Punainen sohva

 

Meistä hyvänpäiväntutuista muodostui itsemme yllätykseksi sekaporukka, joka alkoi kokoontua milloin tahansa lähimarketin punaisessa sohvassa kioskin vieressä. Useimmiten vain sattumalta. Siellä istuskeltiin, tarkistettiin ostoslistat tai kuitit, ja annettiin sään ja kellonajan määrätä mihin mentäisiin  jatkoille jos edes mentäisiin. 

Nyt joulun edellä joku istui kiinnittämässä postimerkkejä kortteihin, toinen pelasi raviveikkausta ruudun äärellä tai odotti numerolapulla vuoroaan kioskiin hakeakseen verkosta tilaamansa paketin, toisten arvuutellessa mitä se sisälsi. Naureskeltiin että varmaan kiinalaiset lakanat kullatuilla manauksilla. Ne kun petaa sänkyyn niin herää vinosilmäisenä jossakin vuoristoluostarissa missä ei enää välttämättä tuoksu pelkkä vanhanajan hunaja, vaan uusi outo aromi.

Kaikilla meistä ikäihmisistä ei ollut aikaa, voimaa tai varaa lähteä porukan mukaan jatkojutuille. Silloin sanottiin että kassissa on ruokatavaraa mikä pitää viedä pakastimeen, tai että bussi menee vain kerran tunnissa ja seitsemän jälkeen ei enää ollenkaan, ja ehkä piti viimetipassa lähteä apteekin kautta. Kaikkien hyvin ymmärtämä totuus oli että joidenkin kotona istui vanhuuttaan väsynyt kärsimätön ja hieman epäluuloinen puoliso joka ihmetteli missä toinen viivytteli, muistikohan edes ajatella häntä ja että pian oli lääkitysaika ja pilleripurkit aina ties missä. Tietysti joukossa oli yksinäisiäkin, joita ei odottanut kotona kukaan. Mutta heillä oli omat hyvin tärkeät rutiininsa, aikataulunsa ja ruokareseptinsä. Heidän varpailleen ei erehdytty astumaan.

Vaihtoehtoja jatkopaikkoihin oli kaksi, mikäli jätti pois keskiviikon istumajumpan. Kesällä mentäisiin yhdistetylle sauva- ja tuupparollarikävelylle kulttuuritalon puutarhaan. Kylmempinä vuodenaikoina ja pimeällä kahvitauolle ahtaaseen jälkiuunileipomoon. Kahvila oli niin lähellä ettei edes tarvinnut avata sateenvarjoa eikä mennä kadun yli, ja lämmintäkin siellä oli. Hinnat vain huikaisivat ja wienerit olivat aivan liian suuria. Puolikas päätyi usein serviettiin kiedottuna taskun pohjalle.

Mutta elämän timantteja ei kasva niin vain kaikkialla. Luulen että jokainen arvosti ryhmämme yhteydenpitoa. Ainakin kaikki vastasivat marketin asiakaskyselyyn että parasta ja ratkaisevinta kaupan valikoimassa oli punainen sohva kioskin vieressä.

Puolukkapurkki

 

Reetta oli vakuuttunut siitä, että mikään hänen elämässään ei tapahtunut sattumalta. Kaiken takana piili tarkoitus. Tai oliko se tarve? Ehkä toive? Kunhan ei vaan ollut huoli tai jotakin vielä kielteisempää mikä oli työlästä kätkeä toiselta. Pelko. Pettymys. Epätoivo. Joku vinoon latautunut ajatusvoima mikä kyti hänen sisällään ja houkutteli paikalle enemmän pahaa kuin hyvää?

Ehkä oli paras ettei tapahtunut mitään. Ei ollut hänen vastuunsa paljastaa tähtien salaisuuksia tai löytää joku valtameren saari mitä ei vielä ollut kartalla. Oli suurenmoista olla vain olemassa ja elää. Valita muotivaatteiden sijasta sellaista mikä ei hangannut, pistellyt, kiristänyt ja kutittanut.

Mutta Reetta ei aina muistanut vain elää. Hänellä oli taipumus dramatisoida.

Hän alkoi nukkua huonosti. Oli jo aamuyö kun hän kuuli miehensä yhtäkkiä huudahtavan jotakin käsittämätöntä. Herranjestas, oliko ukko sanonut nähneensä hiiren? Täällä, heidän kodissaan?

Mies näytti olevan valveilla, sytytti lukulampun. - Reetta, kuulitko? Heräsin siihen että naaman yli meni hiiri. Se oli ensin kuin höyhenen kosketus päälaella, mutta sitten se elukka viipersi lakanan päällä. Niin mies todella sanoi ja tuntui olevan vakavissaan, koska oli kutsunut häntä oikealla nimellä. Muutoin hän oli miehelle Reppa.

