Minuutissa lempeyteen

 

On jälleen se joka toinen torstai. Istumme kirjaston kahvilassa. Kirjoittajapiiristämme on hyvää vauhtia tulossa keskusteluryhmä. Tuttu kolmikko jakaa ajatuksiaan, epäilyksiään ja joskus myös turhautumisiaan. Tällä kertaa puheenaiheena on deittailu. Ei rakkaus sinänsä, vaan se tapa, jolla ihmiset nykyään etsivät sitä.

"Se on niin pinnallista," sanoo Anna, ja pyörittelee silmiään. "Kuvia, swipeja, ja sitten muka pitäisi syntyä jotain aitoa?"

"Ja se jatkuva valinnan mahdollisuus. Ihmiset eivät sitoudu. Aina voi löytää jonkun paremman yhdellä klikkauksella."

Naurahdamme, arvostelemme, ja keskustelu saa yhä kriittisempiä sävyjä.

"Minä tapasin mieheni deittailemalla," sanoo eräs meistä yhtäkkiä.

Hiljaisuus laskeutuu pöytään. Katseet kääntyvät puhujaan.

"Työkaveri pakotti minut lataamaan sen sovelluksen. Olin vastahakoinen, epäröivä, aivan kuten te nyt. Mutta sitten, kolmannen kontaktimme jälkeen, matkustin tapaamaan häntä.

"Sinä lähdit?" Katsoimme toisiamme ja melkein kuulimme kuinka mielikuvitus laukkasi edellämme.

 

"Niin. Ei ollut kipinöitä heti, ei mitään elokuvamaisen romanttista. Mutta hän kuunteli. Hän kysyi oikeita kysymyksiä. Jäimme toistemme luokse ja kyselemme vieläkin."

Odotamme sanattomina jatkoa.

"Meidän tarinamme ei ole tekniikan vaan kohtaamisen voitto. Ja joskus, vaikka väline olisi epäromanttinen, se voi silti johtaa johonkin kauniiseen."

Keskustelupiiri hiljenee vieläkin. Sitten joku sanoo: "Ehkä meidän pitäisi puhua vähemmän siitä, miten ihmiset kohtaavat – ja enemmän siitä, miten he kohtelevat toisiaan sen jälkeen."

Ja niin juttelu jatkuu, hieman pehmeämmässä hengessä.

 

Lehdistön kätkössä

 

Kirjoittajapiirimme kolmas  tuoli jäi yhä useammin tyhjäksi. Maria ei tullut tänäänkään. Kukaan ei ensin kysellyt, sillä tässä iässä poissaoloja sattui. Mutta kun viikot kuluivat, hiljaisuus alkoi painaa.

Aurinkoisina syyspäivinä Marian talon verhot tuntuivat haluavan sulkea ulos koko maailman. Kun naapuri tuli tervehtimään, hän näki isännän olohuoneessa, levittämässä suojaavia sanomalehtiä. Hän oli peittänyt vihreän nahkasohvan, perintötaulun, puhelimen ja kaukosäätimet. Ikään kuin aurinko olisi huoneeseen hiipivä vihollinen.

Maria oli kertonut meille alkaneensa juoda. Mutta vain aamuisin. Ei juhlan vuoksi, vaan jaksaakseen valmistaa ainaista puuroaamiaista heille kahdelle. Paljastui muutakin. Maria sanoi, ettei muuten uskaltaisi jättää miestään. Hänen äänensä värisi, mutta hän ei selittänyt enempää.

Kerran Maria katsoi suurta valokuvaa, jossa he seisoivat nuorina puutarhassa. Paperi alkoi haalistua, mutta taustalla erottui hahmo, jota hän ei ollut ennen huomannut. Tumma varjo, pakenemassa paikalta.

Maria jäi tuijottamaan kuvaa. Oliko se aina ollut tuollainen? Vai oliko aurinko paljastanut jotakin, mitä ei olisi pitänyt nähdä?

Mies oli palannut yllättäen huoneeseen, kiskaissut kuvan nopeasti pois. Hänen katseensa oli tyyni, mutta kädet tärisivät.

Maria huuhteli aamuisin lasinsa ja mietti. Oliko mies suojellut esineitä auringolta vai totuudelta? Vai oliko kaikki sittenkin hänen oman mielensä harhaa, alkoholin vääristämää todellisuutta?

Onko mies kätkenyt salaisuuksia? Onko Maria menettämässä otteensa todellisuudesta. Vai kenties molemmat?

 

Vaiennut uikku

 

Laiturilla istui nainen, jähmettynyt kuin sataman muistopatsas. Molempien nimi oli unohtunut kauan sitten.  Tyyni järvi imi äänet ja levitti illan kajoa kuin suojaavaa silkkihuivia. Vain tarina eli.

Nainen liikahti sittenkin. Kellastunut kirjekuori narahti kuin vanha lattia. Vasta nyt  hän uskalsi lukea viimeisen rivin. Hän oli ollut peloton ja harkitsematon pelon edessä. Juhla oli alkanut miehen kadottua jäljettömiin. Nyt hänen sormensa jäykistyivät.

Nainen silitti kirjeen alalaitaa, nosti päänsä ja katsoi järven pintaa. Heijastus näytti niin vieraalta.

Laituri keinahti. Iltatuuli, hän vakuutti itselleen. Mutta järvi ei valehdellut.

