perjantai 1. toukokuuta 2020

Luonto ei valehtele
























Kaikissa meissä on muhkuramme
mutta ehkäpä sisimmästämme löytyy toive
jolla on havisevat siivet

sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

Niukkuutta?

Tällaisena iltana
mitä edes ajattelisin


















keittiössä kuorin perunat
raaputtelin niitä
tarkemmin kuin ajatuksiani

meren rannalla tänään
oliko siellä vain vieraita
niin ne ainakin katselivat

perjantai 13. maaliskuuta 2020

Ulla ja minä
























Ulla ja minä
kuin kaksi harmaavarpusta
pyrstöpäästä vaan leveämmät

Viime vuosisadan emäntäkoulut käyty
älypuhelimet lapsenlapsia pullollaan.

Ei sellaiset arkihöyhenet riittäneet
suloiseen seurapiirielämään

- niin luulimme kunnes tapasimme
Mormessan ja Kolmannen Roosan.

Peruukkeja alkoi saapua
kretonkia ruusukukkaa ja
diadeemeja...













maanantai 2. maaliskuuta 2020

Herra Rubenin turhautuminen

Herra Rubenin kengät.
Kuvitusta kirjastani "Ei se sitä ole"
(Mediapinta 2019)




























Herrasmies Ruben taitaa olla turhautunut.

Muillakin liikekadun kulkijoilla on
krokotiilinahkainen messinkisalpainen salkku
mutta, ikäänkuin se ei riittäisi,
niillä on kaksi jalkaa ja niissä kengät.

Taitaa pelätä että yksi ainoa tällainen hetki
nielaisee hänen huolitellun roolihahmonsa

aivan kuin todistaisi omin silmin
veden äkillisen jäätymisen peiliksi
jonka takaa ei löydy mitään

peiliksi joka ei enää heijasta
jatkoa tapahtumiin.

Ei se sitä ole.

Onpahan vain muistutus:

älä rynnistä elämäsi läpi
pelkästään ulkonäköösi tuijottaen

härännahkaisten kengänkärkiesi
uraputkesta nostattamaa
kultapölyä ihaillen.

lauantai 15. helmikuuta 2020

Eilisen kuplat

























Ella Mortesa oli vanha. Oikeastaan hänen ei olisi pitänyt käydä maalaamaan tätä taulua sillä ystävätär näkisi siinä vain pinnallisen päähänpinttymän, tälle luvatun ystävänpäivän lahjan menneiden aikojen loppusinetiksi. Eivät heidän tiensä olleet yhtyneet enää koskaan. Viime tapaamisesta oli kulunut kuusikymmentä vuotta.

"Ihana hempeä kuva, odotusta täynnä" kuuluikin ystävättären kiitos. Pojantyttären avustamana Ella oli lähettänyt kuvan taulustaan sähköpostitse ja luvannut toimittaa lahjan perille sitten kun ystävätär olisi palannut aurinkomatkaltaan kotiin, joka sekin sijaitsi toisessa maassa.

"Odotusta täynnä." Kuinka ystävätär olisikaan voinut nähdä kuvan todellisen tarinan mikäli tapahtumaa edes siksi voi kutsua. Nyt se tuntui vain kaikkea raihinaisesti koossapitävänä luurangolta.

Taivaansinisen mekon Ella oli ommellut huolellisesti ratkomalla valkoisesta rippileningistä pitkät hihat ja avaamalla kaula-aukon. Kankaan värjäys oli hankalaa mutta tulos oli toivottu. Juhlamekkoonsa Ella olisi halunnut vaaleat kengät, mutta hänen nuoruudessaan jalkimet olivat joko mustat tai ruskeat, hautajaisiin tai ripille sopivat. Ella lainasi äitinsä tummat korkokengät.

Peilin takana ei ollut mitään, ja oikeastaan ei sen edessäkään. Mikäli samppanjalasit olisi siirretty hieman enemmän oikealle, peili olisi näyttänyt totuuden. Kolme niitä olisi pitänyt olla.

Mutta ei sillä ollut enää väliä. Hän joka oli tuonut Ellan kotiin polkupyörällään viime kesänä ja rintamalomalla ollessaan antanut hänelle kilon voita, häntä Ella oli nyt odottamassa peilin edessä juhlamielellä.

Ilta kului, ja taivaansininen mekko alkoi tuntua jäänhileiseltä. Laseissa kupli enää pettymys, ja peilistä ei näkynyt yhtään mitään.

Toisessa talossa sensijaan kilisteltiin maljat eikä niitä tyhjennetty Ellan kunniaksi.