Kun oikea ei olekaan oikea

Tässä on hämmästyttävä esimerkki siitä kuinka Ruotsin verolaitos luottaa sokeasti ihmisten rehellisyyteen. Kertomuksen tarkoituksena ei ole antaa ohjeita rikoksiin, vaan se tarkastelee ilmiötä yhteiskunnallisena ja moraalisena ongelmana. Dokumentti on sitä paitsi näytetty Ruotsin televisiossa joten ne jotka jahtaavat helppoja ansiovihjeitä lienevät jo ammentaneen niitä ohjelmasta.

Verolaitos (Skatteverket) on viime vuosina kohdannut ilmiön, joka leviää hitaasti mutta varmasti: kotitalousvähennyksen (ROT) väärinkäytön. Se ei ole näyttävä rikos. Ei uhkaa, ei ammuskelua. Se ei räjähdä otsikoihin vaan tapahtuu hiljaisuudessa, lasku kerrallaan. Ruotsissa kotitalousvähennys on tarkoitettu helpottamaan ihmisten arkea. Esimerkiksi remontin tilaaja saa verovähennyksen  jo laskussa, kun työ on oikeasti tehty ja yritys on sen laskuttanut. Mutta tämänkin järjestelmän varjossa liikkuu ihmisiä, jotka näkevät mahdollisuuden. Heillä ei ole aikomustakaan parantaa kenenkään kotia, vaan omaa talouttaan, ja heitä löytyy monista eri alan yrittäjistä.

Kun verolaitos julkaisi viimeisimmän tarkastusraporttinsa, yksi luku nousi selvästi esiin: kymmenet tuhannet remontit, joita ei koskaan tehty. Sellaisessa tapauksessa asiakas ei ole asiakas. Koska hän ei ole tilannut mitään remonttia, hän ei myöskään saa siitä laskua. Hän on täysin tietämätön siitä että huijari lähettää (tekemättömästä) remontista hänen kotonaan korvaushakemuksen verolaitokselle täysin ilman kuitteja tai muita tositteita. Niiden perään ei kukaan kysele koska hakemukset käsitellään ainoastaan tietokonetasolla ja hyvin nopeaan tahtiin.

Hakemuspaperilla remontit näyttävät moitteettomilta ja haluttu korvaus maksetaan huijarille välittömästi koska viranomainen haluaa hoitaa homman sujuvasti. Verolaitos ei pyydä lisätietoja eikä käy katsomassa, onko asiakkaan seinä oikeasti maalattu tai asunnon ovi vaihdettu. Kotitalousvähennys perustuu luottamussysteemiin, sanoo haastateltu veroviranomainen ja myhäilee reportterille. Huhu kulkee ja kaverit rikastuvat.

Viranomainen paljastaa myös että kone tai robotti reagoi hakemukseen vain jos joku ruutu on jäänyt ilman ruksia tai joku rivi täytetty puutteellisesti, ja kun nämä asiat on oikaistu, rikolliset onnistuvat. Rahat kilahtavat tilille ja veronmaksaja on jälleen köyhtynyt.

TV-ohjelmassa reportteri testasi menettelyn varmuuden. Hän lähetti verolaitokselle korvaushakemuksen jossa hän ilmoitti maalanneensa tuttavan kesämökin. Tosiasiassa hän ei ollut edes käynyt paikalla. Jo samana päivänä hakemuksen saavuttua verolaitokselle koko summa, yli kymmenen tuhatta kruunua, maksettiin hänen tililleen. (Ohjelman jälkeen reportteri maksoi rahat takaisin verolaitokselle.)

Yhteistä raportoidussa tapauksessa oli että kaikki huijauksen uhrit olivat syntyneet 1930 ja kaikkien sukunimi oli Svensson.

Petturit käyttävät hyväkseen sitä, että järjestelmä on rakennettu rehellisten ihmisten varaan. Kun joku valehtelee, se ei näytä rikokselta, vaan paperilta, joka näyttää oikealta.

