sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Torpan tarinaa, keskikesä

Entinen ompelija Neula-Britta oli muuttanut pois syrjäkylältä. Koulunopettajan vanhin tytär Maija asui pääkaupungissa nukketehtailijansa kanssa. Isonenäinen outo nainen vietti päiviään luostarin hiljaisuudessa - siellä hänellä oli aikaa syventyä hartaasti tulevaisuuden pohtimiseen. Häntä askarrutti juuri nyt käytännön pulma: kuinka ottaa yhteyttä Väinöön? Olihan selvitettävä miten tehdä madonnataulun kanssa joka riippui nyt hänen luostarikammionsa seinällä. Väinölle oli saatava sana tästä, muutenhan mies varmasti lähtisi hakemaan taulua Muorin ullakolta jonne hän sen vuosia sitten oli kätkenyt.



















Antiikkikauppias Vaino Vorontson - kuten Väinö kutsui itseään ulkomailla -  kannalta asia oli vieläkin ongelmallisempi. Oli käynyt ilmi että aivan kaikki hänen aarteistaan eivät olleetkaan peräisin hyljätyistä haaksirikkoutuneista laivoista. Hänen liiketoimensa kaukaisella Atlantin saarella loppuivat surkeasti sinä auringonpaahteisena kesäpäivänä kun vankilasellin kaksilukkoinen rautaovi sulkeutui kumahtaen hänen takanaan. "Ko hiljaa ottiit omine lupinee, ei sitä varastamiseks voint sannoo" oli Väinön käsitys asiasta, eikä hän aikonut hetken vastoinkäymiseen lannistua. Olihan arvokas madonnataulu odottamassa Muorin torpan kätköissä.

Vanhassa kotimaassa syrjäkylä harveni entisestään. Metsä ja niityt alkoivat hiljakseen valloittaa takaisin sitä minkä ihminen oli kaataen, polttaen, viljellen ja ojittaen luonnolta anastanut. Mutta oli pitäjässä toki vielä elämää ja tulevaisuuden toivoakin. Koulunopettajan nuorin tytär Aune piti hyvin paljon apteekkarin ottopojasta. Poika oli kuunnellut tarkasti apteekkarin oppeja, ja nyt koulut käytyään hän perusti yhdessä Aunen kanssa pienen luontaisparantolan kylän syrjään meren rannalle.






















Pojasta tuli aikaa myöten menestyvä vesitohtori joka istutti potilaitaan jäiseen ammekylpyyn tai kevätkiurun laulusta lähtien meren suojaiseen poukamaan. Suolainen merivesi keinutteli vihreitä tuoksuvia leviä jotka pehmeästi hieroen kietoutuivat jalkojen ympäri, ja asiakkaat porskuttelivat ihastuneina poukaman suojassa. Meren pohja oli valkoinen vuosisatojen aikana kertyneistä murskautuneista simpukankuorista jotka antoivat ihmeellistä voimaa ja elämisen iloa. Aune taas ahkeroi kylvettäjänä herrasväelle joka halusi karttaa ruskettavaa aurinkoa ja pysytteli siksi ammeosastolla. Maija-sisaren avulla kylpylästä tuli kauniisti sisustettu ja suosittu virkistyslaitos.

Mutta kuinka kuluivat Muorin päivät kesäisessä torpassa?

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Torpan tarinaa - syrjäkylältä pois

Vanha Britta myi kauniin talonsa ja muutti takaisin kotikaupunkiin. Usein hän muisteli Väinöä lämmöllä vaikka sulhasmies olikin kadonnut juuri ennen häitä. Britta tunsi sisimmässään että Väinö eli uutta elämää toisessa maassa, ja ottaisi ehkä häneen vielä kerran yhteyttä.






















