Kadonneen isän varjo

 

Strumpan oli pieni lyhyttavarakauppa Göteborgissa. Sen ikkunoissa roikkuvat sukat ja nauhat heiluivat vedossa kuin olisivat yrittäneet kertoa jotakin. Nuori nainen, Elina, työskenteli siellä arkisin, järjesteli lankarullia ja palveli kanta-asiakkaita, jotka tunsivat hänet nimeltä. Hän oli kasvanut kaupungissa, mutta hänen tarinassaan oli yksi aukko, jota kukaan ei osannut täyttää: isä, joka oli kadonnut Amerikkaan.

Huhuja oli tietenkin aina liikkunut. Mies oli perustanut Amerikassa uuden perheen. Nähty satamassa, tai oli kuollut, tai että hän oli vaihtanut nimensä. Useimmiten Elina ei uskonut niistä mitään, mutta joskus hän uskoi kaikkea yhtä aikaa.

Eräänä tiistaiaamuna pienessä Strumpanissa oli tavallista enemmän asiakkaita. Elina oli kiivennyt tikkaille poimimaan esille nappirasioita, kun ovikello kilahti. Hän ei kääntynyt katsomaan alas, eikä huomannut uutta tulijaa. Jälkeen päin hänelle tuli kuitenkin tunne että joku asiakkaista pysytteli taka-alalla aivan liian pitkään. Oven tuntumassa, kuin valmiina pakoon.

Tähän asti saapuneet asiakkaat olivat keski-ikäisiä naisia. Kun Elina lopulta seisoi jälleen tiskin takana, hän näki joukossa kauimpana vieraan miehen. Tämän  silmät viipyivät Elinassa oudolla tavalla. Mitä asiaa hänellä oli? Mies tuntui päästävän kaikki asiakkaat edelleen vaikka oli hänen vuoronsa. 

Elina ehti avata suunsa kysyäkseen, mutta silloin tämä kääntyi. Yhtäkkiä, ilman sanaakaan. Pujahti ulos ovesta ja katosi kadulle kuin varjo, joka ei ollut koskaan kuulunutkaan päivänvaloon.

Elina jäi seisomaan paikoilleen, sydän hakaten. Hän ei ollut varma, oliko mies edes koskettanut ovenkahvaa. Oli kuin hän olisi liuennut ilmaan.

Kun hän kiirehti ovelle, mies oli poissa. Vain ohikulkijoiden mukulakivikatuun napsahtelevat askeleet ja ovesta päässeen tuulenpuuskan mukana leijaileva kuitti lattialla todistivat, että hetki oli totta.

Seuraavana päivänä huhut saivat uutta sisältöä.

Joku oli nähnyt miehen tuijottamassa Strumpanin ikkunasta sisään. Joku oli kuullut hänen kysyneen: “Onko täällä töissä nuori nainen nimeltä Elina?” Joku oli väittänyt, että mies oli puhunut amerikkalaisella aksentilla.

Elina ei tiennyt, mitä uskoa. Mutta hän tiesi yhden asian. Jos mies oli hänen isänsä, hän ei aikonut antaa tämän kadota enää toista kertaa.

Elina oli juuri sulkemassa Strumpania, kun hän muisti lattialle pudonneen kuitin. Hän poimi sen ylös.

Paperi ei ollut enää pelkästään kuitti. Sen taakse oli kirjoitettu käsin lyhyt sanoma.

Uhkaava, vakava, odottamaton ja pelottava sanoma.

”Älkää yrittäkö ottaa minuun koskaan yhteyttä, sinä ja äitisi. Ajatelkaa mitä tapahtui ompelutarvikeliikkeessä Göteborgin keskustassa 13. lokakuuta 2005.”

***

Tämä tarina on totta viimeistä riviä lukuunottamatta. Se puolestaan, kuittiin tuhrittu teksti, syntyi toisen karmean tositapahtuman insproimana eikä sillä ole mitään yhteistä kertomukseni kanssa.

Mitä siis oli tapahtunut Göteborgissa lokakuussa 2005?

Marie Johansson, 36, työskenteli lyhyttavarakaupassa (Stuvkällaren) kaupungin keskustassa. Hän oli yksin sulkemassa liikettä, kun hän joutui väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi.

