Olga, Runopyhimys

Olgalla oli taipumus liioitella merkitystään, mutta yksitoikkoisena syysaamuna hän päätti mennä vielä pidemmälle. Hän ilmoitti satojuhlan markkinoilla, kädet dramaattisesti levitettyinä, että hän oli Runopyhimys. Ei siis mikään tavallinen runoilija, vaan jumalallisen inspiraation kanava, joka sai säkeensä suoraan universumin hengityksestä.

Olga oli kiivennyt torin keskelle kyhätylle lavalle ja seisoi nyt pitkän tovin aivan hiljaa. Sitten hän nosti kätensä ja katseli jokaista ihmistä suoraan silmiin. Näki kuinka he odottivat mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi. He odottivat häntä. Sitten Olga lausui lyhyen runon.

Tuuli kuiskaa. Minä vastaan. Maailma on minun muistikirjani.

Kukaan ei oikein tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta Olgan ääni oli niin vakuuttava, että kuulijat nyökkäilivät kohteliaasti. Jotkut jopa taputtivat. Oli niitäkin jotka kääntyivät pois.

Olgalla oli kuitenkin salaisuus mikä ei ollut lainkaan runollinen. Hän ei ollut pyhimys vaan pikkurikollinen, ja vieläpä melko taitava sellainen.

Hänen jumalalliset etsintävaelluksensa metsään olivat todellisuudessa kierroksia, joilla hän teki tekojaan. Kun kukaan ei nähnyt, hän nappasi marjoja muiden täysiksi keräämistä ämpäreistä tai eväitä heidän koreistaan. Vaihtoi kyläkaupan ilmoitustaululla muiden löytötavaroita omiin “kadonneisiin” esineisiinsä. Kerran hän oli jopa vienyt naapurin pyykkinarulta villasukkaparin, koska se kutsui häntä runollisesti.

Olga selitti kaiken taiteellisilla kielikuvilla ja tunteiden siirroilla, sillä ne hämäsivät ihmisiä juuri sopivasti.

- Minä vain kerään maailmasta sen, mikä minulle puhuu, hän sanoi, kun joku kysyi, miksi hänen repussaan oli kolme omenapiirakkaa, jotka eivät olleet hänen.

Eräänä iltana Olga jäi kiinni. Hän oli hiipinyt kylän kirjastoon sulkemisajan jälkeen, koska väitti kuulleensa pyhimyksellisen säkeen kutsuvan häntä hyllyjen välistä. Todellisuudessa hän oli tullut hakemaan kirjaston kahvikassaa, jonka hän oli nähnyt aiemmin.

Kun kirjastonhoitaja sytytti valot, Olga jähmettyi paikoilleen, kahvikassa kädessään, ja lausui jotakin tyypillistä. - Runollinen voima johdatti minut tänne.

Kirjastonhoitaja katsoi häntä pitkään ja sanoi ettei kirjallinen mahti yleensä johdattanut kassakaapille.

Olga mietti hetken, nosti leukaansa ja vastasi: - Ehkä minä olen uudenlainen Pyhimys.

Kukaan naapureista tai Olgan tavanneista ei täysin uskonut tämän selityksiä, mutta he eivät myöskään halunneet riistää Olgalta hänen suurta rooliaan. Niinpä he antoivat hänen jatkaa Runopyhimyksenä, kunhan hän lupasi olla varastamatta enää.

Olga lupasi. Tai ainakin hän kirjoitti lupauksen runomuotoon, mikä jätti tulkinnanvaraa. “Se, mikä ei ole minun, ei ehkä ole kenenkään, jos runo niin päättää.”

Olga hymyili. Ja jossain varjojen pimennossa pieni esine siirtyi aivan äänettömästi taskusta toiseen.

Olga ei kuitenkaan tyytynyt pelkkiin omenapiirakoihin, villasukkapareihin tai kirjaston kahvikassaan. Hänen Runopyhimys‑harhansa oli alkanut paisua, ja jossain vaiheessa hän alkoi uskoa, että myös ihmiset saattoivat olla runollisia esineitä, jotka kuuluivat hänelle. Hän alkoi seurata naapurin aviomiestä. Kirjoitti tälle kirjeitä ja laittoi postilaatikkoon kuivattamiaan kukkia.

Eräänä iltana Olga ilmestyi naapurin puutarhaan ja vinkkasi siellä touhuavan naisen luokseen. - Minä tulin hakemaan miehesi. Runollinen oikeus on minun puolellani.

