Kirjeitä

 

Joskus Hilma huomasi että hän siirteli kahvikuppiaan vain jotakin tehdäkseen. Hankasi tiskipöytää vaikka se kiilsi jo aivan tarpeeksi.

Hän oli seitsemänkymmentäkaksi, ja hänen talonsa oli aivan liian hiljainen. Pyöreä kello naksutti seinällä kuin olisi laskenut päiviä johonkin, mitä Hilma ei osannut nimetä. Hän oli ollut leski jo kahdeksan vuotta, ja vaikka suru ei enää puristanut rintaa, se omi vieläkin asunnon kuin vanha tottelematon kissa.

Eräänä torstaina kun posti toi vain marketin mainoslehtisen, Hilma päätti tehdä jotakin hullua. Nyt tarvittiin uusia tuulia elämään. Hän otti esiin ruutuvihkonsa, saman missä hän piti tarkkaa kirjanpitoa ostoksistaan, ja kirjoitti ystävänhakuilmoituksen. Ei mitään tavallista tekstiä mikä olisi voinut olla kenen tahansa kirjoittama. Hän halusi ilmoituksen, joka olisi hänen.

Hilma kirjoitti:

“ Etsin sinua mies jota ei voi löytää! Et säikähdä, jos puhun huonekasveilleni nimillä. Pidän tarot-korteista ja minun kotonani lamppu loistaa myöhään yöhön. Plussaa jos osaat leipoa tavallista vehnäpullaa. En siedä miehiä, jotka tietävät kaiken. Lakkaa etsimästä väärässä paikassa! Täällä Sinua odottaa arkeologinen löytösi Hilma, 72." 

Kun ilmoitus ilmestyi lehteen, Hilma punastui. Hän ei ollut odottanut, että toimitus nostaisi sen etusivulle pienenä hupipalana. Saivatko ne edes toimia niin? Hän tunsi itsensä loukatuksi, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Tai kenties oli aivan päin vastoin, hän tuli ajatelleeksi. 

Kirjeitä saapui niin paljon, että Hilma joutui istahtamaan jakkaralle lajittelemaan niitä lattialle. Monet olivat hyväntahtoisia, jotkut omituisia, muutama suorastaan kummallisia.

Joku mies kertoi olevansa entinen sirkustirehtööri, joka kaipasi juttuseuraa, koska hänen papukaijansa oli käynyt vähän röyhkeäksi puheissaan. Eräs nainen kirjoitti, että hänellä oli kolme kissaa ja yksi mies, joista vain mies oli ongelma. Eräs kirje sisälsi piirroksen pullasta ja tekstin: “En osaa leipoa, mutta osaan piirtää.”

Eräs kirjoittajista oli tuskin lukenut Hilman ilmoitusta tai hänen ikäänsä. ”Moi. Mä en tykkää kävelystä enkä kahvista. Mutta mulla on munamankeli elikkä prätkä jos et tiiä. Ja kolme kanaa. Haluat sä tulla kattoon kun ne tappelee?”

Mutta yksi kirjeistä oli erilainen kiinnostavalla tavalla.

Ruskea kirjekuori ilman lähettäjän nimeä. Sisällä oli mustavalkoinen kukkakortti ja vain yksi lause. “Minä en pelkää kasveja, mutta kasvisi saattavat pelätä minua.”

Hilman yllätykseksi mukana oli myös valokuva. Pitkä, laiha mies seisoi kuin sisäänsä kumartuneena viherkasvien keskellä, ja kaikki kasvit näyttivät kallistuvan poispäin hänestä kuin tuulessa. Kai se oli sellaista nykyajan fotosoppia, Hilma tuhahti. Eihän noin voi olla.

Sitten Hilma nauroi ääneen. Kieltämättä kuva oli humoristinen. Jos sen käänsi ylösalaisin niin mieskin näytti nauravan.

Hän vastasi kirjoittajalle, ja pian he sopivat tapaamisen kasvitieteelliseen puutarhaan. Hilma pukeutui parhaaseensa, sellaiseen, jota ei ollut käyttänyt sitten miehensä hautajaisten. Hän huomasi peilistä, että hänen silmissään oli jotakin uutta tai ehkä vanhaa, mutta pitkään kadoksissa ollutta.

