tiistai 31. joulukuuta 2013

Torpan tarinaa - uudenvuodenyö

Muori, entinen Kapteenskan Kotiapu, oli käynyt pitkäkseen tuvan puusohvalle. Hätkähtäen hän havahtui kun painava rautarinki hellalta putosi vetoiselle lattialle joka oli joulunpyhien ajaksi peitelty oljilla, kanervilla ja katajanoksilla. Onneksi ei tapahtunut muuta tuhoa kuin että rinki poltti ruskean palomerkin lattialankkuun. Juuri siihen kohtaan johon täysikuu loi valoaan pienestä akkunasta.

Oli uudenvuoden yö, mutta vuoden viimeinen uni - mitä se enteili? Siinä ei näkynyt tulevaa onnea, rakkautta tai rikkautta. Pikemminkin uni enteili Muorin alkavaa vilustustautia ja jatkuvaa köyhyydessä elämistä. Vanhenemista. No, tässä ei auttanut vaikeroida vaan oli asetettava tervapytty hellalle ja siihen loraus kamferitippaa ja kiviöljyä.

















Nuoret tytöt koreilivat uuden vuoden iltana kyläraitilla punanauhoilla joita pitäjän pojat lahjoittelivat. Mitä pitemmät paulat, sitä toiveikkaampi tulevaisuus. Mikäli paula riitti koko käsivarren pituudelle, nuori ihastus saattoi kestää jopa pääsiäiseen asti. Oljenkorsista ja punapauloista pojat jopa sitoivat hattuihinsa hauskoja olentoja, ja tytöt tirskuivat niitä katsellessaan.

Muori kietaisi harmaan villahuivin harteilleen ja astui huopikkaissaan tuvan narahtavasta matalasta ovesta ulos kiviportaalle. Täysikuun sinertävässä valossa hän aukaisi silmät ummessa virsikirjansa ja osoitti sormellaan kohdalle sattunutta tekstiä. Se kertoisi enemmän tulevasta vuodesta kuin kaikki punapaulat ja olkikoristeet tai kartanon tinanvalannat. Siellä ulkopuolella kukoisti usein ahneus, saituus ja kateus, mutta täällä metsän keskellä vallitsi luonnon omien rauha. Metsä oli köyhän villapaita, syntyjen syvyys ja yksineläjän turva, ajatteli Muori. Mutta aina vuoden päättyessä hän lähetti salaisen lämpimän ajatuksen Kapteeni-vainaalle, nuoruuden ihastukselle josta Muori ei koskaan virkkanut sanaakaan edes kissalleen.

Sitten hän ajatteli Amerikansisartaan ja kuinka he molemmat nuorina neitoina olivat ihmetelleet Kapteenin kaunin kodin taideaarteita. Ihmeellisiä tauluja joissa näkyi aava meri, heille ulottumaton maailma. Melkein saattoi kuvitella kuinka kultakehyksiin vangittu kaunis valkoinen lokki lehahti lentoon ulappaa kohti. Sinne asti Muorin kaipaus ei ulottunut, mutta sisar matkusti valtameren toiselle puolelle ja jäi sinne.






















Torpan rappusilla Muoria alkoi  viluttaa ja hän kääntyi takaisin tuvan lämpöön. Mutta vahingossa hän sulki psalmikirjansa ennenkuin ehti lukea avaamaansa kohdan. Piharatamoa kun olisi vielä tallella niin se helpottaisi kolotusta. Muorilla oli kuumeinen olo, ja hän nukahti nähden uutta ihmeellistä unta. Eikö siinä ollutkin Väinön entinen morsian Neula-Britta ihmeellisessä leningissä? Mutta miksi sinä oli vain mustaa ja valkeaa, surun sävyjä?


perjantai 13. joulukuuta 2013

Torpan tarinan päivityksestä

Oikeeta joulua teille kaikille rakkaat lukijani! Ilman teitä torpan tarinaa ei olisi olemassa! Myöskin...






















syrjäkylän väki lähettää lipeäkalan ja katajanmarjan tuoksuiset juhlaterveisensä jo nyt. He valmistautuvat hartaasti ...






















yhteiseen joulunviettoon suuressa kartanossa. Kolme uutta maallista elämää saanut vanha kartanonrouva on kutsunut tänä vuonna  Muorin, Väinön, Amerikansisaren, Maijan, Aunen, Provinssitohtorin, Apteekkarin, Koulunopettajan perheineen, Luotsin, Vesitohtorin,  Neula-Brittan, Isonenäisen naisen, Rovastin ja Ruustinnan, ja tietysti myös Sinut! Voi kuinka mielelläni olisin tullut mukaan!