Nainen tuijotti häntä kuin olisi nähnyt harhan villatakkiin pukeutuneena. - Sinä et vie minun miestäni mihinkään.

Mies, joka oli kuunnellut keskustelua ovenraosta, astui ulos ja sanoi: - Olga, minä en ole runo. Minä olen ihminen. Ja minä pysyn täällä kodissani.

Olga jähmettyi. Hetken hän näytti siltä kuin olisi saanut iskun näkymättömästä totuuden vasarasta. Mutta hän ei myöntänyt tappiotaan, muutti vain tarinaa. - Pyhimys ei aina ota sitä, mikä on runollista. Joskus pyhimys vain osoittaa sen.

Ja siitä lähtien hän kertoi kylällä, että hän oli valinnut olla vastaanottamatta miestä, koska pyhimyksellinen viisaus oli kuiskannut hänelle, että vaimo tarvitsi häntä enemmän.

Sitten Olga hymyili, ja jatkoi etsimistään.

Koska jossakin, hän uskoi, oli vielä joku toinen runollinen esine joka odotti pyhimyksellistä omistajaansa.

 

 

 

Koulujen alkaessa

 

Vanhus seisoo pihatiellä ja katsoo, kuinka naapuriperheiden pienet koululaiset taapertavat jännittyneinä ja odotuksia täynnä kohti ensimmäisiä oppituntejaan. Reput ovat vielä liian suuria, hihnat kiristettyinä, ja askelissa on se sama varovainen päättäväisyys, jonka hän muistaa omasta lapsuudestaan. Joku lapsista kääntyy vielä kerran katsomaan taakseen, ikään kuin tarkistaakseen, että maailma pysyy paikoillaan ja äiti ikkunassa vilkuttamassa kun hän itse lähtee eteenpäin. Ja kun lapset katoavat tien mutkan taakse, vanhus jää vielä hetkeksi paikoilleen, muistojen keskelle, siihen kauniiseen kansakouluun joka ei enää ole olemassa oppilaitoksena, mutta joka elää jokaisessa askeleessa, jonka hän näkee nyt uusien kulkijoiden ottavan.

No eihän se tänään ihan näin mene. Isä tai äiti kuljettaa lapsensa omalla autolla kouluun ja noutaa iltapäivällä takaisin. Ovelta ovelle.

Mutta näky mielikuvituksessa saa vanhuksen ajatukset liikkumaan vuosikymmenten taakse, maaseudulle, siihen pieneen kylään jossa kansakoulu seisoi puiden suojassa kuin rauhallinen vartija. Rakennus oli kaunis: keltaiseksi maalattu, korkeat ikkunat, pihalla sorakenttä ja lipputanko, joka narisi tuulessa. Aamuisin koulun edessä tuoksui kostea maa ja pihlajanmarjat, ja joskus luokanopettaja Alli oli jo ovella odottamassa, liituvalkoinen käsi taskussa.

Koulun sisällä tuoksui puu ja liitu. Allin ääni oli lempeä mutta vakava, ja jokainen päivä alkoi sillä, että ikkunasta katsottiin säätä. Vanhus muistaa, miten he istuivat puisissa pulpeteissa, joiden kansiin oli kaiverrettu vuosikymmenten salaisuuksia: nimikirjaimia, sydämiä, pieniä viivoja, jotka kertoivat jonkun olleen siellä ennen heitä.

Kuvassa om oma kouluni jossa kerran aloitin opin tien. Asuin itse vanhempieni kanssa tuossa vasemmassa siivessä. Kadehdin joskus luokkatovereita joilla oli oikea koulumatka! Minä menin luokkahuoneeseen sisätietä, käytävän kautta. Kavereita tietysti oli yllin kyllin suurimman osan vuodesta, mutta mikään ei ole yksinäisempi paikka kuin koulun suuri piha kesälomalla.

Rohkeuden hetki

 

Perheen kuopus oli kulkenut koko aamun äidin helmoissa kuin pieni pingviini, joka ei halua astua liian kirkkaaseen kohtaan kaukana emosta. Tälle päivälle oli luvattu auringonpimennys! Jo sana pimennys sai pojan puristamaan äidin kättä niin tiukasti, että sormet kalpenivat.

