lauantai 10. lokakuuta 2026

Naulan pitkä odotus







 







Sunnuntaina 19. heinäkuuta 1987 Sankta Marian kappeli oli hiljentynyt. Vanhat puupenkit natisivat tuskin tyhjyyttään, eikä yhtäkään todistajaa ollut paikalla kun jotakin korvaamatonta katosi.

Johan Henric Scheffelin maalaama muotokuva Erik Magnus Ulfsparresta 1729 oli riippunut paikallaan niin kauan, että aatelismiehen läsnäolo oli muuttunut osaksi kappelia. Nyt jäljellä oli vain naula.

Melkein neljäkymmentä vuotta kului. Taulu pysyi kadoksissa, ja paikallinen legenda alkoi unohtua.

Sitten, tavallisena arkipäivänä, erehdys ja sattuma kohtasivat toisensa.

Maalaus ilmestyi Traderan myynti-ilmoitukseen kuin mikä tahansa esine.

Tukholmalainen antiikkiasiantuntija oli varma näkemästään.

Kun puhelu saapui, kanslisti ei saanut ensiksi sanaakaan suustaan.

Sitten seurakunta reagoi nopeasti. Taulu odotti Trollhättanin poliisiasemalla Lounais-Ruotsissa. Hyvässä kunnossa, kuin olisi palannut matkalta, josta kukaan ei tiennyt mitään.

Syyskuussa 2026 maalaus ripustettiin takaisin samaan naulaan, josta tuntemattomat kädet olivat ottaneet sen 1987. Kirkkoherra Monican mukaan taulu asettui paikalleen niin luonnollisesti, että tuntui kuin se ei olisi koskaan edes ollut poissa.

Poliisin esitutkinta varastetun tavaran kätkemisestä lopetettiin.

- Emme pysty osoittamaan, että henkilö, joka laittoi taulun myyntiin, on syyllistynyt rikokseen.

Kaikki ei ehkä ole vielä tullut ilmi.

Ettekö voisi vihdoinkin kertoa mitä Teille tapahtui, Eversti Ulfsparre af Broxvik?

 Lähdetiedot 2026-10-09 SVT (Ruotsin televisio)


perjantai 9. lokakuuta 2026

Kun seinä valvoo



















Yöllä taulu ei ole koskaan vain taulu.

Kun Juska makaa sängyssään ja katsoo vastapäisen seinän suurta maalausta, sen maisema alkaa elää. Metsä ei pysy kehyksissä. Ikkunan ulkopuolella tuuli ottaa kuusen oksista otteen, ja naapurin pihalamppu heittää niiden varjot taulun pintaan. Oksat heilahtelevat miehen yllä,  kulkevat kuvan yli kuin etsien reittiä takaisin metsään.

Sellaisina öinä polulla odottava hahmo ei näytä olevan yksin. Varjot liikkuvat hänen ympärillään - taulussa, koko seinällä.

Juska nousee istumaan. Nuoren naisen katoaminen lähimetsään tekee oksien levottomasta liikkeestä vaikean sivuuttaa. Hän ei ajattele kadonnutta suoraan, mutta ajatus kulkee mielessä kuin hiljainen taustakohina. Metsä taulussa näyttää tietävän jotakin, ja tunne ärsyttää häntä koska taulu on vain taulu.

Ehkä se vain näyttää syvemmältä kun sen pitäisi olla.

 


torstai 8. lokakuuta 2026

Katoamistapaus

 













Oletko nähnyt tätä henkilöä?

Olen toki. Vähintään  viisitoista, eilen kun kävin ruokaostoksilla. Ikä ja hiusväri stemmasi kaikkiin. Neljäkymppiä, keskiruskeat hiukset. Katosi kotoaan lauantai-iltana viikko sitten.

Helikopteri seudun yllä on hiljentynyt. Poliisi koirineen, armeija, Missing People ja siviilit ovat lopettaneet maastoetsinnät.

Poliisi vetoaa yhä yleisön apuun. Koska Ruotsin poliisilaitos ei koskaan julkaise kuvaa eikä nimeä kadonneista, tunnistuskeinot ovat olemattomat.

Huhut sitä vastoin kasvavat.

Kadonnut ihminen makaa ehkä lantakasan alla kotonaan, maatilalla.

Mutta paikallislehdessä on suttuinen kuva jonka kuulemma räpsäytti itselaukeava hirvikamera metsässä katoamisiltana. Siitä voi tehdä johtopäätöksiä.

Ihmisellä on kunnon ulkoiluvaatteet, ja hän näyttää määrätietoiselta, jopa kiireiseltä. Ei ihme, tunnin päästä korvessa tulee pimeää. Onko kintereillä joku joka uhkaa? Onko hänellä kiire tapaamiseen? Kumma että hän sattuu ohittamaan riistakameran miltei heti katoamisilmoituksen jälkeen.