Reetta ravisteli täkkiään ja nousi järkyttyneenä kävelemään sinne tänne. Lattia oli kylmä ja aivot hetkessä valmiina diagnoosin tekoon, kuin terävä laaseriveitsi. Nyt se siis oli tapahtunut. Hän oli ollut oikeassa epäillessään jo pitkään että miehestä oli tulossa dementti.

Reetta alkoi pohtia kuinka hän selviäisi yksin talon hoitamisesta, mikäli lainkaan. Miten vaihdettiin proppu? Kellarissa vesipumppuun piti säännöllisesti täyttää ilmaa. Kuinka kompressori käynnistettiin? Hänellä ei ollut edes ajokorttia. Piti päästä eroon autosta, mutta miten? Hoitovaltakirja, oliko nyt liian myöhäistä laatia sellainen?

Aamulla keittiön pöydällä seisoi lasipurkki. Punainen kansi oli raollaan ja purkin pohjalla pieni vapiseva hiiri popsi kauraryynejä. Makuuhuoneesta ilmestyi uninen mies joka kertoi etsineensä hiirtä kaikkialta sänkyvaatteista mutta saanut sen lopulta kiinni avoimesta vaatekaapista.

Tyypillistä. Minä tiskasin hillopurkin aivan turhaan, Reetta ajatteli.

Myssy

 

Tuula astui hetken mielijohteesta kivijalkakauppaan jota hän ei ollut aikaisemmin edes huomannut. Pikkuruinen näyteikkuna oli tungettu täyteen esineitä ja asusteita. Siellä roikkui sulkia, lierihatuissa kellastuneita hintalappuja joissa käsin kirjoitettu runo. Muutamassa telineessä oli harmaa peruukki. Tuula käveli hetken tunkkaisessa lokaalissa ja valitsi sitten ruskean myssyn, pehmeän kuin villaan kiedottu unohdettu muisto. Tuula poimi lompakosta yhden pankkikorteista, maksoi lähimaksulla mikä ei edellyttänyt PIN-koodia, ja pyysi kuittia. Myyjä, kalpea pitkätukkainen mies hymyili vinosti.

- Kuitti tulee teille digitaalisesti, jos annatte sähköpostiosoitteenne, hän sanoi teeskennellyn ystävällisesti. Ääni oli jotenkin naismainen, mutta siinä kaikui outo särö.

Tuula epäröi. Tämä ajatus ei sopinut hänelle useista syistä. Hänen henkilökohtainen mailiosoitteensa ei ollut mikään kaupallinen työkalu. Mutta ilman kuittia hän olisi suojaton mikäli katuisi kauppaa tai huomasi tuotteessa laatuvirheen. Oikeastaan hänen olisi pitänyt purkaa kauppa jo nyt. Lopulta hän kuitenkin kirjoitti osoitteensa paperille. Myyjä taitteli sen vähän liian huolellisesti ja katosi takahuoneeseen.

Seuraavana päivänä hattukauppa oli suljettu. Ikkunat oli peitetty mustalla kankaalla. Ohikulkeva vanha nainen katsoi Tuulaa ihmetellen ja väitti, ettei siinä ollut ollut kauppaa vuosiin. Tuula kiinnostui.

Petos? Mikä oli siinä tapauksessa sen salaisuus? Mutta Tuula oli saanut myssynsä, ja myyjä hänen digiosoitteensa. Kotona Tuula katsoi läppäriin saapunutta kuittia ja päätti tutkia sähköpostin alkuperää. Hän avasi viestin tekniset tiedot, rivit joita tavallinen asiakas kai harvoin tulee katsoneeksi. Mutta hän ei ollut mikään kuka tahansa asiakas. Lähettäjän osoite ei ollut hattukaupan, vaan kuin salattu nimi.

hopeapeili@kuvaton.domain.

Kun hän seurasi viestiketjua, hän huomasi sen kulkeneen useiden palvelimien kautta. Jokainen jätti kuin jalanjäljen hiekkaan, mutta johti aina vain syvemmälle.

Tuula löysi foorumin, johon viesti ohjasi. Se ei ollut tavallinen kauppapaikka, vaan verkosto identiteeteille. Siellä myytiin nimiä, sähköpostiosoitteita, tarinoita ja todellisia tietoja. Jokainen asiakas, jäsen, oli ostanut jotakin, mutta maksanut omalla identiteetillään.

Hän näki listan:

Rasmus - osti sateenvarjon. Syntymäpäivä.

Adela - osti kengät. Katuosoite.

Tuula - osti myssyn. Sähköposti.