Mutta sen sijaan kätken nyt kristallisen mustepulloni (unohtumattoman Miljoona-Villen tuomisia Karjalan Kannakselta) ja repaleisen sulkakynäni piirongin vasempaan salalokeroon. Suljen tarinalaatikkoni tältä vuodelta matkustaakseni huomenissa kauas pois tapaamaan Väinöä joka ei ehdi mukaan kartanon joulunviettoon. Isonenäinen nainenkin, maakreivitär, tuntuu kadonneen, ja serkkutyttö on palannut jouluksi Amerikkaan.

Tapaamisiin tulevan armon vuoden alussa jolloin päivitän blogiani.

torstai 12. joulukuuta 2013

Torpan tarinaa - kimaltavaa joulunaikaa

Joulu alkoi lähestyä, ja monelle suuren kaupungin asukkaalle se oli kullanhohtoista aikaa. Keittiöissä hääri emäntä tai palvelusväki herkkuja valmistamassa. Asuntoa siivottiin ja somistettiin. Sivukujalla oli pieni viihtyisä kauppa jossa mademoiselle Linde sai elantonsa valmistamalla ja myymällä punaisia paperikukkia jotka koristaisivat hienojen perheiden joulupöytiä salongeissa. Mademoiselle kiirehti kepein askelin joulukuisina aamuina pieneen putiikkiinsa - hänellä oli tänä vuonna jopa ollut varaa palkata nuoria köyhiä tyttöjä avukseen paperikukkalaitteita sommittelemaan. Tytöt saivat putiikin seinän takaa vaatimattoman mutta viihtyisän asunnon, ja iltaisin heillä oli hauskaa noppapeliä pelatessa ja laulaessa. Mademoiselle Linde oli pidetty työnantaja.






















Koko kaupunki oli kullankimalteinen, ja kaikkialla leijaili paahdetun joulukastanjan tuoksu. Ihmiset olivat ystävällisiä ja odottavalla mielellä. Torilla kaupiteltiin joulukalaa, ja muutamassa puodissa eukot tyrkyttivät kutomiaan karheita sukkia ohikulkijoille. - Väinö käveleskeli joutilaana katua alaspäin ja pohti mahdollisuuksia kaupankäyntiin. Mikä olisi kannattavaa ja toisi nopean tienestin?






















Käräjätuvassa oli pitkin päivää selvitelty edesmenneen kartanonherran testamenttia. Kopeat tytärpuolet jäivät osattomiksi. Heidät määrättiin sen sijaan laskemaan kuinka paljon syrjäkylän asukkaille kartano oli velkaa. Sinnehän oli vuosien mittaan ajettu monet kärrylliset lantaa ja ruokamultaa. Oli toimitettu polttopuuta, sieniä, marjoja sekä jouluksi kalaa ja lihaa. Muori oli kutonut kartanoon seitsemän pitkää räsymattoa ja saanut vain kilon voipaketin korvaukseksi.






















Mutta kartanontyttäret olivat osattomina haluttomia tehtävään, ja nyt siihen palkattiin Muorin amerikansisar joka oli taitava kirjanpitäjä. Hän laati pitkiä luetteloita kirjoituspulpettinsa ääressä, laski yhteen ja vähensi, jakoi kuolinpesän varoja ja teki yhteenvetoa tilanteesta. Isonenäinen nainen, maakreivitär, seuraili tilannetta. Hän tuntui olevan läsnä kaikkialla - kenenkään huomaamatta, kuin näkymättömänä hahmona.






















