Luen jos jaksan

 

Tämä on hieman vaikea aihe. Tykkään todella monista blogien teemoista, mutta tunnen välillä että postitusten pituus  - loputtomasti kuvia ja tekstiä - tekee niiden läpikäymisestä aika työlästä. Postaaja on tehnyt suuren työurakan, mutta aiheuttanut ehkä myös vahinkoa itselleen. Lyhyemmät versiot auttaisivat varmasti monia lukijoita pysymään paremmin mukana ja tuntemaan että voisi kommentoida. Tämä ei ole kritiikkiä kenellekään, vaan vain pieni toive luettavuuden puolesta.

Olisiko joskus mahdollista tehdä tiivistelmäversio, tai tehdä lyhyempiä postauksia hieman useammin?

Mitä on - mitä ei?

Rauhallinen aamupäivä saaristossa, suolantuoksuinen näkymä oman kesäparatiisimme ikkunasta. Se on paikka, jossa meri, lokit ja kallion muurahaiset hengittävät samaa raikasta ilmaa. Täällä meillä ei ole muuta puutarhaa kuin meriheinät.

Ruukkukasvejakaan täältä ei löydy, ei edes ikkunalautoja. Melkein seinänkokoista ruutua vasten lepäävät muistiinpanot menneistä kesistä. Sileät simpukat, harmaantunut ajopuu, karkeasta köydestä punotut alustat ja rullalle kääritty käppäräkoivun kaarna. Pieni kangaspussi on jo kovettunut, mutta siniset kirjaimet sen kyljessä ovat säilyneet. Läsö Syde Salt, Groft Bord Salt. Karkeaa pöytäsuolaa Läsön saarelta Tanskasta. Tuulahdus toiselta rannalta, sieltä mistä kerran löysin viikon etsimisen jälkeen pienen hipun meripihkaa.

Kokoelma on kuin hiljainen asetelma elämän rytmistä. Meri tuo, ihminen kerää, aika kuivattaa ja aurinko haalentaa. Kun katson kauemmas, näen veden väreilyn ja kimalluksen, rantakaislat ja pian oman varjoni laiturilla.

Kaikki tämä tekee kesästä ihanan muiston jo ennen kuin se on ohi.

Mutta - kesämökkiä, tätä timanttia, ei ole koskaan ollut olemassa. Se on vain kuvausta varten luomani asetelma joka nojaa keittiön tiskipöydällä ikkunattomaan seinään, kaukana meren rannalta. Taustana on Göran Hanen maalaama muovinen pöytätabletti, ja esineiden alla kaksi pannunalusta. Simpukan kuoret olen liimannut rannalta löytämääni puupökkelöön.

Joskus pitää vaan luoda tyyliä kattaukseen ja mielikuvitukseen!

 

Esteetön elämä

Asunto oli ollut halpa. Halpuudelle löytyi aina selitys. Nyt oli jo pimeää, ja herra Myntti päätti tarkistaa viemärin, seinät ja lattiat vasta aamun valjettua. Se ei aiemmin ollut mahdollista, koska asunto oli ollut täynnä toisen ihmisen huonekaluja, tavaroita ja raskaita verhoja. Sitä paitsi punatukkainen nainen ei ollut kiinnostunut näyttämään hänelle huoneiston yksityiskohtia. Laahusti vain sinne tänne kiinalaisessa aamutakissaan, diadeemi päälaen hiuspehkossa. Liukui tohveleissaan äänettömästi kohti eteistä, vaikka herra Myntti olisi halunnut tutkia huoneita kauemmin. Ilmeisesti naisella oli kiire Tarot-korttiensa pariin. Hän mutisi jotakin neljännestä maljasta.

Iltamyöhään herra Myntti istui keittiössä ja kuunteli, miten yläkerran asukas siirteli huonekaluja. Äänet olivat vieraita, ja niiden välissä oli hiljainen, rytmikäs kolahdus, kuin metallinen esine olisi osunut johonkin onttoon.

Herra Myntti meni parvekkeen ovelle ja avasi sen varovasti. Ulkona oli tyyntä, eikä mistään kuulunut mitään. Mutta nyt paljastui jotakin täysin odottamatonta.

Parvekkeesta puuttui kaide.