Mies oli nimeltään Armas. Harmittavaa. Se toi nimittäin Hilman mieleen joka  kerta talviset lomamatkat ja samannimisen matkustajalaivan Teneriffalta, mutta sen hän jätti kertomatta. Kaipaus koski.

He alkoivat tavata säännöllisesti. Joivat kahvia, kävelivät hiljakseen. Mies hengästyi nopeasti ja pysähtyi usein lepäämään. He puhuivat elämästä, joka oli kulkenut kummankin ohi liian nopeasti. Hilma huomasi odottavansa Armaksen kirjeitä ja tapaamisia kuin nuori tyttö. Hän ei tiennyt, oliko se ystävyyttä vai jotakin muuta, mutta hän ei halunnut nimetä sitä. Nimeäminen olisi tehnyt siitä hauraampaa.

Eräänä päivänä Armas ei tullut sovittuun tapaamiseen. Hilma odotti penkillä puutarhan hiljaisuudessa, kunnes aurinko laski. Hän meni kotiin, keitti teetä ja odotti vielä.

Kirje saapui seuraavana päivänä. Lyhyt, vapisevalla käsialalla kirjoitettu.

“Rakas Hilma, en jaksanut soittaa. Tiedät kuinka helposti minä hengästyn. Minulla ei ole enää voimia tulla. Lääkäri sanoo, että sydän on liian väsynyt kulkemiseen. Kiitos, että toit elämääni naurua, jota en uskonut enää löytäväni. Armas.”

Hilma istui pitkään keittiön pöydän ääressä kirje kädessään. Hän ei itkenyt heti. Hän vain antoi hiljaisuuden tulla takaisin taloon, varovasti kuin olisi kysynyt lupaa.

Viherkasvit seisoivat ikkunalaudalla. Hilma silitti yhden lehteä ja kuiskasi:

“Ei hätää. Minäkin kaipaan häntä.”

 

 

Viimeinen löytö

 

Aamu oli niin tyyni että se sai järven pinnan näyttämään lasilta. Sanna oli tullut uimaan aikaisin, ennen kuin muut mökkiläiset heräisivät. Hän rakasti tätä hetkeä. Pehmeä, kristallinkirkas vesi sulki hänet sisäänsä ja koko maailma hiljeni.

Kun Sanna sukelsi ensimmäisen kerran, hän huomasi jotakin outoa hiekan seassa. Aurinko sai sen välähtämään vaikka valo tuskin ulottui pohjaan asti. Uteliaisuus voitti, ja hän sukelsi uudelleen, syvemmälle.

Sormet osuivat kovaan ja sileään esineeseen. Sanna nosti sen pintaan ja jäi tuijottamaan ihmeissään. Kultainen korvarengas, vanhanaikainen, painava ja selvästi käsin tehty. Melko suuri. Sen sisälle oli kaiverrettu kaksi nyt lähes kulunutta kuviota. Kuin aaltoja tai vanhoja riimuja.

Sanna tunsi oudon värähdyksen. Hän ei osannut sanoa, oliko korvarenkaan löytyminen onni vai varoitus. Hänen mielensä täyttyi tunteista, jotka kulkivat ristiin kuin järven pienet aallot. Lapsenomainen ilo vakuutti että hän oli löytänyt jotakin arvokasta. Samalla Sannaa kalvoi ajatus, ettei koru kuulunut hänelle. Se saattoi olla jonkun menetetty muisto, jonkun surun alku. Lahja jota joku vieläkin etsi.

Isoäiti, joka oli vierailemassa kesämökillä, näki heti korun Sannan kädessä. 

"Mistä sinä tuon löysit?"

Vanha nainen istuutui hitaasti keittiön pinnatuoliin, risti kätensä ja näytti katsovan ikkunasta johonkin hyvin kauas. Menneisyyteen? Hän huokasi syvään. “Kun olin nuori, täällä puhuttiin tytöstä, joka katosi järveen. Hänellä oli juuri tuollaiset korvakorut. Ne olivat suvun perintöä, ja vain toinen niistä löytyi järvestä. Sanottiin että tyttö hukkui paetessaan jotakuta.”

Miten niin puhuttiin? Kai joku kuitenkin tiesi enemmän tapahtumasta mikäli sitä oli edes ollut olemassa. Sanna katsoi korvarengasta uudelleen. Sisällä myllersi. Koru tuntui nyt painavalta, kuin se olisi kantanut vuosikymmenten raskasta hiljaisuutta.