Britta oli tyytyväinen siihen hyvään elämään jonka hän oli saanut. Lampun valossa hän luki iltaisin vanhaa kirjaa ja katseli ihmetellen postikorttia joka putosi lehtien välistä pöydälle. Kuka sen oli lähettänyt, kenelle? Musteella kirjoitetut kauniit koukerot olivat jo kauan sitten haalistuneet ja tuhrautuneet. Nyt Britalla oli aikaa, mitenkähän jos hänkin ryhtyisi kirjoittamaan? Hän tuli ajatelleeksi koulunopettajan Maijaa joka oli mennyt naimisiin nukketehtailijan kanssa ja muuttanut pääkaupunkiin. Maijalle hän kirjoittaisi mielellään.

Kaupungissa nuori rouva Maija oli oppinut hymyilemään kyyneltensä lävitse, ensi pettymyksen jälkeen. Mies oli kertonut pitäneensä Maijaa niin hyvänä ja mieleisenään että pelkäsi kuollakseen Maijan hylkäävän hänen jos totuus typötyhjästä asunnosta pääkaupungissa tulisi Maijan tietoon ennen häitä. Mutta Maija oli uuttera, ja hän pulppusi ilosta kun sai sisustaa asuntoa oman mielensä mukaan. Hän piti uudenaikaisesta tyylistä ja uskalsi toimia mielensä mukaan.



Ensin hän oli oikeastaan kyllästynyt siihen että huoneet täyttyivät nukeista, toinen toistaan alakuloisemman näköisiä. Niille ei voinut puhua, ne vain tuijottivat tyhjäkatseisina kun hän vaelsi huonesta toiseen yksin isossa asunnossa. Nukkekoti, ei ikinä!


Mutta eräänä päivänä Maija ilahtui kuullessaan että hänen appivanhempansa olivat tulossa tervehdyskäynnille. Voi kuinka mukavaa, hän leipoisi piirakoita ja istuttaisi vieraat suuren salin uuteen samettisohvaan! Maija sai elämisen ilon takaisin!

Kyllä Maijaa hieman jännitti, mutta kun appivanhemmat vihdoinkin saapuivat hän tervehti iloisesti ja sitten heillä oli koko vierailun aikana mukavaa yhdessä. Appiukolla oli  tietoja Atlantilla tapahtuneesta suuresta onnettomuudesta kun matkustajalaiva oli törmännyt jäävuoreen ja uponnut. Tätä pohdittiin koko pitkän illan ja Maijan oli vaikea saada sinä yönä unta.




keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Torpan väki vanhenee

Koulunopettajan Maija ahkeroi kesällä sekä kotona että kyläläisten apuna ja paimensi tunnollisesti Aune-sisartaan. Mutta Maija unohti täysin käydä katsomassa valitsemansa kesäheinät joihin hän oli juhannusaattona huolellisesti sitonut  Neula-Britalta saamansa eriväriset villalangat. Mikä korsi oli kasvanut pisimmäksi, sekö joka ennusti onnea tuleville vuosille? Vai heiluiko heinä valittaen tulevia vastoinkäymisiä?

Maija haaveili. Hänet nähtiin kesäiltaisin niittypellolla vaeltelemassa, käsi kädessä apteekkarin ottopojan kanssa. Pojan äiti ei oikein pitänyt tästä ja seurasi nuorten kulkua huolestunut ilme kasvoillaan.


Aika eteni kesästä kesään ja teki tehtävänsä. Maija kasvoi, aikuistui ja unohti lapsuudenystävänsä. Eräänä kesäisenä lauantai-iltapäivänä hänet vihittiin pitäjän vanhassa kirkossa pääkaupungista saapuneen  nukketehtailijan kanssa. Maija oli ylpeä, ja hän jaksoi tuskin odottaa sitä päivää jolloin he muuttaisivat hienoon kaupunkiasuntoon. Hän ei oikein tiennyt millaista kaupungissa oli ja miten siellä elettiin, kuljettiin ja pukeuduttiin. Kaikki oli niin jännittävää että melkein vatsanpohjaa nipisteli.

