Kun Einoa huijattiin puhelimitse

 

Oli aivan tavallinen huhtikuun aamu, päivää ennen vappuaattoa. Kun pitkä puhelu vihdoinkin päättyi, kahvi oli ehtinyt jäähtyä. Eino jäi istumaan keittiön pöydän ääreen lamaantuneena kuin jokin olisi vetänyt hänestä virran pois. Keittiön seinäkello raksutti kuuluvasti kulkuaan, mutta nyt jokainen naksahdus tuntui lyövän miestä rintaan. Hän ei ollut varma, oliko huoneessa kylmä vai oliko kylmyys tullut hänen sisältään.

Hän tunsi itsensä typeräksi. Tai vieläkin pahempaa. Hän tunsi itsensä haavoittuvaksi, ja sitä hän vihasi kaikkein eniten.

Eino oli elänyt koko ikänsä niin, että oli pärjännyt itse. Oli tehnyt työnsä, maksanut laskunsa, hoitanut perheensä, selviytynyt aina aallonharjojen yli, sillä niitäkin oli vellonut eteen. Hän oli se, jota muut olivat pyytäneet apuun, ei se, joka itse kompastui.

Mutta nyt hän oli antanut vieraan äänen johdattaa itseään kuin lasta.

Häpeä nousi kurkkuun niin voimakkaana, että hän joutui nojaamaan pöytään. Hän ei tiennyt, miten kertoisi tästä kenellekään, varsinkaan omalle pojalle. Miten tunnustaa ääneen, että oli tullut huijatuksi puhelimessa?

Eino sulki silmänsä. Muisti hetkiä, jolloin hän oli varoittanut muita ikäisiään tuttuja olemaan varovaisia. Hetkiä, jolloin hän oli itse naurahtanut uutisille huijauksista ja ajatellut: "Kuinka joku voi olla niin hyväuskoinen ja aavistamaton? Minulle ei ikinä kävisi noin."

Ja nyt juuri niin oli käynyt.

Kello oli näyttänyt yhdeksää. Eino oli vastannut soittoon heti, numeroa tarkistamatta. Ei hän olisi voinutkaan, sillä tämä tapahtui jo lankapuhelimien aikaan. Hän ei sitä paitsi ehtinyt kuulla mistä firmasta puhelu tuli, mutta ajatteli että kyllähän se selviää soittajan asiasta. Ystävällinen miesääni oli kertonut, että hänen Tampereella ostamansa kamera oli vieläkin maksamatta, ja nyt velkoja oli lähettämässä asian perintään koska alkuperäinen eräpäivä oli mennyt umpeen.

- Tampereella? Miksi helvetissä minä olisin ostanut kameran sieltä kun asun täällä Oulussa? Tampereella en ole käynyt edes tällä vuosikymmenellä. Eikä minulle ole tullut mitään maksumuistutusta asiasta. Inkassoon, sanoitte? Miten sellaista voi tehdä?

- No, kaikki kertomanne osoittaa että olette valitettavasti joutuneet huijauksen kohteeksi. Me voimme kuitenkin auttaa teitä hetkessä, mutta tarvitsemme teiltä ensin täydentäviä tietoja.

Puhelu kesti kuitenkin tunteja. Hänet oli ohjattu pankin turvaosastolle missä hänen pankkisaldonsa jo tunnettiin koska hän oli pitkäaikainen kanta-asiakas. Virkamies tunsi myös hänen perhesuhteensa. Einon tarvitsi vain antaa pankille valtuus pysäyttää uhkaava rikollinen tilisiirto. Hän luetteli tunnuksensa, ja sen jälkeen puhelu keskeytyi aivan kuten virkamies oli sanonutkin. He soittaisivat Einolle hetken kuluttua kun asia oli järjestyksessä, hänen ei tarvinnut huolestua.

Mitään ei tapahtunut.

Kun Eino lopulta soitti pankkiinsa ja kuuli sanat “Teitä on huijattu”, jokin hänen sisällään repesi auki. Ei äänekkäästi vaan hiljaa, kuin vanha kangas, joka antaa periksi vuosien painon alla.

Hän tunsi itsensä yksinäiseksi. Melkein näkymättömäksi.

Mutta kaiken alla oli myös toinen tunne, heikko mutta olemassa oleva: toivo siitä, että tapahtunut ei määrittelisi häntä idiootiksi. Että hän voisi vielä nousta sen yläpuolelle, vaikka juuri nyt se tuntui mahdottomalta.

