Kalliolla sanamme pistelevät
kuin männynneulaset
pian niistä on koossa meille
muurahaiskeko
ja vikapistoista muistona
miljoona reikää sielussa
Hanna Helena
Kalliolla sanamme pistelevät
kuin männynneulaset
pian niistä on koossa meille
muurahaiskeko
ja vikapistoista muistona
miljoona reikää sielussa
Hanna Helena
Merja siirteli pikkuesineitä
sohvapöydällä kun ei jaksanut muutakaan. Tarkisti ristikkojen lähettämispäivät
ja mietti löytyisikö maljakkoon jotakin puutarhasta. Erkkerin ikkunoita
peitti pölyävältä tieltä kantautunut harmaa kalvo. Kohta se ei onneksi näkyisi, ulkona pimenisi yhä
nopeammin.
Teini-iässä Merja
odotti aina syksyä. Silloin punastelu ei näkynyt yhtä selvästi, kun kuljettiin kaupungilla
ja tietty poika tuli vastaan. Kauheinta olivat valoisan kesäyön lavatanssit
ulkosalla, mutta ystävätär halusi mennä.
Pitäisi pestä jokainen
ikkuna, mutta se tuntui liian suurelta urakalta. Kuten kaikki muukin. Imurointi,
kylpyhuoneen puhdistus, roskien lajittelu. Varpaiden ja sormien ääreishermot olivat
vaurioituneet lopullisesti sytostaattihoidossa. Sormenpäissä surrasi, ja jalkaterät
palelivat kuin ne olisi upotettu jääkuutioihin. Hän oli varmaan saanut myös aivoväsymyksen. Merja oli elänyt yksin niin
kauan, että kodin hiljaisuus oli muuttunut ystäväksi joka ei välittänyt miltä
näytti.
Heinäkuussa naapuritaloon oli muuttanut uusi asukas. Hattupäinen elegantti Aarne, ehkä seitsenkymmentä plus, tervehti kohteliaasti mutta ei tunkeilevasti kun hän tuli vastaan vinttikoiransa kanssa. Mies vaikutti tyypiltä joka myöhemmin pukeutuisi vihreään lodentakkiin, kuin joku vuoristometsänhoitaja.
Merja mietti joskus pitäisikö mies kutsua kahville. Se tuntui yhtä aikaa houkuttelevalta ja
mahdottomalta, kuin yrittäisi siirtää kivenjärkälettä yksin. Oli helpompaa poistaa ajatus mielestä.
Nyt Merjan oli noustava
kävelemään, varpaiden takia. Pöydällä lojui vanhoja lehtiä, lattialla ajelehti villakoiria,
tiskipöydällä näkyi kuivuneita vesitahroja kuin kalkkia. Iltaisin koit
lentelivät ympäriinsä, istuivat katossa ja tapeteissa. Hän oli lukenut että
niitä saattoi tulla kirppisvaatteiden mukana, ja hän näki että niiden toukat
olivat rouskutelleet olohuoneen aitoon mattoon kaljuja saarekkeita.
Keittiö alkoi täyttyä
tyhjistä pahvilaatikoista joissa hänelle oli tuotu ravitsemusterapeutin
määräämiä juomia. Hehkulampun poksahdettua Merja oli käynyt hankkimassa keittiöön
led-lampun mutta sellainen valodiodi ei toiminutkaan vanhassa kattovalaisimessa,
välähteli vain. Onneksi kaapista oli löytynyt viimeinen vanhanaikainen hehkulamppu,
mutta nyt oli käytettävä keltaista kupuvalaisinta säästeliäästi.
Merja oli alakuloinen
eikä löytänyt mitään myönteistä tällekään päivälle. - Ei tänne ketään voi
kutsua, hän sanoi ja ääni kuulosti vieraalta. Ei kumma.
Ulko-oveen
koputettiin.