Pitäisikö tällaisia ohjelmia edes lähettää? Mietityttää hieman jopa kirjoittaa asiasta blogissa. Medioissa rikollisista ei tulisi tehdä sankareita, mutta nykyisin he voivat saada jopa oman (suositun ja mainostetun) ohjelmasarjansa. Miksi?

 

 

Tavallinen arki vaan

Viikko sitten sinisen ulko-oven lukko narahti. Mitä ihmeellistä siinä muka on? No se että tällä kertaa ääni oli kohtalokas. Se oli lukkovanhuksen viimeinen hengenveto. Se ei enää koskaan tule napsahtamaan kiinni. Lukko oli alkanut temppuilla aivan yllättäen, ja nyt se on kuin väsynyt palvelija, joka ei enää jaksa tehdä yhtään mitään. Saman tien ovenkahvat aloittivat irtautumisprosessin. Ne roikkuvat painottomina, kuin olisivat väsyneet pitämään otteensa kiinni.

Ärsyttävä ja vakava tilanne. Koska taloa ei yhtäkkiä voi lukita, toisen on oltava kotona kun toinen lähtee asioille. Emme pääse yhteisymmärrykseen siitä mitä tehdä, emme jaksa keskustella ongelmasta. Minä ajattelen odottaa työmiehiä ja kysyä heiltä lukosta, tai jopa uudesta ovesta. Nyt elokuussa nimittäin nikkarien, niiden mystisten olentojen, pitäisi saapua paikalle. “Ensi kuussa tullaan laittamaan kaide ja ehkä vahvistetaan rappua”, he lupasivat kun kävivät hakemassa pois kylpyammeen heinäkuun ensimmäisenä päivänä juuri ennen lomiaan. Pian on syksyn tuoksua ilmassa, eikä miehiä ole näkynyt. Suuri asia meille vanhoille köntyskintuille, vaikka muille se olisi vain pieni korjauslistan kohta.

Pohjoisen ikkunasta omenapuu näyttää ylpeänä satoaan. Punakeltaisia, pyöreitä, valmiita putoamaan. Mutta saniaismetsä on kasvanut polun yli koko rinteeseen niin tiheäksi, ettei sinne enää jaksa niittää kulkuväylää. Viidakkoveitsi siihen tarvittaisiin kävelykeppien sijasta. Omenat saavat olla rauhassa, kuin ne olisivat omassa valtakunnassaan. Kyllä niille löytyy vielä monenlaista herkuttelijaa jotka odottelevat metsän reunamalla. Tänä aamuna sato näyttää mielestäni kyllä jo vähentyneen.

Silti tänään on vähän erityinen päivä.

Post Nord lupaa tuoda odottamani paketin! Pienen tekstiilisen taideteoksen  jonka ostin toissa päivänä netistä ja aion lähettää lahjana edelleen. Paketti ei ole siis minulle, mutta olen todella utelias ja sen saapuminen on kuin pieni valo, joka on matkalla kohti kotiani. Ajatus siitä, että joku muu pitelee sitä vähitellen käsissään, avaa paketin ja näkee kuvan, jonka olen pitkän etsimisen jälkeen valinnut juuri hänelle, tuo lämpöä mieleen. Kiitos taas kerran, Stig Lindberg!

Pian kaurapuuro porisee hiljaa kattilassa. Kolme minuuttia. Survotut puolukat odottavat kulhossa tummanpunaisina ja kirpeinä. Loppuviikosta tulee jälleen aikakauslehti ja sanomalehti, sekin odotettu valopilkku. Paperin kahina on kuin vanha ystävä, tunne että maailma jatkuu vaikka ovenkahvat irtoavat ja nikkarit unohtavat.

On alkanut sataa. Tänään ehkä kirjoitan novellin. Ehkä lyhyen, ehkä pitkän, ehkä vain muutaman lauseen vaikka runoksi. Ei, en sittenkään. Haluan askarrella lahjapakettiin sopivan kortin. Huiii, minulla on projekti!