Poliisin tekninen tutkinta osoitti, että hänet oli puukotettu useita kertoja, ja hän oli yrittänyt puolustautua.

Hänen kollegansa löysi hänet kuolleena seuraavana aamuna.

Kun DNA-näyte vuonna 2023 osoitti tekijäksi naisen, syyteoikeus oli jo vanhentunut. Tekijä tunnistettiin, mutta oli murhan tapahtuessa ollut alaikäinen.

 

 

 

 

Vastavoimia

 

Nainen oli miettinyt ainutlaatuista tiimaria niin kauan, että se oli alkanut tuntua enemmän mahdollisuudelta kuin unelmalta. Miksi ei? Miksi ajatus kiehtoi? Ehkä se lupasi jotakin, mitä todellisuus ei koskaan antanut - mahdollisuuden kääntää epämiellyttäviä tapahtumia takaisin.

Eräänä arkipäivänä, kun sumu riippui matalana kaikkialla ja maailma tuntui tavallista hiljaisemmalta, nainen löysi etsimänsä. Hän osti pienen, tummuneen tiimalasin kirpputorilta ja puhdisti lassin huolella. Hiekka sen sisällä oli vaaleaa ja hienoa. Aivan tavallista.

Mutta illalla kun nainen katsoi tiimalasia kirjoituspöydällään, hiekka alkoi pohjalle valuttuaan kohota ylöspäin.

Hetkeksi kaikki pysähtyi. Hiekka jatkoi nousuaan, ja sen mukana muistot, joita nainen ei ollut ajatellut vuosiin. Kuin hetket jotka olivat menneet liian nopeasti, sanat joita hän ei koskaan ehtinyt muotoilla valmiiksi.

Hetken kuluttua tapahtui outo ilmiö. Hiekka pysähtyi puoliväliin ja alkoi leijua ulos lasista, kuin se olisi etsinyt jotakin. Se kiersi hänen ympärillään, muodosti pyörteen, ja hän tunsi kevyen paineen rintakehässään.

Kun hiekka lopulta palasi tiimalasiin ja laskeutui alas, kaikki oli taas tavallista. 

Niin hän luuli, kunnes näki ikkunastaan kuinka kadulla kulkevat ihmiset pitelivät köysiä kuin ankkureita taivaaseen. Mutta nyt ne johtivat ylöspäin, suoraan pumpulinpehmeisiin pilvenhattaroihin.

Nainen pysähtyi katsomaan. Jokainen ihminen piti kiinni omasta kontaktistaan eri tavalla. Yksi rystyset valkoisina, toinen kevyesti kuin tanssi, kolmas silmät kiinni kuin kuuntelisi jotakin, mitä muut eivät kuulleet.

“Muistoja,” sanoi vanha mies, joka seisoi lähimpänä. “Jokainen pilvi on muisto ihmisestä joka ei halunnut pysyä maan pinnalla.”

Nainen asteli ulos kadulle. Hän katsoi pilveä, joka hehkui vaaleanpunaisena. Se näytti tutulta. Hän tarttui köyteen, ja pilvi värähti kuin olisi tunnistanut hänet.

Kun hän veti köydestä, pilvi laskeutui hitaasti alas. Sen sisältä purkautui kuvia - lapsuuden kesä, järven tuoksu, joku joka nauroi vierellä. Muistoja, jotka hän oli luullut kadottaneensa.

Kun nainen mietti hiekkaa ja pilviä rinnakkain, jokin loksahti hänen mielessään paikoilleen.

Ne olivat vastavoimia, jotka olivat alkaneet liikkua toisiaan kohti. Tasapaino oli rikkoutunut.

Rajat sekoittuivat. Oliko se merkki hänelle aloittaa kaikki uudelleen?

Hannah Ahrendt ja ajattelu

 

Hannah Arendt (1906–1975) oli saksalais - yhdysvaltalainen filosofi ja poliittinen teoreetikko, jonka ajattelu keskittyi totalitarismiin, valtaan, pahaan ja toimintaan. Hänen tunnetuimmat lausumansa liittyvät usein pahuuden arkipäiväistymiseen ja ajattelun merkitykseen.

Kuulutko sinä niihin jotka pitävät ajattelua kysymyksinä - tai mitä kysymyksiä hänen ajatuksensa herättävät sinussa?

