Eroon banaanikärpäsistä?

Nyt on meidän, banaanikärpästen viisaan suvun, juhla-aika. Kypsiä hedelmiä tarjolla ihmisten keittiöissä. Mutta toverit, malttakaa hieman. Ylikypsistä tulee todellista jumalten nektaria! Hieman hiprakassa viinin tai samppanjan jälkeen kelpaa mennä kosteaan kukkamultaan muhimaan neitosten kanssa. Absolutisteille löytyy sieltäkin vesipisara.

Keittiössä kestit jatkuvat yötäpäivää. Huhu kulkee, nenä aistii taivaallisen hajuveden, ja vieraita riittää. Niitä on jonossa verhoissa, kaapin ovissa, kahvinkeittimen päällä ja lattialampun varressa. En osu niihin, pienet pahukset aistivat ilmanpaineen muutoksen kun käteni lähestyy, ja lehahtavat hyvissä ajoin pois parempaan paikkaan muutamaa senttiä kauempana.

Olen kerännyt poistoniksejä verkosta. Menestyksen takaavia? En tiedä.

1. Tyhjennä tiskipöytä, poista murut, tahrat ja vesiläiskät, ja pidä sitten kaikki tasot kuivina ilman esillä olevaa tiskiä vaikka se oli puhdaskin. Kyllä se edes haiskahtaa ravinnolle.
2. Vie jätteet ulos joka päivä. Puhdista jäteastiat ja niiden ympäristö.
3. Tee ansa. Sekoita maljaan, lasiin tai muovipurkkiin viinietikkaa, mehua, vettä, sokeria ja pari tippaa tiskiainetta (se poistaa pintajännityksen ja on siis hyvin tärkeä osa). Peitä astia tiukasti talousmuovilla ja tee siihen vaikka hammastikulla reikiä mistä banaanikärpäset pääsevät sisään. Ne eivät löydä ulos vaan hukkuvat.
5. Pidä ruukkukasvien multa päältä kuivana nin että munat ja toukat kuolevat. Kastele kasveja alustalta.

6. Säilytä hedelmät vakuumissa pakkauksessa(?) tai jääkaapissa (???).

Olen kokeillut mehuansaa, ja kärpäsiä todella keräytyy purkkiin muovikelmun alle. Mutta eivät ne mene maistelemaan herkkuseosta eivätkä lillu kuolleina nesteessä. Juoksentelevat vain edestakaisin ansan seinämillä - kunnes kyllästyvät ja katoavat, samaa tietä kuin tulivatkin. No, voinhan viedä purkin ajoissa ulos tyhjennettäväksi.

Seuraavaksi tuumin poistaa kärpäsiä pölynimurilla ilman suukappaletta. Ainakin aikuiset lähtevät. Mutta on tärkeää viedä myös imurin pussi heti pois, sillä sen pimeys on oivallinen paikka lisääntyä, tai poiskin sieltä pääsee vaikka heti.

Tai sitten annan kärpästen vain olla. Häviväthän ne aikanaan.

 

Jäljet

 

Kalliolla sanamme pistelevät
kuin männynneulaset

pian niistä on koossa meille
muurahaiskeko

ja vikapistoista muistona
miljoona reikää sielussa

Hanna Helena

Silmukoita

.. eikä valmista sukan osaa tule riiputtaa, ties mitä tapahtuu.

 

Syyspimeää

Merja siirteli pikkuesineitä sohvapöydällä kun ei jaksanut muutakaan. Tarkisti ristikkojen lähettämispäivät ja mietti löytyisikö maljakkoon jotakin puutarhasta. Erkkerin ikkunoita peitti pölyävältä tieltä kantautunut harmaa kalvo. Kohta se ei onneksi näkyisi, ulkona pimenisi yhä nopeammin.

Teini-iässä Merja odotti aina syksyä. Silloin punastelu ei näkynyt yhtä selvästi, kun kuljettiin kaupungilla ja tietty poika tuli vastaan. Kauheinta olivat valoisan kesäyön lavatanssit ulkosalla, mutta ystävätär halusi mennä.