Sinä iltana, kun aurinko laski ja järvi muuttui tummaksi peiliksi, Sanna käveli laiturille. Hän ei tiennyt miksi, mutta hän tunsi tarvetta palata sinne, mistä oli löytänyt korvarenkaan.

Vesi oli jälleen tyyni. Hän katsoi hetken pinnan heijastusta, ja ummisti sitten silmänsä. Hän olisi voinut vannoa, että näki jonkun seisovan vierellään - nuoren naisen hahmon, joka hymyili surullisesti ja nyökkäsi kiitollisena.

Sanna räpäytti silmiään, ja hahmo katosi. Mutta korvarengas hänen kädessään tuntui lämpimältä, kuin se olisi vihdoin päässyt kotiin.

Sanna epäili että isoäiti ei kertonut koko totuutta. Ehkä hän kantoi syyllisyyttä tai häpeää tapahtuneesta. Vanhemmat ja isovanhemmat salaavat usein tragedioita, koska tapahtuma on liian tuskallinen käsitellä, tai he pelkäävät että totuus satuttaisi jälkipolvea.

Sanna ei luovuttanut. Hän alkoi tiedustella yksityiskohtia tapahtumasta, mutta ei ymmärtänyt että jokainen kysymys satutti vanhusta yhä enemmän. Tämä alkoi nukkua huonosti. Hän saattoi kesken päivän pysähtyä ja puristaa pöydän reunaa, kuin jokin näkymätön voima olisi vetänyt häntä takaisin menneeseen. Itse asiassa hän oli humalassa. Sanna löysi myöhemmin pullot roskaämpärin takaa.

Eräänä iltana kun sade rummutti ikkunaa, Sanna istui isoäidin viereen.

“Minusta tuntuu, että sinä pelkäät jotakin.”

“Se tyttö…” nyt isoäiti melkein huusi. “Hän oli minun sisareni, ja minä olin siellä.”

Sanna ei sanonut ensin mitään. Hän vain otti isoäidin käden omaansa.

“Sinä olit silloin niin nuori, melkein kuin vielä lapsi”, Sanna sanoi lopulta hiljaa. “Ei kenenkään pitäisi joutua kantamaan tuollaista yksin.”

Sitten oli Sannan vuoro vaieta. Totuus oli vasta alkanut paljastua. Kesti kauan ennen kuin hänen levottomuutensa katosi ja muuttui haluksi ymmärtää että uimataidoton isoäiti oli ollut lähellä hukkua itse yrittäessään pelastaa sisartaan.

Isoäiti alkoi kertoa sisarestaan, ja vähitellen suru muutti hieman kauemmas.

 

 

 

Toisenlainen toukokuu

 

Hänen etunimensä on ainoa mistä hän on aina pitänyt itsessään.

Ilvesora ei ole tavallinen nimi, eikä hän ole tavallinen ihminen. Hän on sellainen, joka on aina kulkenut hieman sivussa, omassa rytmissään. Nimi sopii hänelle sillä hän on yhtä aikaa herkkä ja tarkka.

Ilvesora kasvoi kodissa, jossa tunteita ei sanottu ääneen. Ei riidelty, mutta ei myöskään halattu. Luetut läksyt, tehdyt työt ja järjestys olivat tärkein asia. Kaiken pinnallisen ulkopuolella Ilvesora oppi kuuntelemaan ja näkemään hiljaisia merkkejä: ovenkahvan ääntä, hengityksen rytmiä, sitä miten valo vaihtoi väriä seinällä. Hänestä tuli tarkkailija, ei esiintyjä. Hän piiloutui verhojen taakse ja kirjoitti pieniä tarinoita vihkoihin, joita kukaan ei koskaan lukenut.

Teini-iässä hän huomasi kuinka muut rakastivat juhlia, ääntä, väkijoukkoja. Hän ei. Hänestä tuntui, että jokainen juhla oli koe. Kuinka iloinen osaat olla, kuinka sosiaalinen, kuinka “normaali”?

Toukokuu väsytti. Juhlien, valmistumisten ja kokoontumisten kuukausi jäi hänen sisimpäänsä painavana muistona. Aina sama tyhmä leninki joka pisteli ja kutisutti ihoa.