Tässä 'katsauksessa' Ahrendtin mielipiteet on revitty irti asiayhteyksistä. Eihän hän ollut mikään järjestelmäfilosofi vaan hänelle keskustelu syntyi aiheesta kuin aiheesta, ja monet mielipiteet ovat yleistettävissä vielä tänäänkin. Ja järjestelmällisyys, kuka tarvitsee sellaista ja mihin?

 ”Minulle on tärkeää ymmärtäminen. Kirjoittaminen on minulle yritystä etsiä ymmärrystä, ymmärtämisen prosessia.

"Pahan suurin vihollinen on ajattelun puute." 

"Totuuden kertominen ei koskaan ole poliittisesti tarkoituksenmukaista, eikä valehtelu ole koskaan perimmiltään poliittisesti vahingollista."

"Toiminta on se inhimillinen toiminta, joka vastaa syntymän tosiasiaa, ihmisen saapumista tähän maailmaan."

Pidän yhä Hannah Ahrendtin ajatuksista. Niissä on jotakin terävää. Silti hänen ilmaisunsa jäävät leijumaan ilmaan pehmeinä kuin höyhenet - kauniita, mutta vaikeita ottaa kiinni.

Äskettäin bussissa istuessani rupesin tuumimaan Ahrendtin lausetta, jonka olin kirjoittanut taskuallakkaan. “Ajattelu on keskustelua itsensä kanssa.” Kuulosti viisaalta, mutta en keksinyt mitä keskustelua olisi pitänyt käydä.

Silti jokin Ahrendtin sanoissa puri. Ehkä ajattelu ei ollutkaan suurten filosofien yksinoikeus. Ehkä se oli pysähtymistä, katsomista, huomaamista. Ehkä ei tarvinnut “soveltaa” juuri Ahrendtia elämäänsä, vaan antaa sen olla paikka missä ajatukset saavat kulkea.

En edes huomannut että keskustelu itseni kanssa oli juuri käynnistynyt.

Ei se ollut se Saarikoski

 

Siitä on hyvin kauan. Niin monta vuosikymmentä, että muistot ovat alkaneet käyttäytyä kuin sumu. Ne eivät katoa, mutta ne muuttavat muotoaan kun niitä katsoo.

Riitta oli kulkenut samoja polkuja päivästä toiseen, varoen poikkeamasta totutuista. Ja silti, jostain syystä, hänen elämäänsä alkoi ilmestyä runoilija.

Kun Riitta muistelee tapahtumia nyt, hän ymmärtää, että runoilija ei koskaan näyttäytynyt hänelle sattumalta. Viimeisen kerran se tapahtui paikassa jonka Riitta oli jälleen ohittanut kiireessä, haluamatta pysähtyä.

Maakellarin ovi oli narahtanut auki kuin se olisi vastustellut, kuin se olisi tiennyt, ettei sen olisi pitänyt päästää ketään ulos. Maasta nousi kylmä henkäys, ja sen keskeltä astui esiin mies, joka sanoi olevansa Saarikoski, tai ainakin jokin, joka käytti hänen muotoaan.

Hän oli valinnut nimen joka ei ollut hänen omansa, mutta jonka Riitta yhdisti rohkeuteen, vapauteen, runouteen, joka ei pyydä anteeksi.

Miehen takki oli harmaa kuin pölyn ja vuosikymmenten peittämä, mutta hänen silmissään paloi tumma valo. Hän pysähtyi kynnykselle, katsoi taivaalle, joka oli painunut matalaksi ja raskaanharmaaksi, ja näytti ihmettelevän jotakin, Riittaan katsomatta.

Aika ei ole pyörä, vaan ovi, ja minä tulin väärästä.

Hän poimi taskustaan kynän ja kirjoitti ajatuksensa paperilapulle. Sitten hän hymyili aavistuksen verran. Ei iloisesti, vaan kuin ihminen, joka on nähnyt liikaa eikä suostu elämään toisten tavoin. Hänen ympärillään ilma aaltoili, ja varjot pitenivät, vaikka aurinko ei ollut liikkunut. Jossain kaukana putosi lintu maahan, siivet yhä levällään.

Saarikoski sulki maakellarin oven perässään, mutta ovi ei enää sopinut karmiin. Se oli muuttunut. Tai ehkä maailma oli.

