Punainen lapio

 

 

Kun olimme lapsia, minun serkullani Joukolla Lahden Ali-Juhakkalassa oli punainen pieni lumilapio. Itse en muista tapahtumaa, mutta hänen isänsä oli kirjoittanut siitä novellin. Ehkä itselleen, ehkä paikalliseen sanomalehteen? Kerran talvella lapio ilmeisesti katosi kotipihalta. Jouko oli lohduton, ja koko perhe etsi  kaikkialta puuutarhasta, mutta lapiota ei löytynyt koskaan.

Mutta ei tule unohtaa että mikään elämässä ei mene täysin hukkaan. Pienellä punaisella leikkilapiollakin oli oma tehtävänsä. Sen katoamisesta kinoksiin syntyi tämä tarina seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin.

---

Aamu oli vielä sinertävä, kun Elodia avasi ulko-oven jäykillä sormillaan. Pakkasen säälimätön hengitys nipisti ryppyisiä poskia, ja lumi narskahti kuin olisi halunnut varoittaa. Hän ei kuunnellut. Hänellä oli tehtävä.

Oven avattuaan Elodia otti varovasti ensimmäisen askeleen ja tunnisteli oliko yön myötä muodostunut uusi petollinen jääpeite. Ulkorappu oli lahoamaisillaan, ja hän oli tukenut sen alimmaisen askeleen tiiliskivillä. Onneksi hänelä oli luuta ja lukematomia keppejä portaan kummallakin puolen. 

Hän otti vielä toisen askeleen. Ja kolmannen, viimeisen. Nyt hän seisoi turvallisesti maan kamaralla.

Punainen lapio nojasi talon nurkkaan, vaikka nykyisin työkalu oli enemmän ruosteen sävyinen. Mikään oikea lumilapiohan se ei todellakaan ollut, raskas ja kapeakärkinen, mutta kelpasi kaikkina vuodenaikoina. Lapio oli sitäpaitsi kulunut, mutta sen terä hohti oudosti, kuin valo olisi tullut sen sisältä eikä taivaalta. Elodia tarttui siihen päättäväisesti. Hän oli lapioinut lunta tällä pihalla yli kuusikymmentä talvea, eikä aikonut antaa tämänkään vuoden yllättää.

Ja sitten, aivan kuin joku olisi vetänyt ihmisen kätkevän villaisen verhon hänen ympäriltään, Elodia katosi.

Ei huutoa. Ei jälkiä. Vain punainen lapio jäi lumeen, terä puoliksi uponneena, höyryävä kuin olisi juuri tehnyt jotakin raskasta.

Naapurit löysivät sen myöhemmin. He väittivät, että lapion ympärillä lumi oli sulanut pyöreäksi, täydelliseksi renkaaksi, vaikka pakkasta oli 22 astetta. Poliisi ei osannut selittää mitään. Eikä kukaan uskaltanut koskea lapioon.

Mutta eräänä yönä joku huomasi että lapio oli siirtynyt. Vain sentin, mutta kuitenkin. Ja sen terä oli märkä, vaikka lunta ei ollut satanut päivään.

Minne Elodia oli kadonnut? Jotkut sanovat, että hän ei kadonnut minnekään. Että hän vain seurasi lapion kutsua paikkaan, missä lumi ei ole kylmää vaan elävää, ja missä vanhat naiset voivat kulkea kevyemmin kuin maan päällä.

Kun lapio siirtyi seuraava yön aikana uudelleen, naapurit alkoivat kuiskia. Joku väitti nähneensä varjon pihan laidalla, toiset kuulivat lumen alla liikettä, kuin maa olisi ottanut hengenvetoja. Vajonnut ja kohonnut.

Kolmantena yönä lapio katosi kokonaan.

Aamulla pihalle oli ilmestynyt uusi jälki. Kapea, syvä ura, joka kulki suoraan metsään. Ei jalan painaumia, vain pitkä, tasainen viilto, kuin jokin olisi raahautunut eteenpäin.

Poliisi seurasi uraa puolen kilometrin verran, kunnes se päättyi äkisti pieneen aukeaan. Siellä lumi oli mustunut, ei savesta vaan jostakin muusta, jostakin joka ei kuulunut tähän maailmaan. Keskellä aukeaa oli kuoppa, täydellisen pyöreä, kuin maa olisi avannut suunsa.

Sen reunalla makasi Elodian siniharmaa villahuivi. Se oli jäätynyt jäykkään kaareen, kuin se olisi yritetty vetää alas ja sitten päästetty irti.

