Yksinkertaisuus on taitoa

Muisto talosta on jäänyt kiinni puupalikkaan.

Mitä iäkäs äitini ajatteli sen maalatessaan, kun hän oli kauan sitten käymässä luonani? Arjen huolet eivät rasittaneet. Oli keskikesä, ja me "tytöt" olimme kahdestaan kotonani. Ehkä äiti tunsi jotakin tällaista, istuessaan siinä pensseli kädessään:

“Tuo ikkuna, ne kukat… se oli se kesä Karjalan Kannaksella, jolloin kaikki oli vielä yksinkertaista.”

Punainen talo on kuin ajatus turvapaikasta johon voi palata mielessään, vaikka se ei enää fyysisesti ole tavoitettavissa. Tiedän, kävimme paikalla Uudellakirkolla Viipurin läänissä vuosikymmeniä sitten. Löysimme vain saunan rauniot, kivet. Niiden keskellä kasvoi kookas pihlaja.

Maalauksessa on myös leikkisyyttä: ikkunan sisäpuoli ja talon ulkopuoli, kaksi näkökulmaa samassa kuvassa. Kun paha tuli sisälle, hyvä lensi ikkunasta ulos?

Mistä puupala oli löytynyt? Ehkä vanhasta ladosta tai piharakennuksesta, joka purettiin. Ehkä se oli ajopuu meren rannalta, tai yksinkertainen jämä puutöistä. Oliko se sellainen pala joka tuntui hyvältä kädessä ja oli siksi säilynyt kokoelmissani?

Äiti näki palikassa sopivan kokoisen menneen maailman kantajan. Hän oli maalannut ennenkin, eikä tarvinnut aikaa pohtia.

Mystiikkaa? Kyllä, mielestäni. Ikkuna ja talo ovat kuin kaksi porttia samaan sisäiseen maisemaan, yksi sisältä ulos, toinen ulkoa sisään.

Vanha puupalanen ja lyhyt keittiön pöydän äärellä vietetty hetki kuvaavat eri aikojen päällekkäisyyttä. Se, mitä äiti tunsi silloin, jatkuu nyt minun katseessani.

Mietin allekirjoitusta. Punaiset merkit kulmassa ovat kuin loitsu. AKK, ja vuosiluku joka on tuskin luettavissa. “Minä, äitisi,  olin tässä. Tämä hetki oli totta.” Tänä syksynä äitini täyttäisi 110 vuotta.

 

 

Mäkimeirami ja kungsmynta, yhden kasvin kaksi kulttuuria

 

Pihamme villeistä kasveista mäkimeirami on ehdoton suosikkini. Sen violetit ja roosat kukat avautuvat heinäkuussa. Otin tavakseni poimia mukaan ison kimpun kun lähdin Suomeen kesälomalle. En ollut todellakaan ainoa suomalainen mummu Göteborgin lentokentällä jonka laukusta pilkotti kimppu mäkimeiramia Vantaalle menossa. - Kotona kuivatan kasvia enimmäkseen koristeeksi. Pienikin kimppu on viehättävä. Tässä kuvassa se on jo melkein kuivatettuna Rosa Ljungin maljakossa. Lehdet vielä näyttävät vihertävän.

Suomessa kaukana lounaissaariston kivisillä rannoilla kasvanutta mäkimeiramia kalastajat kutsuivat “meren suojaksi”. He uskoivat, että jos oksa ripustettiin veneen keulaan, myrsky ei nousisi ennen kuin kala oli pyydystetty. Saaristossa kalastajat ovat maustaneet silakka- ja kalaruokia mäkimeiramilla jo pitkään.

Mäkimeiramin eli oreganon kreikankielinen nimi Origanum juontuu sanoista oros (vuori) ja ganos (kaunistus).

Luostareissa yrtti kuivattiin ja murskattiin, ja sen tuoksun sanottiin karkottavan pimeät ajatukset. Kuninkaan pöytään se päätyi viinietikkaan tai olueen sekoitettuna. Ei vain maun vuoksi, vaan siksi että yrtti toi “vuorten kaunistuksen” voiman mukanaan.

Ja vielä tänäkin päivänä, kun joku ripottelee oreganoa pizzan päälle, pieni häivähdys tai aavistus vanhasta taikuudesta kulkee mukana, eikö?

Mäkimeirami on ollut myös tärkeä rohdoskasvi.