Päivät kuluivat. Huijaus oli jättänyt jäljen, mutta se ei enää hallinnut Einon ajatuksia. Aluksi hän huomasi sen vain pienissä asioissa: siinä, ettei hän enää säpsähtänyt puhelimen soidessa, tai siinä, että hän pystyi taas keskittymään aamukahvin tuoksuun ilman, että syyllisyys nousi kurkkuun.

Hän alkoi keksiä pieniä rutiineja, jotka toivat hänelle turvaa. Kävelylenkki joka aamu, vaikka vain postilaatikolle. Pieni hetki radion ääressä, kun uutiset eivät enää tuntuneet hyökkäykseltä. Puhelu pojalle silloin tällöin, ei huolten vuoksi, vaan siksi että se tuntui hyvältä.

Vähitellen Eino huomasi, että petos ei ollut vienyt hänen arvoaan. Se ei ollut tehnyt hänestä heikkoa. Se oli tehnyt hänestä ihmisen, joka oli joutunut kohtaamaan jotakin vaikeaa ja hävettävää, mutta joka oli silti tässä ja pystyi kertomaan tapahtumasta.

 

 

 

Kanslian kylmä tuuli

 

Irene heräsi aamulla kuin pieni aurinko. Hän oli niin täpinöissään, että kahvikin tuntui kevyemmältä kupissa ja villasukat liukuivat jaloissa kuin tanssilattialla. Hänen ensimmäinen ruotsinkielinen tekstinsä oli päässyt antologiaan! Tänään hän saisi vihdoinkin noutaa tekijänkappaleen seurakunnan julkaisemasta kokoelmasta - ja siellä, kaiken kunnian keskellä, olisi hänen novellinsa. Pieni mestariteos, jos häneltä itseltään kysyttiin. Irene oli jo mielessään harjoitellut signeerausta, jossa oli pieni sydän i-kirjaimen pisteenä.

Hän marssi heti aamukymmeneltä seurakunnan toimistolle kuin kirjallisuuden kuningatar. Ovi narahti dramaattisesti, aivan kuin sekin olisi halunnut juhlistaa hetkeä. Mutta vastaanotto… no, se oli kaikkea muuta kuin juhlallinen. Sitä ei ollut lainkaan. Käänny takaisin, kuolevainen?

Vastaanoton tiskin takana ei ollut ketään. Koko suuressa hallissa ei näkynyt yhtäkään ihmistä vaikka Irene oli saapunut ilmoitettuun aikaan. ”Tekijänteos on noudettavissa vastaanottotiskiltä arkipäivisin milloin tahansa kello 10–14 välillä”. Irene odotti aikansa. Kun mitään ei tapahtunut, hän päätti mennä kysymään neuvoa lounasravintolan apulaiselta. Tämä lähti ontuen etsimään virkailijaa jostakin toimiston uumenista. Ovesta ilmestyi nyt harmaatukkainen nainen. Tämä ei pitänyt kiirettä ja näytti siltä, että ilo oli hänelle täysin kiinnostamaton, työhön kuulumaton käsite. Ehkä jopa teologisesti epäilyttävä unelma. Nainen kohotti katseensa hitaasti, kuin olisi pelännyt näkevänsä jotain vaarallisen elävää. Tekikö se kipeää?

- Tulin hakemaan tekijänkappaleeni antologiasta, Irene ilmoitti iloisesti, äänessään pienten tiukujen sointia.

Kanslisti ei hymyillyt, osoitti vain hyllyä, jossa kirjat lepäsivät kuin unohdetut perunat kellarissa.

- Mikä hauska idea teiltä järjestää tällainen kirjoituskilpailu, Irene sanoi ystävällisesti. - Se taisi kerätä paljon osallistujia

- Juu, jaa, kanslisti mumisi, äänessä sama innostus kuin märässä tiskirätissä.

Irene odotti turhaan hymyä. Tai edes pientä silmäniskua. Tai vaikka “Onnea, Irene, hieno saavutus!” -tyyppistä huudahdusta. Mutta ei. Ei edes kulmakarvan värähdystä.

Irene nappasi hyllystä kappaleensa. Hän odotti vielä hetken, josko kanslisti vaikka sanoisi jotain. Mitä tahansa. “Pidätkö kirjan kannesta?” “Oletko sinä tämä Irene?” “Ruotsiksi, vau.”

Kun Irene astui ulos toimistosta, hän tunsi sisällään pienen, pullean kiukunpallon.