Aikuisena Ilvesora löysi tilan, jossa hän sai olla rauhassa. Pienen asunnon, jossa varsinkin tumma patinoitunut kirjoituspöytä vihreine lamppuineen tuntui turvapaikalta. Siellä hän kirjoitti, ajatteli, hengitti.

Ilvesora ei ole masentunut. Hän on vain ihminen, jonka hermosto reagoi maailmaan voimakkaasti. Toukokuun valo paljastaa. Se näyttää pölyn, keskeneräisyyden, sen mitä hän ei ole välittänyt eikä osannut olla. Pimeys antaa luvan olla rauhassa, ilman vertailua.

Siksi hän istuu nytkin sisällä, kynä kädessä. Kaiken elämän ei tarvitse versoa kukkapenkissä.

Mitä Viljamille oli tapahtunut?

 

Aira oli kadonnut kuin tuulenhenkäys. Niin hiljaa ja ovelasti, ettei kukaan hoitokodin iltapäivävuorossa ollut huomannut mitään. Ovet olivat lukossa, turvajärjestelmät päällä, ja silti asukki oli poissa. Jälkikäteen hoitajat vain pudistelivat päätään: ”Jos joku pystyy siihen, se on Aira.”

Aira oli dementoitunut, hauras ja usein eksyksissä omien ajatustensa sokkeloissa. Mutta sinä päivänä hänen mielensä oli kirkas kuin kevätpakkasen jälkeinen aamu. Hän muisti vain yhden asian: Viljami oli kadonnut.

Tämä oli ollut poissa koko yön.

Aira ei voinut hyväksyä sitä. Hän oli joutunut luopumaan elämässään aivan liian paljosta, mutta Viljamia hän ei aikonut menettää. Aira ei ehkä muistanut kaikkea, mutta Viljamia hän ei unohtanut. Ja joskus yksi ystävä riittää pitämään ihmisen maailmassa kiinni.

Niinpä Aira odotti, kunnes hoitajat alkoivat valmistella keittiössä välipalaa ja vierastunti lähestyi loppuaan. Silloin hän sonnustautui nopeasti kävelykenkiin ja ulsteriin, nosti kauluksen ylös ja laittoi päähänsä valkoisen pehmeän baskerin. Vierailijat olivat lähdössä pois, ja joukon keskellä Aira käveli muina miehinä ulos osaston ovesta ja seurasi muiden mukana hissillä alakertaan.

Mihin ja miten hän sitten oli aikonut suunnata kulkunsa ei koskaan selvinnyt. Ehkä hän oli menossa entiseen kotiinsa. Paikallisbussin kuljettaja oli pannut merkille Airan ja sattui hetken kuluttua kuulemaan kommunikaatiokeskuksen etsintäkuulutuksen. Tuntomerkit sopivat, ja Aira noudettiin takaisin hoitokotiin.

Henkilökunta ei torunut, he ymmärsivät.

Mutta Airan suuri rakkaus oli yhä poissa.

Viljami ei ollut mikään tavallinen kissa. Hän oli robottikatti, hoitokodin ylpeys ja Airan ainoa ystävä. Viljami osasi kehrätä, seurata, tuoda tavaroita ja jopa laulaa pienen metallisen hyräilynsä, joka sai Airan aina hymyilemään.

Sitten, eräänä aamuna Viljami palasi naukuen Airan luo ja vanhus oli jälleen onnellinen. Aamun valjetessa Aira istui nojatuolissaan, Viljami sylissä kehräämässä. Hoitajat kulkivat ohi hymyillen, mutta samalla he vilkuilivat toisiaan: jotain oli muuttunut.

Aira oli ajatuksissaan kirkkaampi kuin viikkoihin. Hän jutteli Viljamille, mutta myös hoitajille. Ei sekavia lauseita, vaan selkeitä, lämpimiä huomioita.

"Teillä on tänään kauniit korvakorut, Sari." "Onko kahvi jo tippunut? Minä voisin auttaa kattamaan pöydän."

Hoitajat tiesivät, että tällaiset hetket olivat hauraita. Mutta ne olivat myös arvokkaita.

 

Petturin ovela naamio netissä

 

Maritta ei tottuisi koskaan yksinäisyyteen. Leskeydestä oli kulunut kaksi vuotta, mutta talo tuntui yhä liian suurelta ja iltaisin kellojen tikitys liian äänekkäältä. Hän vietti aikaansa puutarhassa, maalasi akvarelleja ja kävi amatööriteatterin harjoituksissa. Silti yksinäisyys pysyi sitkeänä seuralaisena.

