Juhannuslahjat

 

Juhannusviikolla postilaatikko päästi jälleen kerran tutun naksahduksen. Se  merkitsi vain yhtä asiaa: Rouva von L oli taas toiminut.

Hän oli teinivuosien ystävätär, ja joka kesä hän lähetti minulle pienen lahjan, joka ei ollut niinkään muisto-esine kuin kommentti meidän molempien omasta arjesta. Minulle se oli aina pieni mukava tervehdys entisestä kotikaupungistani Suomessa. Rouva von L oli jo nuorena sellainen, jonka huoneessa jokaisella esineellä oli paikka, ja jokaisella paikalla oli vielä varapaikka. Hänen pöytänsä laatikot olivat kuin museon arkistoja: kynät värijärjestyksessä, hiuspinnit omassa rasiassaan, ja jopa muistilaput lajiteltuina “tärkeät”, “vähemmän tärkeät” ja “tämäkin on hyvä olla” -kategorioihin. Hän kutoi, ja kirstu oli täynnä hienosti viikattuja villapuseroita. (Minua hän alkoi muistaa uusilla villasukilla.)

Minun huoneeni taas oli sellainen teini-ikäisen elävä organismi. Se kasvoi, hengitti ja muodosti omia ekosysteemejään. Joskus lattialla oli niin paljon vaatteita, että oli vaikea sanoa, oliko kyseessä sotku vai taideteos.

Viimeisestä tapaamisestamme on jo viisikymmentä vuotta. Mutta Rouva von L:n teinivuosien järjestelmällisyys ja minun oma lempeä epäjärjestykseni punoutuvat aina vain yhteen - ei syyllistäen, vaan humoristisesti, kuin kaksi erilaista maailmankuvaa, jotka ovat aina olleet ystäviä.

Ensimmäisenä kesälahjoista saapui tiskirätti, johon oli painettu Pietarsaaren kaupungin symbolit. Se näytti siltä kuin se olisi tarkoitettu sekä keittiöön että kulttuurimuseoon, ja on siitä lähtien koristanut keittiöni seinää. Viime vuonna postiljooni toi vihreän, kukan muotoisen kärpäslätkän, joka näytti enemmän taiteelliselta design-tuotteelta kuin hyönteistyökalulta.

Tänä vuonna paketin kortissa luki:“Ajattelen että Hessu kyllä tarvitsee bikinit eikä ainaisia villasukkia. Hyvää juhannusta!”

Hessu. Minun lempinimeni, jota ei käytä kukaan muu maailmassa. Se oli kuin salainen koodi, joka avasi jonkin teinivuosien kellarin oven - sen, jossa naurettiin liikaa, nukuttiin liian vähän, itkettiin joskus  ja keksittiin toisillemme nimiä, jotka eivät koskaan kuolleet pois.

Avasin bikinipaketin. Siellä oli Arabian kaksi puuvillaista minipyyhettä. Täydellinen lahja. Rouva von L:llä oli huumoria.

Juhannusaurinko paistoi niin kirkkaasti, että tuntui kuin maailma olisi hetken ajan hyväksynyt kaiken: tiskirätit, kärpäslätkät, bikinit ja sen, että joku jossain muistaa minut juuri sillä nimellä, jota en itse enää käyttäisi.

Ja minä tiesin, että ensi juhannuksena postilaatikko narahtaisi taas - ja Rouva von L muistuttaisi, että elämä pysyy elossa vain, jos joku välillä keikauttaa sitä vinoon.

Minulla on huono omatunto. Hän lähetti joka vuosi jotain - jotain yllättävää, jotain harkittua, jotain joka oli selvästi valittu minulle. Ja minä… minä en lähettänyt mitään paitsi kerran pienen violetin värisen reflexiviuhkan nahkahapsuineen.