Kun ulkona alkoi hitaasti tummua, lapsi pysähtyi keskelle pihaa. ”Nyt se tulee”, vanhemmat kuiskasivat. Lapsi odotti jotakin valtavaa - taivaan putoamista tai auringon muuttumista jättimäiseksi lampuksi, joka sammutettaisiin napista.

Auringonpimennyspäivä oli kuin suuri salaisuus, jonka taivas kuiskasi kaikille lapsille eri tavalla. Siitä oli puhuttu ja piirretty kuvia eilen tarhassa. Vanhemmat olivat varoittaneet koko viikon: “Älä sitten katso aurinkoon, edes vahingossa!” He laittoivat pahvilevyyn reikiä ja puhuivat asiasta niin vakavalla äänellä, että lapsille alkoi muodostua mielikuvia, jotka olivat paljon hurjempia kuin todellisuus. Yksi lapsi kertoi kavereilleen että jos katsoisi aurinkoon salaa, silmät muuttuisivat pieniksi rusinoiksi jotka tipahtaisivat maahan. Ja tarhasta soitettaisiin kotiin että ”Teidän lapsenne on ihan selvästi kurkkinut”.

Jokaisella oli oma pieni pelkonsa ja odotuksensa. Tarinansa siitä, mitä pimennys voisi tarkoittaa. Yksi lapsi oli varma, että aurinko unohtaisi tulla takaisin. Toinen sanoi: ”Minä ainakin osaan olla tosi rauhallinen. Paitsi jos joku hyppää pusikosta.”

Mutta mitään pahaa ei tapahtunut. Taivas vain muuttui hiljaisemmaksi, kuin se olisi vetänyt peiton korvilleen. Linnutkin vaikenivat. Kuopus rentoutui, katsoi äitiä ja sanoi lopulta:

“Ei tämä ollutkaan pelottavaa. Minä luulin että aurinko sanoisi pim ja katoaisi kokonaan, mutta se taisi vaan säikähtää ja mennä vähän piilosille”.

Salaperäisen tapahtuman jälkeen lapset kokoontuivat pihalle kuin pieni sankarijoukko, joka oli selvinnyt suuresta koettelemuksesta. He seisoivat kädet taskuissa, ilmeet vakavina - mutta vain hetken, ennen kuin tarinat alkoivat pulputa. Yksi kertoi olleensa niin rohkea, että oli melkein katsonut aurinkoon, mutta ei kuitenkaan, koska äiti oli lähellä.

Kaikista urhein yllätti. ”Minä olin rohkea, mutta en liian rohkea. Sellainen sopivan rohkea. Niin rohkea, että uskalsin olla katsomatta.”

 

Kesäinen aamuyö

 

En sytytä valoa, vilkaisen vain ulos. Aamuvarhain keittiöni pienin ikkuna, työpenkin edessä, tuntuu luukulta toisenlaiseen todellisuuteen. Ei lainkaan samalta kuin päivisin kun seison tässä tiskaamassa ja huuhtelemassa. Esineet ikkunalaudalla vaihtelevat viikosta toiseen. Juuri nyt pullojen vihreä ja ruskea, kypsyvä hedelmän väri (se on muovia ja kypsynyt jo monet vuodet) vanhan keraamisen rosmariinipurkin kuvio, ovat kuin pieniä vartijoita, jotka pitävät huolta siitä, ettei ulkopuolinen metsä astu sisään liian nopeasti. Jos nousen varpailleni, aavistan vienvarsilyhdyt kauempana. 

Kallio mäntypuineen, katajapensaineen ja kanervineen on aina läsnä. Sen vihreys heijastuu lasiin, sen kivuttava kuivuus tai tervetullut kostea hengitys tuntuu melkein ikkunaan. Kuulen vesiputouksen kallion takana. Varhainen valo ei vielä päätä, onko se tulossa kulman takaa vai vasta harkitsemassa. Se viipyy, kuin kuuntelisi jotakin. Yhtäkkiä paikalle voi saapua harvinainen lintu joka etsii muurahaisia. Peura oikaisee kallion yli puutarhaan. Rastaat odottelevat marjoja. Minä tähyilen tuleeko pihlajaan satoa. Vielä en näe.

Ripustetut koristeet – tähti, kyltti Cuisine, näyttävät siltä kuin ne olisivat jääneet siihen yön jäljiltä. Maljakossa on kimppu erikoisen pitkiä, kuivuneita männynneulasia.