Merja ei odottanut koskaan
ketään. Hän veti peruukin päähänsä peiliin katsomatta, meni ovelle ja raotti punaruutuista verhoa. Tämä ei ollut todellakaan hänen päivänsä. Verhon pitimiä irtosi kankaasta. Merja räpelöi narua mikä piti ovea kiinni, koska lukko oli mennyt epäkuntoon ja
kahvat roikkuivat painottomina. Se oli vanha verannan ovi mutta hänen ainoa
ulko-ovensa. Pitäisi tilata lukkoseppä. Hemmetti.
Jouluaiheinen kynnysmatto oli täynnä ulkoa kantautunutta roskaa. Aarne, uusi naapuri, hymyili vähän ujosti rappusilla. - Hienoa että syyskuu alkaa, se on minun lempikuukauteni. Tai siis meidän, hän naurahti ja katsoi koiraansa.
Sitäkö mies oli
tullut kertomaan?
- Niin minunkin. Tuletko
sisään? Merja pakotti itsensä kysymään mutta toivoi parasta. Eihän tänne voinut päästää koiraa nuuskimaan. Mieluiten ei ketään muutakaan.
- Valitettavasti en
ehdi, ruoanlaitto menossa. Mutta ajattelin kysyä voisitko tulla luokseni illalliselle.
Ihan vaatimatonta vain.
Merjan ei tarvinnut
harkita ilahtuako vai ei, sillä samaan hengenvetoon mies sanoi jotakin mikä
veti hänen mielensä maakellariakin syvemmälle mutaan.
- Minä kokkailen
nimittäin aina syyskuun ensimmäisenä satokauden antimia ja olin ajatellut
kutsua muutaman hyvän ystävän. Mutta kaikilla tuntui olevan este vaikka aloin soitella
jo viikko sitten. Nyt olen käynyt läpi koko tuttavalistan, eikä kenellekään
sovi. Mutta sinähän tunnut olevan tällä aina yksiksesi, joten voisitko tulla tunnin
kuluttua?
Aarnen sanat
loukkasivat. Kuin pieni, terävä viilto Merjan jo valmiiksi arkaan sisimpään.
Ensinnäkin se, että
Aarne sanoi “olen käynyt läpi koko tuttavalistan, eikä kenellekään sovi”
teki hänestä viimeisen vaihtoehdon täytteeksi pöytään.
Toiseksi “sinähän
tunnut olevan täällä aina yksiksesi” osui kohtaan, jota Merja halusi suojella.
Tuntui nöyryyttävältä.
Pahinta oli sävy,
joka teki kutsusta palveluksen, ystävyyden eleen sijasta. Aarne ei sanonut: “Haluaisin
mielelläni että tulet.” Hän sanoi: “Voisitko tulla?” kuin Merja
olisi velvollinen täyttämään jonkun toisen ihmisen tyhjän illan.
Merja hymyili
kohteliaasti vaikka loukkaus nakersi reikää sisimpään. Sormenpäissä surisi kun
hän yritti vetää rumasti roikkuvaa oviverhoa kiinni miehen lähdettyä.
- Sinulla tuntuu olevan kovin kiireisiä ystäviä, mutta minä en valitettavasti voi tulla juuri nyt, hän oli sanonut.
Ehkä hän vain pesisi
ikkunat. Tai jättäisi senkin tekemättä.
Nämä daamit sotkevat sekä kielet, numerot että käsitykset, mutta onneksi he eivät kuulu missään kohdassa seuraavaan tositarkoituksella kerrottuun tarinaan. Kuvan pianoa voi sen sijaan kuka tahansa hallita.
***
Pianon kannen
avattuaan Endela Melartti huomasi sen heti.
Vanhassa kapeassa soittimessa
oli aina ollut vain kolme valkoista kosketinta, joista yksi hieman kulunut.
Niitä oli yhä kolme,
mutta kulunein oli vaihtunut uuteen, ja se oli samanlainen kuin toiset. Endela
painoi kosketinta. Normaali ääni.