Nainen oli myös aikaisemmin syksyllä sattunut paikalle kun vanha kalastaja tutki mereltä rantaan ajautuneita löytöjä. Ne lojuivat ruostuneessa aluksessa kalseassa venevajassa. Omistajaa ei vieläkään kuulunut ja mies mietti mitä tehdä tavaroille. Isonenäisen naisen tuli nyt toimia nopeasti, sillä joukossa oli hänen maalaamian madonnatauluja, haaksirikossa kadonneita. Oli kultaiset kehykset sekä muutamia öljykankaita jotka hän oli ennen soutumatkalle lähtöään käärinyt rullalle ja kietonut vahvalla narulla. Yksi käärö puuttui.






















Vai puuttuiko?

Kuin ihmeen kautta taulurulla oli kulkeutunut kirjekyyhkysen nokassa takaisin luostarisaareen, samaan paikkaan mistä se alunperin oli lähtöisin. Juuri tämä käärö osoittautui alkuperäismaalaukseksi. Hartaina luostarin naiset ripustivat taulun takaisin holvikäytävään ja veisasivat kiitosvirren sen kunniaksi että heidän rukouksensa oli kuultu ja Madonna palannut. Taivaaseen kohoavat kyyneleet olivat ainaisen ihmeen lähde.






















Isonenäinen nainen ei kuitenkaan huomannut että alkuperäismaalaus puuttui löytöjen joukosta ja että useimmista tauluista madonnan kyyneleet olivat lionneet pois suolaiseen meriveteen. Joissakin tauluissa oli yksi ainoa kyynel jäljellä.





















Vielä tänäänkin voi  rannalla vaeltaja nähdä kuinka ulapan vedestä nousee taivasta kohti hohtavia helmiä jotka täyttävät ilman. Monikaan ei aavista että ne ovat madonnan kadonneita kyyneliä, ja moni kääntää merelle selkänsä, vilusta väristen ja suolasta kirvelevin sokaistunein silmin.

Mutta isonenäinen nainen, maakreivitär, otti taulunsa ja matkusti Pariisin näyttelyyn jossa hän ripusti ylväänä esille ainoan teoksensa, kyynelettömän Madonnan. Nainen, Elona Koukku, oli lopultakin onnistunut ja hänen unelmansa oli käynyt toteen joulun alla.






















Näyttelyn jälkeen isonenäinen nainen, Elona Koukku, katosi. Huhu kertoo että hän eli loppuelämänsä hyvin varakkaana ja nähtiin Pietarin hovissa jalokiviin koristautuneena. On myös ihmisiä jotka tietävät hänen perustaneen  tauluateljeen nimeltään Kolme Koukkua.






















Mutta miten kävi isonenäisen naisen entisen kodin kanssa? Hän oli syrjäkylään tultuaan asunut yksin ja tuntemattomana pienessä puronvarsitöllissä. No, mökki ei jäänyt tyhjäksi. Rovasti käytyä häätämässä sieltä Pyhän Kirjansa avulla pahat henget sinne muutti uusi asukas.








Torpan tarinaa - Neula-Britta

Neula-Britta, entinen ompelija sekä Väinön morsian, vietti elämänsä iltaa kaupunkiasunnossaan. Hän ajatteli usein syrjäkylän asukkeja eikä sulhanenkaan ollut vajonnut unohduksiin. Britan sormet olivat reuman kipeyttämät - nyt tyköistuvia leninkejä turnyyreineen valmistui vain mielikuvituksessa.






















Britta oli pitänyt päiväkirjaa siitä lähtien kun hän täytti 50 vuotta. Hänen käsialansa oli hyvin kaunis, ja koukerokirjaimet tunnollisesti muotoiltuina kellastunut kirjanen oli arvokas muistoesine. Sivujen väliin Britta oli koristellut sinisen silkkitaskun ja tallentanut siihen suvussaan kulkeneen tarinan jonka mukaan hänen esiäitiensä joukossa oli ollut maankuulu Nukkujatar. Tämä henkilö oli nuorena tyttönä nukahtanut vilustussairauden yhteydessä, ja herännyt vasta vuosikymmeniä myöhemmin jatkaen elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.