Nyt yöllä ikkunassa on jotain myhkäistä. Se ei kerro, mitä on tapahtumassa, mutta se vihjaa. Kuin aamun ensimmäinen ajatus, joka ei ole vielä muotoutunut.

Ai niin, minunhan vain piti hakea lasi vettä keittiöstä. Sitten takaisin nukkumaan.

 

 

Kirjoittamisesta

Harrastuskirjoittaminen ei tarvitse palkintoa ollakseen merkityksellistä. Se on jo itsessään palkinto ja pitää siitä kiinnostuneen elossa. Silti kaipaan valtakunnallisia kirjoituskilpailuja mitkä ovat nykyään miltei kadonneet. Tuskin se johtuu siitä että ihmiset eivät enää halua kirjoittaa? Mitä tehdä, kun mielikuvitus ei suostu hiljenemään?

Luulen että pitkämuotoinen teksti ei enää ole kulttuurisen huomion keskiössä, ja kilpailujen perinteinen rakenne on jäänyt nopean ja jatkuvasti päivittyvän sisällön varjoon. Palautetta odotetaan heti, huomenna on uusi päivä ja eilinen unohdettu. Ehkäpä kirjoituskilpailut ovat helppoja karsia siitäkin syystä että niiden vaikutus ei tuota kaupallista hyötyä. Ne edellyttävät järjestelyä ja tuomaristoa.

Entä sitten lukeminen? Onko se muotoiltavissa? Opettaisivatko kilpailut pelkästään kirjoittamaan tekstejä jonkun arvioitavaksi?

Niksejä löytyy niille jotka haluavat kirjoittaa kaikesta huolimatta.

Laadi kirje päivässä, sanoo erikoisneuvoja. Mutta jos ei huvita kirjoittaa kirjettä ihmiselle jota ei ole olemassa?

Kirjoita valhe päivässä. Miksi?

Sanat eivät onneksi katoa vaikka kukaan ei odota niitä.

 

Vihonviimenen tallaaja

Sillä on niin mukava nimi. Sananjalka. Sellainen mikä potkaisee kirjoittamisen käyntiin kuin ompelukone sauman. Mutta vuosi vuodelta sananjalka on saanut päähänsä paljon suuremmat kulttuurisuunnitelmat. Se aikoo vallata koko puutarhan, pohjoisesta käsin hiipien. Ei mitään pientä sivustaprojektia, ei varovaista hentoa leviämistä. Vihreä, rönsyilevä vallankumous etenee metsän rajalta aina talon kulmaan asti, jättäen vain kapean käytävän villisikojen menolle. Molemmat ovat huomanneet että täällä on parempi buffetti, sekä saniaiset että possut. Varovat toisiaan, röhkijä tietää että sananjalka on myrkyllinen. Ja vihreä soturi tietää että villisika voi katkaista siltä ainoan jalan edetessään..

Sananjalan esi-isät seisoivat ilmeisesti metsän varjossa kuin salaiset komentajat, lehdet levällään kuin antennit, jotka kuuntelivat puutarhan heikkoja puolustuslinjoja. Joka kevät ja joka yö rintama hivuttautui lähemmäs. Ensin yksi verso. Sitten kaksi. Sitten kokonainen joukko, joka marssi esiin kuin hiljainen armeija, joka ei koskaan pitänyt taukoa. Alussa minä kapuilin rinteessä puutarhasakset kainalossa ja leikkelin niiltä nuppukierukat pois kun jokainen taimi oli vielä erotettavissa yksilönä, ennenkuin muu kasvisto alkoi rehottaa ympärillä.

Kuitenkin sananjalka valtasi rinteen rhododendronien välistä, jätti laventelin alleen ja uhkasi siirtyä kasvihuoneeseen. Oli kuin joku olisi yön aikana siirtänyt sohvan lähemmäs televisiota. Epäilyttävää.

Giljotiini ei siis auttanut. Lopulta oli pakko ryhtyä järeisiin toimiin: mustien pitkulaisten juurten metsästykseen. Ei helppoa. Kaivoin, repäisi, ähisin ja valittelin väsynyttä selkää. Sananjalka vastasi lähettämällä uusia versoja kuin varmuuskopioita, jotka se oli piilottanut maaperään jo vuosia aiemmin.

Sananjalka ei ole kadonnut mutta minä olen luovuttanut täysin, tai melkein. Luonto on luonto ja yleensä se voittaa. Se odottaa metsän rajalla, suunnittelee seuraavaa siirtoa, piirtää karttoja juurillaan. Tajuaa että minä olen liian vanha kamppailuun.

