Perjantaina kalaa

 

Eino istui olohuoneessa ja pudisteli päätään Pietarsaaren Kauppahallin mainostamalle turskapaketille.  - Viikon tarjous, höh. Roskakalaa, hän mutisi kuuluvasti, kuin olisi puhunut itselleen. Koko ostos kadutti. Hän kaipasi siikaa. Hopeista, rasvaista kalaa, jonka tuoksu täytti koko talon ja sai hänet muistamaan lapsuuden järvet.

Eino torkahti eikä nähnyt että kymmenvuotias tytär Elli seisoi jakkaralla tiskipöydän ääressä ja perkasi siikaa pienin, varmoiksi opetetuin liikkein. Hän oli löytänyt sen mahasta pienen kalan, ja piti sitä hetken kädessään kuin aarretta. Siian sisälmyksistä  löytynyt pikkukala oli pieni ihme, ja  kymmenvuotiaalle se oli kuin salainen viesti. Äiti yritti hymyillä, vaikka oikeastaan häntä ällötti. Hän ei halunnut perata mitään kalaa koskaan. Torppalomalla Ahvenanmaalla hän oli kaivanut kuopan maahan ja haudannut siihen naapurin tuoman kampelan. Toista oli nuoruus Karjalan Kannaksella, siellä syötiin piirakoita ja vasta Savossa rajan toisella puolen kalakukkoa.

Eino havahtui ja murahti hyväksyvästi nojatuolissa. Keittiöstä tuoksui lupaavalta. 

Arki oli perjantaisin pientä. Kalaa, perkaamista, hiljaisia odotuksia ja pieniä yllätyksiä, jotka tulivat järvestä. Oikeastaan Eino ei edes tiennyt mistä siika oli peräisin.

Supisuomalaisen isäni Einon mielestä 1970-luvulla turska oli, kuten monen muunkin suomalaisen ajatuksissa, roskakalaa. Ennen kaikkea siksi, että se oli halpaa ja arkista. Turskaa tuotiin paljon, se oli massakalaa jota sai marketista isoina, vetisinä paloina. Halpa kala yhdistyi köyhyyteen ja “ei‑niin‑hyvään” ruokaan.

Turska on mieto, jopa neutraali. Moni piti sitä mauttomana mössönä, varsinkin jos se oli jäätynyt, sulanut ja paistettu liian korkeassa lämmössä paistinpannussa. Turska ei ollut tuolloin suomalaisen kalastuskulttuurin ydin. Sehän ei ollut mikään kotimainen järvikala, vaan mereltä tuotu vieras. Se ei tuntunut omalta.

Mitä Eino odotti vaimon kokkaavan nyt, perjantaina?

Makaroonilaatikkoa?

Turska oli ollut koko viikon hiljainen varjo jääkaapissa, se sama hiton pakastepussi, jonka mies oli ostanut alesta ja jota kukaan ei oikeastaan halunnut. Hän oli ehtinyt valmistautua siihen, että illallinen olisi harmaata - turskaan, siihen ikuisesti hieman surulliseen kalaan, joka näytti siltä kuin se olisi pyytänyt anteeksi jo ennen pyyntiä.

Juuri ennen uutisia vaimo laski lautasen miehen eteen ja tokaisi: “Ajattelin, että joskus voi olla juhla ilman syytä.”

Siika oli 70‑luvulla monessa perheessä arvokala, koska se oli kotimainen, rasvaisempi ja maukkaampi, juhla‑ ja viikonloppuruoka. Siika oli oikeaa kalaa, turska  halpaa täytettä.

Illallisen jälkeen keittiö oli hiljainen. Pöydällä makasi siian ruoto, jonka Elli oli jättänyt kuivumaan, koska hän halusi näyttää sen isälle myöhemmin. - Katso, miten siisti tuli. 

Äiti oli jo tiskannut, ja ikkuna huurtui sisäpuolelta, kun ulkona alkoi tihuttaa vettä. Illan viimeinen ääni oli kahvin porina. Talossa oli rauhallista, ja vaikka turskapaketti oli edelleen pakastimessa, kukaan ei puhunut siitä enää. Siika oli syöty, Elli oli ylpeä, ja Eino tyytyväinen. Se riitti tälle päivälle.

Seuraavana päivänä Einon lautasen  reunalla oli yhä pieni hopeankiiltävä jälki.