Tuula tajusi, että myssy oli ollut vain lavastetta. Todellinen kauppa oli hänen nimensä ja sähköpostinsa. Mutta samalla hän huomasi jotain vielä oudompaa. Hänen nimensä oli jo käytössä verkostossa. Joku toinen "Tuula" oli kirjautunut sisään ennen häntä.

Oliko hän enää oma itsensä verkossa? Vai oliko hän nyt osa tarinaa jota joku muu kirjoitti? Pankkikortista hänen ei tarvinnut olla huolissaan. Se ei ollut hänen. Sen menettäjä ei ollut vielä huomannut tapahtunutta.

 

Joulukuun kuudes ilta

 

Muistoissa se hetki on kuin lämmin kuva joulukuun pimeydestä.

Illalla, itsenäisyyspäivän hämärässä, koulutalon ikkunat täyttyivät kynttilöiden tuikkeesta. Me lapset olimme kynttilävahteja, pieniä vartijoita, jotka seisoivat hiljaa ovien pielissä ja pitivät huolen siitä että liekit paloivat rauhallisesti. Meistä tunnelma oli juhlallinen ja vähän jännittäväkin. Ulkona pakkanen nipisteli poskia, mutta sisällä vallitsi lämmin valo ja hiljainen kunnioitus. Kotonakin oli harras tunnelma, mutta lopulta me pienemmät lapset, joita ei oltu valittu koulutalolle vartijoiksi, odotimme kellonlyömää kun lamput sai jälleen sytyttää. Sinä iltana saimme olla valveilla hieman myöhemmin.

Maalari

 

Nainen sai mindfulness-konsultiltaan tehtävän. Yhden päivän ajan hänen tuli etsiä ympäristöstään vain valkoista ja keskittää kaikki ajatuksensa siihen. Hän kulki hitaasti, pälyillen kaikkialle kuin metsästäjä, joka ei tiennyt minkälaista riistaa haki. Suurta, pientä? Hän huomasi kadulle syljetyn purukumin, lumen rippeet porttikongissa, ja vanhan miehen virttyneen kaulahuivin. Orkidean kukkakaupan ikkunassa. Valkoiseksi maalatun seinän, pilvenhattaran.

Jo seuraavana iltapäivänä valkoinen sai uuden muodon. Nainen istui leipomon kahvilassa tuttavansa kanssa, ensi kertaa. Oikeastaan hänellä ei ollut varaa. Hän oli epäröinyt kauan, mutta toinen oli  itsepäinen ja vetosi häneen niin äänekkäästi kaupan käytävällä että muut asiakkaat käänsivät uteliaina päitään. Tuttava halusi heidän tapaavan edes pienen juttutuokion verran. Tähän asti he olivat törmänneet toisiinsa vain marketissa ja paikallisbussissa. - Nyt he istuivat vastatusten ikkunapöydässä ja puhuivat tämän päivän yhteiskunnasta, politiikasta ja nettipetoksista. Tuttavan katse harhaili kunhän tuli maininneeksi ettei ollut koskaan sekaantunut rikoksiin. Miksi hän edes mainitsi asiaa? Ollakseen varma ettei heidän ystävyytensä lopahtaisi alkuunsa? Vai epäilikö hän että nainen tiesi miltä hänen todellisuutensa näytti?

Tuttavan valkoinen valhe leijui ilmassa kuin savuverho, nainen ajatteli ja tarrautui käsitteeseen. Rupesi muotoilemaan ajatuksiaan kielellisesti kuin jotakin käsikirjoitusta. Voisi ilmaista niinkin että tämän kaltainen valhe ei ollut näkyvä kuin paperin valkoinen pinta, vaan pikemminkin samea kiilto silmissä. Hieman liian sileä hymy. Mutta oli miten oli, tämä valhe oli harmaa ja tarkoituksensa menettänyt. Kuin likainen lumi keväällä.

Nainen mietti, oliko hänen tehtävänsä epäonnistunut. Mindfulness-harjoitus oli ohjannut häntä kohti mielen puhdistamista, mutta todellisuus tarjosi nyt toista kertomusta. Päivän päätteeksi hän kirjoitti mindfulness-muistikirjaansa: "Valkoinen näkyy, mutta valkoinen valhe ei. Se paljastuu vasta, kun tietää katsoa tarkemmin. Sillä on kieltämättä jotakin annettavaa. Mikäli sitä on edes olemassa”.

Tilanne muuttui yllättävällä tavalla. Nainen näki yhtäkkiä tilaisuuden. Hän alkoi seurata tuttavaa tarkemmin, ei enää mindfulness-harjoituksen vuoksi. Kun tuttava lopulta kärähti, nainen tiesi mihin  tavara oli piilotettu. Hän ehti ensimmäisenä paikalle.