Sitten löysin laatikon, jossa säilytin asioita, joita en ollut koskaan osannut heittää pois. Sieltä löytyi vanha valokuva: me kaksi teininä, hänen huoneensa täydellisessä järjestyksessä, minun hiukseni täydellisessä epäjärjestyksessä. Hän hymyili kuin joku, joka tiesi jo silloin, että elämässä kannattaa pitää yksi Hessu lähellä.

Laitoin kuvan kirjekuoreen. Lisäsin mukaan pienen, käsin kirjoitetun lapun - ei mitään suurta, ei mitään runollista, vain totuuden.

“Muistan sinut. Ja kiitos, että muistat minutkin.”

Se oli lahja, joka ei ollut tavara. Se oli pala aikaa, jonka vain me kaksi tunnistimme.

 

Peilillä ei voiteta

Pari kuukautta sitten osallistuin jälleen kerran novellillani valtakunnalliseen kirjoituskilpailuun. Mutta tällä kertaa en tiennyt mihin olin pääni työntänyt, vaikka epäilytti hieman. Olin työstänyt tekstiä hyvin kauan. Menköön matkaan. Pääasia oli osallistuminen, sillä se piti harrastukseni elossa.

Kilpailun järjesti yhdistys minkä tarkoituksena on edistää kriittistä ajattelua sekä tieteeseen ja järkeen perustuvaa maailmankuvaa. Se on kansalaisjärjestö, ja jäsenkunta avoin kenelle tahansa, eikä yhdistys itse harjoita suoraa tieteellistä tutkimusta. Sukupuolijakauma on kuitenkin painottunut vahvasti miehiin. Sekä jäsenistö että kirjoittajakunta on miesvaltaista. Yhdistyksen mukaan syynä voi olla, että kriittinen "änkyräaktivismi" vetoaa yhteiskunnallisesti enemmän miehiin.

Aikaisemmat hallitukset ovat olleet miespuolisia ja nykyisin hallitus on palannut täysin miehisten jäsenten muodostamaksi kokoonpanoksi. Niinpä 2026 hallitukseen kuuluu seitsemän varsinaista jäsentä sekä taloudenhoitaja, jotka ovat kaikki miehiä.

Koska yhdistyksen lehti on hyvin pieni kulttuurijulkaisu, useissa numeroissa kaikki artikkelit, kirja-arvostelut ja kolumnit ovat yhdistyksen aktiivimiesten sekä muiden miespuolisten vieraskirjoittajien käsialaa.

Vaikka yhdistyksen valtakunnalliset kirjoituskilpailut ovat avoimia kaikille, kilpailuissa on painottunut miesten menestys. Tuomareina ja asiantuntijoina on toiminut nimekkäitä tutkijoita. Nyt 2026 vuoden tulokset olivat kuin miesten SM-kisoista tai salaisesta veljeskunnan kokouksesta. Sekä tuomarit että voittajat olivat miehiä.

Ja minä, hyväuskoinen olin sattunut lähettämään novellin miehestä, jolla oli vain mieskollegoita perinteisessä miehisessä perheyrityksessä, ja joka eli yksin kuin jokin luolakarhu. Ainoa hänen tuntemansa nainen, uusi naapuri, oli jo siirtynyt pois elävien kirjoista, mikä selitti tämä nykyisen hieman oudon käytöksen. 

Kun kirjoituskilpailun tulokset julkaistiin, tajusin että olin tahtomattani osunut kilpailun ytimeen. Olin kirjoittanut tarinan, joka sopi tuomaristolle kuin vanha solmio kaulaan: tuttu, turvallinen, mieskeskeinen maailma. Mies päähenkilönä, mies sivuhenkilöinä, mies kaikissa ovissa ja ikkunoissa. Ainoa nainen oli haamu. Kirjaimellisesti.

Olin väärässä seurassa oikealla tekstillä. Tuomaristo nyökkäili kuin olisi katsonut dokumenttia omasta elämästään. He eivät nähneet siinä mitään uutta. He näkivät siinä vain peilin.