Kartanon emäntä oli luvannut että Maija saisi valita salin huonekaluista jonkin mukaansa pääkaupunkiin. Maija niiasi kiitokseksi ja lupasi lähettää hakemaan kirjoituslipastoa myöhemmin jos asunnossa löytyisi sille paikkaa. Nukketehtailija oli nimittäin kuvaillut kaupunkilaiskotiaan joka oli kalustettu kauniisti ja kalliisti hänen saksalaisen sukunsa perintöesineillä ja tummilla, raskailla barokkihuonekaluilla. Maija ei oikein uskaltanut kysyä saisiko hän ottaa mukaan Muorin kutoman pitkän räsymaton.

Lähtöaamu koitti sateisena. Maijaa sekä itketti että jännitti. Pitkän päivämatkan jälkeen he saapuivat  uuteen kotiin. Räsymatto oli saanut jäädä vaatimattomasta muuttokuormasta pois.

Olipa siellä valoisaa ja tilavaa, heidän uudessa kodissaan. Yläkerran narisevia rappusia oli hauska kulkea, ja Maija paineli  toistamiseen valonappia, ihmetellen. Mutta syvällä sisimmässään hän tunsi pettyneensä. Eihän täällä ollut huonekaluja lainkaan. Kaikki oli outoa, suurta ja typösen tyhjää. Maija purskahti itkuun. Hänelle tuli ikävä kotikylään. Hän tuli ajatelleeksi Neula-Brittaa, muoria ja muorin Väinö-veljeä jotka olivat olleet hänelle niin ystävällisiä. Apteekin poikakin, joka oli ollut melkein hänen sulhasensa monta kesää sitten, oli kihlannut Maijan sisaren Aunen ja jäänyt kotikylään.

Niin, Väinö. Merkillisen miehen katoamisesta oli monta vuotta. Huhu kertoi että hän oli kirkonkellon etsimistyön jälkeen yllättäen lähtenyt purjehtimaan Amerikkaa kohti mutta matka oli keskeytynyt ja hän päätyi lopulta kaukaiselle Atlantin saarelle jonka nimen Maija oli unohtanut. Se muistutti kalan nimeä, taisi olla made ja sellaisia siellä Väinö varmaan pyydysteli elääkseen.

Totta oli että Väinön matka oli päättynyt Atlantin merelle,  mutta häneltä eivät neuvot loppuneet. Hän oli vuosien mittaan kerännyt haaksirikkoutuneista laivoista kalleuksia, ja ansaitsemillaan rahoilla hän osti Atlantin saarelta komean talon jossa voi sekä asua että pitää liikettä. Väinö avasi kaupan jossa hän myi meritauluja, kelloja ja peilejä ja hänen kuultiin kehuskelevan, että kaikkien taulujen kiinnitysnarut olivat muinoin maanneet meren pohjassa, kalastajien pyydyksissä, ja että ne siksi olivat vieläkin arvokkaampia. Mutta Väinöllä oli myös salaisuus joka teki hänen olonsa tukalaksi.

Kotikylässä Neula-Britta, Väinön hylkäämä morsian, oli vanhentunut kovasti. Hän ei enää nähnyt laittaa lankaa neulan silmään eikä jatkaa lukemattomien tikkejen ompelemista leninkeihin, liiveihin ja ulstereihin vaikka hänellä oli uudenaikainen kone apunaan. Koti oli liian pimeä.

Britta rupesi miettimään ateljeesta luopumista. Hän muuttaisi takaisin kaupunkiin josta oli lähtenyt tänne hyvin kauan sitten. Eihän täällä metsän keskellä enää ollut hänen lisäkseen montaakaan asukkia.

Elettiin vuotta 1912. Kartanon kopea uusi haltijatar oli yhtä kopeine tyttärineen päättänyt lähteä tapaamaan Muorin sisarta Amerikkaan, saisi asua siellä ilmaiseksi ja kuka ties sisar oli jo niin iäkäs että... olikohan hänellä siellä suuressa maassa rintaperillisiäkään?

