Laurin kyyneleitä luvassa

 

Yhtäkkiä elokuu vain ilmestyy allakkaan ja alkaa muuttaa asioita hiljaisella varmuudella. Nimi kertoo että on tullut elonkorjuun aika. Mätäkuu, kylvökuu, sanottiin keskiajalla.

Illat tummuvat hissukseen. Huomaat, että valo ei enää kanna yhtä pitkälle pihan yli. Seuraavana iltana kuu näyttää erilaiselta, kuin se olisi vaihtanut sävyä. Elokuun kuu ei ole vain valkoinen. Se on hopeinen, sitten kellertävä, joskus melkein sinertävä. ”Jos kahden tai kolmen vuorokauden vanhan kuun nokat eli sarvet ovat terävät ja kirkkaat, tulee ilma kylmäksi”, kirjoitti Uusi ja Wakaa Ilmanennustaja 1851.

Suunnilleen kuun puolivälissä näkyy tähdenlentoja, kun matkaamme maapallolla perseidien meteoriparven läpi. Ne ilmestyvät juuri silloin, kun olet ehtinyt unohtaa katsoa taivaalle! Yksi viiva, nopea ja kirkas, sanovat asiantuntijat. Sitten toinen, ja vielä useampia. Katso pimeimpään suuntaan. Monena yönä olen töllistellyt pihalla taivaalle, mutta en ole onnistunut näkemään yhtä ainuttakaan viivaa, korkeintaan jonkun kaukaisen satelliitin mutkikkaan menon. Vanha kansa kutsui elokuun tähdenlentoja Laurin kyyneleiksi.

Pimeyskin on pian erilaista. Se ei ole vielä syksyn raskasta tunnetta, vaan sellaista, joka houkuttelee ulos. Pihan reunalla voi seistä ja kuunnella, miten jokin pieni eläin liikkuu pensaissa, miten tuuli vaihtaa suuntaa, miten naapuritalon ikkunoissa näkyy valoja, jotka kertovat jonkun toisen tarinaa.

Ja kaikkea hallitsee tunne, että jokin on muuttumassa, mutta ei vielä valmis. Kesä ei ole kadonnut, mutta se ei ole enää sama kesä kuin eilen.

 

Heinäkuun viimeisenä

Ei suvi ole vielä ohitse! Toinenkin kirje Suomesta kolahti eilen laatikkoon. Näin kesäisen akryylin lapsuudenystävä Ellu Suomesta oli maalannut minulle - ihanat sinikellot joita en ole paljon nähnytkään luonnossa tänä vuonna.

Ottamastani kuvasta tuli kuitenkin rumasti vino, ja kaunottarien siniväreistä kummasti haaleammat kuin alkuperäisessä maalauksessa. Eihän kukat vaan ruvenneet kuihtumaan? En ollut lainkaan tyytyväinen, ei Ellukaan varmaan olisi ollut.

Mutta ei hätää, aina neuvokas renkini Alpo-Iivo riensi apuun ja tarjoutui lainaamaan kameraani. No, katsotaan mitä sellainen taituri saa aikaan.

Nyt kuva kylläkin vangitsi melkein täydellisesti Ellun taulun värit, mutta mitä ihmettä? Olinko sanonut ääneen että minun kuvastani oli tullut vino ja että pelkäsin kukkien alkaneen lakastua? Renkini taisi kuulla sen tai sitten hän osasi lukea ajatuksia.

Joka tapauksessa Alpo-Iivo sai luvan oikaista sekä oikaisunsa että virheensä, ja tarttui taas innokkaasti kameraan.

Mutta - onpas tämä vasta omituinen kukkakimppu. Ei tottele ketään vaikka pitäisi pysyä paikallaan kuvauksen aikana. Tässä on kyllä takana heinäkuun hännänpään juonia, ja täysikuukin tietysti taustalla kujeilemassa?

 

Yllätyspostia

 

Enhän minä tietenkään malttanut olla avaamatta kaunista  kirjekuorta jo ennen merkkipäivää. Tunsin ettei siellä ollut tällä kertaa villasukkia. 

Rits rats, vielä pienempi kuori. Sen sisällä kuten aina sävy sävyyn harkittu kortti. Mutta mitä ihmettä, lähettikö ystävätär Suomesta huulipunan?

Ei sentään. Juska on aina vähän juonekas ja kadehdittavan kekseliäs. Tuo keskellä oleva puikko on kätevä kuulakärkikynä! Nyt mulla on koossa hieman yleellinen toimisto, vahinko vaan että timanttilaskurin näyttöruutu on kulunut vuosien mittaan ihan sameaksi rahasummia tuijotellessa...