Hän lähti kävelemään kohti tietä, joka ei ollut ollut siinä vielä aamulla. Maa hänen jalkojensa alla tuntui pehmeältä, kuin se olisi yrittänyt muistaa hänen askeleensa.

Ja jokainen, joka myöhemmin kertoi nähneensä hänet, sanoi saman. Hänen varjonsa kulki eri tahtiin kuin hän itse.

Askeleet rahisevat sorassa, mutta ääni ei sovi rytmiin. Joko minä kävelen väärin, tai maa kuuntelee väärin, Saarikoski kertoi ystävilleen.

 

Maari Ellin kadonneet sanat

 

Maari Elli istui pöytänsä ääressä, sormet näppäimistöllä valmiina. Tänään hän kirjoittaisi novellikokoelmansa viimeisen tarinan. Sellaisen, joka poikkeaisi aikaisemmista, olisi täynnä yllättäviä käänteitä jopa hänelle itselleen.

Mutta sanat eivät suostuneet yhteistyöhön. Tuntui että hän oli sormiaan myöten luovan jumin suossa.

Maari Elli huokaisi ja yritti uudelleen. Hän kokeili jopa runomuotoa. Mikään ei tarttunut. Jokainen alku päättyi juuri siihen, alkuunsa. Hän googlasi ”Kirjoituskilpailuja”. Ei mitään kiinnostavaa, ja useimmat kouluikäisille tarkoitettuja. Hän oli ollut eläkkeellä jo yli kymmenen vuotta.

Lopulta Maari Elli nojautui taaksepäin ja tuijotti kyllästyneenä ruutua. Puuttui kipinä. Se pieni, oikukas, odottamaton ajatus, joka sytyttää koko kertomuksen. “Kipinää et voi pakottaa”, hän sanoi itselleen. “Mutta sen voit löytää.”

Hän nousi, kietaisi huivin kaulaan ja lähti ulos. Ehkä kipinä odotti häntä jossakin. Kadunkulmassa, olutkolpakossa, kahvikupissa, ohikulkijan hymyn takana.

Kun hän palaisi kotiin, tarina seuraisi perässä.

Pian Maari Elli istui tutussa kahvilassa. Kaunis teekannu oli kuin kutsu rauhoittumaan ja nauttimaan hetkestä, mutta hän olisi mieluummin kuunnellut tulevan kirjansa sivujen kahinaa sen äärellä. 

Viereisen pöydän alle oli pudonnut kellastunut, taiteltu paperilappu. Toiveikkaana hän nosti sen ylös, kuin merkkinä tulevasta. Lappu on tyhjä.

Ja silloin kipinä syttyi: Entä jos kertomukset etsivätkin kirjoittajaa, eikä päinvastoin?Tarina, joka ei suostunut syntymään, oli ehkä juuri nyt matkalla hänen luokseen.

Kuinka väärässä hän olikaan.

Sinä iltana Maari Elli kirjoitti tarinan siitä ettei tarinaa synny.

 

Kudottu kestämään

 

Yön hiljaisuudessa torpan lattialla räsymatto eli omaa elämäänsä. Se ei ollut koskaan aivan siinä missä sen piti olla. Päivisin kulunut matto näytti harmittomalta. Haalistuneita raitoja, vuosikymmenten sävyjä, lankoja jotka olivat nähneet enemmän kuin yksikään torpan asukkaista. 

Räsymatto on harvoin symmetrinen, niin ei  tämäkään. Sen raidat eivät sopineet yhteen, ja juuri siksi se oli niin uskallettu. Tai pakollinen, sillä valintaa oli tuskin ollut.

Öisin matto tuntui sitä paitsi liikkuvan. Ei paljon, vain sen verran että aamulla sen kulma oli kääntynyt. Sillä eihän kukaan halunnut tunnustaa uskovansa että raidat olivat vaihtaneet paikkaa.

Torpan väki ajatteli että nurkista tuleva veto teki tepposiaan. Sitten he alkoivat kuulla ääniä. Pientä, pehmeää kahinaa maton sisällä. Oliko hiiri uskaltautunut sittenkin sisälle ullakon kylmyydestä, tai oliko metsätorakka jättänyt edellispäivänä täytetyn tuohikorin?