Sitä käytettiin hengitystievaivoihin, yskään, hinkuyskään, kuumeen alentamiseen ja ruoansulatuksen tukemiseen. Haihtuvat öljyt (tymoli, karvakroli) estivät bakteerien ja sienten kasvua. Tuoretta yrttiä pidettiin nenässä päänsäryn ja unettomuuden lievittämiseksi.

Ruotsissa mäkimeiramin nimi on kungsmynta. Mynta viittaa minttuihin (kasvi kuuluu minttujen sukuun). Kung tuo nimeen ylevyyttä – kasvia on pidetty arvokkaana, jopa kuninkaallisena yrttinä, sen lääkinnällisten ja maagisten ominaisuuksien vuoksi.

Lapsen suusta

Tämä tapahtui joskus 70-luvulla. Seuramatkoihin koukkuuntuneet vanhempani istuivat jälleen kerran vierekkäin bussissa kuin kaksi muuttolintua, jotka ovat nähneet kaikki vuodenajat. Kesät pohjoisessa, syksyt Etelä-Euroopan maissa. Kauemmas ei jaksettu lentää, oma maailmanosakin tarjosi tarpeeksi kiinnostavia kohteita. Auto huristi moottorietiellä, maisemat vaihtuivat, ja voin kuvitella että äitini katseli ulos ikkunasta sillä poissaolevalla ilmeellä, joka kertoi että hän mietti olivatko kaikki tarpeelliset tavarat mukana tai mitä heille illalla tarjottaisiin ravintolassa. Hän muisti viime matkalta tarjoilijan sanat kehnolla suomen kielellä: - Ei, ei se juusto. Ei madamelle.

Sitten bussin takaosista ilmestyi akrobaattisen kaverinsa kanssa pieni poika heidän eteensä. Sellainen napakka, utelias, nelivuotias filosofi, joka ei pelkää kysyä mitään, mutta pysytteli rauhallisesti käytävällä.

Hän osoitti äitiäni sormella ja kysyi kirkkaalla äänellä niin että kaikki lähinnä istuvat kuulivat:

- Mikäs ton nimi on?

Äitini hätkähti. - Minun? No minä olen Marja.

Poika nyökkäsi, mutta ei ollut lainkaan tyytyväinen.

- Mä kysyin sulta että mikä ton nimi on.

- Kenenkä ton? Sehän on kummallinen sana.

Poika mietti hetken. Sitten hän osoitti äidin vieressä istuvaa isääni ja kysyi uudelleen.

- No, mä tarkoitan tota sun poikaas. Mikä sun poikas nimi on?

Bussissa syntyi hiljaisuus. Sitten nauru. Sellainen lämmin, aaltoileva, koko bussin mittainen nauru, joka saa jopa kuljettajan hymyilemään peilin kautta. Pieni piristys matkaan.

Äitini vain pudisti päätään.

- Voi kultaseni… se poika on jo yli kuusikymmentä ja istuu tässä minun vieressä kun se on liian vanha leikkimään. Se on sellainen pappa vaan.

Poika katsoi isääni pitkään, arvioiden. Sitten hän totesi:

- Ai toi. No hyvä.

Ja käveli pois kuin olisi juuri suorittanut tärkeän väestönlaskennan.

 

 

 

Aamuyö puutarhassamme

 

Eilen kello neljä aamulla, kun talo hengitti vielä hiljaa ja erkkeri oli oma tähystystorni, puutarha avautui eteeni kuin odottamaton näyttämö. Nämä eivät ole mitään kilpikonnia vaan silmieni edessä tonki kaksi jykevää villisika-mammaa. Ne liikkuivat ja pysähtelivät kuuuntelemaan, vaihtoivat paikkaa varjojen tavoin. Niiden ympäriltä laskin ison liudan taaperoita, kaikkiaan kaksitoista pikkupossua. Ne olivat kömpelöitä mutta tarkkaavaisia. Yksi niistä oli laikullinen ja pysytteli äitinsä kyljessä.

Possut eivät tulleet kuin uhka, vaan kuin metsän oma perhe. Kasteinen ruoho kimalteli niiden jaloissa, ja koko puutarha tuntui muuttuvan. Eihän se ollut ennestäänkään mikään järjestetty paikka, vaan osa suurempaa, villimpää karttaa. Nassujen pienet valkoviivaiset selät vilkkuivat vihreässä, ja emakoiden raskas, rauhallinen rytmi piti joukkueen koossa. Vihdoinkin pääsimme eroon vuohenputkiviidakosta!

Minä katselin erkkeristä kauan kuin joku, jolle luonto oli päättänyt näyttää salaisen ensi-illan.