Vanha valokuva ja lehtiuutinen sekä papin kirjoittama todistus vakuuttivat tuon ajan ihmisille että Karliina, vierastettu Nukkujatar, oli todellakin ollut olemassa. Eipä Britta aavistanut että Väinö-sulhanen oli löytänyt päiväkirjan ja sivulta sivulle harppoessaan saanut sellaisen uskomuksen että Britta itse oli se outo Nukkujatar. Väinö oli tätä kovasti pelästynyt ja poistunut kylältä jäähyväisiä ottamatta.




















Jospa Britta lähtisi tapaamaan Muoria. Viime vierailusta oli kulunut melkoisesti aikaa, silloin Britta oli ollut viemässä uudelleen rakennettuun Kaupanmyyjän taloon ompelemiaan pellavaisia esiliinoja.



keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Torpan tarinaa - sillikuningas ja muita konsteja

Väinö oli tullut yllättäen takaisin kotikyläänsä. Hänen apunsa oli Muorille tuiki tarpeen, sillä vanha torppa tarvitsi korjaajaa. Väinö oli kätevä mies, itseoppinut ja taitonsa hyväksi näyttänyt. Aivan ensiksi hän poimi kätköistä ruosteiset naulat. Kun ne laittoi sillikuninkaan maksaöljyyn tai sen pohjasakkaan, nauloista tuli kuin uudet.














Sillikuninkaan öljyn Väinö oli ottanut talteen tarkoin meren ulapalla kalastaessaan. Vonkale oli jäänyt koukkuun satojen metrien mustassa syvyydessä.

Mutta sillikuninkaasta Muori ei ollut kiinnostunut. Hänen tehtävänään oli nyt saippuan valmistus uudistettuun kylpyläparantolaan. Sinne ei enää kelvannut silakkasaippua joka haisi aivan inhottavasti. Nyt saippuat tuli tehdä siansuolista.

Vaikka, tämäkään touhu ei juuri nyt innostanut sillä Muori oli saanut kutsun Käräjätupaan monen muun kyläläisen kera.

Koulunopettajan Aune-tytär , Rutsista palannut, oli sitäpaitsi poikennut aamuntuimaan ja kertonut että hänen entinen luotsimiehensä oli tullut Suomen mantereelta veneellä ja yrittänyt saada Aunea takaisin. Työ sillinperkaajana ja laatikontäyttäjänä oli Aunelle raskasta, mutta hän ei konsanaan enää lähtisi miehen matkaan. Eikä kulunut aikaakaan, kun Aune huomasi että mies alkoi kiinnostua provinssitohtorin vanhimmasta tyttärestä joka oli lähetetty Ruotsinmaalle piikomaan, sopimatttomia sulhasmiehiä pakoon. Mies viekotteli ja puhui puhumistaan. Tohtorin tytär uskoi ja luotti.






















Tämäkin uutinen vielä, pitäisi ehtiä tohtorin rouvalle kertomaan. Mutta Muori oli nyt niin hermostunut että kamferttitipatkaan eivät lieventäneet hänen oloaan. Käräjäaamuna hän otti mukillisen katajakaljaa joka oli valmistettu rintasokerista ja katajanoksista marjoineen. Nyt oli aika lähteä oikeustupaan.






















Päivä ei ollut ehtinyt valjeta, mutta käräjätuvan ympärille oli kokoontunut yhä enemmän uteliaita. Väkijoukon keskellä seisoi hyvin vanha mies. Hän oli ainoa joka nosti katseensa ylös sysimustaa taivasta tarkastellen, ja siellä oli aivan selvä merkki. Vanhus tiesi että jokaisella ihmisellä on oma tähtensä, mutta juuri nyt kaksi syttyi loistamaan aivan erityisen kirkkaina. Oliko siis kaksi uutta ihmistainta tullut maailmaan? Mies risti kätensä, ajatteli ikuisuutta, syntyä ja maallisesta elämästä lähtöä. Miten henkien kanssa keskustellaan?






















Nimismies aloitti Käräjätuvassa istunnon, pukeutuneena punaiseen univormuun ja kuniamerkkeihin. Tutun näköinen, taisi olla koulunopettjan Maija-tyttären appiukko pääkaupungista asti? Läsnä olivat muiden mukana Ruustinna, kartanon leskirouva ja hänen kaksi koppavaa tytärtään. Mutta mitä Rovasti teki täällä, ja ehtisikö Muori ajoissa?