Pitäisi pestä jokainen ikkuna, mutta se tuntui liian suurelta urakalta. Kuten kaikki muukin. Imurointi, kylpyhuoneen puhdistus, roskien lajittelu. Varpaiden ja sormien ääreishermot olivat vaurioituneet lopullisesti sytostaattihoidossa. Sormenpäissä surrasi, ja jalkaterät palelivat kuin ne olisi upotettu jääkuutioihin. Hän oli varmaan saanut myös aivoväsymyksen. Merja oli elänyt yksin niin kauan, että kodin hiljaisuus oli muuttunut ystäväksi joka ei välittänyt miltä näytti.

Heinäkuussa naapuritaloon oli muuttanut uusi asukas. Hattupäinen elegantti Aarne, ehkä seitsenkymmentä plus, tervehti kohteliaasti mutta ei tunkeilevasti kun hän tuli vastaan vinttikoiransa kanssa. Mies vaikutti tyypiltä joka myöhemmin pukeutuisi vihreään lodentakkiin, kuin joku vuoristometsänhoitaja. 

Merja mietti joskus pitäisikö mies kutsua kahville. Se tuntui yhtä aikaa houkuttelevalta ja mahdottomalta, kuin yrittäisi siirtää kivenjärkälettä yksin. Oli helpompaa poistaa ajatus mielestä.

Nyt Merjan oli noustava kävelemään, varpaiden takia. Pöydällä lojui vanhoja lehtiä, lattialla ajelehti villakoiria, tiskipöydällä näkyi kuivuneita vesitahroja kuin kalkkia. Iltaisin koit lentelivät ympäriinsä, istuivat katossa ja tapeteissa. Hän oli lukenut että niitä saattoi tulla kirppisvaatteiden mukana, ja hän näki että niiden toukat olivat rouskutelleet olohuoneen aitoon mattoon kaljuja saarekkeita.

Keittiö alkoi täyttyä tyhjistä pahvilaatikoista joissa hänelle oli tuotu ravitsemusterapeutin määräämiä juomia. Hehkulampun poksahdettua Merja oli käynyt hankkimassa keittiöön led-lampun mutta sellainen valodiodi ei  toiminutkaan vanhassa kattovalaisimessa, välähteli vain. Onneksi kaapista oli löytynyt viimeinen vanhanaikainen hehkulamppu, mutta nyt oli käytettävä keltaista kupuvalaisinta säästeliäästi.

Merja oli alakuloinen eikä löytänyt mitään myönteistä tällekään päivälle. - Ei tänne ketään voi kutsua, hän sanoi ja ääni kuulosti vieraalta. Ei kumma.

Ulko-oveen koputettiin.

Merja ei odottanut koskaan ketään. Hän veti peruukin päähänsä peiliin katsomatta, meni ovelle ja raotti punaruutuista verhoa. Tämä ei ollut todellakaan hänen päivänsä. Verhon pitimiä irtosi kankaasta. Merja räpelöi narua mikä piti ovea kiinni, koska lukko oli mennyt epäkuntoon ja kahvat roikkuivat painottomina. Se oli vanha verannan ovi mutta hänen ainoa ulko-ovensa. Pitäisi tilata lukkoseppä. Hemmetti.

Jouluaiheinen kynnysmatto oli täynnä ulkoa kantautunutta roskaa. Aarne, uusi naapuri, hymyili vähän ujosti rappusilla. -  Hienoa että syyskuu alkaa, se on minun lempikuukauteni. Tai siis meidän, hän naurahti ja katsoi koiraansa.

Sitäkö mies oli tullut kertomaan?

- Niin minunkin. Tuletko sisään? Merja pakotti itsensä kysymään mutta toivoi parasta. Eihän tänne voinut päästää koiraa nuuskimaan. Mieluiten ei ketään muutakaan.

- Valitettavasti en ehdi, ruoanlaitto menossa. Mutta ajattelin kysyä voisitko tulla luokseni illalliselle. Ihan vaatimatonta vain.

Merjan ei tarvinnut harkita ilahtuako vai ei, sillä samaan hengenvetoon mies sanoi jotakin mikä veti hänen mielensä maakellariakin syvemmälle mutaan.

- Minä kokkailen nimittäin aina syyskuun ensimmäisenä satokauden antimia ja olin ajatellut kutsua muutaman hyvän ystävän. Mutta kaikilla tuntui olevan este vaikka aloin soitella jo viikko sitten. Nyt olen käynyt läpi koko tuttavalistan, eikä kenellekään sovi. Mutta sinähän tunnut olevan tällä aina yksiksesi, joten voisitko tulla tunnin kuluttua?