 

 

Vitella

Ella heräsi joka aamu kuin olisi ollut osa minimalistista mainoskampanjaa. Hän avasi silmänsä hitaasti, jotta valkoinen makuuhuone ei järkyttyisi äkillisestä liikkeestä. Valkoinen oli hänen turvavärinsä, hänen identiteettinsä, hänen uskonnollinen suuntauksensa.

Hänen ystävänsä sanoivat joskus, että Ellan koti näytti siltä kuin siellä ei olisi koskaan asuttu. Ella piti sitä kohteliaisuutena.

Ella aloitti päivän terveellisesti: vihersmoothie, jossa oli enemmän jauheita kuin hedelmiä. Se maistui siltä, miltä ruohonleikkurin sisuskalut varmaan maistuisivat, mutta se oli trendikästä.

Puolenpäivän aikaan Ella söi salaatin. Kello 14 hän söi suklaapatukan, koska elämä on lyhyt. Kello 15 hän googlasi “helppo painonpudotus ilman luopumista mistään”.

Ellan selainhistoria oli kuin kuratoitu näyttely.

Sisustusblogi “Valkoisen hiljainen voima”

Verkkokauppa, josta hän ei ostanut mitään (mutta piti avoinna, koska se näytti hyvältä)

Verkkokauppa, josta hän osti kaiken, piti teemanaan

“10 tapaa olla parempi versio itsestäsi”

“10 tapaa hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet”

“10 tapaa olla hyväksymättä itseäsi, jos et ole parempi versio itsestäsi”

Uutisia hän ei lukenut. Ne eivät sopineet hänen visuaaliseen linjaansa.

Illalla Ella valmistautui lähtemään ulos. Oikean diskoteekin löytäminen oli kuin arkeologinen kaivaus: piti tietää, missä kaivaa, ja toivoa, ettei löydä mitään liian vanhaa.

Oikea diskoteekki oli se, jossa DJ soitti kappaleita, joita kukaan ei tunnistanut, ja jossa juomat maksoivat enemmän kuin Ellan kuukausittainen sähkölasku.

Ella tanssi varovasti, ettei hiusten tekstuuri kärsisi. Hän piti drinkkiä kädessään kulmassa, joka näytti hyvältä kuvissa. Kotimatkalla hän tarkisti itsensä älypuhelimesta, ystävättärein kommentoidessa iltaa.

Pian Ella istui jälleen kotonaan valkoisella sohvalla, valkoisen viltin alla, valkoisen teekupin kanssa. Hän mietti elämäänsä ja sitä, oliko hän onnellinen.

Sitten hän huomasi, että teekupin sävy oli aavistuksen väärä valkoinen.

Hän huokaisi syvään. Huomenna olisi taas paljon tehtävää.

Mutta Ella oli valmis. Hän oli trendien taistelija, valkoisen valtakunnan kuningatar. Ja ennen kaikkea: hän oli aina yhden filtterin päässä täydellisyydestä.

Eräänä aamuna Ella heräsi siihen, että jokin oli pielessä.

Hänen puhelimensa ilmoitti uudesta sisustustrendistä.

“Beige is back.”

Beige. Beige. Beige.

Sana tuntui hänen suussaan samalta kuin jos olisi pureskellut pahvia.

Minä kuolen, Ella ajatteli.

 

 

 

 

 

Kynttiläkaupan varjot

Kun poikkesin Boulevardilta pienelle sivukadulle, näin entisen vaimoni touhuavan ahtaassa kivijalkaputiikissaan. Hän puikkelehti kynttiläliikkeessään, kädet täynnä hopeapaperia ja joulunauhoja. Hän nauroi asiakkaalleen, aivan samalla tavalla kuin ennenkin – pieni hymykuoppa vasemmassa poskessaan. En ollut uskoa silmiäni. Ex-vaimoni oli yhä elossa.

Kuka sairas ihminen oli siis laittanut hänen kuolinilmoituksensa tämän päivän lehteen? Miksi?