Mutta sitten hän avasi kirjan. Siellä se oli. Hänen tekstinsä. Hänen nimensä. Ja yhtäkkiä kiukku suli pois kuin voinokare kuumalla pannulla.

Vappu on valon vilaus

 

Vappu avautuu kuin portti kevään valtakuntaan. Askel kantaa mukanaan uusia odotuksia, järjestelee vuodenajan palasia kohdalleen.

Mennään kohti valoisampia päiviä. Luonto osaa kuiskata, jos sitä kuuntelee!

Hyvää vappua ja kevättä, joka kantaa ehkä mukanaan enemmän kuin päällepäin näkyy.

Todellisuuden rippeitä

Vanha valokuva toi täydellisesti mieleen eilisen tapahtuman sairaalan puistossa, eikä se ollut kovinkaan miellyttävä.

Anita huomasi naisen jo ennen kuin tämä ehti istua samalle penkille seinustalla. Toisessa oli jotakin levotonta energiaa. Nainen pudottautui viereen ja puhalsi ulos ilmaa kuin olisi päästänyt koko päivän murheet kehostaan.

“Ei sitten mitään saamarin vapunviettoa tänäkään vuonna”, nainen aloitti ilman johdantoa, kuin olisi jatkanut kesken jäänyttä keskustelua. “Ainoa suunnitelma on mennä äidin luo. Dementoitunut, ja siellä ei ole edes yöpymispaikkaa. Sohva on rikki ja sänky on hänen maailmassaan varattu jollekin ihmiselle, jota ei edes ole olemassa.”

Anita käänsi päätään ja katsoi naista. Tämä ei vaikuttanut vihaiselta, enemmänkin uupuneelta. Sellaiselta joka oli yrittänyt olla vahva liian monta kuukautta putkeen.

“Kuulostaa raskaalta”, Anita sanoi hiljaa.

“Onhan se”, nainen jatkoi ja hieroi ohimoaan. “Kaikki muut puhuvat serpentiineistä ja piknikeistä. Minä mietin, miten saan äidin ymmärtämään vappuaattona, ettei hän voi lähteä yöllä etsimään isää, joka kuoli 30 vuotta sitten.”

Nainen naurahti kuivasti, mutta äänessä ei ollut iloa. Pelkkää katkeruutta.

He hiljenivät ja katselivat ympärilleen. Sairaalan pihalla kulki jatkuvasti ihmisiä, jokainen omassa tarinassaan.

Pyörätuolissa istuva mies oli pysähtynyt aurinkoon, ja fysioterapeutti auttoi jotakuta nousemaan portaita. Jostain kuului kahden vanhuksen keskustelua mikä kiersi ympyrää kuin vanha levy.

“Mutta tämä paikka nyt vaan on sellainen”, nainen tuhahti ja viittasi sairaalaan. “Täällä tajuaa, että kaikilla on jotain. Ei kukaan selviä ilman säröjä.”

Anita nyökkäsi. Aurinko lämmitti edelleen, mutta sen valo tuntui nyt erilaiselta, ikään kuin se olisi valaissut myös tämän vieraan naisen huolen. Tai varjostanut sitä.

“Joskus pelkkä penkillä istuminen auringossa ja jonkun vieressä oleminen on jo juhlaa”, Anita sanoi lopulta.

Nainen ei hymyillyt, korjasi vaan huiviaan. “Ai niinkö ajattelet. Ehkä tämä on siis minun vapun aloitukseni. Eipä ole kummoinen.”

Mies ilmestyi paikalle yhtä äkisti kuin kevättuuli. Hänellä oli kädessään kaksi jäätelöä, jotka sulivat jo hieman auringossa. Nainen Anitan vieressä hätkähti, kuin olisi unohtanut koko maailman hetkeksi.

“Ajattelin, että voisit tarvita tätä”, mies sanoi ja ojensi toisen jäätelön naiselle. Hänen äänensä oli lempeä. Siinä oli huolenpitoa mikä syntyy vain silloin, kun tuntee toisen murheet jo ennestään.

Nainen huokaisi. “Kiitti vaan niin helvetisti. Mutta eihän tämä pelasta minun vappuani. Pitää mennä hotelliin yöksi kun äidillä ei ole paikkaa. Mistä minä nekin rahat otan? Tajuat kai että sinne on vaan mentävä.”

Heidän välilleen syntyi oma kuplansa mihin Anita ei enää kuulunut. Keskustelu oli muuttunut kahden ihmisen väliseksi kinasteluksi.