 

 

Liekki

 

Vapaaherra Ruben haluaa suuremman todellisuuden, sellaisen joka ei mahdu karttoihin eikä pysy koossa arjen ompelulangalla. Hän kulkee merkityksettömän suuressa asunnossaan kuin joku, joka on irrottanut napin takistaan vain todistaakseen, ettei mikään putoaminen ole vaarallista. Miltä tuntuu puute? Hän etsii runsauden keskeltä tiloja, joissa esineet ovat merkkejä jostakin arvoituksellisesta, mikä ei ole vielä tapahtunut.

Hän kammoksuu illallispöytien seurustelua. Viipyy mieluummin huoneissa, joissa yhdenkään kynttilän liekki ei valaise. Hän pitää siitä, miten varjot eivät tottele luonnon lakeja. Hänestä on vain lohdullista, että jokainen pölyhiukkanen voi olla alku uudelle tarinalle, jos sitä katsoo riittävän pitkään.

Ruben ei kaipaa järjestystä. Hän ei halua palata mihinkään, mutta hän ei myöskään halua kadota. Hän haluaa olla siinä välissä, missä todellisuus venyy kuin kulunut kangas, ja missä pienet repeämät paljastavat jotakin vapauttavaa.

Siellä hän hengittää paremmin. Siellä hän on enemmän kuin nimi.

***

Jos katsot tarkkaan tauluani, näet siinä oudon ilmiön. Herra Ruben ei ole sytyttänyt steariinikynttilää, mutta peilistä näkyy selvästi sen palava liekki.

Tämä on juuri sitä Rubenia viehättävää todellisuuden venymistä. Ei mikään optinen temppu, vaan merkki siitä, että peili ei heijasta maailmaa sellaisena kuin se on. Peili näyttää Rubenille vaihtoehtoisen kerroksen missä esineet jatkavat tarinaansa ilman häntä. Lohdullista - jokin voi olla totta mahdottomassa suunnassa. Liekki palaa siellä missä sitä ei ole sytytetty. Peili muistaa valon huoneessa joka oli jo kauan sitten unohtanut sen.

Kuva: oma kollaasi

 

Luen jos jaksan

 

Tämä on hieman vaikea aihe. Tykkään todella monista blogien teemoista, mutta tunnen välillä että postitusten pituus  - loputtomasti kuvia ja tekstiä - tekee niiden läpikäymisestä aika työlästä. Postaaja on tehnyt suuren työurakan, mutta aiheuttanut ehkä myös vahinkoa itselleen. Lyhyemmät versiot auttaisivat varmasti monia lukijoita pysymään paremmin mukana ja tuntemaan että voisi kommentoida. Tämä ei ole kritiikkiä kenellekään, vaan vain pieni toive luettavuuden puolesta.

Olisiko joskus mahdollista tehdä tiivistelmäversio, tai tehdä lyhyempiä postauksia hieman useammin?

Mitä on - mitä ei?

Rauhallinen aamupäivä saaristossa, suolantuoksuinen näkymä oman kesäparatiisimme ikkunasta. Se on paikka, jossa meri, lokit ja kallion muurahaiset hengittävät samaa raikasta ilmaa. Täällä meillä ei ole muuta puutarhaa kuin meriheinät.

Ruukkukasvejakaan täältä ei löydy, ei edes ikkunalautoja. Melkein seinänkokoista ruutua vasten lepäävät muistiinpanot menneistä kesistä. Sileät simpukat, harmaantunut ajopuu, karkeasta köydestä punotut alustat ja rullalle kääritty käppäräkoivun kaarna. Pieni kangaspussi on jo kovettunut, mutta siniset kirjaimet sen kyljessä ovat säilyneet. Läsö Syde Salt, Groft Bord Salt. Karkeaa pöytäsuolaa Läsön saarelta Tanskasta. Tuulahdus toiselta rannalta, sieltä mistä kerran löysin viikon etsimisen jälkeen pienen hipun meripihkaa.

Kokoelma on kuin hiljainen asetelma elämän rytmistä. Meri tuo, ihminen kerää, aika kuivattaa ja aurinko haalentaa. Kun katson kauemmas, näen veden väreilyn ja kimalluksen, rantakaislat ja pian oman varjoni laiturilla.

Kaikki tämä tekee kesästä ihanan muiston jo ennen kuin se on ohi.

Mutta - kesämökkiä, tätä timanttia, ei ole koskaan ollut olemassa. Se on vain kuvausta varten luomani asetelma joka nojaa keittiön tiskipöydällä ikkunattomaan seinään, kaukana meren rannalta. Taustana on Göran Hanen maalaama muovinen pöytätabletti, ja esineiden alla kaksi pannunalusta. Simpukan kuoret olen liimannut rannalta löytämääni puupökkelöön.