Sitten rupesin laskemaan. Jos sekä mammat että ne kaksitoista pikkunassua saavat vielä omat nassut, niin montako vierasta tänne saapuukaan öisin? Ei niitä mikään nykyisin pelottele. Koputin ikkunanpieleen, ja possuarmeija poistui paikalta kiireettä jonossa, mammojen röhkittyä komennuksen. Kahden minuutin kuluttua kaikki neljätoista olivat taas paikalla. Vanha maatilalta peräisin oleva multa sisältää matoja, toukkia ja ties mitä muumioitunutta lehmänkakkaa. Kultakaivos!

Onko hyviä petoksia?

Galleristi Ilmari Vaskelainen oli mies, joka uskoi kahteen asiaan. Että taide on valhe, ja että hyvä valhe kannattaa kertoa kunnolla. Hän osasi piirtää ja maalata, mutta häneltä puuttui kyky markkinoida teoksiaan. Sitä vastoin hän oli ikään kuin onnistunut opettelemaan näkymättömyyttä osana taiteeseen, ja siitä hän osasi kertoa monta kiehtovaa tarinaa.

Ilmarin pienen sotkuisen gallerian Kolme Vaskikoukkua seinillä roikkui teoksia taiteilijalta, jota kukaan ei ollut koskaan tavannut. Jokaisen taulun alareunaan Ilmari oli kiinnittänyt käsin kirjoittamansa harmaan karheapintaisen lapun taiteilijan taustasta. Taiteilijan nimi oli Selinde Rauta-Puro. Nimen Ilmari oli keksinyt eräänä yönä, kun hän tarvitsi rahaa ja kaipasi jotakuta, joka olisi tarpeeksi mystinen myydäkseen. Hän maalasi myös "omakuvan" taiteilijasta.

Selinden teokset olivat outoja: harmaita, melkein värittömiä maalauksia, joissa näkyi varjoja esineistä, joita ei ollut olemassa. Ilmari maalasi ne itse, mutta lisäsi jokaisen taulun taakse käsin kirjoitetun merkinnän: “Selinde Rauta-Puro, kevät 2014, yötyö sairaalassa vietetyn viikon jälkeen”.

Ja ihmiset uskoivat.

Eräänä torstaina galleriaan astui nainen, jonka katse oli veitsenterävä ja pyyhki kerralla koko huoneen yli. Hänen nimensä oli Mirva Kylä, taidehistorioitsija, joka oli erikoistunut kadonneisiin taiteilijoihin.

Mirva pysähtyi Selinden suurimman teoksen eteen - “Varjon kolmas muoto".

“Haluan ostaa tämän. Mutta haluan myös tavata taiteilijan.” Ilmari hymyili, mutta sisällä hänen vatsansa kääntyi ympäri.

“Selinde ei tapaa ketään. Sairastuttuaan hänestä on tullut erakko.” Mirva ei hymyillyt takaisin. “Erakotkin vastaavat sähköposteihin.”

lmari tiesi, että hänen oli luotava Selindelle elämä. Ei vain nimi ja teokset, vaan historia.

Hän rakensi yhden yön aikana kokonaisen identiteetin:

• syntynyt 1979 Korpijärvellä
• opiskellut hetken Turun taideakatemiassa
• lopettanut äkillisesti
• muuttanut syrjäiseen mökkiin
• maalannut vain öisin
• vältellyt ihmisiä
• lähettänyt teoksensa galleriaan postipaketeissa, joissa ei ollut lähettäjän nimeä.

Hän loi myös sähköpostiosoitteen: selindeR@harmaatausta.fi

Seuraavaksi hän kirjoitti Mirvalle viestin, jonka piti kuulostaa taiteilijalta, joka pelkäsi maailmaa:

“En tapaa ketään. Maalaan vain varjoja. Ne eivät siedä valoa.”

Mirva vastasi heti. Hän halusi nähdä mökin ja kääntyi Ilmarin puoleen kun vastausta ei tullut.  Ilmari ei omistanut mitään mökkiä, mutta hän tiesi yhden aivan lähistöllä. Se oli vanha, hylätty kalamaja järven rannalla, jonka omistajaa kukaan ei ollut nähnyt vuosikymmeniin.

Hän lähti siivoamaan sitä, ripusti seinille muutaman vanhan kankaan, ja jätti pöydälle puoliksi juodun kupin teetä ikään kuin Selinde olisi juuri lähtenyt ulos.

Kun Mirva saapui, hän tutki mökkiä kuin rikospaikkaa. “Missä taiteilija on?” hän kysyi.