Lapio löytyi vasta keväällä, kun lumet sulivat. Se oli syvällä maassa, terä suunnattuna alaspäin, kuin se olisi isketty maahan väkivalloin. Metallissa oli tummia, kuivuneita juovia, joita kukaan ei halunnut analysoida.

Elodiaa ei koskaan löydetty.

Mutta joka talvi, ensimmäisen lumisateen jälkeen, joku kuulee pihallaan äänen. Hitaan, raskaan raapaisun, kuin lapio vetäisi lunta, vaikka ketään ei näy.

Ja jos avaa oven liian nopeasti, voi nähdä vilauksen hahmosta, joka ei enää kävele vaan liukuu, selkä kumarassa, punainen lapio kädessään.

Se ei ole enää siellä poistaakseen yöllä satanutta lunta vanhalta käytävältä.

Mitä se etsii? Uutta kättä joka tarttuisi lapioon?

 

Osa 2: löydetyt kultaharkot Ruotsissa, ratkaisu

 No, tehdään kertomus lyhyeksi.

Itselläni oli monia kysymyksiä ja mielipiteitä, juttu oli niin kiinnostavan monimutkainen. Tuntui että remonttimiehille olisi ainakin kuulunut jonkinlainen löytöpalkkio, olivathan he olleet rehellisiä ja vieneet löydön (parin vuorokauden viivyteltyään) poliisille.

Mutta enhän tuntenut kaikkia yksityiskohtia, historiikkia ja osallisten pelon tunteita.

Asiaa pohdittiin käräjillä pari vuotta ennenkuin ratkaisu (tuomio?) tuli.

Harkot löytyivät siis 2023 Ruotsissa tunnettu some‑ryhmän ostamasta talosta, ja niiden alkuperä yhdistettiin konkurs­siin vuosilta 1990–1993, kun Tammstorp Futures ‑yhtiö katosi asiakkaiden kultaomaisuuden kanssa.

Useat tahot vaativat harkkoja itselleen:
● Remonttimiehet (löytöpalkkio)
● Talon myynyt henkilö (kuolinpesän osallinen)
● Myyjän sisarukset (väittivät, että kulta kuului äidin kuolinpesään)
● Kiinteistön ostaja  (talo oli heidän)
● Tammstorp Futuresin entiset asiakkaat eli petoksen uhrit, koska harkkojen sarjanumerot vastasivat konkurssiasiakirjoja

Kahden vuoden ajan kulta kulki viranomaisten, oikeussalien ja otsikoiden läpi. Se oli kuin moderni versio ajelehtivasta aarrearkusta, joka oli juuttunut lakipykälien ja vaatimusten väliin.

Lopulta, lukemattomien käänteiden jälkeen, päästiin syksyllä 2025 sopimukseen: kulta jaettaisiin someduon (talon ostajan)  ja kuolinpesän kesken. Eräänlainen kompromissi - ehkä ainoa mahdollinen - tarinan jälkeen, jota kukaan ei olisi osannut kuvitella silloin, kun talo alun perin tuli myyntiin.

Ja niin talo Mölndalissa seisoo yhä paikallaan, joko salaisuuksineen, tai ainakin unohtumattomine tarinoineen.

 

Onko jokainen koti sittenkään oma saareke?

 

Kertomukseni perustuu todelliseen tapahtumaan 2023-25.
Ainoastaan kuva on tuotettu AI:n avustuksella.

Kaikki alkaa aivan tavallisena remonttipäivänä omakotitalossa Länsi-Ruotsissa. On hiljainen syyspäivä, 4.lokakuuta 2023.

Talo sijaitsee rauhallisella alueella. Pihaan johtaa hiekkatie, jonka varrella kasvaa tuuheita pensaita ja vanhoja omenapuita. Rakennus on tilava, kaksikerroksinen, ja tehty perinteisellä ruotsalaisella tyylillä. Julkisivussa on vaaleanharmaata puuverhoilua ja valkoiset ikkunanpielet. Katto on punainen, tiilestä rakennettu harjakatto tuuliviireineen.

Rakennusmiehet ajattelevat lähinnä työnsä valmistumista ennen kuin kahvi ehtii jäähtyä. Talo on hiljattain vaihtanut omistajaa, ja nyt nämä ovat tilanneet remontin ennen muuttoa. Heitä harmittaa että myyjä on rikkonut sopimusta eikä tyhjentänyt taloa ajoissa useista kehoituksista huolimatta.