(Kuva:AI)

 

Sirpale

 

Sirpaleen tarina alkaa merkityksellisestä ja kuitenkin melko arkisesta yksityiskohdasta - sukunimestä, joka ei koskaan tuntunut täysin hänen omaltaan. Sirpale kantoi nimeä kuin lainattua takkia. Se istui hyvin, mutta ei koskaan tuntunut omalta. Nimi ei olisi ollut harvinainen mikäli sitä ei olisi tavattu erikoisesti. Nyt se sai ihmiset nostamaan kulmiaan. “Onpa hieno nimi. Onko teillä suvussa professoreita? Oletko sinä sukua entiselle presidentille?”

                                                         ***

Sirpaleen äiti oli mennyt uusiin naimisiin, kun tyttö oli vielä pieni. Uusi mies oli vakaa, rauhallinen ja luotettava. Kun Sirpale aloitti koulun, mies adoptoi hänet.

Nimi vaihtui. Paperit vaihtuivat. Mutta mikään muu ei.

Uudella isällä oli tavallinen virkamiesammatti, mutta hänen sukunsa oli kuin kaukainen kartta, täynnä hienoja titteleitä ja menestystä. Toimitusjohtajia, lääkäreitä, juristeja, jokunen arkkitehti. Metsäneuvoskin sieltä löytyi jossakin menneisyydessä.

Sirpale ja hänen äitinsä eivät tavanneet heitä. Ei kutsuja, ei joulukortteja, ei uteliaita kysymyksiä. Hän oli olemassa vain papereissa.

Kun Sirpale jäi eläkkeelle, hän huomasi ajattelevansa nimeään uudella tavalla. Se sai ihmiset kysymään: “Mistä tuo nimi tulee?”

Hän ei osannut vastata. Se tuntui väärältä.

Niinpä hän alkoi etsiä. Hän lähetti sähköposteja isänsä suvun jälkeläisille työpaikoille jotka hän löysi netistä, mikäli heillä oli siellä henkilökohtainen osoite. Kertoi lyhyesti kuinka ja milloin hän oli adoptoitu sukuun ja haluavansa vain tietää miksi nimi tavattiin niin erikoisesti. Oliko sen takana tietty historia, joku kaukainen tapahtuma seudulla?

Ei vastausta. Ei yhdeltäkään toimitusjohtajalta. Ei yhdeltäkään lääkäriltä.

Sirpale mietti, oliko nimi heille niin arvokas, että sitä ei haluttu jakaa. Vai oliko hän heille niin merkityksetön, ettei vastaaminen tuntunut vaivan arvoiselta.

Jotkut ovet pysyvät kiinni, vaikka kuinka vaatimattomasti koputtaisi.

Olga, Runopyhimys

Olgalla oli taipumus liioitella merkitystään, mutta yksitoikkoisena syysaamuna hän päätti mennä vielä pidemmälle. Hän ilmoitti satojuhlan markkinoilla, kädet dramaattisesti levitettyinä, että hän oli Runopyhimys. Ei siis mikään tavallinen runoilija, vaan jumalallisen inspiraation kanava, joka sai säkeensä suoraan universumin hengityksestä.

Olga oli kiivennyt torin keskelle kyhätylle lavalle ja seisoi nyt pitkän tovin aivan hiljaa. Sitten hän nosti kätensä ja katseli jokaista ihmistä suoraan silmiin. Näki kuinka he odottivat mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi. He odottivat häntä. Sitten Olga lausui lyhyen runon.

Tuuli kuiskaa. Minä vastaan. Maailma on minun muistikirjani.

Kukaan ei oikein tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta Olgan ääni oli niin vakuuttava, että kuulijat nyökkäilivät kohteliaasti. Jotkut jopa taputtivat. Oli niitäkin jotka kääntyivät pois.

Olgalla oli kuitenkin salaisuus mikä ei ollut lainkaan runollinen. Hän ei ollut pyhimys vaan pikkurikollinen, ja vieläpä melko taitava sellainen.