"Kaipaamaan jäivät läheiset ja ystävät." "Siunaus on toimitettu."

Minä olin hänen läheisensä, mutta en ollut saanut kutsua mihinkään siunaustilaisuuteen.

Aamulla palasin liikkeeseen. Ovi oli auki, vaikka kyltti sanoi Suljettu. Kaikkialla oli pinottain pitkiä, vaaleita kynttilöitä. Niihin oli kaiverrettu etunimi sekä syntymävuosi, ja nainen sai jatkuvasti muuttaa niiden aakkosjärjestystä kuin toimituslistoja. Hautajaisiin? Yhdessä luki minun nimeni.

Entinen vaimoni ilmestyi ovelle. Hän näytti siltä kuin olisi valvonut koko yön.

“Ne eivät ole mitään rituaaleja”, hän sanoi. “Ne ovat merkintöjä." Sitten hän alkoi kertoa miehistä. " He seuraavat kuolinilmoituksia. Jos asunto on tyhjillään, he käyvät sisällä ennen kuin omaiset - mikäli heitä edes on olemassa - ehtivät paikalle. Minä teen heille kynttilöitä, kuin listoja. Velkojeni takia.”

“Ja miksi minun nimeni on täällä?” “He luulevat, että sinä tiedät liikaa.”

Puhelimeni värähti. Tuntematon numero.

“Ilmoitus rekisteröity. Vainaja: [minun nimeni ja syntymävuosi].”

Sydämeni jysähti.

Kadulla odotti musta pakettiauto. Kaksi tummapukuista miestä nousi ulos, kansio kädessään. He näyttivät enemmän kiinteistövälittäjiltä kuin rikollisilta.

“Teidän osoitteenne näyttää olevan tyhjillään päivisin”, toinen sanoi. “Helppo kohde. Harmi että olette vielä elossa.”

Entinen vaimoni astui väliin ja ojensi heille paksun kirjekuoren.

“Perun sopimuksen. Tässä on kaikki. Poistakaa hänet listalta.”

Miehet laskivat rahat, nyökkäsivät ja sulkivat kansion.

“Hyväksytty. Mutta muistakaa että me seuraamme kuolinilmoituksia. Jos nimi ilmestyy lehteen, me käymme tutkimassa vainajan asunnon hautajaispäivänä.”

Miehet nousivat autoon ja ajoivat pois.

Entinen vaimoni kääntyi minuun päin.

“Minun on lähdettävä. 

Jäin kadulle kynttilä kädessäni. Poissa olivat rikolliset, jotka tiesivät, mikä talo oli tyhjä asukkaista.

Minä olin ollut yhden kuolinilmoituksen päässä väärästä kuolemasta ja taloni pikaisesta ryöstöstä.

***

Tämä vanha tarinani jättää epäselvyyksiä ilmaan. Kun kirjoittaja ei tiedä, mitä tarina haluaa, tarina alkaa matkia muita tarinoita. Minulla oli nimiä, paikkoja, symboleja, epämääräisiä syitä ja aiheita, elementtejä mutta ne eivät juurtuneet mihinkään eivätkä palvelleet ketään. Ne olivat kuin kulisseja, jotka liikkuivat kun hahmot kävelivät ohi. En ollut tyytyväinen tähän ensimmäiseen yritykseeni kirjoittaa fantasianovelli vuosia sitten! Minun oli opittava karsimaan! Kiitos että kuitenkin jaksoit lukea.

  

Yllätys puutarhassa

Muistan vieläkin kesälomapäivän kun palasimme viikkoja kestäneeltä purjehdusretkeltä. Talomme ulkoportaiden vasemmalla puolella meitä tervehti odottamaton vartijoiden kaarti. Kokonainen auringonkukkien armeija, kasvot käännettynä kohti valoa. Niiden keltainen kruunu ei ollut ainoastaan väriä. Se oli kuin iloinen tervehdys, muisto jostakin ikiaikaisesta, jostakin joka oli nähnyt enemmän kuin osasimme kuvitella.

