Kaksi eri maanantaiaamua

 

Pohdittavien asioiden pöytä

Sofia Larsson tiesi, että jotakin oli tehtävä. Ei siksi, että tavarat olisivat arvottomia, vaan siksi, että ne olivat alkaneet elää omaa elämäänsä. Peruukkipäät näyttivät siltä kuin ne suunnittelisivat kuuusikymmentäluvun ylioppilaiden luokkakokousta. Tänne? Taulut ja ryijyt nojasivat toisiinsa kuin salaisuuksia kuiskaillen. Yksi lampuista oli alkanut kallistua uhkaavasti kuin olisi yrittänyt paeta. Keramiikkakulhon pohjalla oli lappu: tämä on hyvä pähkinöille.

Sofia Larsson rakasti jokaista esinettä. Mutta hän ei enää mahtunut huoneeseen. Ei fyysisesti, eikä ajatuksissaan.

“Juuri omistamisen ympärillä pyörivä mielen täyttyminen - enemmän kuin mikään muu - estää meitä elämästä vapaasti ja jalosti.”

Bertrand Russellin ajatuksen ydin on että tavarat eivät ole ongelma, mutta kiintyminen niihin voi kaventaa elämää.

Russell ei moiti omistamista sinänsä. Hän kritisoi sitä, miten tavarat alkavat omistaa meitä. Juuri niin kuin Sofian huoneessa: esineet eivät ole vain esineitä, vaan velvollisuuksia, muistoja, lupauksia, pieniä sidoksia, jotka vetävät häntä joka suuntaan.

Tämä ajatus voisi olla Sofian ensimmäinen askel: kysymys ei ollutkaan siitä, mitä hän heittäisi pois, vaan siitä, mikä lakkaa hallitsemasta hänen mieltään.

Huone ei enää tuntunut hyökkäävältä. Esineet eivät enää pyydelleet apua. Ne kuiskivat, rauhallisesti, kuin ymmärtäen että Sofia ei ollut heitä vastaan. 

Hän vain etsi tilaa ajatella.

 

 

Virhe

Kirjoitan usein paikallislehteen, aina samalla nimimerkillä. Se on ollut kuin vanha venynyt villatakki - ei erityisen tyylikäs, mutta juuri sopiva piiloutumiseen. Eilen nuttuni kiskottiin päältä - lehti julkaisi nimimerkin sijasta koko nimeni. Tuntui kuin joku olisi avannut oven yksityiseen huoneeseen koputtamatta.

Nimimerkki on ollut vuosikausia suojani. Pieni alter ego, joka uskalsi sanoa asioita, joita itse en ehkä olisi tohtinut. Maaseudulla ihmiset tuntevat toisensa, ja kateus on kuin perenna - kasvaa joka kesä, vaikka kukaan ei sitä istuta. Paikallislehti jaetaan jokaiseen talouteen ilmaiseksi, ja verkossa sen voivat lukea myös ne, jotka eivät edes asu täällä mutta rakastavat juoruja. En halua julkisuutta, en edes sitä pientä, joka syntyy kun naapuri sanoo kaupan kassalla: “Ai sinä kirjoitit sen jutun. Tuula soitti ja kertoi”.

En ollut kirjoittanut mitään sopimatonta. En vain ollut valinnut esiintyä omalla nimelläni. Kun lehti julkaisi sen, kävin läpi koko tunnekirjon. Hämmennystä, noloutta, pientä draamaa, mutta ennen kaikkea itseni moittimista siitä, että reagoin kuin olisin vähintäänkin joku salainen vaikuttaja.

Nimimerkkini ei ollut minulle pelkkä sana, vaan vuosien aikana kertynyt tapa olla minä. Minusta se oli napakka ja hyvä: sukunimeni käännettynä toiselle kielelle. Mukava kielileikki, joka teki minusta vähemmän tunnistettavan ja enemmän kirjallisen.

Otin yhteyttä toimitukseen. Siellä pahoiteltiin syvästi. Sitten he ehdottivat, että korjaisivat nettiversioon nimimerkkini. Nerokasta vai hullua - en tiedä. En tietenkään suostunut. Se olisi ollut kuin yrittäisi tunkea hammastahnan takaisin tuubiin. Tai haudata nimimerkkini ikuisiksi ajoiksi.

No, tänään tuli tikusta tämmöistä asiaa. Huomenna olen jo unohtanut koko jutun, mutta kestänee tovin ennen kuin kirjoitan lehteen.