Aarnen sanat loukkasivat. Kuin pieni, terävä viilto Merjan jo valmiiksi arkaan sisimpään.

Ensinnäkin se, että Aarne sanoi “olen käynyt läpi koko tuttavalistan, eikä kenellekään sovi” teki hänestä viimeisen vaihtoehdon täytteeksi pöytään.

Toiseksi “sinähän tunnut olevan täällä aina yksiksesi” osui kohtaan, jota Merja halusi suojella. Tuntui nöyryyttävältä.

Pahinta oli sävy, joka teki kutsusta palveluksen, ystävyyden eleen sijasta. Aarne ei sanonut: “Haluaisin mielelläni että tulet.” Hän sanoi: “Voisitko tulla?” kuin Merja olisi velvollinen täyttämään jonkun toisen ihmisen tyhjän illan.

Merja hymyili kohteliaasti vaikka loukkaus nakersi reikää sisimpään. Sormenpäissä surisi kun hän yritti vetää rumasti roikkuvaa oviverhoa kiinni miehen lähdettyä.

- Sinulla tuntuu olevan kovin kiireisiä ystäviä, mutta minä en valitettavasti voi tulla juuri nyt, hän oli sanonut.

Ehkä hän vain pesisi ikkunat. Tai jättäisi senkin tekemättä.

 

 

  

Pizza Quattro ja piano

Nämä daamit sotkevat sekä kielet, numerot että käsitykset, mutta onneksi he eivät kuulu missään kohdassa seuraavaan tositarkoituksella kerrottuun tarinaan. Kuvan pianoa voi sen sijaan kuka tahansa hallita.

                                                                 ***

Pianon kannen avattuaan Endela Melartti huomasi sen heti.

Vanhassa kapeassa soittimessa oli aina ollut vain kolme valkoista kosketinta, joista yksi hieman kulunut.

Niitä oli yhä kolme, mutta kulunein oli vaihtunut uuteen, ja se oli samanlainen kuin toiset. Endela painoi kosketinta. Normaali ääni.

Sitten hän huomasi pianon kyljessä tuoreen naarmun, sellaisen mikä voi syntyä kun soitinta siirretään. Lattiassa näkyi selvä pölykantti. Pianon kimpussa oli käynyt joku jolla oli asiantuntemusta. Mutta miksi? Ovi oli kyllä aina lukittu, vai oliko? Endela oli viime viikkoina ollut rasittunut ja hajamielinen matkoilta palattuaan. Pianonvirittäjän työpaikat olivat ripoteltuina kuin saarekkeet kartalla, jokainen omassa kaukaisessa kolkassaan.

Tulisiko tuntematon takaisin? Endela päätti kätkeä mitättömän pahvilapun pianon reunalle, näkymättömiin. Jos soitinta liikutettaisiin uudelleen, lappu putoaisi. Sen verran tukeva se oli ettei se lentäisi mihinkään itsestään.

Kun pizzakartongista repäisty palanen sitten makasi lattialla pianon takana, Endelan kehoa kylmäsi. Hän tarkisti oven. Lukossa. Ikkunat. Kiinni. Hän mietti, pitäisikö soittaa poliisille. Ajatus tuntui liioitellulta, mutta jokin oli pielessä.

Hän oli juuri tarttumassa puhelimeen kun ovikello soi.

Endelan ystävät, konservatorion kurssitoverit Mira ja Jaro seisoivat ovella leveä hymy kasvoillaan, pientä pakettia hypistellen.

- Me ei maltettu odottaa enää. Mira meni suoraan asiaan ikään kuin Endela tietäisi mistä oli kysymys. - Sä valitit siitä pianosta niin monta kertaa kun et koskaan muka ehtinyt korjata sitä. Me vaihdettiin siihen uusi kosketin. Ja vähän säädettiinkin.

Endela tuijotti ystäviään. - Te siis kävitte mun asunnossa? Kaksi kertaa, häneltä lipsahti.

- No joo, Mira sanoi nolona. - Sä annoit meille vara-avaimen viime vuonna. Me haluttiin ihan vaan niinku yllättää sut. Mutta mistä sä muka voit väittää että me käytiin täällä kaks kertaa?

Endela ei vastannut.

Jaro ojensi mustavalkoisen paketin hänelle. - Siinä on vaan yks semmonen sulle tuttu juttu. Me ajateltiin Miran kanssa että sä haluat ehkä sen muistoksi.