Laiva lähti matkaan 14. huhtikuuta ja sen nimi oli Titanic.


















sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Torpan tarinaa - eräs lähtö

Puron varressa punaista tölliä asustava isonenäinen nainen havahtui kovaan ryskeeseen. Talo keinui ja rysähteli kuin aavan meren myrskyaallokossa. Tänne hän ei voinut jäädä asustamaan, oli päästävä pois!
Hän oli sitäpaitsi tuntenut itsensä yksinäiseksi tämän oudon pitäjän helmoissa. Ihmiset karttoivat häntä eivätkä koskaan puhutelleet nimeltä, eivät kyselleet kuulumisia eivätkä kutsuneet luokseen. Supattelivat varmasti hänestä perättömiä asioita. Toisaalta nainen oli ylen varovainen ajatustensa ja tekojensa suhteen, kutoi hämähäkin tavoin verkkoa itsensä ympärille - ei loukuksi vaan turvallisen etäisyyden luojaksi. Puhutut sanat sinkoutuivat nimittäin usein matkaan jolta palatessaan ne olivat muuttunet aivan toisiksi


Seinähirsiin tukien nainen hoiperteli ulos töllistä. Ulkona kuohusi ja loimotti. Korppiparvi lenteli rauhattomana vesiputouksen yläpuolella, aivan kuin varoittaakseen häntä tulevasta ja kiirehtien häntä matkaan. Männyn kylkeen oli kasvanut suuri pahkura yön aikana.

Isonenäisellä oli ennustajan lahja, ja hän osasi tulkita tällaiset ajan merkit luonnosta. Tänä juhannusaattona ihmiset yllättäisi tienoon mustaksi maalaava auringonpimennys, sen hän aavisti jo taivaanrannan oudoista ilmiöistä. Sitäpaitsi hän oli yöllä uneksinut mielenmalttinsa ruostuneista avaimista ja lohtua tuovasta paluusta suuren veden yli. Nyt oli hyvä aika lähteä, juuri tämä outo juhannusaatto oli kuin pimeä kolo johon voi kätkeytyä kauas katseista.





















Niin sitten kävi että isonenäinen nainen, entinen itkijänainen ja runonlaulaja Karjalan mailta, vanhan Matjoin naapuri, loitsujen lukija ja sairauksien salpaaja, jätti keinahtelevan töllinsä viimeisen kerran ja aloitti taivalluksensa metsän läpi kohti kaukana kohisevaa meren rantaa. Aurinko oli nyt pimentynyt, linnunlaulu vaiennut. Vain kuumuutta hehkuvat, rätisevät juhannustulten liekit kipusivat korkeuteen kuin tanssivat taivaan tulet, ja valaisivat tienoota kun hän myöhään juhannusaattona saapui rantakaislikkoon. Vene odotti siellä airoineen.



















Naisella oli yksi ainoa kantamus mukanaan. Oli niin paljon mitä hän ei tarvinnut: rimssuhameita ja pitsiä, töyhtöjä ja tylliä. Niihin hän pukeutui vain joskus yön unessa.

Nainen asetti kantamuksensa veneen pohjalle ja lähti soutamaan pitkää matkaa joka oli hänelle tuttu. Tämä ei ollut lähtö vaan paluu aikaisempaan elämään. Naisen kasvot ikäänkuin katosivat, vain hehkuvat silmät katsoivat syvemmältä kuin meren pohja. Joka aironvedolla hän ammensi uutta voimaa suolaisesta vedestä.

Keskiyön tienoilla vene lipui pyhän paikan yli. Syvällä veneen kokan alla lepäsi kadonnut kirkonkello, ja se kumahti sieltä vaikeroiden. Nainen piirsi airolla ristin kuvan veteen ja kuunteli kuinka kaukaisesta saaresta toinen kello vastasi.