 

 

Luonnon keskellä me asumme

 

Tontillamme on alkanut tänä vuonna sellainen kuhina, ettei sitä edes usko todeksi. Ensin ilmestyivät paikalle metsäjänikset. Kerran iltateen juotuani vilkaisin pohjoisen ikkunasta ulos ja tajusin että kallion vieressä, hedelmäpuiden alla, seisoi kokonainen hirviperhe omenapuun kyljessä. Aivan rauhallisena, kuin olisi tullut tarkistamaan, joko hedelmät ovat tarpeeksi maukkaita. Hirvet eivät tehneet numeroa itsestään vaan jatkoivat matkaansa kohti metsän varjoa. Päättivät tulla takaisin myöhemmin. 

Parin päivän päästä peura ilmestyi samaan paikkaan, mutta sen olemus oli toisenlainen: kevyempi ja uteliaampi. Eläin näytti siltä kuin olisi miettinyt, pitäisikö sen tulla lähemmäs kukkapenkkiä vai pysyä kohteliaan välimatkan päässä. Lopulta se päätti katsastaa lintulaudalta pudonneet makupalat keittiön puolella, ja jatkaa sitten matkaansa toiselle puolen maantietä, kuin olisi vain tehnyt pienen kohteliaisuuskäynnin luonamme.

Tänään se tapahtui. Kettu, pitkästä aikaa! Se ei ujostellut, kulki tunti sitten keskellä päivää suoraan omenapuun alle kuin omaan valtakuntaansa, tuuhea häntä suorana.

Villisikajengi oli käynyt jälleen yöllä. Sen läsnäolon huomasi vasta aamulla, kun maa oli myllätty vieläkin lähemmäs taloa. Sekään ei yrittänyt olla hienovarainen, eli omaa elämäänsä ja jätti merkkinsä. Aikaisemmin laskin possut neljääntoista. Kaksi mammaa ja kaksitoista valkoviiruista poikasta, kello neljä aamulla. Kuinka monta niitä siis on ensi vuonna?

Iltapimeällä viime viikolla ensimmäinen viirukuono mäyrä kulki tontin reunaa pitkin kuin kiireinen virkamies, joka ei halua jäädä juttelemaan vaan hoitaa asiansa täsmällisesti. Se kyykistyi luumupuun alle kuin suuri karvapallo, ja jatkoi kovaäänistä maiskutteluaan. Kaikki on kunnossa elikkä luumuja ruvennut putoilemaan maahan. Taskulampulla näin että oma kissavanhuksemme istui kaikessa rauhassa saman puun alla ja ihmetteli otuksen käytöstä. Luumut eivät ole kissan suosikkiruokaa, mutta uteliaisuus kylläkin.

 

Kun oikea ei olekaan oikea

Tässä on hämmästyttävä esimerkki siitä kuinka Ruotsin verolaitos luottaa sokeasti ihmisten rehellisyyteen. Kertomuksen tarkoituksena ei ole antaa ohjeita rikoksiin, vaan se tarkastelee ilmiötä yhteiskunnallisena ja moraalisena ongelmana. Dokumentti on sitä paitsi näytetty Ruotsin televisiossa joten ne jotka jahtaavat helppoja ansiovihjeitä lienevät jo ammentaneen niitä ohjelmasta.

Verolaitos (Skatteverket) on viime vuosina kohdannut ilmiön, joka leviää hitaasti mutta varmasti: kotitalousvähennyksen (ROT) väärinkäytön. Se ei ole näyttävä rikos. Ei uhkaa, ei ammuskelua. Se ei räjähdä otsikoihin vaan tapahtuu hiljaisuudessa, lasku kerrallaan. Ruotsissa kotitalousvähennys on tarkoitettu helpottamaan ihmisten arkea. Esimerkiksi remontin tilaaja saa verovähennyksen  jo laskussa, kun työ on oikeasti tehty ja yritys on sen laskuttanut. Mutta tämänkin järjestelmän varjossa liikkuu ihmisiä, jotka näkevät mahdollisuuden. Heillä ei ole aikomustakaan parantaa kenenkään kotia, vaan omaa talouttaan, ja heitä löytyy monista eri alan yrittäjistä.

