanut ne kukoistamaan.

Nyt seisoimme siinä ja katsoimme parsakaalien jäänteitä. Ymmärsimme että nelijalkainen metsän kuningas perheineen oli ollut herkuttelemassa viime tipassa. Jäljellä törröttivät enää vain pienet parsakaalien tyngät. Ulla nyökkäsi vakavasti ja sanoi:

- Nyhdetään nämä nyt pois. Viedään ne meidän kompostoriin, omassasihan on jo varmaan tarpeeksi kasvijätteitä. Minulla on siellä vain puun silppuja.

Ja niin me nyhdimme. Parsakaalien varret olivat vielä eilen olleet niin pitkät, että niitä olisi voinut käyttää ongenvapoina. Kun olimme saaneet jäännökset kasaan, minä sanoin:

- Nyt mennään meille ja laitetaan kahvipannu porisemaan. Pidetään parsakaalien muistotilaisuus.

Ulla hymyili leveästi. - Kyllä mielellään. Leivoin muuten tänään tiikerikakun ja jätin sen tullessani teidän rapulle, kun kukaan ei ollut kotona.

Sitäkään ei olisi pitänyt sanoa ääneen. Jossakin kaksi korvaa kuunteli taas.

Kun lähdimme kulkemaan rinteen alta kohti taloa, meitä kiehtoi ajatus että kahvi ja tiikerikakku muodostaisivat täydellisen iltapäivän.

Mutta ei sekään ihan niin mennyt. Hitto vie, olisi voinut olla perjantai kolmastoista. Vaan kun ei ollut.

Tiikerikakku oli tipotiessään, aivan kuin parsat. Rapun edessä makasi vain tyhjä alumiinifolio. Joka ikinen murunen oli nuoltu pois niin tarkasti, että olisi voinut luulla jonkun käyttäneen imuria. Tuskin se oli harakka tai metsäkyyhky. Tuskin kissakaan olisi pystynyt tekemään niin puhdasta jälkeä, tai edes avaamaan foliopakettia. Meidän kissamme oli ainakin epätavallisen tyhmä. Laitoin kerran lattialle katkaravun ja sen päälle läpinäkyvän muoviastian. Kissa tuijotti minua epätoivoisena. - Emäntä, auta.

Ulla ja minä katsoimme toisiamme. Sitten foliota. Sitten taas toisiamme.

Ja me nauroimme. Sellaista naurua, joka tulee silloin kun elämä on vähän liian kummallista ollakseen totta, mutta kuitenkin juuri sopivan kummallista ollakseen hauskaa.

***

Sanotaan että syyllinen palaa tekopaikalle.

Seuraavan iltana näin keittiön ikkunasta kuinka yksinäinen pikisilmäinen siili etsi rapultamme jotakin. Ehkä uutta vastaleivottua tiikerikakkua.

Myöhemmin syksyllä suuntasin vahvan lampun alas metsän reunaan. Kuusien katveesta heijastui kokonainen rivi silmiä.