Mutta mistä keltainen armeija oli ilmestynyt paikalle? Tausta ei ollut oikeastaan mikään yllätys jos olisin ajatellut asiaa ammattilaisena. Mutta minä en ollut mikään puutarhuri. Olin vain koko talven ja kevään täyttänyt lintulautamme kukkuroilleen auringonkukan siemeniä!

Nyt minulla oli katsomista ja miettimistä. Näistähän syntyisi vaikka runo? Ei, syntyi kokonainen kuvakirja, ensimmäiseni! Kuten "Päivänpaiste ei pysähdy oleskelemaan auringonkukan terälehdille - se ikään kuin liukuu ja kuiskaa jotakin iloista. Valo kulkee kuin vanha tarinankertoja, viettää hetken jokaisen terälehden reunalla, tutkii uurteita ja jatkaa sitten matkaansa, jättäen jälkeensä lämpöä jota ei voi täysin selittää".

Ja kun tuuli käy, auringonkukka ei taivu pelosta eikä kumartele ketään, vaan tervehtii urheasti näkymätöntä. Se kääntää kasvonsa silloin kun haluaa. Auringonkukassa on salainen hiljaisuus, mysteeri.

Se puhuu kumppaneilleen tavalla, jota me tuskin aavistamme.

Kun terälehdet sitten varisevat, auringonkukka ei kuole surullisesti. Siemenet antavat ravintoa meile kaikille, tai putoavat maahan lupauksina uudesta kesästä. Kompostori kiittää myöskin täyttäjäänsä. Työnsä tehneet pitkät mehevät korret eivät mene hukkaan.

Van Gogh ei kuulu suosikkeihini, mutta hän valitsi auringonkukan omaksi tunnusaiheekseen. Toiset maalarit pitivät kukkaa karkeana ja epähienona, mutta ehkä juuri siksi se kiehtoi häntä.

Aikalaiset yhdistivät auringonkukat uskollisuuteen, omistautumiseen ja elämän ja kuoleman kiertoon. Van Gogh käytti taiteessaan auringonkukkia kuvaamaan koko elämänkaarta: nuput, täydessä loistossa olevat kukat ja jo ruskettuvat, siemenistä raskaat päät. Tämä teki näköjään van Goghin maalauksista sekä juhlan että muistutuksen katoavaisuudesta. Mielestäni aihe on tänään kulunut, mutta kaipaan auringonkukkiani jotka eivät koskaan palanneet sen kesän jälkeen.

 

 

Todellisuudesta toiseen

Moni meistä on joskus tuntenut olleensa samassa paikassa aikaisemmin, tai nähnyt saman unen uudelleen. Mutta tämä oli toisenlaista, ja Kauko alkoi huolestua vaimostaan Jaalasta.

Päivät kotona olivat tapahtumattomia. Joskus Kauko kävi ruokaostoksilla mutta Jaala oli väsynyt ja pysytteli mieluiten kotona, istuen nojatuolissa luontoa tarkkaillen. Heidän päivittäinen odotettu hetkensä koitti vasta kun kun televisiossa alkoi jokin kiinnostava ohjelma.

Mutta viime aikoina Kaukoa oli alkanut huolestuttaa. Kun ohjelmaa oli katsottu muutama minuutti, Jaala kääntyi katsomaan häntä ja totesi miltei aina että ”tämähän me on jo nähty”.

Aluksi Kauko ajatteli, että kyse oli vain muistista. Pienestä lipsahduksesta, joka tulee iän mukana. Mutta vähitellen hän huomasi, että Jaalan tapa sanoa “tämähän me on jo nähty” ei ollut sävyltään epäröivä. Se oli varma, lähes helpottunut, kuin hän olisi vihdoin saanut kiinni jostakin, joka oli ollut pitkään piilossa. Miksi Kauko ei muistanut?