Älä vaan tule meille enää!

 

Ruotsissa nämä kasvit eivät ole enää tervetulleita. Niitä ei saa levittää. Esimerkiksi lupiini ei sisällä nektariinia lainkaan, ja valloittaa alaa kasveilta mitkä hyödyttävät hyönteisiä. Vielä ei yksityisen henkilön ole pakko poistaa näitä puutarhastaan, mutta mitä lienee tulossa. Ehkä EU puuttuu asiaan ja silloin on otettava lapio esille. - Kauniita kaikki, hm. Ainakin kolme on omassa puutarhassani.

Sukkia itselleni ja lähimmilleni

Elina ei halunnut laajentaa kommenttikenttäänsä blogissa. Se ei ollut mikään dramaattinen päätös, enemmänkin väsymystä. Kommentteja tuli erittäin harvoin, mutta kun niitä tuli, ne tuntuivat vaativan häneltä jotakin: vastausta, selitystä, aikaa. Hän alkoi viivytellä. Ensin päivän, sitten viikon. Lopulta hän huomasi, ettei ollut vastannut yhteenkään kommenttiin kolmeen kuukauteen.

Samaan aikaan  hänen blogialustans oli ottanut käyttöön uuden automaattisen analytiikkarobotin. Se lähetti hänelle viikoittain raportteja, jotka olivat täynnä numeroita ja nuolia. Elina ei ollut pyytänyt niitä, mutta ne tulivat silti, kuin joku olisi koputtanut oveen ja jättänyt tilastot eteisen matolle.

Eräänä iltana hän avasi Flagg-raportin ja pysähtyi. Blogia oli luettu 67 maassa. Hän tuijotti numeroa pitkään, kuin se olisi ollut jonkinlainen virhe. Hän kirjoitti suomeksi, villasukista, lankojen paksuuksista, siitä miten kantapää kannattaa aloittaa. Ei mitään kansainvälistä. - You have a beautiful blog, hän saattoi lukea.Please read my blog, seisoi teksissä muutaman tunnin kuluttua.

Mitä tämä tarkoitti? Oliko hän oikeasti suosittu? Vai oliko robotin laskentatapa vain sellainen, että jokainen satunnainen klikkaus rekisteröityi maaksi? Ehkä joku oli avannut hänen sivunsa vahingossa, ehkä joku oli etsinyt ohjeita omalla kielellään ja päätynyt suomenkieliseen blogiin, koska algoritmi ei ymmärtänyt eroa.

Hän mietti myös villasukkien mallia. Voisiko joku Brasiliassa olla kiinnostunut suomalaisista villasukista? Tai joku Etelä-Koreassa? Ehkä. Internetissä kaikki oli mahdollista, mutta se ei silti tuntunut todelliselta.

Robotti lähetti hänelle uuden viestin: “Suosituin artikkelisi tällä viikolla: Kolme tapaa aloittaa varsi.” Elina huokaisi. Hän ei ollut kirjoittanut sitä suosituimmaksi. Robotti oli päättänyt niin.

Kommenttikenttä oli edelleen hiljainen. Yksi uusi kommentti oli tullut, mutta Elina ei avannut sitä. Hän antoi sen olla, kuin se olisi jokin pieni eläin, joka ei vaatinut huomiota. Hän ei tiennyt, oliko viivyttely pelkoa vai vain tapa suojella omaa rauhaansa.

Lopulta hän päätti, ettei numeroilla ollut väliä. 67 maata saattoi tarkoittaa mitä tahansa. Ehkä se oli virhe. Ehkä se oli totta. Ehkä robotit vain laskivat kaiken liian innokkaasti.

Mutta hän jatkoi neulomista - ja kirjoittamista. Ei siksi, että joku maailmalla odotti hänen ohjeitaan, vaan siksi, että villasukat olivat konkreettisia, käsissä tuntuvia, eivät algoritmien keksimiä. Ja se riitti. Kun Elina oli sulkenut bloginsa, hän huomasi jotakin yllättävää: hiljaisuus ei ollut tyhjä, vaan täynnä pieniä ääniä, joita hän ei ollut kuullut pitkään aikaan. Kahvin porina aamulla. Villalangan rahina sormissa. Jääkaapin matala humina. Ne olivat ääniä, jotka eivät vaatineet mitään takaisin.

Robotit vaikenivat. Tilastot loppuivat. Kartta, jossa oli 67 maata, katosi kuin se ei olisi koskaan ollutkaan. Elina istui keittiön pöydän ääressä ja tunsi, että jokin oli palautunut oikeaan mittaansa.