Onko hirvi hyökännyt päälle?

Kadonneen koti on rantatila. Järvi on suuri, ja paikoittain 50 metriä syvä.

Yhtäkään venettä ei ole nähty etsinnöissä.

 

 


tiistai 6. lokakuuta 2026

Säilöntää kukkamaljakossa






















Konsti toimii! Neljättä viikkoa glyserooliliuoksessa ja tällaiselta näyttää. Hortensia on menettänyt väriä mutta tumman lila näkyy vieläkin. Sehän matkii mokoma maljakon sävyä. Kukasta tulee mukava talvikoriste jos pysyy tällaisena (AI:ta käytin vain tekemään ottamastani kuvasta terä-lehti-tarkemman).

Resepti: 1 osa glyseriiniä (apteekista), sekoitettuna 2 osaan kiehuvaa vettä. Kukka haalentuneeseen nesteeseen, ja sitten vain odotetaan...

Mutta hetkonen vaan, eikös se kehvelin ai-renki mennytkin sotkemaan yhteen kaksi valokuvaa. Keramiikkavaasi näkyy myös vaakatasossa kuin joku jäteputki. Ihmettelin kun niin pitkulainen olevinaan tuo kukka. Höh.

Onneksi ei ollut omakuva, olisi voinut siunautua kolme jalkaa tai kaksi päätä.

No laitetaan tähän alkuperäinen räpsäytykseni, mitä piti mukamas mennä jalostamaan tekoälyllä.
















lauantai 3. lokakuuta 2026

Neiti seinällä















 










Hän oli tilannut netistä kaksi keittiöpyyhettä. Toisen hän lähettäisi kouluajan ystävälle joka oli muuttanut uuteen asuntoon. 

Pyyhe ei kuitenkaan tuntunut pyyhkeeltä. Se oli taulu. Ja taulu kaipasi seinää.

Mutta miten ripustaa tekstiili niin, ettei se roiku kuin pyyhe? Ystävätär keksi. Neulepuikko. Kuin pieni tanko, joka pitäisi pyyhkeen ryhdissä päärmeeseen pujotettuna.

Mutta - oliko hänellä edes ollut neulepuikkoja?

Hän etsi joka paikasta. Laatikoista, joihin kukaan ei koskaan katso. Laatikoista, joihin kaikki aina tunkevat kaiken. Kassien pohjilta, varastosta, jopa pyykkikorista. Lipaston ylin laatikko oli niin painava, ettei hän uskaltanut vetää sitä auki.

Tuloksetonta. Pyyhe jäi pöydälle odottamaan kohtaloaan.

Hän oli etsinyt puikkoa niin kiivaasti, että oli lopulta istahtanut sohvalle levähtämään.

- Olisipa joku, joka toisi sen takaisin. Tai näkisin unta mistä sen löytää.

Kului pari päivää. Post Nord ei kuullut pyyntöä, toi ainoastaan tilatut verhorenkaat sekä mainoksia ja paikallislehden. Ehkä kirppari myisi sopivan pitkiä puikkoja. 

Kolmannen ja taatusti viimeisen kerran hän avasi keittiön laatikon etsiäkseen olematonta puikkoa. Säilytyspaikan johon kerääntyy kaikenlaista. Kumilenkkejä, vanhoja paristoja, pyykkipoikia, piparkakkumuotteja. Käsi tunnusteli laatikon vasempaa reunaa.

Neulepuikko.

Yksi ainoa. Täysin rauhallisena, kuin olisi ollut siinä aina.



maanantai 14. syyskuuta 2026

Song of the shrimp









 I saw three shrimp in the water

Two were old and gray
I swam a little bit closer and
I heard the third one say

"Goodbye, Mama Shrimp, Papa, shake my hand
Here come the shrimp boat for to take me Louisian'
Here come the shrimp boat for to take me Louisian'"

He showed his Mama and Papa
The Shrimp Newspaper he read
An invitation to all the shrimp
And this is what it said

Free ride, New Orleans, stay in Grand Hotel
Big Creole gal who help you come out of your shell
Big Creole gal who help you come out of your shell

If I should live to be ninety
I will never forget
The little shrimp and the Song he sang
As he jumped into the net.