Kauko päätti kysyä neuvoa. Hän ei halunnut tehdä siitä suurta numeroa, joten hän soitti ensin terveyskeskukseen ja sai ajan psykologille, joka kuunteli pitkään hiljaa.

Jaalan toistuva väitös ei vaikuttanut asiantuntijan mukaan tavalliselta déjà vu -ilmiöltä, mikä on lyhyt, ohimenevä tuntemus. Jaalan kokemus on rakenteellinen: hän ei vain tunne nähneensä ohjelmaa, vaan muistaa yksityiskohtia, joita ei ole koskaan tapahtunut.

Psykologin näkökulmasta tämä viittaa siihen, että Jaalan aivot eivät enää erottele muistoja, odotuksia, sisäisiä mielikuvia tai todellisia tapahtumia.

Kun nämä kerrokset alkavat sekoittua, ihminen ei koe olevansa “väärässä”. Hän kokee, että maailma on muuttunut.

“Se, mitä kuvaat”, psykologi sanoi lopulta, “ei välttämättä ole pelkkää muistihäiriötä. Joillakin ihmisillä todellisuuden ja muistikuvien rajat alkavat liukua. He kokevat déjà vu -tyyppisiä tuntemuksia, mutta ne eivät ole ohimeneviä. Ne voivat olla pysyviä.”

“Mutta miksi hän muistaa asioita, joita ei ole tapahtunut?” Kauko kysyi.

Psykologi mietti hetken.

Jaalan kokemus kertoi, että hänen aikakäsityksensä on alkanut liukua. Ihminen ei menetä aikaa yhtenä palana, vaan se tapahtuu pieninä, huomaamattomina siirtyminä. Nykyhetki tuntuu toistolta, ja tuleva jo tapahtuneelta.

Tämä tekee maailmasta epäluotettavan, mutta samalla oudolla tavalla ennustettavan. Ihminen alkaa luottaa sisäiseen käsikirjoitukseen enemmän kuin ulkoiseen todellisuuteen.

“Joskus mieli yrittää järjestää maailmaa uudelleen, kun jokin sisäinen rakenne on alkanut horjua. Se voi luoda muistoja, jotka tuntuvat todellisilta, koska ne ovat emotionaalisesti totta vaikka ne eivät olisi tapahtuneet”, psykologi jatkoi.

Kauko väsyi selityksiin, ei pysynyt mukana, eikä tiennyt, mitä ajatella. Hän ei halunnut uskoa, että Jaalan mieli olisi alkanut rakentaa omaa todellisuuttaan. Mikäli kysymyksessä oli sairaus, hän halusi sille nimen. Tai sitten jonkun rauhoittavan tiedon.

Neurologi, jolle hän myöhemmin soitti, oli sentään hieman suorasukaisempi.

“Kun ihminen sanoo toistuvasti nähneensä ohjelman, jota ei ole nähnyt, kyse voi olla varhaisesta aivotoiminnan muutoksesta. Mutta yhtä hyvin se voi olla aivojen yritys täyttää aukkoja. Aivot vihaavat tyhjää.”

Kauko ei pelkää vain Jaalan muistia. Hän pelkää etäisyyttä, joka syntyy, kun toinen ihminen alkaa elää maailmassa, johon hän ei pääse mukaan.

Psykologisesti tämä on yksi vaikeimmista kokemuksista läheiselle.

Hän ei voi korjata, vakuuttaa eikä todistaa mikä on totta.

Hän voi vain olla vieressä, kun toinen liukuu toiseen todellisuuteen.