Hän ei ollut kuuluisa. Hän ei ollut kansainvälinen ilmiö. Hän oli vain ihminen, joka kirjoitti villasukista, koska se rauhoitti häntä. Ja ehkä se oli koko ajan ollut tarinan ydin.

Kaikki päättyi siihen, että Elina palasi omaan rytmiinsä - sellaiseen, jossa ei ollut robotteja, ei kommenttien viivyttelyä, ei karttoja eikä analytiikkaa. Vain lanka, joka kulki sormien läpi, ja hiljainen tunne siitä, että elämä oli taas hänen omansa.

Ja se riitti.

 

Heinikko humisee

Tämä heinäkuun hännänpää on kuin hidas, lämmin jäähyväinen. Päivät vielä valoisia, mutta tänä vuonna ne ovat meillä poikkeuksellisen tuulisia. Tänä kesänä ei ole satanut juuri lainkaan, ja ainainen tuuli on vienyt luonnosta lopullisenkin kosteuden.Tässä vuodenajassa on aina pientä haikeutta, kuin hämärtyvässä illassa joka muistuttaa syksyn olevan matkalla.

Tänään menen röntgeniin, rutiinitarkastus. Sairaalan keltatiilisen seinän uumenissa odotetaan - tai huokaistaan henkilökunnan puutetta, en tiedä. Huomenna kotona jätesäiliöiden täyttö, arkinen rituaali ennen niiden katoamista ylihuomenna jäteauton uumeniin. Kaikki kiertää, myös kesä.

Heinäkuun loppu on joka vuosi yhtä ikävä juuri siksi, että se ennustelee viileämpiä iltoja, arkeen palautumista. Ruusut kuihtuvat, mutta vielä hetken ne tuoksuvat.

Vasta kolmen viikon kuluttua paikallisbussi alkaa jälleen kulkea. Sitä ilman meille ajokortittomille aika on ollut kuin koko seudun hengitys olisi pysähtynyt kahdeksi kuukaudeksi. Tosin on tarjoutunut mahdollisuus tilata sairaskuljetustaksi mikäli on saanut kirjallisen luvan joltakin hoitolaitokselta, tai linjetaksi. Viimeksi mainittu korvaa bussiliikenteen mutta vaatii omat rutiininsa ja aikataulunsa jotta sen voi tilata.

Vielä kaikki muukin on vähän tauolla. On hetki ennen liikkeellelähtöä, ennen kuin arki alkaa hengittää uudelleen tahtiaan johon on aluksi vaikea tottua.

  

Kotikissa

Minun kissani on vähän omituinen seuralainen.

Se tuli meille lahjana. Otus seisoo paikallaan eikä vaadi mitään. Se ei ole naukuja, ei raavi ovea, ei pyydä ruokaa. Se vain on. Hiljainen, täysin tyytyväinen siihen, että maailma kulkee sen maalattujen viiksien ohi. Kissan lailla se ei tee mitään mitä ei täydy, mutta ei toisaalta mitään muutakaan. Juu, se hyväksyy tehtävänsä mikä on kodin koristaminen. 

Täytyy myöntää että mörrikkäni on hieman ikävä seuralainen.

Kun tulen kotiin, se ei juokse vastaan. Se ei kehrää. Se ei edes vilkaise minua, koska sen silmät ovat lasitetut ja pysyvät aina samassa suunnassa. Joskus tuntuu kuin se olisi päättänyt olla välittämättä minusta, vaikka tiedän, ettei se voi päättää mitään. Se vain seisoo siinä, kuin olisi kyllästynyt seuraani jo vuosia sitten.

Silti en voi olla ajattelematta, että se tarkkailee minua. Että sen sisällä on jokin pieni, kylmä sydän, joka ei koskaan lämpene mutta ei myöskään katoa. Kun kävelen ohi, sen varjo liikahtaa lattialla, ja hetken ajan kuvittelen, että se nyökkää minulle, hyväksyvästi.

Kun joskus herään yöllä, näen sen hahmon hämärässä. Se ei ole uhkaava, ei pelottava, ainoastaan välinpitämätön.

Mutta aamulla, kun aurinko osuu sen pintaan, se näyttää taas kiltiltä. Pieneltä, vaatimattomalta kissalta, joka ei koskaan pyydä mitään eikä koskaan tee pahaa. Se on huono seuralainen, mutta se on minun. Ja ehkä juuri siksi sen hiljainen keramiikkaolemus tuntuu lopulta lohdulliselta. Kuin muistutus siitä, että jotkut pysyvät, vaikka ne eivät koskaan vastaa.

Keramiikkakissa: taiteilija Lisa Larsson, Ruotsi (1931-1924)