Hänen jumalalliset etsintävaelluksensa metsään olivat todellisuudessa kierroksia, joilla hän teki tekojaan. Kun kukaan ei nähnyt, hän nappasi marjoja muiden täysiksi keräämistä ämpäreistä tai eväitä heidän koreistaan. Vaihtoi kyläkaupan ilmoitustaululla muiden löytötavaroita omiin “kadonneisiin” esineisiinsä. Kerran hän oli jopa vienyt naapurin pyykkinarulta villasukkaparin, koska se kutsui häntä runollisesti.

Olga selitti kaiken taiteellisilla kielikuvilla ja tunteiden siirroilla, sillä ne hämäsivät ihmisiä juuri sopivasti.

- Minä vain kerään maailmasta sen, mikä minulle puhuu, hän sanoi, kun joku kysyi, miksi hänen repussaan oli kolme omenapiirakkaa, jotka eivät olleet hänen.

Eräänä iltana Olga jäi kiinni. Hän oli hiipinyt kylän kirjastoon sulkemisajan jälkeen, koska väitti kuulleensa pyhimyksellisen säkeen kutsuvan häntä hyllyjen välistä. Todellisuudessa hän oli tullut hakemaan kirjaston kahvikassaa, jonka hän oli nähnyt aiemmin.

Kun kirjastonhoitaja sytytti valot, Olga jähmettyi paikoilleen, kahvikassa kädessään, ja lausui jotakin tyypillistä. - Runollinen voima johdatti minut tänne.

Kirjastonhoitaja katsoi häntä pitkään ja sanoi ettei kirjallinen mahti yleensä johdattanut kassakaapille.

Olga mietti hetken, nosti leukaansa ja vastasi: - Ehkä minä olen uudenlainen Pyhimys.

Kukaan naapureista tai Olgan tavanneista ei täysin uskonut tämän selityksiä, mutta he eivät myöskään halunneet riistää Olgalta hänen suurta rooliaan. Niinpä he antoivat hänen jatkaa Runopyhimyksenä, kunhan hän lupasi olla varastamatta enää.

Olga lupasi. Tai ainakin hän kirjoitti lupauksen runomuotoon, mikä jätti tulkinnanvaraa. “Se, mikä ei ole minun, ei ehkä ole kenenkään, jos runo niin päättää.”

Olga hymyili. Ja jossain varjojen pimennossa pieni esine siirtyi aivan äänettömästi taskusta toiseen.

Olga ei kuitenkaan tyytynyt pelkkiin omenapiirakoihin, villasukkapareihin tai kirjaston kahvikassaan. Hänen Runopyhimys‑harhansa oli alkanut paisua, ja jossain vaiheessa hän alkoi uskoa, että myös ihmiset saattoivat olla runollisia esineitä, jotka kuuluivat hänelle. Hän alkoi seurata naapurin aviomiestä. Kirjoitti tälle kirjeitä ja laittoi postilaatikkoon kuivattamiaan kukkia.

Eräänä iltana Olga ilmestyi naapurin puutarhaan ja vinkkasi siellä touhuavan naisen luokseen. - Minä tulin hakemaan miehesi. Runollinen oikeus on minun puolellani.

Nainen tuijotti häntä kuin olisi nähnyt harhan villatakkiin pukeutuneena. - Sinä et vie minun miestäni mihinkään.

Mies, joka oli kuunnellut keskustelua ovenraosta, astui ulos ja sanoi: - Olga, minä en ole runo. Minä olen ihminen. Ja minä pysyn täällä kodissani.

Olga jähmettyi. Hetken hän näytti siltä kuin olisi saanut iskun näkymättömästä totuuden vasarasta. Mutta hän ei myöntänyt tappiotaan, muutti vain tarinaa. - Pyhimys ei aina ota sitä, mikä on runollista. Joskus pyhimys vain osoittaa sen.

Ja siitä lähtien hän kertoi kylällä, että hän oli valinnut olla vastaanottamatta miestä, koska pyhimyksellinen viisaus oli kuiskannut hänelle, että vaimo tarvitsi häntä enemmän.

Sitten Olga hymyili, ja jatkoi etsimistään.