 

Kolme puuttuvaa sivua

 

Meillä on vihdoinkin kirjoittajapiiri! Kolme ikääntynyttä ystävätärtä tapaavat joka toinen torstai kirjaston kahvilassa. Joskus nauramme sille että pääasia on lörpöttely, kuppi kahvia ja kakkupala. Eikä sillä ole väliä, oma aika yhdessä piristää kummasti.

Viime kerralla sain tehtäväkseni laatia kymmenen sanan novellin.

Näin se menee:

Sateisena päivänä ostin kevyen kirjan mutta siitä puuttui kolme sivua.

Olin melko tyytyväinen sillä mikrostoryni johti hämmästyttävän moniin kommentteihin.

Sadepäivä voi kuvata elämän raskaita hetkiä, yksinäisyyttä tai pysähtymistä. Se on tausta, jossa ihminen kääntyy sisäänpäin.

Kevyt kirja voi olla yritys etsiä lohtua, keveyttä tai pakopaikkaa harmaudesta.

Kolme puuttuvaa sivua symboloi sitä, että elämästä jää jotakin kesken: vastauksia, joita emme saa, muistoja, joita emme voi palauttaa, tai mahdollisuuksia, jotka katoavat ennen kuin ehdimme tarttua niihin.

Toiset ovat tyytyväisiä elämäänsä kun taas toiset kokevat että eivät saa siinä koskaan koko tarinaa. Jotkut kohdat jäävät tyhjiksi, ja meidän on itse täytettävä ne omilla sanoillamme, muistoillamme ja toiveillamme. Ehkä puuttuvat sivut eivät ole virhe, vaan kutsu kirjoittaa itse.

Unohdin kertoa, että kirjoittajapiirillämme on selkeät säännöt. Ainoastaan kymmenen sanan mikrotarina on laadittava itse. Kommentit sen sijaan tulee kerätä älytekniikalla. Itseään ei sovi rasittaa moisella uurastuksella kun apu on niin lähellä. Ja meidän iässäme tapahtuu joskus että vain yksi saapuu tilaisuuteen.

Osallistujien määrästä riippumatta kokouksemme noudattavat tarkkaa järjestystä. Asialistalla on seuraavaksi päivän päääkohta,  leivoksen valinta.

Kymmenen elämää kynnyksen ulkopuolella

 

Kuva herättää ihmettelyä mutta toivottavasti se on totta. Nainen näyttää olevan ajalta jolloin kaikille, varsinkaan tytöille, ei ollut itsestään selvää käydä koulua ja oppia lukemaan. Aikuisen naisen elämä oli perheen - lasten, puolison ja ehkä isovanhempien - sekä kodin hoivausta, ei siinä jäänyt aikaa rauhallisille retkille luontoon. Kävelymatkat suuntautuivat enimmäkseen  kaivolle, navettaan ja pyykkirantaan.

Oli tietysti poikkeuksiakin. Tämä nainen tuntuu olleen yksi heistä jotka ovat löytäneet aarteen. Toivottavasti hän saa mahdollisuuden tutkia muutakin kirjallisuutta kuin pyhää kertomusta ja katkismusta. Aivan rentoutuneelta hän ei kuitenkaan näytä kiven päällä istuessaan.

Eräs vanha sukulaispaappa totesi kerran elonkorjuutöissä että "rauha koittaa ihmiselle vasta kun saa heinänturpeen päänsä päälle".  

Lapsena ihmettelin mikä se sellainen heinänturve oli joka laitettiin päähän.

Mistä tekemisen taitaminen on tehty?

No epäilemättä samasta kun onnikin. Lasista. Justiinsa kun se kiiltää parhaimmillaan se voi mennä säpäleiksi.

Kauan sitten innostuin keramiikasta, mutta onneksi ymmärsin ajoissa ettei minusta tule kuuluisaa 90-luvun muotoilijaa. Savi kieltäytyi leikkimästä kanssani, piti sitkeästi kiinni ilmakuplistaan ja lähti karkuun jo dreijauslevyltä.

Tämänkin purkin pintaa  olin ideoinut ja maalannut tunnollisesti. Mutta polttouunin kidasta ilmaantui lopulta ihan toinen tekele. Tuskin tunsin sen omakseni. Pettymys oli suuri. Joka ikinen maalaamani kuvio oli hävinnyt, vain pari epämääräistä tummanruskeaa laikkua oli jäljellä. Tahroja joita ei voi pestä pois.

Kameran kanssakaan epäonnistunut taideteokseni ei tunnu olevan ystävää, mutta se on sitten ihan toinen asia.

Ruukkuni on ihana. Salaisesti se unelmoi yhä seurustelevansa hienoston kanssa ja kertoo mielellään provinienssinsa. 

Mitä hän oikeastaan odottaa?

 

Hän on vihdoinkin päässyt eroon menneisyydestä. Nyt hänen ainoa päämääränsä on kertoa mitä tulee tapahtumaan, ei kuinka jokin jo eletty on päättynyt. Jähmettynyt ja jäätynyt, yksinkertaisuudessaan tuskin ketään kiinnostava. Raja on takanapäin. Nyt kaikki on mahdollista eikä välttämättä valhetta. Toisaalta pinnallinen totuuskaan ei aina tuota käsikirjoitusta.

Kaiken tämän hän on lukenut aloittelevan kirjailijan käsikirjasta.