 

 

 

Laivanpohjateetä

 

Ella ei kuulunut niihin jotka aloittivat matkansa valmiiksi pakatuilla eväillä. Opintolainojen lisäksi hän ei omistanut mitään varoja pankissa. Ei puskuria, ei rahaa mikä teki rahaa. Mutta hän ei antanut todellisuuden määrittää elämäänsä eikä tuntenut olevansa köyhä. Mitä merkitystä oli sillä ettei hän omistanut trendikkäitä tavaroita, ei edes kunnollista kahvinkeitintä, mikä ei olisi pitänyt loppua enteilevää kolinaa lämmetessään? Kauniskuvioisen kullanruskean kangassohvan hän oli saanut työtoverilta, ja eteisen sininen kaappi oli saalis roskakontista samalla kadulla.

Ella oli maltillinen optimisti - ehkä hänen tärkein psyykkinen taitonsa. Tämä oli tilanne nyt, mutta ei ikuisesti. Hän ajatteli, että monilla ikätovereilla oli taloudellisia vaikeuksia mutta he peittivät ne shoppailulla. Heillä oli velkaa, paineita, pelkoa siitä, että ei näyttänyt tarpeeksi menestyvältä. Jokainen kantoi jotakin.

Ella heräsi aamuisin kevyeen tunteeseen, melkein kuin joku olisi päästänyt sisään ylimääräisen valonsäteen. Hän avasi ikkunan ja kuunteli, miten linnut kilpailivat siitä kuka ehtisi ensimmäisenä kertoa aamun uutiset. Hän ei tiennyt lintujen nimiä, mutta hän antoi niille omat, mielikuvitukselliset. Ehkä ne olivat vain tavallisia rastaita ja naakkoja.

Ella oli oppinut rakentamaan ympärilleen turvaa pienistä rutiineista. Ne olivat hänen pääomansa. Ei siksi, että hän olisi ollut erityisen viisas, vaan siksi, että elämä oli ehtinyt opettaa, ja isoäidin sanat muistuivat aina mieleen. Jos ei huomaa pieniä asioita, suuret tuntuvat liian kaukaisilta.

Matkalla töihin Ella kulki puiston läpi. Siellä oli mustavalkoinen koira, joka istui aina samalla penkillä omistajansa vieressä. - Mitä, oletko sinäkin täällä tähän aikaan, koiran isäntä sanoi joka aamu. - Sinulla on kauniit hampaat. Koira ei jaksanut enää juosta, mutta sen häntä eli omaa elämäänsä. Se heilui niin hitaasti ja päättäväisesti, että Ella tunsi joka kerta pienen lämmön rinnassaan. Joskus hän pysähtyi rapsuttamaan eläintä korvan takaa, ja se huokasi aina tyytyväisenä. Niin Ellakin.

Töissä Ella ei ansainnut paljon, mutta hänellä oli omasta mielestään arvokas etu. Hän sai valita päivän viimeisen tehtävän. Hän valitsi aina sen, jossa sai järjestellä asioita paikoilleen. Hyllyjen suoristamisen, papereiden niputtamisen. Kuin olisi saanut pienen maailman hetkeksi hallintaansa. Viimeiseksi Ella kävi aina tarkistamassa kellariarkiston. Tyypillistä, hänen saksalainen esimiehensä oli tilannut saaristosta peltisiä sillipurkkeja hyvissä ajoin ennen juhannusta, lahjoiksi tärkeille asiakkaille. Mutta nyt kaikki purkit lojuivat hyllyllä ja niiden kannet alkoivat kupruilla huolestuttavasti.

Iltaisin kotona Ella teki teetä. Siis keitti vettä. Hänellä oli vain halpaa pussiin lakaistua ”laivanpohjateetä” kuten joku erikoisasiantuntija olisi ilmaissut asian, mutta hyvää. Muki kädessään Ella istui ikkunan ääreen ja katseli, miten naapuritalon valot syttyivät yksi kerrallaan. Millaisia tarinoita niiden takana oli? Joku teki ruokaa, joku riiteli, joku nauroi, joku nukahti sohvalle.

Valaistut ikkunat saivat hänen tuntemaan ettei hän ollut yksin.