 

Elvis Presley, Girls! Girls! Girls!
Original Soundtrack 1962
 

lauantai 12. syyskuuta 2026

Sähköurkujemme salaisuus









 





Tämä tapahtui minulle 90-luvulla. Göteborgin messuilla oli meneillään joku  turvallisuusnäyttely, ja koska työpaikkani oli lähellä messutaloa menin sinne uteliaisuuttani. Ehkä näkisin jotakin jännittävää, mystistä. Mielikuvitusta kutitteli. (Ilmeisesti näyttelyllä oli kiehtovampi nimi, mutta sitä en enää muista.)

Messuhallissa jäin heti tutkimaan Ruotsin suojelupoliisin Säpon montteria, kuin olisin astunut toiseen todellisuuteen. Lasivitriinissä kiiltelivät vanhat mikrofonit, nappikuulokkeet ja paksut nahkakantiset muistivihkot, joiden sivuilla oli salakirjoitusta. Tunnettujen vakoilijoiden autenttisia varustuksia. Kiertelin montteria ihan huumassa.

Suojelupoliisin mies oli huomioinut minut ja tuli puhuttelemaan.

- Teitä taitaa kiinnostaa nämä vanhat menetelmät, olette olleet tässä niin pitkän tovin, mies sanoi ja hymyili kuin olisi testannut reaktiotani. Kuuli kyllä heti että olin suomalainen, ajattelin.

Nyökkäsin, ja ennen kuin ehdin tajutakaan, minusta otettiin valokuva. Miksi? Olivatko ne huomanneet että päässäni oli peruukki, ja oliko se jotenkin epäilyttävää? (Pidin Lahdesta ostamaani tummaa tekotukkaa joskus huvikseni, ja hieman muotijuttukin se taisi olla siihen aikaan.) Sitten minut johdatettiin verhojen taakse, ja päähäni asetettiin  kuulokkeet. Niistä kuului matalaa, särisevää ja nopeaa puhetta mistä en saanut mitään selvää. Ne olivat kuulemma nauhoituksia tunnetuilta vakoilijoilta jotka olivat joskus olleet aivan tavallisia ihmisiä.

Yhtäkkiä tulin epäröiden mutta samalla innokkaasti maininneeksi että meidän sähköuruistamme kuului venäjänkielistä puhetta. Suomalaisena tiesin että se oli juuri venäjää, vaikka en ymmärtänyt kuin muutamia sanoja. Pitivätköhän he minua hieman hurahtaneena? Mutta nyt poliisin ilme muuttui. Hän kysyi missä asuin, ja alkoi tehdä merkintöjä muistivihkoonsa. Pyysi minua odottamaan kunnes hän hakisi  paikalle naispuolisen kollegan joka asui samalla paikkakunnalla kuin minä.

Hetken kuluttua  istuin toisessa pienessä kopissa, jossa oli vanha nauhuri ja kartta, johon oli merkitty radiotaajuuksia. Nyt poliiseja oli kaksi. He halusivat tietää oliko urkujen sisällä jokin vanha komponentti, ehkä radiovastaanotin. Enhän minä tiennyt, olimme ostaneet urut halvalla Muurahaisten kirppiksestä.

Sitten poliisit tiedustelivat ruotsalaisesta avomiehestäni. Mitä tiesin hänestä? Jokainen kysymys tuntui kuin he olisivat vetäneet esiin lankaa, jonka olettivat jatkuvan jonnekin syvemmälle. He kysyivät myös naapureistamme tavalla, joka oli näennäisen arkinen mutta selvästi tarkoituksella kerroksittain etenevä - kuin olisivat testanneet, missä kohdassa jokin yksityiskohta alkaisi resonoida heidän omiin epäilyksiinsä.

Sitten minulle kerrottiin että Göteborgissa, Kattegattia lähimpinä sijaitsevissa kaupunginosissa, oli aikoinaan tavallista että rannikolla oleilevat venäläiset kalastaja-alukset lähettivät niin vahvaa radioliikennettä että riitti asettaa haarukka lieden levylle. Silloin alkoi kuulua venäjää. Mutta me emme asuneet rannikolla. Jossakin meidän lähettyvillämme täytyi olla erittäin vahva lähetin.

Poliisi pyysi meitä nauhoittamaan uruista kuuluvan puheen. Mikäli se ei olisi meille mahdollista, he tulisivat auttamaan.

Juuri silloin emme tehneet asialle mitään, kävimme vain uudelleen messuilla puhumassa samojen poliisien kanssa. Sitten mieheni sairastui äitinsä kuoltua, ja poistimme urut kotoamme. Kun mies vähitellen parani, kaduimme että emme selvittäneet juttua, mutta nyt se oli liian myöhäistä. 

Lopulta päätimme vaieta koko asiasta, sillä tuttavat vain  virnistelivät ymmärtäväisen näköisinä kun kerroimme, eivätkä kysyneet koskaan enempää. Katsoivat vain kummasti.