Joskus pitää vaan luoda tyyliä kattaukseen ja mielikuvitukseen!

 

Esteetön elämä

Asunto oli ollut halpa. Halpuudelle löytyi aina selitys. Nyt oli jo pimeää, ja herra Myntti päätti tarkistaa viemärin, seinät ja lattiat vasta aamun valjettua. Se ei aiemmin ollut mahdollista, koska asunto oli ollut täynnä toisen ihmisen huonekaluja, tavaroita ja raskaita verhoja. Sitä paitsi punatukkainen nainen ei ollut kiinnostunut näyttämään hänelle huoneiston yksityiskohtia. Laahusti vain sinne tänne kiinalaisessa aamutakissaan, diadeemi päälaen hiuspehkossa. Liukui tohveleissaan äänettömästi kohti eteistä, vaikka herra Myntti olisi halunnut tutkia huoneita kauemmin. Ilmeisesti naisella oli kiire Tarot-korttiensa pariin. Hän mutisi jotakin neljännestä maljasta.

Iltamyöhään herra Myntti istui keittiössä ja kuunteli, miten yläkerran asukas siirteli huonekaluja. Äänet olivat vieraita, ja niiden välissä oli hiljainen, rytmikäs kolahdus, kuin metallinen esine olisi osunut johonkin onttoon.

Herra Myntti meni parvekkeen ovelle ja avasi sen varovasti. Ulkona oli tyyntä, eikä mistään kuulunut mitään. Mutta nyt paljastui jotakin täysin odottamatonta.

Parvekkeesta puuttui kaide.

No, eihän elämässäkään ollut kaiteita, mutta tämä oli kohtalokkaampaa. Oliko hän ollut aivan sokea käydessään katsomassa asuntoa? Silloinkin oli ollut melko pimeää. 

Herra Myntti kirjoitti valituskirjelmän rakennusyhtiölle, mutta kun hän kostutti kuivunutta kirjekuorta kielellään, hänen hengityksensä livahti vahingossa sisään. Postivaaka näytti, että hänen henkäyksensä painoi 35 grammaa, ja hän joutui hankkimaan kioskista ylimääräisen postimerkin. Jonossa seistessään laatikko ehdittiin tyhjentää, ja nyt kirje jäisi sen kostealle pohjalle aina maanantaihin asti. Kunhan vain vanha liima ei antaisi periksi tai muste sotkeutuisi yhdeksi ainoaksi läikäksi. 

Sinä yönä herra Myntti ei uskaltanut nukkua hetkeäkään. Hänellä oli taipumus kulkea unissaan, varsinkin vieraissa paikoissa.

 

Kirjoitan sittenkin

 

Kasvuajan henkisestä pienuudesta oli tulossa minulle ongelma. Lukiossa en kelpuuttanut itseäni kirjoittamaan yhtäkään ainetta äidinkielen tunneilla. Ehkä se oli näennäisesti hyvin suorittavan ja siksi huomiotta jääneen avunhuutoa. Olin ulkoa lukija, lyhytaikaisen tiedon taitava toistaja. En ymmärtänyt että petin itseäni. Välinpitämättömyydellä ja kiinnostuksen puutteella oli joka tapauksessa hyvätkin puolensa. Henkisesti tyhjät arkit varastoivat tilaa ratkaiseville tapahtumille tulevaisuudessa, mitkä puolestaan kannustivat kielen, huomiokyvyn ja mielikuvituksen kehittämiseen.

1969. Pietarsaari. Ylioppilastutkinto. Loistava arvosana äidinkielen kokeesta. Osasin sittenkin. Muutin kaupungista ja Suomesta lopullisesti.

1999. Pietarsaari, uutisissa. Marraskuun loppuviikko. Ikkunoissa tuikkivat jo risti, ankkuri ja sydän, merimieskaupungin perinteiset joululyhdyt. Usko-toivo-rakkaus. Punavihreiden lyhtyjen  näkeminen ulkomailla on harvinaista, se jotenkin sykähdyttää. Tiedän että niiden takana asuu pietarsaarelaisia.

Niin, ne uutiset. Marraskuinen maanantai-iltapäivä hämärtyy. Aikuiset ovat vielä töissä, koululaiset palaamassa koteihinsa. Linja-auto Kokkolasta on saapunut, ja Pietarsaaressa sen tavarasäilöstä joku nostaa kohtalokkaan laukun. Yhtäkkiä Isokadulla räjähtää pommi tuhoisin seurauksin. En asu enää Suomessa mutta saan Juskalta myöhemmin viestin. Kuuntele radiosta Nappikauppiaan kostoa, hän sanoo. 