Läsnäolijat huokasivat helpotuksesta kuultuaan että asia koski edesmenneen kartanonherran testamenttia. Ruustinna oli kovalakinen, eikä hän puhutellut alaisiaan nimeltä. Hän oli sitä paitsi vanhoja asiakirjoja tutkiessaan löytänyt kätkettyjä totuuksia jotka saivat hänet vanhenemaan sivu sivulta, ja hän tunsi voimiensa karkonneen ja kuuli kuolemanportin saranoiden onton narinan.




















Voimat olivat jättäneet sillä hetkellä myös provinssitohtorin vanhimman tyttären, joka oli juuri saattanut maailmaan kaksi potraa poikalasta. Olivat onneksi elämään päin, sekä äiti että kaksoset.






















Provinssitohtorin heikkohermoinen rouva pyörtyi kun vastasyntyneet tuotiin hänelle nähtäväksi. Ei ollut enää epäilystäkään niiden isäihmisestä. Luotsimies, saariston hurmuri ja naissankari!

Samainen mies oli juuri nyt jättämässä haikeita hyvästejä Muorin serkkutytölle, joka syrjäkylään kyllästyneenä lähti takaisin Amerikkaan. Ei tyttö tahtonut kuunnella kalalta haisevan yksinkertaisen luotsipojan  kömpelöitä lemmenkuiskutuksia eikä tämän tuomia lahjoja, nauroi vain ajatellessaan millaista elämä olisi saariston luotsiaseman tuvassa. Suolaiset tuulet  ja pyykin pesua suolaisessa vedessä, silakoita lautasella päivästä toiseen.






















Niin sitten kävi, että provinssitohtorin tytär ja luotsi kihlautuivat salaa ja yhtä salaiset häät vietettäisiin kesän tullen pitäjän ulkopuolella.






















Pitäjän vanha Rovasti ei nimittäin suostunut vihkimään näin syntistä elämää viettänyttä paria, ja hän oli sitäpaitsi kovasti heikentynyt ainaisista painajaisunistaan joissa hänelle karttui lapsenlapsia ja rahakuluja tiheään tahtiin.

















sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Torpan tarinaa - harmaata ja kultaa

Ikkunasta ryöppyää vain harmaata arkea, illan leutoa pimeää. Muori, entinen Kapteenskan kotiapu, istui tuvan lämmössä yksinään ryystäen kahvia asetilta, ja mietteet palautuivat nuoruuden aikoihin. Elämä oli ollut rutiköyhää, kuin loppumattoman pitkää pistävää piikkkilankaa.






















Häpeällisintä oli kun täytyi mennä naapuriin lainaamaan tulta. Mutta kannatti iloita siitä mitä oli, eihän auttanut surra sitä mitä ei ollut, ajateltiin. Muoria hymyilytti - hän oli vakuuttanut itselleen että kunhan vain saisi oman torpan, vaikka kolmikulmaisen, niin siinä kelpasi elellä niin kauan kuin lämpöä riitti. Kylmässä torpassa hiirikin palelisi, sellaista ankeutta Muori ei olisi suonut kenellekään luojan luomalle.






















Kylä oli köyhääkin köyhempi vuosina jolloin halla vei sadon. Kerättiin turvetta ja kanervaa ainoalle lehmälle talveksi. Torppiin syntyi lapsiliutoja, ja kaikille ei ollut mekkoa tai kenkiä antaa talveksi. Muorilla oli ollut oikeat hylkeennahkakengät jotka voitiin kyllästää tarpeen tullen pikiöljyssä. Öljy imeytyi karheisiin sukkiin, mutta se oli vain hyvä asia kun hammassärky yllätti. Silloin sukkaa lämmitettiin ja painettiin kipeää poskea vasten. - Kartanon herrasväki auttoi talvisin torppalaisia, mutta keräsi velkaisilta runsaat korvaukset parempina vuosina.






















Muori havahtui lusikan kolahtaessa lattialle. Tuommoinen enteili miesvieraan saapumista. Miksi kukko kiekui nyt keskellä päivää aivan kuin vanhaa tuttua tervehtien? Ulkona narahti veräjä, ja varis lehahti aidan seipäältä pakoon. Muorin oli lähdettävä katsomaan mitä ulkona oli tekeillä. Kunhan vaan ei tulisi huonoja uutisia taas nimismieheltä tai rovastilta, varsinkaan ei kruununvoudilta.