Kun remonttimiehet ryömivät vintin matalaan, pölyiseen koloon - sellaiseen tilaan, jossa kukaan ei oikeastaan halua olla - he näkevät siksi ensin vain romua - ja lopulta kosteuden vahingoittaman seinälevyn. Vanhoja laatikoita, eristeitä, ajan pysähtyneen tunnelman. Miehet irrottavat vahingoittuneen levyn.

Sen takaa paljastuu jotakin, mikä ei kuulu sinne.

Siisteissä riveissä, kuin joku olisi aikanaan asettanut ne sinne harkiten ja päättäväisesti, lepää huolella peitettyinä kasoittain sekä kulta- että platinaharkkoja. Paljon. Monen miljoonan edestä. Sanotaan - jopa kymmenen miljoonan.

Hetki on varmasti epätodellinen. Kuin olisi kompastunut satuun keskellä arkea. Mutta sadut muuttuvat monimutkaisiksi, kun ne törmäävät juridiikkaan.

Remonttimiehet ilmoittavat löytönsä poliisille. Alkaa pitkä ja mutkikas kiista kun asiaa pohditaan oikeudessa. Kuka omistaa harkot? Löytäjät? Talon uudet omistajat? Kiinteistön myyjä, yksi kuolinpesän osakkaista? Vai koko kuolinpesä? Onko ehkä toistaiseksi tuntemattomia vaatimuksia tai todistajia - ihmisiä, jotka olivat menettäneet kultaa vuosikymmenten takaisessa konkurssissa? Löytyykö todisteita, asiapapereita?

Mikäli et ole tutustunut tapahtuneeseen, kuinka ajattelet?

Kuinka oikeuden tulisi päättää?

                                             (jatkoa seuraa) 

 

 

Häivähdys, lupaus?

 

Eläkeläisenä totean kuinka talvi joka ei koskaan tunnu loppuvan on koettelemuksen laji. Se ei ole vain kylmyyttä tai lunta, vaan jonkinlaista hiljaista painetta, joka kertyy hartioille kuin huomaamatta. Pitäisi hakea takkapuita, mutta mäkinen tie liiterille on kuin arktinen tutkimusretki, ja ajatuskin raskaan lumen lapioimisesta tuntuu siltä kuin joku pyytäisi siirtämään vuorta paljain käsin.

Olenko ainoa joka alkaa kaivata asioita, joita ei aina edes osaa nimetä?

Ehkä kaipaan lämpöä, mutta sellaista joka ei tule vain tulesta vaan myös jostain sisäisestä lähteestä. Sellainen mikä väittää että kevät on oikea asia eikä vain tarina. Sisimmässäni joku sanoo: ei sinun tarvitse tänään jaksaa kaikkea. On ihan sallittua antaa maailman olla hetken aikaa lumen peitossa ja itsensä olla vähän väsynyt.

Talvessa on myös oma mystiikkansa, jos sitä jaksaa kuunnella. Kun lumi vaimentaa kaiken, syntyy outo hiljaisuus, joka tuntuu melkein elävältä. Tai puolikuolleelta. Ikään kuin vanha, näkymätön olento kulkisi metsän halki ja pysähtyisi hetkeksi kuuntelemaan ajatuksiani. Hiljaisuus kuiskaa jotain pientä, melkein huomaamatonta.

Kevät ei ole poissa. Se vain nukkuu syvällä lumen alla, keräten voimia.

Mikä lupaus. Vaikka tie liiteriin on tukossa ja takkapuut lopussa, jokin minussa tietää, että valo palaa. Mutta tämä on pirullisen pitkä, koetteleva välivaihe. Hengenveto ennen seuraavaa askelta.

Yritän vain vakuuttaa itselleni että keskellä talvea se riittää.

 

Pellavaruustinna

 

Rovasti Sulevi Suitsu katseli saarnastuolista kuulijoitaan. Seurakunta oli häviävän pieni. Matkalla jumalanpalvelukseen hän tapasi korkeintaan jonkun huivipäisen akan, jolla ei ollut aikaa lahjoittaa hänelle yhtäkään hymyä. Vaivaisukko kellotapulin vieressä ei näyttänyt sekään uhritukkia iloisemmalta. Ja Herran huoneessa leijui ainoastaan esi-isien raskas hengenveto.

Kotonakin rovastia odotti voimia koetteleva tasapainottelu. Ennen aikojaan vanhentunut Ruustinna muistutti ovelaa kettua suuren poikueensa kanssa. Tiheään tahtiin hän oli synnyttänyt viidet kaksoset.

Jokin oli pahasti vinossa. Todellisuudessa kukaan ei ollut ikinä tavannut pappilassa elävää naisihmistä. Yötä päivää salin kiikkutuolissa istui sen sijaan sama mustiin puettu kangasruustinna jolle räätäli oli vahingossa unohtanut ommella suun, ja kuunteli tyytyväisen rovastin loputonta itsepuhelua.