Eräänä yönä torpan nuorin, Aino, heräsi siihen että matto oli siirtynyt aivan hänen vuoteensa viereen. Sen raidat tuntuivat sykkivän, kuin ne olisivat kutsuneet häntä. Aino nousi, varovasti, ja kosketti maton pintaa. Se oli lämmin, aivan liian lämmin kylmän torpan lattialle.

Kun hän painoi kätensä matolle, haaleat värit alkoivat liukua sormia pitkin. Ne kietoutuivat niiden ympärille kuin sumu.

Aino yritti vetäytyä kauemmas, mutta matto piti häntä otteessaan. Se halusi kertoa tarinan loppuun. Ehkä se halusi uuden muiston?

Aamulla torpan väki löysi maton jälleen keskeltä lattiaa. Sen raitojen joukossa oli kohollaan uusi raita - hennon vaaleansininen, kuin Ainon yöpaita. Mutta missä oli Aino?

Siitä lähtien räsymattoa ei enää siirretty. Se sai olla juuri siinä missä se halusi. Sillä jokainen tiesi, että matto muisti kaiken. Se odotti vain seuraavaa askelta lattialla.

Räsymattoja on monenlaisia. On sileitä ja ryppyisiä, suoria ja vääriä. On niitä, jotka ovat kulkeneet vuosikymmenten läpi ehjinä, ja niitä, joita on paikattu rakkaudella, kerros kerrokselta. Osa on hentoja, osa sitkeitä kuin vanha pellava. Jokainen niistä kantaa mukanaan jonkin tarinan, jonkin käden rytmin, jonkin kodin.

Aivan kuten me ihmisetkin. Meissäkin on solmuja ja repeämiä, sileitä kohtia ja äkillisiä mutkia. Meissä on haurautta ja voimaa, kerroksia, joita kukaan muu ei näe. Silti, tai ehkä juuri siksi, me olemme kokonaisia. Omalla tavallamme kudottuja.

 

 

Pääsiäisyönä

Pääsiäisyönä vallitsee outo kajastus. Ei pelottava, mutta levoton - kuin ympäröivä metsä ja kevään ensimmäinen ruohonkorsi pidättelisi hengitystään. Kun puiden oksat sitten alkavat liikkua eri tahtiin kuin tuuli, vanhan talon asukkaat mäen päällä valpastuvat.. Valot sammutettuina, mutta silmät auki he istuvat yhteen kokoontuneina, toisiinsa turvaten, kynttilän kajossa. Pääsiäisenä ei nukuta, ei ainakaan täällä.

Kylän vanhimmat kertovat tarinaa, jota kukaan ei enää ota vakavasti paitsi 98-vuotias leski Signe Kaarina. Että ennen vanhaan ihmiset tekivät pääsiäisyönä pienen rituaalin.
He jättivät jäljen. Pienen merkin, joka kertoi öisille valvojille että talo oli turvassa, elämisen tasapaino kunnossa ja hyvät lupaukset muistettu.

Mutta kun ihmiset unohtivat, vain öinen väki jäi kulkemaan nurkissa. Ne etsivät varmuutta siitä, että ihminen ja pimeys olivat kaikesta huolimatta liittolaisia. Hiipijät eivät halunneet häiritä ihmisiä vaan etsivät merkkejä siitä, että vanha sopimus ei ollut kadonnut täysin.

Signe Kaaarina sytytti kynttilän. Pienen, värisevän liekin, joka heijastui ikkunaan kuin toinen kuu. Sitten hän avasi oven ja asetti kynnyksen ulkopuolelle oksan. Ei suinkaan pajunkissoja, vaan vanhan omenapuun kuivuneen risun mikä oli katkennut talvimyrskyn kourissa puuvajan takana.

Lopuksi hän ripotteli sormillaan vihreää yrttisuolaa kynnyksen molemmin puolin.
Pieni ele, mutta vanha. Iäkkäämpi kuin hänen talonsa.

Hiipijät pysähtyivät. Lähimmäksi ulko-ovea uskaltautunut kohotti päätään ja näytti nyökkäävän. Toinen hänen takanaan perääntyi hitaasti. Kolmas oli jo kadonnut varjoihin kuin se olisi sulanut kuutamoon.

Ja sitten kaikki kolme olivat poissa. Vanhan kuusen varjossa oli vielä lunta, mutta yksikään kävijöistä ei jättänyt siihen jalanjälkeä.

Pääsiäisenä on oltava valppaana.