Sitten hän huomasi
pianon kyljessä tuoreen naarmun, sellaisen mikä voi syntyä kun soitinta
siirretään. Lattiassa näkyi selvä pölykantti. Pianon kimpussa oli käynyt joku
jolla oli asiantuntemusta. Mutta miksi? Ovi oli kyllä aina lukittu, vai oliko?
Endela oli viime viikkoina ollut rasittunut ja hajamielinen matkoilta
palattuaan. Pianonvirittäjän työpaikat olivat ripoteltuina kuin
saarekkeet kartalla, jokainen omassa kaukaisessa kolkassaan.
Tulisiko tuntematon
takaisin? Endela päätti kätkeä mitättömän pahvilapun pianon reunalle,
näkymättömiin. Jos soitinta liikutettaisiin uudelleen, lappu putoaisi. Sen
verran tukeva se oli ettei se lentäisi mihinkään itsestään.
Kun pizzakartongista
repäisty palanen sitten makasi lattialla pianon takana, Endelan kehoa kylmäsi. Hän
tarkisti oven. Lukossa. Ikkunat. Kiinni. Hän mietti, pitäisikö soittaa
poliisille. Ajatus tuntui liioitellulta, mutta jokin oli pielessä.
Hän oli juuri tarttumassa
puhelimeen kun ovikello soi.
Endelan ystävät, konservatorion
kurssitoverit Mira ja Jaro seisoivat ovella leveä hymy kasvoillaan, pientä
pakettia hypistellen.
- Me ei maltettu
odottaa enää. Mira meni suoraan asiaan ikään kuin Endela tietäisi mistä oli
kysymys. - Sä valitit siitä pianosta niin monta kertaa kun et koskaan muka ehtinyt
korjata sitä. Me vaihdettiin siihen uusi kosketin. Ja vähän säädettiinkin.
Endela tuijotti ystäviään.
- Te siis kävitte mun asunnossa? Kaksi kertaa, häneltä lipsahti.
- No joo, Mira sanoi
nolona. - Sä annoit meille vara-avaimen viime vuonna. Me haluttiin ihan vaan
niinku yllättää sut. Mutta mistä sä muka voit väittää että me käytiin täällä kaks
kertaa?
Endela ei vastannut.
Jaro ojensi mustavalkoisen
paketin hänelle. - Siinä on vaan yks semmonen sulle tuttu juttu. Me ajateltiin
Miran kanssa että sä haluat ehkä sen muistoksi.
Endela avasi paketin.
Valkoinen pianon kosketin. Pieni kortti, värikäs akvarelli missä punatukkainen
nainen soitti pianoa. Älä huoli. Piano ei liikkunut itsestään. Me
liikutettiin. M&J.
Hän huokasi, ensin
ärtyneenä, sitten helpottuneena. Ei mysteeriä. Ei vierasta tunkeilijaa. Vain
ystäviä, jotka eivät ymmärtäneet kertoa ajoissa.
Endela ei ollut
vihainen. Ei varsinaisesti. Mutta jokin hänessä halusi palauttaa tilanteen
tasapainoon. Mira ja Jaro olivat tulleet luvatta asuntoon, ehkä
valehdelleetkin, ja kaiken lisäksi naureskelleet yllätykselleen.
Hän päätti, että
olisi heidän vuoronsa hämmästyä.
Sunnuntai-iltapäivän pianokonsertin
aikana Endela kävi Miran ja Jaron taatusti tyhjässä työhuoneessa. Hänellä oli avain
minimaaliseen korttelilokaaliin ’hätätilanteita’
varten. Hän tiesi, että he säilyttivät siellä kamerakalustoa ja äänityslaitteita.
Ennen kaikkea Jaron rakasta analogista nauhuria, jota tämä ei koskaan lainannut
kenellekään.
Endela ei avannut nauhuria.
Hän vain siirsi sen täsmälleen kolme senttiä vasemmalle. Kolme kosketinta.
Jäljestä tuli hyvä.