Kun verolaitos julkaisi viimeisimmän tarkastusraporttinsa, yksi luku nousi selvästi esiin: kymmenet tuhannet remontit, joita ei koskaan tehty. Sellaisessa tapauksessa asiakas ei ole asiakas. Koska hän ei ole tilannut mitään remonttia, hän ei myöskään saa siitä laskua. Hän on täysin tietämätön siitä että huijari lähettää (tekemättömästä) remontista hänen kotonaan korvaushakemuksen verolaitokselle täysin ilman kuitteja tai muita tositteita. Niiden perään ei kukaan kysele koska hakemukset käsitellään ainoastaan tietokonetasolla ja hyvin nopeaan tahtiin.

Hakemuspaperilla remontit näyttävät moitteettomilta ja haluttu korvaus maksetaan huijarille välittömästi koska viranomainen haluaa hoitaa homman sujuvasti. Verolaitos ei pyydä lisätietoja eikä käy katsomassa, onko asiakkaan seinä oikeasti maalattu tai asunnon ovi vaihdettu. Kotitalousvähennys perustuu luottamussysteemiin, sanoo haastateltu veroviranomainen ja myhäilee reportterille. Huhu kulkee ja kaverit rikastuvat.

Viranomainen paljastaa myös että kone tai robotti reagoi hakemukseen vain jos joku ruutu on jäänyt ilman ruksia tai joku rivi täytetty puutteellisesti, ja kun nämä asiat on oikaistu, rikolliset onnistuvat. Rahat kilahtavat tilille ja veronmaksaja on jälleen köyhtynyt.

TV-ohjelmassa reportteri testasi menettelyn varmuuden. Hän lähetti verolaitokselle korvaushakemuksen jossa hän ilmoitti maalanneensa tuttavan kesämökin. Tosiasiassa hän ei ollut edes käynyt paikalla. Jo samana päivänä hakemuksen saavuttua verolaitokselle koko summa, yli kymmenen tuhatta kruunua, maksettiin hänen tililleen. (Ohjelman jälkeen reportteri maksoi rahat takaisin verolaitokselle.)

Yhteistä raportoidussa tapauksessa oli että kaikki huijauksen uhrit olivat syntyneet 1930 ja kaikkien sukunimi oli Svensson.

Petturit käyttävät hyväkseen sitä, että järjestelmä on rakennettu rehellisten ihmisten varaan. Kun joku valehtelee, se ei näytä rikokselta, vaan paperilta, joka näyttää oikealta.

Pitäisikö tällaisia ohjelmia edes lähettää? Mietityttää hieman jopa kirjoittaa asiasta blogissa. Medioissa rikollisista ei tulisi tehdä sankareita, mutta nykyisin he voivat saada jopa oman (suositun ja mainostetun) ohjelmasarjansa. Miksi?

 

 

Tavallinen arki vaan

Viikko sitten sinisen ulko-oven lukko narahti. Mitä ihmeellistä siinä muka on? No se että tällä kertaa ääni oli kohtalokas. Se oli lukkovanhuksen viimeinen hengenveto. Se ei enää koskaan tule napsahtamaan kiinni. Lukko oli alkanut temppuilla aivan yllättäen, ja nyt se on kuin väsynyt palvelija, joka ei enää jaksa tehdä yhtään mitään. Saman tien ovenkahvat aloittivat irtautumisprosessin. Ne roikkuvat painottomina, kuin olisivat väsyneet pitämään otteensa kiinni.

Ärsyttävä ja vakava tilanne. Koska taloa ei yhtäkkiä voi lukita, toisen on oltava kotona kun toinen lähtee asioille. Emme pääse yhteisymmärrykseen siitä mitä tehdä, emme jaksa keskustella ongelmasta. Minä ajattelen odottaa työmiehiä ja kysyä heiltä lukosta, tai jopa uudesta ovesta. Nyt elokuussa nimittäin nikkarien, niiden mystisten olentojen, pitäisi saapua paikalle. “Ensi kuussa tullaan laittamaan kaide ja ehkä vahvistetaan rappua”, he lupasivat kun kävivät hakemassa pois kylpyammeen heinäkuun ensimmäisenä päivänä juuri ennen lomiaan. Pian on syksyn tuoksua ilmassa, eikä miehiä ole näkynyt. Suuri asia meille vanhoille köntyskintuille, vaikka muille se olisi vain pieni korjauslistan kohta.