Eräänä iltana Maritta liittyi tuttavan opastamana harrastusryhmään sosiaalisessa mediassa. Hän sai pian muutamia hyviä ystävättäriä. Anna, Katriina, Tuula. Heidän kanssaan hän vaihtoi reseptejä ja keskusteli lapsenlapsista, arkielämästä ja taloudesta. Mutta yhteydenpito tuntui jotenkin tasapaksulta, kuin viikkolehtien lukeminen. 

Sitten Marittaa onnisti. Hän tapasi somessa saman ikäisen Klaudian, eloisan ja lämminhenkisen naisen, joka ymmärsi häntä. Klaudialla oli samat harrastukset, sama huumorintaju ja samanlainen tapa puhua elämästä kuin se olisi yhä täynnä mahdollisuuksia.

Klaudia kertoi myös naapuristaan, yksinäisestä leskimiehestä nimeltä Arto. “Teillä on niin paljon yhteistä”, Klaudia kirjoitti. “Hänkin maalaa akvarelleja, kokkaa ja on mukana harrastajateatterissa. Teidän pitäisi ehkä jutella.”

Maritta epäröi, mutta Klaudia esitteli heidät ryhmächatissa. Arto oli kohtelias, yhtä lämmin ihminen kuin Klaudia, ja tuntui aidosti kiinnostuneelta. He vaihtoivat viestejä päivittäin, ja pian Arto ehdotti tapaamista. Maritta suostui, sydän varovasti toiveikkaana.

Ensimmäinen tapaaminen kahvilassa oli kuin suoraan vanhasta romanttisesta elokuvasta. Arto puhui lempeästi, kuunteli tarkasti ja sai Marittan tuntemaan itsensä nähdyksi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Vähitellen he rupesivat tapaamaan Marittan kotona. Maritta ei ensin pohtinut miksi mies tuli aina tiistaisin. Ei maanantaisin, ei viikonloppuisin. Vain tiistaisin, aina samaan aikaan, kuin kellon mukaan.

Lopulta Maritta sattui vitsailemaan asiasta. Arto hymyili ja sanoi: “Tiistai on minun vapaailtani. Silloin en ole teatterilla enkä lastenlasten kanssa. Se on minun oma aikani ja haluan käyttää sen kokonaan sinun kanssasi.”

Selitys kuulosti viattomalta. Maritta tiesi, että monet eläkeläiset rakensivat viikkonsa rutiineiksi. Hän ei halunnut olla epäluuloinen, ei varsinkaan nyt, kun elämässä oli pitkästä aikaa jotakin, joka tuntui lämpimältä.

Mutta totuus oli toinen.

Viikkojen kuluttua Arto ehdotti jotakin erityisen kiehtovaa. “Amatööriteatterilla järjestetään naamiaisjuhla. Lähdethän sinne kanssani? Haluaisin auttaa sinua valitsemaan asun. Voisin tuoda mukanani muutaman vaihtoehdon jotka olen ostanut oopperan huutokaupasta missä vuosittain myydään vanhoja asuja. Käyn siellä joka syksy”.

Maritta epäröi hetken, mutta luotti mieheen. Arto saapui, kulki talossa tuttuun tapaansa ja astui lopulta Marittan makuuhuoneeseen etsimään tämän kanssa peilipöydän laatikosta sopivaa korua asuun. Arto hymyili, valitsi vihreän kaulariipuksen jossa oli käsin maalattu miniatyyrikuva ja vihreitä helmiä. “Tämä sopii sinulle täydellisesti. Onko sinulla siihen korvakoruja?”

Kun Arto oli ehdottanut naamiaisjuhlaa, se oli tuntunut luonnolliselta jatkolta heidän yhteiselle teatteriharrastukselleen. “Haluan, että loistat siellä”, Arto sanoi. “Minulla on silmää puvuille. Mitä luulet, voisitko sävyttää hiuksesi punaisiksi?”

Maritta ei ollut nähnyt mitään outoa siinä, että mies astui hänen makuuhuoneeseensa valitsemaan koruja. Hän oli jo viikkojen ajan antanut tälle luvan astua lähelleen. Ensin viesteissä, sitten kahvipöydässä, lopulta kotiovella.