Anita nousi, hymyili lyhyesti ja siirtyi toiseen penkkiin hieman kauemmas. Hän ei halunnut häiritä, eikä myöskään jäädä tuntemaan itseään ylimääräiseksi.

Uudelta paikaltaan hän näki parin edelleen. Nainen nuoli jäätelöään ja puhui miehelle valittavalla, töykeällä äänellä. Mies kuunteli kärsivällisesti, nyökkäili, kosketti välillä naisen käsivartta. Jotain lohdullista siinä oli. Vaikka elämä oli raskasta, joku oli tullut paikalle kahden jäätelön kanssa ja yritti parhaansa.

Anita nojasi taaksepäin ja antoi auringon lämmittää uudelleen. Pian olisi mentävä röntgeniin ja muutaman viikon kuluttua hän saisi tietää. Juuri nyt hän huomasi, että sairaalan pihalla elämä jatkui samaan tahtiin kuin ennenkin: rollaattorin renkaat rahisivat, joku nauroi, joku itki, joku odotti vuoroaan. Vanha nainen kieltäytyi menemästä odottavaan autoon.

Ja hän itse oli taas omassa rauhassaan, tarkkailijana, joka näki enemmän kuin ehkä halusikaan, mutta joka osasi myös väistyä, kun hetki sitä vaati. Hän ei halunnut tunnustaa olevansa pian täysin yksin. Ehkä se oli sittenkin paras vaihtoehto.

 

Kadonneen isän varjo

 

Strumpan oli pieni mutta tunnettu lyhyttavarakauppa Göteborgissa. Sen ikkunoissa riippuvat sukat ja nauhat heiluivat juuri sopivasti vedossa kuin olisivat yrittäneet pysäyttää katselijan kertoakseen jotakin houkuttelevaa. Kauneinta olivat monen kävelijän mielestä pyöreät nappirasiat jännittävine, värikkäine sisältöineen. Ensimmäisenä adventtina syttyi näyteikkunaan pieni, vihreäpukuisen tonttuvanhuksen pitelemä lyhty. Tontulla oli puutohvelit ja punavihreäraitaiset villasukat. 

Nuori nainen, Elina, työskenteli liikkeessä arkiapulaisena. Hän järjesteli lankarullia ja palveli kanta-asiakkaita, jotka tunsivat hänet nimeltä. Tänne kävijät voivat myös jättää nailonsukkiaan korjattaviksi, kun niistä oli mennyt silmä. 

Elina oli syntynyt ja asunut koko nuoren ikänsä kaupungissa eikä ollut koskaan matkustanut saaristoa kauemmas sen ulkopuolelle. Mutta hänen tarinassaan oli aukko mitä kukaan ei osaisi täyttää - isä, joka oli jo hänen lapsuudessaan kadonnut Amerikkaan.

Huhuja oli tietenkin liikkunut siitä lähtien. Äiti oli kertonut niistä Elinalle vasta paljon myöhemmin. Mies oli kuulemma perustanut Amerikassa uuden perheen. Nähty täällä, kaupungin  satamassa. Tai oli kuollut, tai että hän oli vaihtanut nimensä, ja eli Amerikassa menestyneenä liikemiehenä. Useimmiten Elina ei uskonut huhuista mihinkään, mutta joskus hän uskoi kaikkiin yhtä aikaa.

Eräänä tiistaiaamuna pienessä Strumpanissa oli tavallista enemmän asiakkaita. Elina oli juuri kiivennyt tikkaille poimimaan esille nappirasioita, kun ovikello kilahti. Hän ei kääntynyt katsomaan alas, eikä pannut merkille uutta tulijaa. Jälkeen päin hänet valtasi kuitenkin tunne että joku asiakkaista oli pysytellyt taka-alalla aivan liian pitkään. Seisoskellut oven tuntumassa, kuin valmiina pakoon.

Tähän asti saapuneet asiakkaat olivat keski-ikäisiä naisia. Kun Elina seisoi jälleen tiskin takana, hän näki joukossa kauimpana vieraan hattupäisen miehen. Tämän  silmät viipyivät Elinassa oudolla tavalla, vai kuvitteliko hän vain? Ehkä miesasiakkaat käyttäytyivät toisella tavalla tällaisessa liikkeessä, vähän kuin eksyksissä naislauman keskellä? Mitä asiaa miehellä mahtoi olla? Hän tuntui päästävän kaikki jonottavat naiset edelleen vaikka olisi ollut hänen vuoronsa. 