Koska jossakin, hän uskoi, oli vielä joku toinen runollinen esine joka odotti pyhimyksellistä omistajaansa.

 

 

 

Koulujen alkaessa

 

Vanhus seisoo pihatiellä ja katsoo, kuinka naapuriperheiden pienet koululaiset taapertavat jännittyneinä ja odotuksia täynnä kohti ensimmäisiä oppituntejaan. Reput ovat vielä liian suuria, hihnat kiristettyinä, ja askelissa on se sama varovainen päättäväisyys, jonka hän muistaa omasta lapsuudestaan. Joku lapsista kääntyy vielä kerran katsomaan taakseen, ikään kuin tarkistaakseen, että maailma pysyy paikoillaan ja äiti ikkunassa vilkuttamassa kun hän itse lähtee eteenpäin. Ja kun lapset katoavat tien mutkan taakse, vanhus jää vielä hetkeksi paikoilleen, muistojen keskelle, siihen kauniiseen kansakouluun joka ei enää ole olemassa oppilaitoksena, mutta joka elää jokaisessa askeleessa, jonka hän näkee nyt uusien kulkijoiden ottavan.

No eihän se tänään ihan näin mene. Isä tai äiti kuljettaa lapsensa omalla autolla kouluun ja noutaa iltapäivällä takaisin. Ovelta ovelle.

Mutta näky mielikuvituksessa saa vanhuksen ajatukset liikkumaan vuosikymmenten taakse, maaseudulle, siihen pieneen kylään jossa kansakoulu seisoi puiden suojassa kuin rauhallinen vartija. Rakennus oli kaunis: keltaiseksi maalattu, korkeat ikkunat, pihalla sorakenttä ja lipputanko, joka narisi tuulessa. Aamuisin koulun edessä tuoksui kostea maa ja pihlajanmarjat, ja joskus luokanopettaja Alli oli jo ovella odottamassa, liituvalkoinen käsi taskussa.

Koulun sisällä tuoksui puu ja liitu. Allin ääni oli lempeä mutta vakava, ja jokainen päivä alkoi sillä, että ikkunasta katsottiin säätä. Vanhus muistaa, miten he istuivat puisissa pulpeteissa, joiden kansiin oli kaiverrettu vuosikymmenten salaisuuksia: nimikirjaimia, sydämiä, pieniä viivoja, jotka kertoivat jonkun olleen siellä ennen heitä.

Kuvassa om oma kouluni jossa kerran aloitin opin tien. Asuin itse vanhempieni kanssa tuossa vasemmassa siivessä. Kadehdin joskus luokkatovereita joilla oli oikea koulumatka! Minä menin luokkahuoneeseen sisätietä, käytävän kautta. Kavereita tietysti oli yllin kyllin suurimman osan vuodesta, mutta mikään ei ole yksinäisempi paikka kuin koulun suuri piha kesälomalla.

Rohkeuden hetki

 

Perheen kuopus oli kulkenut koko aamun äidin helmoissa kuin pieni pingviini, joka ei halua astua liian kirkkaaseen kohtaan kaukana emosta. Tälle päivälle oli luvattu auringonpimennys! Jo sana pimennys sai pojan puristamaan äidin kättä niin tiukasti, että sormet kalpenivat.

Kun ulkona alkoi hitaasti tummua, lapsi pysähtyi keskelle pihaa. ”Nyt se tulee”, vanhemmat kuiskasivat. Lapsi odotti jotakin valtavaa - taivaan putoamista tai auringon muuttumista jättimäiseksi lampuksi, joka sammutettaisiin napista.

Auringonpimennyspäivä oli kuin suuri salaisuus, jonka taivas kuiskasi kaikille lapsille eri tavalla. Siitä oli puhuttu ja piirretty kuvia eilen tarhassa. Vanhemmat olivat varoittaneet koko viikon: “Älä sitten katso aurinkoon, edes vahingossa!” He laittoivat pahvilevyyn reikiä ja puhuivat asiasta niin vakavalla äänellä, että lapsille alkoi muodostua mielikuvia, jotka olivat paljon hurjempia kuin todellisuus. Yksi lapsi kertoi kavereilleen että jos katsoisi aurinkoon salaa, silmät muuttuisivat pieniksi rusinoiksi jotka tipahtaisivat maahan. Ja tarhasta soitettaisiin kotiin että ”Teidän lapsenne on ihan selvästi kurkkinut”.