Maanantaina Mira
soitti.
- Endela… oletko sä käyny
äskettäin meidän studiolla? Vaikka eilen kun me oltiin kirkkoa lämmittämässä ja
konsertissa?
- En, en todellakaan,
Endela sanoi rauhallisesti. - Miksi?
- Tiedäthän sä sen, Jaron
antiikkisen nauhurin. Se on ehkä liikkunu! Pölykantista sen huomasi, vaikka en mä ole ihan sata
asiasta. Mutta kun me ei tosiasiassa siivota hirveän usein, niin nähtiin terävä
jälki sen vieressä. Mira rupesi hermostumaan. - Ei ku niinhän se oli että Jaro
näki ekaks kuinka pölyyn oli vedetty niinku jonkun sormella kolme paksua viivaa.
Endela piti pienen
tauon. Juuri sopivan pitkän.
- Kuulostaa tutulta,
hän sanoi. - Kuin kolme kosketinta.
Puhelimen toisessa
päässä tuli hiljaista. - Okei. Me ansaittiin tuo.
Illalla Endela sai
viestin Jaron numerosta. Sovitaan että kukaan ei enää koske kenenkään laitteisiin,
ok?
Endela hymyili. Hän
oli samaa mieltä.
Mutta hän ei
kertonut, että oli teipannut pienen pahvipalan heidän työhuoneensa ovenkarmin
taakse: Nyt meitä on neljä. Pizza Quattro.
Se oli vain vitsi.
Mutta hän oletti että jompikumpi löytäisi sen joskus, ehkä kuukausien päästä,
ja tuumisi tovin.
Mitä neljä? Miten
niin Pizza Quattro?
Endelan mielestä tasapaino oli nyt täydellinen.
Björn Perborg, veistos "Piano".
Göteborgin kaupungin kokoelmat.
Björn Perborg, veistos "Piano" . Göteborgin kaupungin museo.
Aluksi Leene luuli,
että kyse oli viiveestä. Että palvelin yski, että järjestelmä päivittyi, että
jokin pieni tekninen häiriö esti yhtäkkiä hänen bloginsa postauksia näkymästä
verkossa. Hän tarkisti asetukset, päivitti sivun, kirjautui ulos ja takaisin
sisään. Kaikki näytti olevan kunnossa paitsi se, mikä oli tärkeintä. Hänen
tekstinsä eivät enää ilmestyneet minnekään.
Se tuntui ensin
oudolta, sitten epäreilulta. Hän oli ollut Bloggerin käyttäjä yli kymmenen
vuotta, rakentanut pienen mutta uskollisen lukijajoukon ja pitänyt yllä harrastusta
mikä oli tuonut vaihtelua arkeen. Ja nyt, ilman selitystä, hänen äänensä oli
kuin katkaistu. Leene mietti, oliko tehnyt jotakin väärin.
Ei varoitusta,
selitystä eikä ei virheilmoitusta. Asiakaspalvelu ei edes
vastannut hänen toistuviin kyselyihinsä. Postaukseni eivät enää näy
blogit.fi‑sivulla. Onko palvelu ryhtynyt valikoivaksi vai olenko minä joutunut
algoritmin hiljaiseen boikottiin?
Silence protocol. Hiljaisuuskäytäntö? Hän muisti lukeneensa sellaisesta. Se ei poista
käyttäjää, ei estä kirjautumista, ei anna virheilmoituksia. Se vain lakkaa
julkaisemasta hänen sisältöään.
Leene päättää tehdä
vielä yhden yrityksen. Viimeisen. Miksipä ei? Pelkästään kritisoiva sisältö voi johtaa siihen että tekstiä ei julkaista, mutta ainahan voi toivoa, kipinän verran, vastausta asiakaspalvelusta.
***
Se Leene istuu ehkä
juuri kirjoittamassa tätä postitusta ja ihmettelemässä onko muitakin joille on
tapahtunut sama asia, ja miten ongelma ratkesi.