Elina ehti avata suunsa kysyäkseen kohteliaasti kuinka hän voisi auttaa, mutta silloin mies kääntyi. Yhtäkkiä, ilman sanaakaan. Pujahti ulos ovesta ja katosi kadulle kuin varjo, joka ei ollut koskaan kuulunutkaan päivänvaloon.

Elina jäi seisomaan paikoilleen tyrmistyneenä, sydän hakaten. Hän ei ollut varma, oliko mies edes koskettanut ovenkahvaa. Oli kuin tämä olisi liuennut ilmaan.

Kun hän kiirehti ovelle, mies oli poissa. Vain ohikulkijoiden mukulakivikatuun napsahtelevat askeleet ja ovesta päässeen tuulenpuuskan mukana leijaileva kuitti lattialla todistivat, että hetki oli totta.

Jo seuraavana päivänä huhut saivat uutta sisältöä, vaikka Elinan korviin ne tulivat vasta kun oli jo liian myöhäistä.

Joku oli nähnyt miehen tuijottamassa Strumpanin ikkunasta sisään. Joku oli kuullut hänen kysyneen: “Onko täällä töissä nuori nainen nimeltä Elina?” Joku oli väittänyt, että mies oli puhunut amerikkalaisella aksentilla.

Elina ei tiennyt, mitä uskoa. Mutta hän tiesi yhden asian. Jos mies oli hänen isänsä, hän ei aikonut antaa tämän kadota enää toista kertaa.

Kello lähenteli kuutta. Elina oli juuri sulkemassa Strumpania, kun hän muisti lattialle pudonneen kuitin. Hän poimi sen ylös.

Paperi ei ollut enää pelkästään kuitti. Sen taakse oli kirjoitettu käsin lyhyt sanoma.

Uhkaava, vakava, odottamaton ja pelottava.

”Älkää yrittäkö ottaa minuun koskaan yhteyttä, sinä ja äitisi. Ajatelkaa mitä tapahtui ompelutarvikeliikkeessä Göteborgin keskustassa perjantaina 13. lokakuuta.”

***

Tämä tarina on totta paperilappua lukuunottamatta. Se puolestaan, kuittiin tuhrittu teksti, syntyi toisen karmean tositapahtuman insproimana eikä sillä ole mitään yhteistä kertomukseni kanssa.

Mitä siis oli tapahtunut Göteborgissa lokakuussa?

Marie Johansson, 36, työskenteli lyhyttavarakaupassa (Stuvkällaren) kaupungin keskustassa. Hän oli yksin sulkemassa liikettä, kun hän joutui väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi.

Poliisin tekninen tutkinta osoitti, että hänet oli puukotettu useita kertoja, ja hän oli yrittänyt puolustautua. Hänen kollegansa löysi hänet kuolleena seuraavana aamuna.

Paljon myöhemmin, kun DNA-näyte vuonna 2023 osoitti tekijäksi naisen, syyteoikeus oli jo vanhentunut. Rikollinen tunnistettiin, mutta oli murhan tapahtuessa ollut alaikäinen.

 

 

 

 

Vastavoimia

 

Nainen oli miettinyt ainutlaatuista tiimaria niin kauan, että se oli alkanut tuntua enemmän mahdollisuudelta kuin unelmalta. Miksi ei? Miksi ajatus kiehtoi? Ehkä se lupasi jotakin, mitä todellisuus ei koskaan antanut - mahdollisuuden kääntää epämiellyttäviä tapahtumia takaisin.

Eräänä arkipäivänä, kun sumu riippui matalana kaikkialla ja maailma tuntui tavallista hiljaisemmalta, nainen löysi etsimänsä. Hän osti pienen, tummuneen tiimalasin kirpputorilta ja puhdisti lassin huolella. Hiekka sen sisällä oli vaaleaa ja hienoa. Aivan tavallista.

Mutta illalla kun nainen katsoi tiimalasia kirjoituspöydällään, hiekka alkoi pohjalle valuttuaan kohota ylöspäin.

Hetkeksi kaikki pysähtyi. Hiekka jatkoi nousuaan, ja sen mukana muistot, joita nainen ei ollut ajatellut vuosiin. Kuin hetket jotka olivat menneet liian nopeasti, sanat joita hän ei koskaan ehtinyt muotoilla valmiiksi.