Endela avasi paketin. Valkoinen pianon kosketin. Pieni kortti, värikäs akvarelli missä punatukkainen nainen soitti pianoa. Älä huoli. Piano ei liikkunut itsestään. Me liikutettiin. M&J.

Hän huokasi, ensin ärtyneenä, sitten helpottuneena. Ei mysteeriä. Ei vierasta tunkeilijaa. Vain ystäviä, jotka eivät ymmärtäneet kertoa ajoissa.

Endela ei ollut vihainen. Ei varsinaisesti. Mutta jokin hänessä halusi palauttaa tilanteen tasapainoon. Mira ja Jaro olivat tulleet luvatta asuntoon, ehkä valehdelleetkin, ja kaiken lisäksi naureskelleet yllätykselleen.

Hän päätti, että olisi heidän vuoronsa hämmästyä.

Sunnuntai-iltapäivän pianokonsertin aikana Endela kävi Miran ja Jaron taatusti tyhjässä työhuoneessa. Hänellä oli avain minimaaliseen korttelilokaaliin  ’hätätilanteita’ varten. Hän tiesi, että he säilyttivät siellä kamerakalustoa ja äänityslaitteita. Ennen kaikkea Jaron rakasta analogista nauhuria, jota tämä ei koskaan lainannut kenellekään.

Endela ei avannut nauhuria. Hän vain siirsi sen täsmälleen kolme senttiä vasemmalle. Kolme kosketinta. Jäljestä tuli hyvä.

Maanantaina Mira soitti.

- Endela… oletko sä käyny äskettäin meidän studiolla? Vaikka eilen kun me oltiin kirkkoa lämmittämässä ja konsertissa?

- En, en todellakaan, Endela sanoi rauhallisesti. - Miksi?

- Tiedäthän sä sen, Jaron antiikkisen nauhurin. Se on ehkä liikkunu! Pölykantista  sen huomasi, vaikka en mä ole ihan sata asiasta. Mutta kun me ei tosiasiassa siivota hirveän usein, niin nähtiin terävä jälki sen vieressä. Mira rupesi hermostumaan. - Ei ku niinhän se oli että Jaro näki ekaks kuinka pölyyn oli vedetty niinku jonkun sormella kolme paksua viivaa.

Endela piti pienen tauon. Juuri sopivan pitkän.

- Kuulostaa tutulta, hän sanoi. - Kuin kolme kosketinta.

Puhelimen toisessa päässä tuli hiljaista. - Okei. Me ansaittiin tuo.

Illalla Endela sai viestin Jaron numerosta. Sovitaan että kukaan ei enää koske kenenkään laitteisiin, ok?

Endela hymyili. Hän oli samaa mieltä.

Mutta hän ei kertonut, että oli teipannut pienen pahvipalan heidän työhuoneensa ovenkarmin taakse: Nyt meitä on neljä. Pizza Quattro.

Se oli vain vitsi. Mutta hän oletti että jompikumpi löytäisi sen joskus, ehkä kuukausien päästä, ja tuumisi tovin.

Mitä neljä? Miten niin Pizza Quattro?

Endelan mielestä tasapaino oli nyt täydellinen.

Björn Perborg, veistos "Piano".

Göteborgin kaupungin kokoelmat.

 

 

Björn Perborg, veistos "Piano" . Göteborgin kaupungin museo.

Pieleen menee

Siltä se näyttää. Testikuva, haluan nähdä ilmestyykö tämäkään postitus blogit.fi-sivulle. 

P.S. Tunnin kuluttua. Nyt ihme kyllä ilmestyi. 

Luulen tietäväni ainakin yhden syyn ongelmaan.

Syöttö onnistuu, mutta blogit.fi ei osaa tulkita tekemiäni (AI) sarjakuvia joissa on enemmän kuin yksi ruutu.  No, hyvä niinkin jos se on vain siitä kiinni. Luin myös että blogit.fi:llä ei ole asiakaspalvelua joten sieltä on turha odotella vastausta kyselyihin lähiajassa.

Nyt kun olen nikkaroimassa tätä postausta jälkeenpäin teen vielä yhden testin. Laitan tähän kaksiruutuisen vanhan "sarjakuvan" mikä ei aikaisemmin mennyt läpi blogit.fi-sivulle. Katsotaan toimiiko nyt. 

Juu!

Herrasmies Niisulan perukoilta