No mutta... Muorin täytyi katsoa kerran, katsoa toisen, ennenkuin hän tunnisti tulijan aidan takaa. Väinö, vanha lurjus, rakkaampaa rakas velimies... mutta ihanko se turhaili hevosenjouhiperuukilla, vanha äijä? Kissakin tuijotti pelokkaana, valmiina pakoon.






















Toinenkin odotettu ja kaivattu ihminen oli palannut. Koulunopettajan Aune-tyttären oli vallannut niin suuri koti-ikävä että hän oli kohtaloaan uhmaten tullut takaisin Ruotsinmaalta. Apteekkarin ottopoika, nyt jo tunnettu Vesitohtori, piti Aunea vieläkin mieleisenä ja oli iloinen tytön paluusta. Mutta mitä mieltä oli rovasti, joka oli aikoinaan häätänyt Aunen pois kylpyläparantolasta ja pakottanut tämän naimaan luotsimiehen kaukana saaristossa? Entä kartanon vanha rouva, juuri leskeksi jäänyt? Rouva oli elätellyt toiveita siitä että jompikumpi hänen kopeista kaksostyttäristään pääsisi rikkaisiin naimisiin Vesitohtorin kanssa, varsinkin kun tälle ei kelvannut provinssitohtorin vanhin tytär joka odotti aviotonta lasta tuntemattomalle.






















Rovasti ei aavistanut, että Aunen paluu tulisi vapauttamaan hänet pitäjäää kiertävistä puheista ja huhuista. Olihan hän vieraillut Ruotsinmaalla kevättalvella Nukkujattaren sukuselvitystä tekemässä, ja yöpynyt siellä samassa maatalossa jossa provinssitohtorin tytär palveli piikana. Arvailtiin että Rovasti, jolla oli Ruustinnan kanssa viidet kaksoset ja ehkäpä kartanossakin aikuiset kaksostyttäret, olisi Ruotsinmaalla saattanut tohtorin tytön siunattuun tilaan - odottihan tämä ilmiselvästi kaksosia.

Aune tiesi kertoa toisin.


































lauantai 7. joulukuuta 2013

Tuulentavoittelija

Mukava käsite tuo Kihivaksen tämän viikon haaste - Tuulentavoittelija! Onko sellainen osunut tiellesi joskus? Osallistun tällä kuvalla, joka koostuu kahdesta atc-kortista.

















Tuuli kutsui, mutta minne katosi kavaljeeri kesken tanssin? Palaako takaisin tänne, tai  tuulen viemänä kauas pois?

torstai 5. joulukuuta 2013

Torpan tarinaa - etiäisiä ja aavistuksia

Koulunopettajan vanhin tytär Maija vaelteli syksyisellä ahonpientareella. Hänen miehensä, menestyvä nukketehtailija, oli jäänyt lasten kanssa kaupunkiverstaaseen punaamaan kretonkinuken poskia ja kiinnittämään nukelle silmäripsiä. Maijalle tuli yhtäkkiä outo tunne. Hän pysähtyi aidan viereen ja kääntyi katsomaan kuinka hänen nuorempi sisarensa Aune asteli niityllä. Aune oli pukeutunut entiseen kylvettäjähoitajan asuunsa. Mutta miten tämä oli mahdollista, Aunehan oli paennut Ruotsinmaalle sen jälkeen kun hänet oli häädetty pois kylpylästä Vesitohtorin luota ja pakotettu avioliittoon luotsimiehen kanssa.

Aune niiasi ja liukui pois.





















Syrjäkylällä Muori oli lähtenyt puolenpäivän aikaan pihalle kääntämään kuivumassa riippuvia lankavyyhtejä aurinkoon päin. Toisten tuomat vyyhdit hän oli värjännyt ja huuhdellut metsälammen kylmässä vedessä ja käsiä paleli nyt. Auringon paisteessa sormiaan lämmitellessä Muori yhtäkkiä huomasi pudottaneensa varjonsa. Vaikka hän kuinka liikehteli ja katseli eteen, taakse ja sivulle, hän ei nähnyt omaa varjoaan. Tämä oli viesti etiäiseltä. Torpalle oli tulossa kauan poissa ollut vieras.






