Pohjoisen ikkunasta omenapuu näyttää ylpeänä satoaan. Punakeltaisia, pyöreitä, valmiita putoamaan. Mutta saniaismetsä on kasvanut polun yli koko rinteeseen niin tiheäksi, ettei sinne enää jaksa niittää kulkuväylää. Viidakkoveitsi siihen tarvittaisiin kävelykeppien sijasta. Omenat saavat olla rauhassa, kuin ne olisivat omassa valtakunnassaan. Kyllä niille löytyy vielä monenlaista herkuttelijaa jotka odottelevat metsän reunamalla. Tänä aamuna sato näyttää mielestäni kyllä jo vähentyneen.

Silti tänään on vähän erityinen päivä.

Post Nord lupaa tuoda odottamani paketin! Pienen tekstiilisen taideteoksen  jonka ostin toissa päivänä netistä ja aion lähettää lahjana edelleen. Paketti ei ole siis minulle, mutta olen todella utelias ja sen saapuminen on kuin pieni valo, joka on matkalla kohti kotiani. Ajatus siitä, että joku muu pitelee sitä vähitellen käsissään, avaa paketin ja näkee kuvan, jonka olen pitkän etsimisen jälkeen valinnut juuri hänelle, tuo lämpöä mieleen. Kiitos taas kerran, Stig Lindberg!

Pian kaurapuuro porisee hiljaa kattilassa. Kolme minuuttia. Survotut puolukat odottavat kulhossa tummanpunaisina ja kirpeinä. Loppuviikosta tulee jälleen aikakauslehti ja sanomalehti, sekin odotettu valopilkku. Paperin kahina on kuin vanha ystävä, tunne että maailma jatkuu vaikka ovenkahvat irtoavat ja nikkarit unohtavat.

On alkanut sataa. Tänään ehkä kirjoitan novellin. Ehkä lyhyen, ehkä pitkän, ehkä vain muutaman lauseen vaikka runoksi. Ei, en sittenkään. Haluan askarrella lahjapakettiin sopivan kortin. Huiii, minulla on projekti!

(Kuva:AI)

 

Sirpale

 

Sirpaleen tarina alkaa merkityksellisestä ja kuitenkin melko arkisesta yksityiskohdasta - sukunimestä, joka ei koskaan tuntunut täysin hänen omaltaan. Sirpale kantoi nimeä kuin lainattua takkia. Se istui hyvin, mutta ei koskaan tuntunut omalta. Nimi ei olisi ollut harvinainen mikäli sitä ei olisi tavattu erikoisesti. Nyt se sai ihmiset nostamaan kulmiaan. “Onpa hieno nimi. Onko teillä suvussa professoreita? Oletko sinä sukua entiselle presidentille?”

                                                         ***

Sirpaleen äiti oli mennyt uusiin naimisiin, kun tyttö oli vielä pieni. Uusi mies oli vakaa, rauhallinen ja luotettava. Kun Sirpale aloitti koulun, mies adoptoi hänet.

Nimi vaihtui. Paperit vaihtuivat. Mutta mikään muu ei.

Uudella isällä oli tavallinen virkamiesammatti, mutta hänen sukunsa oli kuin kaukainen kartta, täynnä hienoja titteleitä ja menestystä. Toimitusjohtajia, lääkäreitä, juristeja, jokunen arkkitehti. Metsäneuvoskin sieltä löytyi jossakin menneisyydessä.

Sirpale ja hänen äitinsä eivät tavanneet heitä. Ei kutsuja, ei joulukortteja, ei uteliaita kysymyksiä. Hän oli olemassa vain papereissa.

Kun Sirpale jäi eläkkeelle, hän huomasi ajattelevansa nimeään uudella tavalla. Se sai ihmiset kysymään: “Mistä tuo nimi tulee?”

Hän ei osannut vastata. Se tuntui väärältä.

Niinpä hän alkoi etsiä. Hän lähetti sähköposteja isänsä suvun jälkeläisille työpaikoille jotka hän löysi netistä, mikäli heillä oli siellä henkilökohtainen osoite. Kertoi lyhyesti kuinka ja milloin hän oli adoptoitu sukuun ja haluavansa vain tietää miksi nimi tavattiin niin erikoisesti. Oliko sen takana tietty historia, joku kaukainen tapahtuma seudulla?

Ei vastausta. Ei yhdeltäkään toimitusjohtajalta. Ei yhdeltäkään lääkäriltä.

Sirpale mietti, oliko nimi heille niin arvokas, että sitä ei haluttu jakaa. Vai oliko hän heille niin merkityksetön, ettei vastaaminen tuntunut vaivan arvoiselta.

Jotkut ovet pysyvät kiinni, vaikka kuinka vaatimattomasti koputtaisi.