No, eihän elämässäkään ollut kaiteita, mutta tämä oli kohtalokkaampaa. Oliko hän ollut aivan sokea käydessään katsomassa asuntoa? Silloinkin oli ollut melko pimeää. 

Herra Myntti kirjoitti valituskirjelmän rakennusyhtiölle, mutta kun hän kostutti kuivunutta kirjekuorta kielellään, hänen hengityksensä livahti vahingossa sisään. Postivaaka näytti, että hänen henkäyksensä painoi 35 grammaa, ja hän joutui hankkimaan kioskista ylimääräisen postimerkin. Jonossa seistessään laatikko ehdittiin tyhjentää, ja nyt kirje jäisi sen kostealle pohjalle aina maanantaihin asti. Kunhan vain vanha liima ei antaisi periksi tai muste sotkeutuisi yhdeksi ainoaksi läikäksi. 

Sinä yönä herra Myntti ei uskaltanut nukkua hetkeäkään. Hänellä oli taipumus kulkea unissaan, varsinkin vieraissa paikoissa.

 

Kirjoitan sittenkin

 

Kasvuajan henkisestä pienuudesta oli tulossa minulle ongelma. Lukiossa en kelpuuttanut itseäni kirjoittamaan yhtäkään ainetta äidinkielen tunneilla. Ehkä se oli näennäisesti hyvin suorittavan ja siksi huomiotta jääneen avunhuutoa. Olin ulkoa lukija, lyhytaikaisen tiedon taitava toistaja. En ymmärtänyt että petin itseäni. Välinpitämättömyydellä ja kiinnostuksen puutteella oli joka tapauksessa hyvätkin puolensa. Henkisesti tyhjät arkit varastoivat tilaa ratkaiseville tapahtumille tulevaisuudessa, mitkä puolestaan kannustivat kielen, huomiokyvyn ja mielikuvituksen kehittämiseen.

1969. Pietarsaari. Ylioppilastutkinto. Loistava arvosana äidinkielen kokeesta. Osasin sittenkin. Muutin kaupungista ja Suomesta lopullisesti.

1999. Pietarsaari, uutisissa. Marraskuun loppuviikko. Ikkunoissa tuikkivat jo risti, ankkuri ja sydän, merimieskaupungin perinteiset joululyhdyt. Usko-toivo-rakkaus. Punavihreiden lyhtyjen  näkeminen ulkomailla on harvinaista, se jotenkin sykähdyttää. Tiedän että niiden takana asuu pietarsaarelaisia.

Niin, ne uutiset. Marraskuinen maanantai-iltapäivä hämärtyy. Aikuiset ovat vielä töissä, koululaiset palaamassa koteihinsa. Linja-auto Kokkolasta on saapunut, ja Pietarsaaressa sen tavarasäilöstä joku nostaa kohtalokkaan laukun. Yhtäkkiä Isokadulla räjähtää pommi tuhoisin seurauksin. En asu enää Suomessa mutta saan Juskalta myöhemmin viestin. Kuuntele radiosta Nappikauppiaan kostoa, hän sanoo. 

Juska, tietotoimistoni. Kirjoitamme sähköviestejä. Teini-iän ystävätär on asunut koko ikänsä Pietarsaaressa. Pidän siitä, se tekee oloni kotoiseksi vaikka tapaamisestamme on kulunut viisikymmentä vuotta. Kun sanon Juskalle että hänellä on kirjoittajan lahja, hän ei ole kuulevinaan. Toteaa vain että muistahan kuka reputti aikoinaan äidinkielessä.

Sen olisi tullut olla minä, ajattelen. Ulkoa lukija.

Tie taiteilijan ammattitaitoon on näkymätön. Juska luo mielikuvituksestaan, ja työn tuloksena syntyvät maailman upeimmat villasukat. Juska kirjoittaa että ilmoita jos tarvitset uudet. Niitä kyllä löytyy.

’Ilmoittakaa jos tarvitsette lisää.’ Juutun jälleen yksityiskohtaan. Muisti irvailee. Juskan sanat tuovat mieleen pientavarakauppias Konrad Kujaun, maailmankuulun väärennöksen kauppaajan. Ilmoittakaa jos tarvitsette lisää, tämä sanoi lehdistölle 1983. Hitlerin väärennetylle päiväkirjalle oli toimitettavissa jatkoa. Niin myös Juskan kutomille sukille, mutta ne ovat aitoa käsityötä.