Mutta Arto ei etsinyt ainoastaan koruja. Hän etsi kassakaapin avainta, pankkikirjeitä, tunnuslukuja – mitä tahansa, mikä auttaisi häntä.

Se oli viimeinen hetki, jolloin Maritta näki hänet.

Arto ei ollut mikään satunnainen huijari. Hän oli suunnitellut kaiken. Tiistaisin hänen “oikea” henkilöllisyytensä oli poissa kaupungista – hän työskenteli vapaaehtoisena teatterin kulisseissa, mutta tiistaisin teatteri oli suljettu. Kukaan ei odottanut häntä minnekään, eikä kukaan huomannut, jos hän käytti päivänsä muualla.

Lisäksi Arto oli helposti saanut selville että tiistaisin Marittan naapurit olivat poissa. Toinen kävi kuntosalilla, toinen hoiti lapsenlapsiaan. Arto tiesi tämän, koska Klaudia – hänen tekaistu profiilinsa somessa – oli jo viikkoja kerännyt tietoa Marittan elämästä ja ympäristöstä.

Maritta oli yksinäinen, mutta ei sinisilmäinen. Silti Arto osasi pelata juuri oikeilla sävyillä.

Hän ei koskaan kiirehtinyt. Hän ei pyytänyt rahaa, ei puhunut taloudesta, ei tehnyt mitään, mikä olisi herättänyt hälytyskelloja.

Hän oli aidosti kiinnostunut Marittan harrastuksista. Hän tiesi niistä kaiken, koska Klaudia oli “keskustellut” niistä viikkoja.

Hän loi turvallisuuden tunteen rutiinilla. Tiistai-ilta muuttui odotetuksi, melkein rituaaliksi. Kun jokin toistuu tarpeeksi monta kertaa, se alkaa tuntua normaalilta.

Arto osasi lisäksi olla haavoittuvainen. Hän kertoi tarinoita omasta leskeydestään. Keksittyjä, mutta koskettavia. Maritta näki niissä itsensä.

 Päivän kuluttua pankki hälyytti. Tilit oli tyhjennetty yön aikana.

Arto oli kadonnut, niin myös korut peilipöydän laatikosta. Jopa isoisän kello ja äidin vihkisormus. Klaudian profiili oli poistettu. Kaikki yhteydet netissä katosivat kuin ne eivät olisi koskaan olleet olemassa.

Kun poliisi tutki asiaa, selvisi karu totuus. Arto ja Klaudia olivat sama henkilö – taitava huijari, joka käytti sosiaalista mediaa naamiona, aivan kuten teatterissa käytettiin maskeja.

Maritta istui puutarhassaan, kädet multaisina ja sydän raskaana. Mutta hän ei antanut itsensä murtua. Hän tiesi, että petos oli rikos, ei hänen heikkoutensa. Hän päätti jatkaa harrastuksiaan, jatkaa elämäänsä mutta ilman sinisilmäisyyttä, joka oli tehnyt hänestä helpon kohteen.

Hän maalasi uuden akvarellin. Siinä oli naamio, joka halkesi keskeltä kahtia. Se oli muistutus. Kaikki, mikä hymyilee, ei ole ystävä.

 

 

Isoäitienpäivän lahja

Menin ostamaan pattereita. Pieni arkinen asia minkä pitäisi sujua ilman mitään ylimääräistä. Pieni putiikki oli kuitenkin kaikkea muuta kuin arkinen. Hyllyt ja kaapit notkuivat elektroniikkaa kattoon asti, kuin joku olisi yrittänyt mahduttaa kokonaisen varaston liian pieneen tilaan. Myös tiski oli täynnä tavaraa. Kauppa oli kuin tiheä metsä minkä hämärästä tuskin erotin tummapukuista myyjää.

Mies poimi muovipurkista kaksi patteria ja sanoi kepeästi että saan ne ilmaiseksi.

Hämmennyin. Oliko se vitsi, tarjous vai vinoiliko hän kun en ostanut enempää? En ehtinyt vastata, kun mies jo jatkoi:

- Etkö sinä haluakaan niitä?

Sävy oli liukas, liiankin tuttavallinen.

- Tulet sitten seuraavalla kerralla ostamaan vähän enemmän.