Juska, tietotoimistoni. Kirjoitamme sähköviestejä. Teini-iän ystävätär on asunut koko ikänsä Pietarsaaressa. Pidän siitä, se tekee oloni kotoiseksi vaikka tapaamisestamme on kulunut viisikymmentä vuotta. Kun sanon Juskalle että hänellä on kirjoittajan lahja, hän ei ole kuulevinaan. Toteaa vain että muistahan kuka reputti aikoinaan äidinkielessä.

Sen olisi tullut olla minä, ajattelen. Ulkoa lukija.

Tie taiteilijan ammattitaitoon on näkymätön. Juska luo mielikuvituksestaan, ja työn tuloksena syntyvät maailman upeimmat villasukat. Juska kirjoittaa että ilmoita jos tarvitset uudet. Niitä kyllä löytyy.

’Ilmoittakaa jos tarvitsette lisää.’ Juutun jälleen yksityiskohtaan. Muisti irvailee. Juskan sanat tuovat mieleen pientavarakauppias Konrad Kujaun, maailmankuulun väärennöksen kauppaajan. Ilmoittakaa jos tarvitsette lisää, tämä sanoi lehdistölle 1983. Hitlerin väärennetylle päiväkirjalle oli toimitettavissa jatkoa. Niin myös Juskan kutomille sukille, mutta ne ovat aitoa käsityötä.

2025. Parantin kahvila Pietarsaaren Isokadulla, lähellä paikkaa missä pommi räjähti, on todennäköisesti suljettu vuosikymmeniä sitten. Mutta se ei ole nyt este. Kirjailijahahmoni astuu joka tapauksessa sisään, menee tällä kertaa kauas ikkunapöydästä. Mukillinen tavallista kahvia, kynä ja lehtiö. Ei, ei mukia. Muistivirhe. Kuppi ja asetti. Kuin 60-luvulla.

En halua kertoa Juskalle että olen kaupungissa. En minä siellä olekaan. Olen kirjoittamassa. Yksin.

 

Yksinkertaisuus on taitoa

Muisto talosta on jäänyt kiinni puupalikkaan.

Mitä iäkäs äitini ajatteli sen maalatessaan, kun hän oli kauan sitten käymässä luonani? Arjen huolet eivät rasittaneet. Oli keskikesä, ja me "tytöt" olimme kahdestaan kotonani. Ehkä äiti tunsi jotakin tällaista, istuessaan siinä pensseli kädessään:

“Tuo ikkuna, ne kukat… se oli se kesä Karjalan Kannaksella, jolloin kaikki oli vielä yksinkertaista.”

Punainen talo on kuin ajatus turvapaikasta johon voi palata mielessään, vaikka se ei enää fyysisesti ole tavoitettavissa. Tiedän, kävimme paikalla Uudellakirkolla Viipurin läänissä vuosikymmeniä sitten. Löysimme vain saunan rauniot, kivet. Niiden keskellä kasvoi kookas pihlaja.

Maalauksessa on myös leikkisyyttä: ikkunan sisäpuoli ja talon ulkopuoli, kaksi näkökulmaa samassa kuvassa. Kun paha tuli sisälle, hyvä lensi ikkunasta ulos?

Mistä puupala oli löytynyt? Ehkä vanhasta ladosta tai piharakennuksesta, joka purettiin. Ehkä se oli ajopuu meren rannalta, tai yksinkertainen jämä puutöistä. Oliko se sellainen pala joka tuntui hyvältä kädessä ja oli siksi säilynyt kokoelmissani?

Äiti näki palikassa sopivan kokoisen menneen maailman kantajan. Hän oli maalannut ennenkin, eikä tarvinnut aikaa pohtia.

Mystiikkaa? Kyllä, mielestäni. Ikkuna ja talo ovat kuin kaksi porttia samaan sisäiseen maisemaan, yksi sisältä ulos, toinen ulkoa sisään.

Vanha puupalanen ja lyhyt keittiön pöydän äärellä vietetty hetki kuvaavat eri aikojen päällekkäisyyttä. Se, mitä äiti tunsi silloin, jatkuu nyt minun katseessani.

Mietin allekirjoitusta. Punaiset merkit kulmassa ovat kuin loitsu. AKK, ja vuosiluku joka on tuskin luettavissa. “Minä, äitisi,  olin tässä. Tämä hetki oli totta.” Tänä syksynä äitini täyttäisi 110 vuotta.