Eräänä iltana Ella poikkesi kotimatkalla kirjastoon. Hän lainasi romaanin, ja kotona sen lehtien välistä putosi lattialle pieni käsin kirjoitettu paperi. Tänään voi tapahtua jotakin hyvää.

Ella kiinnitti vaaleansinisen lapun jääkaapin oveen. Hän ajatteli että se oli jonkun toisen ihmisen ajatus mikä oli kulkenut pitkän matkan ennen kuin se päätyi Ellan käsiin. Ja joka päivä siitä eteenpäin hän ajatteli, että lappu oli oikeassa. Ei siksi, että se olisi luvannut jotakin suurta.

”Hyvä” ei välttämättä vaatinut rahaa. 

Onnettomuus tapahtui viikon viimeisenä työpäivänä. Ella oli juuri tulossa kotiin, kädessään paperipussi missä oli sitruunamuffinssi - pieni juhla tarjoushintaan. Katua ylittäessään Ella astui kuopan yli, mutta kengän kärki osui jalkakäytävän reunaan, ja ennen kuin hän ehti ajatella mitään, asfaltti tuli vastaan.

Ella kaatui kyljelleen, ja terävä kipu iski oikeaan nilkkaan. Tuntui kuin hengitys olisi katkennut hetkeksi. Hän jäi istumaan jalkakäytävälle, käsi täristen, muffinssi murskaantuneena paperipussin sisällä. Ei nyt tätä. Ei minulla ole varaa tähän.

Nuori nainen pysähtyi. “Onko kaikki ok?” hän kysyi, ja äänessä oli aitoa huolta eikä mitään kiirettä vaikka oli perjantain ruuhka-aika. Ella nyökkäsi, vaikka kyyneleet kirvelivät. Nainen auttoi hänet penkille ja jäi hetkeksi viereen. Se oli pieni teko mutta sai Ellan tuntemaan, ettei maailma ollut välinpitämätön.

Kun Ella istui penkillä, tuttu vanha koira puistosta löntysteli omistajansa kanssa ohi. Koira pysähtyi, katsoi Ellaa ja laski päänsä hänen polvelleen – aivan kuin olisi tiennyt, että nyt tarvittiin lohtua. Ella silitti sen turkkia. Kipu ei kadonnut, tuntui vain vähemmän yksinäiseltä. Viisas koira, Ella ajatteli. Näkee minussa ihmisen joka ei onnistu pääsemään eteenpäin mutta ei silti arvostele.

Kun Ella lopulta tuli kotiin, nilkka turvonneena ja askel ontuen, hän avasi paperipussin. Muffinssi oli litistynyt, mutta tuoksui edelleen sitruunalta ja sokerilta.

Hän söi sen hitaasti. - Ei täydellinen, mutta riittävä, kuin minäkin. Roimasti murusia.

Ella avasi parvekkeen oven ja linkutti sohvalle. Jalka lepäsi tyynyn päällä. Olo oli hieman surkea, mutta sitten ilta-aurinko osui vastapäisen talon seinään ja sai sen hehkumaan kuin joku olisi vedellyt maagisella siveltimellä.

Kipu sen sijaan oli yhä todellinen. Edessä olisi ehkä lääkärikäynti ja pari hankalaa päivää. Mutta Ella huomasi, että vaikka hän kaatui, maailma ei kaatunut hänen ympärillään.

"Muista maito", luki keittiön muistilapussa tikkukirjaimin. Mutta nyt Ella katsoi uusinta jääkaapin oveen kiinnitettyä löytöään. Tänään voi tapahtua jotain hyvää.

Se oli edelleen totta, vaikka päivä oli alkanut huonosti.

Naapurissa asuva vanha rouva koputti oveen. Rouva oli huomannut Ellan kaatumisen ja toi mukanaan lämpimän keiton ja pienen pussin mansikoita.

“Ajattelin, että nämä piristävät,” rouva sanoi.

Molempien hymy tuli syvemmältä kuin yksikään toinen hymy sinä viikkona.