Muistatko Elofin?

 

Elof oli kuollut jo… no, aina. Näin kaikki ainakin sanoi. Ei ollut hautaa, ei kuvia, ei mitään todistetta, että koko tyyppi olisi edes ollut olemassa. Vähän semmonen nimi, joka pyörii jossain takaraivossa, muttei kukaan oikein muista mistä se on tuttu.

Silti porukkaa valui paikalle, koska totta kai joku oli kuullut jotain joltakulta.

- Joo siis… jotkut väittää, ettei Elof ollut mikään oikea ihminen, yksi sanoi ja rapsutti niskaansa. - Enemmänkin joku… muistojuttu. Salaisuuksien kaatopaikka. Kaikkea sitä, mitä ei kehtaa sanoa ääneen.

Huoneessa tuli semmonen vähän kiusallinen hiljaisuus, kuin olisi puhuttu jostain liian henkilökohtaisesta.

- Mun faija kirjotti joskus, että Elof tuli näkyviin vaan niille, joilla oli jotain, mitä ne ei halunnu myöntää. Ja että se… hoiti sen pois. Jotenkin. En tiedä miten.

Sitten alkoi se perusläppä, kun kukaan ei tiedä mitään mutta kaikki haluaa kertoa.

- No mut eihän kukaan oo nähny sitä kunnolla. Pelkkää kyläjuoruu.

- Mun serkku väitti nähneensä jonkun hahmon navetan takana. Mut se serkku näkee välillä muutakin, jos tiiät mitä tarkotan.

- Minä oon kuullu, että jos Elof tuli vastaan, se tiesi susta kaiken. Ihan kaiken. Semmostakin, mitä et ite muista.

- Joo joo, ja minä oon kuullu, että se oli vaan joku vanha äijä, joka ei halunnu olla tekemisissä kenenkään kanssa.

-Tai sit sitä ei ollu olemassa ollenkaan. Ihmiset nyt keksii kaikkee, kun on tylsää.

Lopulta kaikki hiljenivät, vähän noloina, kuin olisi puhuttu liian kovaan ääneen jostain, josta ei ehkä pitänyt.

Ja joku totesi lopuksi, puoliksi huokaisten:
- No, oli se mikä oli… parempi olla sotkematta itseään siihen.

Oveen koputettiin.

- Kuka siellä?

- Elof.

 

Huoneessa tuulee

 

 - Miksi sinä menit kysymään Tuulalta puhelimessa haluaako hän lukea novellejasi, ja lupaat sitten lähettää niitä? Ei hän ole niistä kiinnostunut. Hän vain sanoo niin kohteliaisuudesta ja koska on serkkuni.

Minä pahoitan mieleni.

Huoneeseen jää outo kaiku. Sellainen, joka syntyy kun jokin pieni mutta tärkeä asia on mennyt vinoon, eikä kukaan tiedä miten se oikaistaan.

Sinä katsot kuin et ymmärtäisi, mitä pahaa teit. Ehkä et tehnytkään. Ehkä vain avasit oven väärään aikaan. Mutta minusta tuntuu kuin olisit päästänyt sisään vieraan tuulen, joka heiluttaa verhoja ja muistuttaa, että kaikki ei liikahtele haluamaani suuntaan.

- Ethän sinäkään muuten ole koskaan kysellyt mitä kirjoitan. Siksikö että eletään yhdessä? Huomaan että ääneni särähtää. En haluaisi sen särähtävän. En haluaisi olla se ihminen, joka loukkaantuu näin pienestä. Mutta loukkaannun silti.

Sinä et vastaa. Kävelet ikkunan luo ja katsot ulos, kuin etsisit kadulta jotakin selitystä.

Hengitän hitaasti. - Minusta tuntuu… että kun joku sanoo pitävänsä teksteistäni vain siksi että on sukua, se tekee niistä vähemmän totta.

Hiljaisuus ei enää tunnu kylmältä. Se vain odottaa että joku meistä ottaa seuraavan askeleen.

- Minä haluan, että joku lukee ne siksi että ne merkitsevät jotain. Ei siksi että minä merkitsen.

- Hyvä, sanot. Aloitetaan siitä.

Lumi jatkaa putoamistaan. Kadulla ihmiset jatkavat kävelyään. Kaikki palaa normaaliksi, paitsi että verhotangolla istuu kolme pientä lintua, jotka ovat syntyneet minun sanoistani.