Tiskillä oli pino paperiarkkeja. Mies tökkäsi sormellaan ylimmäistä kuin olisi esitellyt jotain tärkeää.

- Tuosta näet mikä on minun kuukausivuokrani. Jostakinhan minunkin pitää elää.

Maksulomakkeita, laskuja, kaikki levitettynä siihen kuin jonkinlaiseksi näyttelyksi. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tuntea. Sääliä? Ymmärrystä? Vai oliko tämä vain keino saada minut tuntemaan ostovelvollisuutta?

- Minä pidän ystävällisistä eläkeläisistä, hän vielä totesi kun käännyin kiiteltyäni lähtemään. Ehkä hän ajatteli, että lähdin hyvillä mielin. Että olin yksi vanhuksista, jotka nyökkäävät ja hymyilevät ja tuntevat itsensä erityisiksi.

Mutta ajatukseni olivat toisenlaiset.

En pitänyt siitä, että hän mitätöi asiani ja teki siitä jonkinlaista tunnepeliä. Ennen kaikkea en pitänyt siitä, että hän näytti vuokralaskunsa kuin minun olisi pitänyt reagoida johonkin kaupanteon ulkopuolella.

Kun astuin ulos, ilma tuntui raikkaammalta kuin täyteen ahdetussa putiikissa. En ollut vihainen. Mietin vain, että joskus pieninkin tapahtuma voi paljastaa ihmisistä enemmän kuin haluaisi nähdä. Tilanteessa oli sittenkin ollut jotain pientä ja aitoa. Kun mies sanoi pitävänsä ystävällisistä eläkeläisistä, se oli  kuulostanut vilpittömältä. Ehkä vanhukset olivat ainoita, jotka pysähtyivät juttelemaan ilman kiirettä. Ainoita, jotka eivät katsoneet häntä kuin epäonnistunutta yrittäjää.

Pelon päätepiste

 

Mies oli elänyt koko aikuisikänsä oudon pelon kanssa. Hän uskoi, että jos hän ei kääntyilisi jatkuvasti – vasemmalle, oikealle, eteen ja taakse – hänen keuhkonsa unohtaisivat ottaa ilmaa. Hän ei osannut selittää sitä kenellekään. Hän vain tiesi, että liike piti hänet hengissä.

Hän kulki kadulla kuin tuulessa huojuva koivunlatva, pyörähteli bussipysäkillä, nytkähteli ruokakaupan jonossa. Ihmiset katsoivat, mutta hän oli tottunut siihen. Pelko oli vahvempi kuin häpeä.

Eräänä päivänä, kun hän oli jälleen kääntymässä neljättä kertaa minuutissa, hän törmäsi johonkuhun. Kirjaimellisesti. Pyörähdys vei hänet suoraan toisen ihmisen syliin.

Hän horjahti taaksepäin ja haukkoi henkeä. Mutta hän hengitti. Ilma kulki sisään ja ulos, vaikka hän ei ollut liikkunut sekuntiinkaan.

Hänen edessään seisoi vanha nainen, jonka silmissä oli lempeä, mutta läpitunkeva katse.

“Sinä pelkäät väärää asiaa”, nainen sanoi. “Et sinä kuole, jos pysähdyt. Mutta sinä kuolet, jos et koskaan pysähdy katsomaan, mitä ympärilläsi on.”

Mies jäi tuijottamaan. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että pelko voisi olla väärässä. Hän ei ollut koskaan pysähtynyt niin pitkäksi aikaa, että olisi ehtinyt ajatella mitään.

Nainen jatkoi. “Hengitys ei ole sinun vastuullasi. Se on elämän lahja. Sinun tehtäväsi on vain elää.”

Mies seisoi paikallaan. Hän ei kääntynyt. Hän ei pyörähtänyt. Hän vain seisoi ja hengitti.

Ensimmäistä kertaa vuosiin hän huomasi, että maailma hänen ympärillään oli kaunis. Ihmiset kulkivat, tuuli liikutti puita, aurinko heijastui lätäköistä. Kaikki oli ollut siinä koko ajan, mutta hän ei ollut koskaan pysähtynyt katsomaan.

Nainen hymyili ja lähti jatkamaan matkaansa.

Mies jäi paikalleen vielä hetkeksi, ja kun hän lopulta otti askeleen eteenpäin, se oli ensimmäinen askel elämässä, jota hän ei enää aikonut juosta karkuun.