Ilmari kohautti olkapäitään. “Selinde tulee ja menee. Hän ei kerro kenellekään aikataulujaan.”

Mirva nosti lattialta pienen paperin. Siinä oli lyijykynällä piirretty varjo, joka muistutti ihmisen kasvoja.

“Selinde ei ole ollut täällä viikkoihin”, Mirva sanoi. “Mutta joku on.”

Mirva alkoi tutkia Selinden taustoja. Hän löysi ristiriitoja. Koulun arkistoissa ei ollut Selinden nimeä, postilokero oli avattu vasta kuukausi sitten, ja mökin omistaja oli kuollut jo 2008.

Viikkoa myöhemmin Mirva palasi galleriaan. “Ilmari, sinä tiedät. Selindea ei ole olemassa.”

Ilmari katsoi häntä pitkään, kuin harkiten, pitäisikö hänen jatkaa valhetta vai antaa sen pudota lattialle. Sitten hän sanoi: “Taide ei ole olemassa ennen kuin joku uskoo siihen.”

Mirva hymyili ensimmäistä kertaa. “Se on totta. Ja siksi ostan teoksen.”

Mirva julkaisi Liekkihiilessä myöhemmin artikkelin: “Selinde Rauta-Puro. Taiteilija, jota ei ole, mutta jonka teokset ovat.”

Artikkeli yhdessä tulevien näyttelyjen kanssa teki Selindestä kulttihahmon. Teokset nousivat arvoon, ja Ilmari jatkoi maalaamista, edelleen Selinden nimellä.

Sekä Mirva että Ilmari tiesivät  totuuden. Mutta kukaan muu ei halunnut tietää.

Sillä joskus paras petos on se, joka ei vahingoita ketään ja jonka kaikki hyväksyvät. Hyvä petos ei nojaa faktaan, vaan siihen että ihmiset haluavat uskoa johonkin. Mystisyys antaa tilaa mielikuvitukselle, ja mielikuvitus tekee työn puolestasi. Taulu, jonka alkuperä on hämärä, tuntuu joskus jopa arvokkaammalta kuin taulu, jonka tarina on selvä.

 

 

Tilattua kyytiä uudella tavalla

Syksy saapunee tänäkin vuonna meidän kylään niin kuin se aina saapuu. Hiljalleen, taivas kuulaana, maa vähän märkäpintaisena. Paikallislehti kertoo jo nyt heinäkuussa että sillä on kerrottavaa, mutta ei paljasta kaikkein kiinnostavimpia käytännön asioita siitä, mitä päättäjillä on takataskussa. Saamme vain lukea että meidän alueemme on valittu kollektiiviliikenteen uusimman kokeilun kohteeksi. Taas kerran? Kuten kerroin edellisessä postauksessani, olemme olleet viimeiset kesät ilman bussia, koulujen ollessa suljettuina. Miksi jälleen me? Onhan kunnassamme kymmeniä muitakin pikkukyliä joilla on oma säännöllinen bussinlinjansa.

Saamme tietää että kylämme reitille ilmestyy syksyn aikana uusi vempele, Bus On Demand. Tarpeidenmukainen linja-auto mikä kulkee vain silloin kun joku sitä tarvitsee. Projekti vaaatii virtuaaliset pysäkit ja älypuhelimeen uuden sovellutuksen. Kylän vanhukset nyökkäilevät kohteliaasti, vaikka muutamien ilme sanoo: “Mikä ihmeen sovellutus, ja virtuaalinen? Eivätkö ne enää osaa äidinkieltään? Joku puhahtaa. "Eihän minulla ole älypuhelinta, tyttökö tämän nyt sitten saa hoitaa?"

***

Testin aika lähestyi. Reitillä nähtäisiin pian uusi sininen minibussi. Ainoaa kookasta siinä oli kyljen englantilainen teksti BUS  ON  DEMAND. Ensimmäisenä päivänä Hilkka yritti tilata bussin, mutta painoi vahingossa kakkosnappia, joka oli jostain syystä juuri siinä missä hänen sormensa aina osui. Toisessa päässä keskus valisti Hilkkaa siitä että sairaskuljetus tuli tilata päivää ennen. Hilkka joutui selittämään, ettei hänellä ollut hengenhätää, vain kiire kirpputorille.

Sitten koitti päivä, kun bussi katosi. Sovellutus näytti, että se oli tulossa, mutta kartalla se pysyi paikallaan kuin olisi juuttunut johonkin näkymättömään suohon. Lopulta kävi ilmi, että kuski oli pysähtynyt virtuaaliselle pysäkille, joka oli merkitty keskelle metsää, koska joku oli - luultavasti vahingossa - piirtänyt sen kartalle digitaalisesti koiran tassulla.