Taistelussa on tauko. Mutta ainakin puutarha talon toisella puolen on toistaiseksi melkein vain minun. Siellä leviää tosin villikirsikka ja luulee etten ehdi huomata, mutta sen taimet ovat helpommat poistaa, vaikka juuret voivat olla tosi mahtavat. Kunhan vain eivät ulotu talon alle. Kirsikkaemäpuu on jo niin korkea että annamme lintujen herkutella sen sadolla. Sitten kun emme enää jaksa muuta kuin istua nojatuolissa, tätä taloa ympäröi villikirsikkapuutarha!

Nyt olisi korkea aika raivata tie sananjalkametsän läpi hedelmäpuutarhaan jossa omenat ja elokuupäärynät odottavat. Sen ajattelen tekeväni leikkaamalla sananjaloilta pois pään, siis lehden. Varret seisokoot jäljellä kuin pinnimetsä. Ihmettelen vain kuinka kaukana lähin hirviperhe seuraa toimiani tänä vuonna. Viime syksynä pelottelimme sen pois vanhalla veneen sumutorvella, ehkä ne muistavat sen vieläkin eivätkä palaa.

 

 

Minun ikäni, hänen sanansa

 

Kauppareissu oli jo melkein ohi. Olin tehnyt tarvittavat ostokset, ja jalat kaipasivat hetken hengähdystä ennen kotimatkaa. Istuin marketin pehmeälle sohvalle, siihen pieneen levähdyspaikkaan, jossa ihmiset yleensä vain odottavat toisiaan, tarkistavat kännyköitään tai kokoavat voimiaan. Minä kokosin omiani.

Hetken päästä viereeni sohvalle istahti siististi pukeutunut, miellyttävän näköinen, silmälasipäinen nuori mies. Tunnistin hänet heti - olin nähnyt hänet usein keskustassa ja lukenut hänestä perhetapahtumaa koskevan pienen artikkelin paikallislehdestä. Tiesin, että hän oli sosiaalinen omalla, hyvin suoralla tavallaan. Hän ei epäröinyt aloittaa keskustelua vieraan kanssa. Se oli harvinaista, arvokastakin.

- Minä olen Mikael, hän sanoi ääntäen nimensä amerikkalaiseen tyyliin. Majkel. - Mikä sinun nimesi on?

- Helena.

- Ai Helena. Meilläkin on töissä Helena. Sinä olet kuitenkin paljon vanhempi kuin hän.

Kieli oli huoliteltua, mutta lause töksähti kuin kylmä kivi johonkin minussa. Hymyilin silti kohteliaasti, yritin parastani, ja jatkoimme juttua arjen pienistä asioista. Mikael puhui vilkkaasti, minä kuuntelin ja kommentoin. Kun aloin koota kassejani ja tehdä lähtöä, Mikael nojautui taaksepäin sohvassa ja totesi kuin jonkinlaisena yhteenvetona:

- Sinun puheestasikin kuulee, että sinä olet vanha.

Se ei ollut ilkeästi sanottu, ei ainakaan hänen mielestään. Hän vain sanoi asiat niin kuin ne hänen päässään muotoutuivat - ilman suodattimia, ilman pehmusteita. Silti sanat osuivat. Ne tekivät pienen, hiljaisen kolhun siihen hetkeen, joka oli alkanut niin rauhallisesti.

Katselin vielä hetken ohikulkevia ihmisiä. Ajattelin, että joskus pettymys ei ole suuri eikä dramaattinen. Se on vain ohut viilto arjen pinnassa. Lause, joka olisi voinut jäädä sanomatta, mutta ei jäänyt.

Vasta kun lopulta lähdin kotiin, ymmärsin yhden asian olleen minussa nurinkurin. Olin tiennyt, että nuori mies oli toisenlainen, lievästi cp-vammainen, ja hänen tapansa puhua oli osa sitä. Minun olisi siksi  pitänyt reagoida järjellä, ei itsekkäällä tunteella tulla hieman loukatuksi. En haluaisi vaihtaa omaa pitkää, tähän asti tervettä elämääni hänen tulevaisuuteensa. 

Myöhäinen taustaselvitykseni  toi pienen, hiljaisen lempeyden pettymykseni viereen. Ja sen kanssa oli helpompi jatkaa matkaa. Tiesin myös, etten ollut suhtautunut häneen väärin.