Provinssitohtorin luona elettiin kiireistä aikaa. Monta kertaa oli lapsenpäästäjäeukko haettu paikalle mutta yhtä monesti tämä oli lähtenyt yön tuntien jälkeen taas toimettomama pois. Odottava tyttö oli ylpeä ja kieltäytyi kertomasta kuka lasten - kaksosiahan taloon varrottiin - isä oli ja missä. No, kaikissa meissä on pahkuramme, ajatteli provinssitohtori, eikä syntyvä sijaansa katso vaan saapuu sitten tähän maailmaan aikanaan. Tytön nuoremmat sisaret kinastelivat kärsimättöminä, ja tohtorinna oli vetäytynyt sänkykammariin. Siellä hän makasi vitivalkoisena, suu viivana, ja kantoi häpeää tilanteesta.






















Tohtorinna nautiskeli koiruohoa ja absinttiinia ruokahaluttomuuteensa, ja taisi se lievittää rouvan hermosärkyäkin. Apteekista oli illaksi myös tulossa englanninsuolaa. Tohtorinnan elämä oli kääntynyt jyrkästi vastamäkeen. Ei tulisi mullanmaistiaisia, ei häiden suunnittelua eikä morsiamen läksiäisiä niin kauan kuin tämä saattaisi ihmistaimensa maailmaan yksinään. Tohtorinna huokaisi seitsemän tuskaista huokaisua, käänsi kylkeään ja alkoi pelätä että hänen aavistuksensa osoittautuisi oikeaksi. Eikö rovasti ollutkin vieraillut kevättalvella Ruotsinmaalla tutkimassa Nukkujattaren suvun kirkonkirjoja? Mies ehkä tietäisi miten tytär oli viettänyt aikaansa Ruotsissa. Tai - olivatko Rovasti ja tytär ylipäätään tavanneet toisensa siellä?
























Kutsu kuului Käräjätalolle. Nimismies oli lähettänyt viestin kirjeitse Muorille, ja käynyt henkilökohtaisesti käskemässä Rovastia. Kirje oli tullut myös Neiti Elona Koukulle, mutta kukaan ei tuntenut sen nimistä asukasta. Kirje oli viety orpolasten kotiin, käytetty vaivaistalolla, rovastin ja ruustinnan luona pappilassa, mutta vastaanottajaa ei löytynyt. Torvensoittajat muistuttivat kylän väkeä käräjäpäivänä, ja talolle kutsutuilla oli jokaisella oma syynsä pelätä mitä tuleman piti. Huhuttiin, että kuusimetsän kätköistä oli löydetty tammipuinen aarrearkku, hopeakoristeinen nahkakantinen vanha asiakirja, ja painava rautainen kuulalukko josta avain oli kadonnut.






















Aamusta alkaen uteiliaita pitäjän asukkaita oli kerääntynyt Käräjätalon mahtavan portin ulkopuolelle.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Torpan tarinaa - koputuksia

Muori oli hakenut ullakolta vanhan täkin, ratkonut sen ja ottanut pois ummehtuneet puuvillat. Hän nosteli esiin hevosenjouhityynyt sillä niistä voisi saada pienen lisäansion nyt kun kylpylän parturi kävi pitäjää pitkin sellaisia etsimässä.

Kesken kaiken tuvan ovelta kuului koputus.






















Muori kapusi vaivalloisesti alas jyrkät raput, tempaisi harmaan huivin hartioilleen, teki rinstinmerkin ja huokasi levottomana. Kruununvoutiko tulossa?

Valtion virkamieshän siellä odotteli ovensuussa mutta ei vouti tällä kertaa. Postiljooni toi kirjeen nimismieheltä.





















Hetkeä myöhemmin ruustinna kuuli pappilan oveen koputettavan. Mutta hän istui kellarin työhuoneessa syventyneenä vanhoihin asiakirjoihin eikä välittänyt lähteä ottamaan vastaan ketään tulijaa. Menköön rovasti avaamaan.