Aamun valjetessa seitsemän lahden takaa luostarin tornit alkoivat näkyä. Vetyset silmissä nainen souti aalto aallolta kohti määränpäätä. Tuuli oli lakannut kyntämästä merta kun hän lopulta päätyi lahden poukamaan, luostarin laituriin. Ikäänkuin siivet saaneena hän kiiruhti luostarin suurelle portille ja poimi kätköstään esille vanhan ruosteisen avaimen. Raskas tammiovi narahti kerran, narahti toisen, vaikeroi hetken mutta toivotti lopulta tutun saapujan tervetulleeksi takaisin.


torstai 20. kesäkuuta 2013

Johanneksen juhlana

.. toivottaa torpan väki hyvää juhannuspyhää ja keskisuven juhlaa täältä metsän korvesta teille kaikille
. Lisää pitäjän uutisia raakkuu korppi piakkoin, ja nyt alkaa todella tapahtua toinen toistaan kummempia asioita. Mihin esimerkiksi katosi isonenäinen nainen?


maanantai 17. kesäkuuta 2013

Torpan tarinaa juhannusaikaan

Väinön katoamisesta kirkonkelloa sukellettaessa oli kulunut päiviä. Torpasta torppaan ja kyläväylällä arvuuteltiin, juoruttiin ja ihmeteltiin mitä oli tapahtunut. Muori oli alakuloinen ja hätäinen. Ikävä oli harmaa, musta, loppumaton tuska. Kukaan ei koputellut hänen oveaan, yksikään ei tömistellyt jalkojaan porstuassa tai naputtanut keittiön akkunaan. Britan morsiusleninki oli alkutekeleissään ja kätketty komeron pimeyteen. Sisar ei tulisi Amerikasta juhannukseksi.

Muori lepäsi voimattomana penkillä, tyhjä katse pysähtyi tuntikaupalla kattohirsiin. Suuri musta hämähäkki siellä uurasti ja kapusi ylöspäin. Sellainen menosuunta oli ehkä kuitenkin hyvä enne. Muori ei käynyt rannalla mistä Väinö oli viimeksi lähtenyt. Siellä riitti tarpeeksi muuta väkeä, uteliaita, jotka olivat kertoneet nähneensä omituisen valon kulkevan rantaa kohti.






















Mutta ulapalta ei palannut laivaa, taivaanrannassa ei näkynyt yhtään purjetta. Vain aallokon tyrskyä kaukaisuudessa. Muori näki usein enteellisiä unia mutta ei ymmärtänyt eikä jaksanut niitä kertailla ajatuksissaan varhaisina aamutunteina.






















Ne olivat hopeanhohtoisia unia, kuin tyyni merenpinta ilta-auringon laskiessa.

Neula-Britan sulhanen oli siis taaskin poissa, mutta morsian pysyi omituisen tyynenä, aivan kuin tuo unien merenpinta iltaisin. Kaikkein syvimmässä sisimmässään hän oli jo kauan ymmärtänyt Väinön rauhattomuuden. Brita oli vakuuttunut siitä että kaukokaipuu veti enemmän kuin yhdessäolo, ja mies oli lopulta totellut sydämensä todellista kutsua. Siksi Brita oli lohdullinen, aika näyttäisi totuuden. Kultasormukset olisivat Väinölle kuin vangin rautakahleet. Laivan ankkurikettingit hänelle toivat houkuttelevan vapauden asettua tuntemattomaan.

Kylän tytöt sovittelivat jo, posket jännityksestä punaisina, juhannusleninkejään. Supisivat unipuurosta, unisilakoista ja että jos seisoisi lantakasan päällä kolmena torstaina peräkkäin ja sen jälkeen saisi kättelyn ensimmäiseltä vastaan kulkevalta mieheltä, niin tämä olisi se tuleva sulhanen. Koulunopettajan Maija ei suostunut kapuamaan lantakasalle vaan oli käynyt aamulla Britan luona hakemassa kolme eriväristä langanpätkää. Ne hän solmisi juhannusaattona kolmeen valitsemaansa onnenkorteen niittypellolla. Jokaisella langalla oli oma merkityksensä: onni - häät - kuolema. Mikä heinänkorsi kasvaisi pisimmäksi ja ennustaisi tulevan vuoden?






















Maijaa nauratti hänen oma juhannuspäähineensä!