2025. Parantin kahvila Pietarsaaren Isokadulla, lähellä paikkaa missä pommi räjähti, on todennäköisesti suljettu vuosikymmeniä sitten. Mutta se ei ole nyt este. Kirjailijahahmoni astuu joka tapauksessa sisään, menee tällä kertaa kauas ikkunapöydästä. Mukillinen tavallista kahvia, kynä ja lehtiö. Ei, ei mukia. Muistivirhe. Kuppi ja asetti. Kuin 60-luvulla.

En halua kertoa Juskalle että olen kaupungissa. En minä siellä olekaan. Olen kirjoittamassa. Yksin.

 

Yksinkertaisuus on taitoa

Muisto talosta on jäänyt kiinni puupalikkaan.

Mitä iäkäs äitini ajatteli sen maalatessaan, kun hän oli kauan sitten käymässä luonani? Arjen huolet eivät rasittaneet. Oli keskikesä, ja me "tytöt" olimme kahdestaan kotonani. Ehkä äiti tunsi jotakin tällaista, istuessaan siinä pensseli kädessään:

“Tuo ikkuna, ne kukat… se oli se kesä Karjalan Kannaksella, jolloin kaikki oli vielä yksinkertaista.”

Punainen talo on kuin ajatus turvapaikasta johon voi palata mielessään, vaikka se ei enää fyysisesti ole tavoitettavissa. Tiedän, kävimme paikalla Uudellakirkolla Viipurin läänissä vuosikymmeniä sitten. Löysimme vain saunan rauniot, kivet. Niiden keskellä kasvoi kookas pihlaja.

Maalauksessa on myös leikkisyyttä: ikkunan sisäpuoli ja talon ulkopuoli, kaksi näkökulmaa samassa kuvassa. Kun paha tuli sisälle, hyvä lensi ikkunasta ulos?

Mistä puupala oli löytynyt? Ehkä vanhasta ladosta tai piharakennuksesta, joka purettiin. Ehkä se oli ajopuu meren rannalta, tai yksinkertainen jämä puutöistä. Oliko se sellainen pala joka tuntui hyvältä kädessä ja oli siksi säilynyt kokoelmissani?

Äiti näki palikassa sopivan kokoisen menneen maailman kantajan. Hän oli maalannut ennenkin, eikä tarvinnut aikaa pohtia.

Mystiikkaa? Kyllä, mielestäni. Ikkuna ja talo ovat kuin kaksi porttia samaan sisäiseen maisemaan, yksi sisältä ulos, toinen ulkoa sisään.

Vanha puupalanen ja lyhyt keittiön pöydän äärellä vietetty hetki kuvaavat eri aikojen päällekkäisyyttä. Se, mitä äiti tunsi silloin, jatkuu nyt minun katseessani.

Mietin allekirjoitusta. Punaiset merkit kulmassa ovat kuin loitsu. AKK, ja vuosiluku joka on tuskin luettavissa. “Minä, äitisi,  olin tässä. Tämä hetki oli totta.” Tänä syksynä äitini täyttäisi 110 vuotta.

 

 

Mäkimeirami ja kungsmynta, yhden kasvin kaksi kulttuuria

 

Pihamme villeistä kasveista mäkimeirami on ehdoton suosikkini. Sen violetit ja roosat kukat avautuvat heinäkuussa. Otin tavakseni poimia mukaan ison kimpun kun lähdin Suomeen kesälomalle. En ollut todellakaan ainoa suomalainen mummu Göteborgin lentokentällä jonka laukusta pilkotti kimppu mäkimeiramia Vantaalle menossa. - Kotona kuivatan kasvia enimmäkseen koristeeksi. Pienikin kimppu on viehättävä. Tässä kuvassa se on jo melkein kuivatettuna Rosa Ljungin maljakossa. Lehdet vielä näyttävät vihertävän.