Jokaisella oli oma pieni pelkonsa ja odotuksensa. Tarinansa siitä, mitä pimennys voisi tarkoittaa. Yksi lapsi oli varma, että aurinko unohtaisi tulla takaisin. Toinen sanoi: ”Minä ainakin osaan olla tosi rauhallinen. Paitsi jos joku hyppää pusikosta.”

Mutta mitään pahaa ei tapahtunut. Taivas vain muuttui hiljaisemmaksi, kuin se olisi vetänyt peiton korvilleen. Linnutkin vaikenivat. Kuopus rentoutui, katsoi äitiä ja sanoi lopulta:

“Ei tämä ollutkaan pelottavaa. Minä luulin että aurinko sanoisi pim ja katoaisi kokonaan, mutta se taisi vaan säikähtää ja mennä vähän piilosille”.

Salaperäisen tapahtuman jälkeen lapset kokoontuivat pihalle kuin pieni sankarijoukko, joka oli selvinnyt suuresta koettelemuksesta. He seisoivat kädet taskuissa, ilmeet vakavina - mutta vain hetken, ennen kuin tarinat alkoivat pulputa. Yksi kertoi olleensa niin rohkea, että oli melkein katsonut aurinkoon, mutta ei kuitenkaan, koska äiti oli lähellä.

Kaikista urhein yllätti. ”Minä olin rohkea, mutta en liian rohkea. Sellainen sopivan rohkea. Niin rohkea, että uskalsin olla katsomatta.”

 

Kesäinen aamuyö

 

En sytytä valoa, vilkaisen vain ulos. Aamuvarhain keittiöni pienin ikkuna, työpenkin edessä, tuntuu luukulta toisenlaiseen todellisuuteen. Ei lainkaan samalta kuin päivisin kun seison tässä tiskaamassa ja huuhtelemassa. Esineet ikkunalaudalla vaihtelevat viikosta toiseen. Juuri nyt pullojen vihreä ja ruskea, kypsyvä hedelmän väri (se on muovia ja kypsynyt jo monet vuodet) vanhan keraamisen rosmariinipurkin kuvio, ovat kuin pieniä vartijoita, jotka pitävät huolta siitä, ettei ulkopuolinen metsä astu sisään liian nopeasti. Jos nousen varpailleni, aavistan vienvarsilyhdyt kauempana. 

Kallio mäntypuineen, katajapensaineen ja kanervineen on aina läsnä. Sen vihreys heijastuu lasiin, sen kivuttava kuivuus tai tervetullut kostea hengitys tuntuu melkein ikkunaan. Kuulen vesiputouksen kallion takana. Varhainen valo ei vielä päätä, onko se tulossa kulman takaa vai vasta harkitsemassa. Se viipyy, kuin kuuntelisi jotakin. Yhtäkkiä paikalle voi saapua harvinainen lintu joka etsii muurahaisia. Peura oikaisee kallion yli puutarhaan. Rastaat odottelevat marjoja. Minä tähyilen tuleeko pihlajaan satoa. Vielä en näe.

Ripustetut koristeet – tähti, kyltti Cuisine, näyttävät siltä kuin ne olisivat jääneet siihen yön jäljiltä. Maljakossa on kimppu erikoisen pitkiä, kuivuneita männynneulasia.

Nyt yöllä ikkunassa on jotain myhkäistä. Se ei kerro, mitä on tapahtumassa, mutta se vihjaa. Kuin aamun ensimmäinen ajatus, joka ei ole vielä muotoutunut.

Ai niin, minunhan vain piti hakea lasi vettä keittiöstä. Sitten takaisin nukkumaan.