Mutta mitä kuului puronvarsimökissä asuvalle suurinenäiselle naiselle? Häntä ei näkynyt kyläpolulla eikä meren rannalla. Töllissä ei havaittu iltamyöhään tai öisin mitään liikettä. Viimeksi nainen oli nähty koukkuselkäisenä keräämässä turvetta ja kanervaa tai leikkaamassa kaislanvarsia. Näitä hän kuivatti uunin lämmitykseen talven varalle. Mutta eihän monikaan pitäjäläisistä vartavasten lähtenyt suurinenäisen mökille, häntä oudoksuttiin ja hieman pelättiinkin.

torstai 6. kesäkuuta 2013

Ruusurouva, enkeli (Kirsti)

Nämä romanttiset kaksi atc-korttia saapuivat (blogittomalta) Kirstiltä. Tykkään! Kiitos sinulle Kirsti, kyllä osaatkin tehdä kauniita kortteja. Laitan sinulle matkaan kaksi vaihtokorttia mutta enpä julkaise niitä nyt, eihän se sitten ole mikään yllätys...



keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Kylässä tapahtuu - torpan tarinaa

Kartanossa suku oli kokoontunut vanhan rouvan hautajaisiin. Hänet oli tunnettu hyvänä laupiaana ihmisenä, vastoin kuin nyt perijättäreksi astunutta kärsimättömänä vartonutta haltijatarta. Tämä tiedettiin ahneeksi ja määräileväksi kolmine tyttärineen. Hautajaiset olivat komeat, sekä ylenpalttiset kiitospuheet että vainajalle tuodut kotipihan tuoksuvat sireeniseppeleet. Mutta mikä pilkehti surevien silmäkulmasta, oliko se kyynel vai jotakin aivan muuta?



Koulunopettajan Maija-tyttö oli piipahtanut ahkerasti vanhan rouvan tykönä viimeiseen asti ja autellut tätä askareissa ja sairauden aikana muutenkin. Nytkin Maija tuli vielä katsomaan miten tilanne oli, ja auttoi hautajaiskutsujen aikana väkeä keittiössä. Siellä oli myös hänen paras ystävänsä, apteekkarin samanikäinen tytär. Heillä oli aina mukavaa yhdessä, käytiin koulua ja leikittiin piilosilla oloa.



Mutta miten oli merellä uurastavien miesten laita? Varastettua kirkonkelloa ei löytynyt syvyyksistä ensimmäisen vuorokauden aikana, ja miehet palasivat aamun valjetessa uupuneina, läpimärkinä ja viluissaan maihin. Kaikki muut paitsi yksi heistä. Kukaan ei  huomannut että Väinö oli kadonnut.



Taivaan korkeudessa liidellyt korppi sensijaan oli tarkkakatseisena huomannut merellä käyneen hyökyaallon. Kello oli äkkiä noussut sen mukana pintaan, mutta sitä korppi ei tulisi koskaan paljastamaan ihmissilmälle. Ei sitäkään että ennen auringonlaskua taivaanrantaan oli kiinnittynyt outo alus matkalla tuntemattomaan. Kuka oli kapteeni, mihin tuuli vei alusta? Toivottavasti kapteeni oli ostanut tuulta kylliksi, ainakin kolmen solmun köyden. Yhden solmun kun aukaisi niin mantereelta puhaltava tuuli riittäisi pullistamaan suurpurjeen matkaan. Mutta jos kapteeni oli kokematon ja aukaisi kaiki solmut kerralla niin pyörremyrskystä ei sellainen purjehtija hengissä selviäisi ainakaan valtameren keskellä.



Muorin sisar Amerikassa oli saanut yllättävän kirjekutsun Väinön ja Britan juhannushäihin. Sisar ajatteli muorin torppaa, teki matkavalmisteluja, pakkasi kapsäkkejä,  ihmetellen Väinön äkillisiä suunnitelmia. Mutta olisi mielenkiintoista tavata Britta-morsian ensimmäisen kerran. Kuului olevan ikäihminen jo hänkin.