Suomessa kaukana lounaissaariston kivisillä rannoilla kasvanutta mäkimeiramia kalastajat kutsuivat “meren suojaksi”. He uskoivat, että jos oksa ripustettiin veneen keulaan, myrsky ei nousisi ennen kuin kala oli pyydystetty. Saaristossa kalastajat ovat maustaneet silakka- ja kalaruokia mäkimeiramilla jo pitkään.

Mäkimeiramin eli oreganon kreikankielinen nimi Origanum juontuu sanoista oros (vuori) ja ganos (kaunistus).

Luostareissa yrtti kuivattiin ja murskattiin, ja sen tuoksun sanottiin karkottavan pimeät ajatukset. Kuninkaan pöytään se päätyi viinietikkaan tai olueen sekoitettuna. Ei vain maun vuoksi, vaan siksi että yrtti toi “vuorten kaunistuksen” voiman mukanaan.

Ja vielä tänäkin päivänä, kun joku ripottelee oreganoa pizzan päälle, pieni häivähdys tai aavistus vanhasta taikuudesta kulkee mukana, eikö?

Mäkimeirami on ollut myös tärkeä rohdoskasvi.

Sitä käytettiin hengitystievaivoihin, yskään, hinkuyskään, kuumeen alentamiseen ja ruoansulatuksen tukemiseen. Haihtuvat öljyt (tymoli, karvakroli) estivät bakteerien ja sienten kasvua. Tuoretta yrttiä pidettiin nenässä päänsäryn ja unettomuuden lievittämiseksi.

Ruotsissa mäkimeiramin nimi on kungsmynta. Mynta viittaa minttuihin (kasvi kuuluu minttujen sukuun). Kung tuo nimeen ylevyyttä – kasvia on pidetty arvokkaana, jopa kuninkaallisena yrttinä, sen lääkinnällisten ja maagisten ominaisuuksien vuoksi.

Lapsen suusta

Tämä tapahtui joskus 70-luvulla. Seuramatkoihin koukkuuntuneet vanhempani istuivat jälleen kerran vierekkäin bussissa kuin kaksi muuttolintua, jotka ovat nähneet kaikki vuodenajat. Kesät pohjoisessa, syksyt Etelä-Euroopan maissa. Kauemmas ei jaksettu lentää, oma maailmanosakin tarjosi tarpeeksi kiinnostavia kohteita. Auto huristi moottorietiellä, maisemat vaihtuivat, ja voin kuvitella että äitini katseli ulos ikkunasta sillä poissaolevalla ilmeellä, joka kertoi että hän mietti olivatko kaikki tarpeelliset tavarat mukana tai mitä heille illalla tarjottaisiin ravintolassa. Hän muisti viime matkalta tarjoilijan sanat kehnolla suomen kielellä: - Ei, ei se juusto. Ei madamelle.

Sitten bussin takaosista ilmestyi akrobaattisen kaverinsa kanssa pieni poika heidän eteensä. Sellainen napakka, utelias, nelivuotias filosofi, joka ei pelkää kysyä mitään, mutta pysytteli rauhallisesti käytävällä.

Hän osoitti äitiäni sormella ja kysyi kirkkaalla äänellä niin että kaikki lähinnä istuvat kuulivat:

- Mikäs ton nimi on?

Äitini hätkähti. - Minun? No minä olen Marja.

Poika nyökkäsi, mutta ei ollut lainkaan tyytyväinen.

- Mä kysyin sulta että mikä ton nimi on.

- Kenenkä ton? Sehän on kummallinen sana.

Poika mietti hetken. Sitten hän osoitti äidin vieressä istuvaa isääni ja kysyi uudelleen.

- No, mä tarkoitan tota sun poikaas. Mikä sun poikas nimi on?

Bussissa syntyi hiljaisuus. Sitten nauru. Sellainen lämmin, aaltoileva, koko bussin mittainen nauru, joka saa jopa kuljettajan hymyilemään peilin kautta. Pieni piristys matkaan.

Äitini vain pudisti päätään.

- Voi kultaseni… se poika on jo yli kuusikymmentä ja istuu tässä minun vieressä kun se on liian vanha leikkimään. Se on sellainen pappa vaan.

Poika katsoi isääni pitkään, arvioiden. Sitten hän totesi:

- Ai toi. No hyvä.

Ja käveli pois kuin olisi juuri suorittanut tärkeän väestönlaskennan.