Hetken kuluttua tapahtui outo ilmiö. Hiekka pysähtyi puoliväliin ja alkoi leijua ulos lasista, kuin se olisi etsinyt jotakin. Se kiersi hänen ympärillään, muodosti pyörteen, ja hän tunsi kevyen paineen rintakehässään.

Kun hiekka lopulta palasi tiimalasiin ja laskeutui alas, kaikki oli taas tavallista. 

Niin hän luuli, kunnes näki ikkunastaan kuinka kadulla kulkevat ihmiset pitelivät köysiä kuin ankkureita taivaaseen. Mutta nyt ne johtivat ylöspäin, suoraan pumpulinpehmeisiin pilvenhattaroihin.

Nainen pysähtyi katsomaan. Jokainen ihminen piti kiinni omasta kontaktistaan eri tavalla. Yksi rystyset valkoisina, toinen kevyesti kuin tanssi, kolmas silmät kiinni kuin kuuntelisi jotakin, mitä muut eivät kuulleet.

“Muistoja,” sanoi vanha mies, joka seisoi lähimpänä. “Jokainen pilvi on muisto ihmisestä joka ei halunnut pysyä maan pinnalla.”

Nainen asteli ulos kadulle. Hän katsoi pilveä, joka hehkui vaaleanpunaisena. Se näytti tutulta. Hän tarttui köyteen, ja pilvi värähti kuin olisi tunnistanut hänet.

Kun hän veti köydestä, pilvi laskeutui hitaasti alas. Sen sisältä purkautui kuvia - lapsuuden kesä, järven tuoksu, joku joka nauroi vierellä. Muistoja, jotka hän oli luullut kadottaneensa.

Kun nainen mietti hiekkaa ja pilviä rinnakkain, jokin loksahti hänen mielessään paikoilleen.

Ne olivat vastavoimia, jotka olivat alkaneet liikkua toisiaan kohti. Tasapaino oli rikkoutunut.

Rajat sekoittuivat. Oliko se merkki hänelle aloittaa kaikki uudelleen?

Hannah Ahrendt ja ajattelu

 

Hannah Arendt (1906–1975) oli saksalais - yhdysvaltalainen filosofi ja poliittinen teoreetikko, jonka ajattelu keskittyi totalitarismiin, valtaan, pahaan ja toimintaan. Hänen tunnetuimmat lausumansa liittyvät usein pahuuden arkipäiväistymiseen ja ajattelun merkitykseen.

Kuulutko sinä niihin jotka pitävät ajattelua kysymyksinä - tai mitä kysymyksiä hänen ajatuksensa herättävät sinussa?

Tässä 'katsauksessa' Ahrendtin mielipiteet on revitty irti asiayhteyksistä. Eihän hän ollut mikään järjestelmäfilosofi vaan hänelle keskustelu syntyi aiheesta kuin aiheesta, ja monet mielipiteet ovat yleistettävissä vielä tänäänkin. Ja järjestelmällisyys, kuka tarvitsee sellaista ja mihin?

 ”Minulle on tärkeää ymmärtäminen. Kirjoittaminen on minulle yritystä etsiä ymmärrystä, ymmärtämisen prosessia.

"Pahan suurin vihollinen on ajattelun puute." 

"Totuuden kertominen ei koskaan ole poliittisesti tarkoituksenmukaista, eikä valehtelu ole koskaan perimmiltään poliittisesti vahingollista."

"Toiminta on se inhimillinen toiminta, joka vastaa syntymän tosiasiaa, ihmisen saapumista tähän maailmaan."

Pidän yhä Hannah Ahrendtin ajatuksista. Niissä on jotakin terävää. Silti hänen ilmaisunsa jäävät leijumaan ilmaan pehmeinä kuin höyhenet - kauniita, mutta vaikeita ottaa kiinni.

Äskettäin bussissa istuessani rupesin tuumimaan Ahrendtin lausetta, jonka olin kirjoittanut taskuallakkaan. “Ajattelu on keskustelua itsensä kanssa.” Kuulosti viisaalta, mutta en keksinyt mitä keskustelua olisi pitänyt käydä.

Silti jokin Ahrendtin sanoissa puri. Ehkä ajattelu ei ollutkaan suurten filosofien yksinoikeus. Ehkä se oli pysähtymistä, katsomista, huomaamista. Ehkä ei tarvinnut “soveltaa” juuri Ahrendtia elämäänsä, vaan antaa sen olla paikka missä ajatukset saavat kulkea.

En edes huomannut että keskustelu itseni kanssa oli juuri käynnistynyt.