Juhannustakin alettiin nyt valmistella, vaisusti. Kylä oli nimittäin hiljentynyt Väinön kadottua tietymättömiin, ja niin tuntui luontokin hiljentyneen arvuuttelemaan mitä ulapalla oli tapahtunut.
















maanantai 3. kesäkuuta 2013

Kirkonkelloa etsitään - torpan tarinaa

Kylän miehet olivat joukolla kerääntyneet venerantaan. Uskaliaimmat, vanhat ahavoituneet kalastajamiehet olivat soutaneet Väinön ulapalle, kohtaan jonka alla kirkonkello lepäsi leväpeitteisessä pohjassa. Kukaan ei lausunut sanaakaan, ja yhtä hiljaisena Väinö heilautti kättään ja  laskeutui sitten veneestä mustaan veteen kinnittämään kelloon nostoköysiä ja raskaita kettinkejä.

Miehet uurastivat, edelleenkin änettöminä,  aamuvarhaisesta iltaan. Moni heistä oli käynyt pohjaa tutkimassa, ja sieltä palattuaan he olivat ylen väsyneitä ja ulkonäöltään  kuin hopeakasvoisia mutapatsaita.






















Kelloa ei vielä löytynyt, mutta monta kummallista, eksoottista aarretta näki päivänvalon työn edetessä ja miesten väsyessä yhä enemmän.


Rantaan kerääntyneet kyläläiset astuivat lähemmäs ihastelemaan syvyyksistä nousseita kalleuksia ja merkillisiä esineitä. Tällaista ei heistä kukaan ollut nähnyt koko pitkän elämänsä aikana. Illan tullen täytyisi kokoontua miettimään kuinka aarteet jaettaisiin löytäjien kesken.


Tupaan jääneet naiset olivat leiponeet ja keittäneet puuroa, ja odottelivat nyt hartaasti miesten paluuta. Jokunen heistä oli huolestunut ja pelokas -  kunhan nyt meri ei vain kostaisi tunkeilijoille jotka häiritsivät pyhän kellon lepopaikkaa. Eniten työ arvelutti muoria joka oli huonosti nukutun yön valjetessa aamuksi nähnyt oudon unen.






















Unessa hän oli ompelemassa Neula-Britan morsiuspukua, mutta yhtäkkiä yllätti talvinen viima ja hänen neulansa muuttui hetkessä jääpuikoksi. Muori  yritti vielä ommella helmaa, mutta tikeistä tuli ohuita jääähileitä ja lankakerä oli kohmettunut  lumipalloksi. Unessa esiintyi myös jäisen kalpeaksi valahtanut Amerikan sisar sekä  muorin kallein salainen aarre, ullakon lattialankkujen alle kätketty kultapallo. Unessa siihen oli pistetty peltihaarukka. Taivasta valaisivat  pelottavat, oudon ympyräiset auringonsäteet, ja lumipeitteinen muuri avautui kuin hautaholvin luukku. - Tämä uni ei hyvää merkinnyt, muori huokaisi ja katsoi pitkään ulos tuvan akkunasta, miettiväisenä.


lauantai 1. kesäkuuta 2013

Pähkinä 4/2013 - ratkaisu

Kiitos kaikille osallistujille! Nelospähkinässä kysytyt ammatit ovat:

Sadekujan nasta = kansanedustaja
Petaat jo? = opettaja
Mato selin = talonmies
Ajaton haisaari = sairaanhoitaja
Iso kori, pliis! = rikospoliisi
Peilikaulainen = liikeapulainen
Leimaa raidat = taidemaalari
Leppä tepsi = peltiseppä
Neljä Viljamia = maanviljelijä
Makasi hämärät = hammaslääkäri
Patjankin hajo = pankinjohtaja
En ole mänttä = lentoemäntä
Jaa, kausiliitto? = taksiautoilija

Tällä kertaa lupasin arpoa osallistujien kesken pikku palkinnon, ja se lähtee matkaan juhannukseen mennessä Maritalle! Onneksi olkoon Marita!