Kuski odotti siellä kärsivällisesti, koska ohjeissa luki: “Odota matkustajaa.” Mutta sellaista ei tullut. Kukaan ei edes tiennyt, että pysäkki oli olemassa.

Kun bussi lopulta löytyi, kuski kertoi nähneensä kaksi peuraa, yhden eksyneen suunnistajan ja jonkun, joka näytti meditoivan kannon päällä. “Mutta ei yhtään matkustajaa”.

Kun syksy kääntyi talvea kohti, kunnan virkamiehet alkoivat huomata, että Bus On Demand -kokeilun raportit olivat… no, värikkäitä. Niissä esiintyi sanoja kuten “metsä”, “kaksi peuraa”, “akuton taskupuhelin”, “sairaankuljetustilaus”, “katoamistapaus” ja “viisivuotias pehmolelumatkustaja”. Yksi raportti sisälsi pelkän lauseen“Kuski löysi virtuaalisen pysäkin, mutta tilaaja ei pysäkkiä”.

Kun viimeinen Bus On Demand ajoi kylän läpi vuoden kuluttua, Hilkka seisoi portillaan ja heilutti sille kuin vanhalle ystävälle. “Hyvästi, moderni maailma!” hän huusi. Sairaskuljetustaksi ajoi ohi juuri samalla hetkellä, ja kuski nosti kättä tervehdykseksi. Hilkka ei uskaltanut heiluttaa takaisin, ettei mies tulkitsisi sitä tilaukseksi.

Seuraavalla viikolla kylän tuttu linja-auto palasi reitilleen. Sama vanha sininen bussi, joka oli kulkenut jo 90-luvulta asti. Se pysähtyi oikeille pysäkeille. Niille jotka oli merkitty fyysisillä kylteillä, ei koiran tassulla.

Vanhukset nousivat kyytiin helpottuneina. "Nyt voi luottaa siihen milloin auto tulee."

Mutta takapenkillä istui Hilkka ja mutisi itsekseen. “Eihän tämä meno ole enää mistään kotoisin. Sen on vaan odottamisen arkea. Pitää taas kytätä kelloa. Minä kaipaan aikatauluttomuutta, kun se uusi vempele tuli silloin kun sen tarvitsi, ja haki läheltä."

Kesä ilman kyytiä

 

Vielä neljäkymmentä päivää - melkoinen aika. Ei tarpeeksi pitkä ollakseen ikuisuus, mutta aivan liian pitkä ollakseen vain tauko. Mutta niin on, meidän kylällä bussi ei kulje tänään, ei huomenna, ei vielä viikkoihin. Se lakkaa liikennöimästä kesäisin jo ennen juhannusta. Kaiken kaikkiaan yli kaksi kuukautta eletään täällä ilman bussia, vähän kuin toisarvoisina.

Onneksi on vaihtoehto kaikille, mutta ennen kaikkea se on tärkeä meille fossiileille joilla ei ole ajokorttia tai autoa. Linjataksin numero on tallennettuna aivoihin, mutta silti soittaminen tuntuu aina vähän viralliselta, kuin pyytäisi lupaa liikkua. Taksi on tilattava puhelimitse viimeistään tuntia ennen. Se kulkee bussin aikataulun mukaan, ja poimii menijät vain bussipysäkeiltä. Ja paluumatka sitten - sen tilaaminen on kuin varjo, joka kulkee mukana koko ajan. Ei voi täysin rentoutua, koska pitää ajatella mihin aikaan voi tilata linjataksin kotimatkalle. Milloin olen toimittanut kaikki asiani? Onko kaupoissa jonot, tai apteekissa? Joskus puhelimessa kotimatkaa tilatessa on jonoa niin kauan että minimitilausaika menee umpeen. Säännöt ovat kivenkovat.  Silloin on istuttava ylimääräinen tunti - pahimmassa tapauksessa kaksi - matkakeskuksen puupenkillä. Eihän ostoskassien kanssa huvita kävellä torilla tai mennä kirjastoon. Pieni lohtu on että linjataksi on ilmainen 65 täyttäneille, mutta niinhän bussikin on meidän kunnassa.

Kun koulut vihdoin alkavat ja bussi palaa reitilleen, tiedän että ensimmäinen matka tuntuu erilaiselta. Se ei ole vain kulkemista paikasta toiseen. Se on vapautta ja paluu johonkin, jota en tiennyt kaipaavani näin paljon.