Illalla hän kirjoitti jälleen. "Valkoinen valhe voi olla rikoksen peite. Mutta joskus se voi olla myös portti kuulijalle. Mutta häikäisy on vaarallisen paljastava.".

Mindfulness-konsultin harjoitus oli muuttunut synkäksi leikiksi. Nainen oli etsinyt valkoista, mutta löytänyt harmaan alueen. Sieltä hän ei palannut entiseen elämäänsä. Päivisin hän alkoi itse johtaa mindfulness-harjoituksia ja työpajaa, puhua mielen rauhallisesta läsnäolosta. Asiakkaat näkivät hänessä seesteisen oppaan, joka ohjasi heitä hengittämään syvään ja keskittymään hetkeen.

Mutta öisin nainen liikkui varjoissa. Siellä hänen oppimansa taito hengittää syvään oli kullan arvoinen. Pysy rauhallisena, älä anna hermojen pettää, kun pimeä todellisuus kutsuu.

Muistikirjaan ilmestyi uusi rivi. "Mindfulness opettaa näkemään kirkkauden. Rikollisuus opettaa näkemään varjot. Ne eivät voi elää ilman toistaan."

Ja juuri siinä tilassa nainen tunsi olevansa enemmän läsnä kuin koskaan ennen.

Hänestä oli tullut mestari valheiden värjäämisessä uusin viattomin värein.

 

Ikuistettu aamuhetki

 

On syysaamu karjalaisten isovanhempieni kotona. Kauan sitten he muuttivat Kannaksen Uudeltakirkolta tänne, Kaupunkiin. Miksi Ville on tänään pukeutunut parhaimpiinsa ja istuu ruokapöydän äärellä hattu päässä? Ainolla on päivän kunniaksi hienompi vierasleninki. Tavallisesti hän suojaa arkileninkinsä esiliinalla ja nutturakampauksensa kolmikulmaisella puuvillahuivilla, kun hän leipoo ruislimppua, kanelipullia tai karjalan piirakoita. Vieläkin hän joskus keittää mehumarjoja suuressa kattilassa.

Harvoin vanhuksilla on aikaa istua näin rauhassa. Mutta tänään isovanhempani ovat sytyttäneet öljylampun ja pari steariinikynttilää. Aino lukee kristillistä lehteään, kun taas Ville näyttää tutkivan sanomalehti-ilmoituksia. Hetken kuluttua hän lähtee junalla suureen huutokauppaan pääkaupungissa. Sieltä hän ostaa jännittävän, massiivisen kirjoituspöydän jota ihmettelin usein lapsena. Kristallinen paperipaino, sinettileimasimia, koristeltuja rasioita pikkuesineille. Ihmeellinen kirjeveitsi. Pöytä on peräisin venäläisestä huvilasta Karjalan Kannaksella, ehkä pietarilaisen aateliston rakennuttama. Isoisä on taitava ammattimies ja hänen työmatkansa ulottuvat monelle paikkakunnalle ympäri eteläistä Suomea. Matkoiltaan hän tuo kauniita esineitä jotka hän on hankkinut huutokaupoista tai saanut kiitokseksi hyvin suoritetusta työstä. Kuvastakin näkyy että Ville on ahkera keräilijä. Joskus häntä kutsutaan Miljoona-Villeksi, mutta silloin ei ole kysymys hänen omaisuudestaan vaan urakoiden määrästä taitavana muurarina.

Kuva on omituinen. Pelargoniat ovat epätavallisen reheviä. Ja muistaakseni kissa oli pikimusta eikä lainkaan näin kookas. Ja kuka on mieshahmo ikkunan ulkopuolella? Ehkä on olemassa perhesalaisuuksia joista ei puhuta meille lapsille. Voisiko hän olla Arvi jonka nimen olen nähnyt lukuisissa kirjeissä sekä almanakassa ja perukirjassa läheisen sukulaisen jälkeen? En ole onnistunut löytämään ketään Arvi-nimistä henkilöä sukututkimuksesta.

Sivupöydällä näkyy olevan ylimääräinen kuppi kahvia. Se on tietysti tarkoitettu valokuvaajalle?

Olen väärässä, valokuvaajaa ei ole edes olemassa. Kuva valehtelee.

Ville ja Aino olivat oikeita, mutta kuva on aivan tuore. Sen otti tunti sitten kekseliäs renkini AI.

Välimatka

 

Susan oli matkustanut Suomeen. Hän istui keittiön pöydän ääressä, kynttilän valossa. Häntä ei oikeastaan houkuttanut mikään. Oli marraskuun loppu karussa pohjoisessa maassa jonka hän oli jättänyt vuosikymmeniä sitten. Ulkona pimeni aikaisin, ja sadetta jatkuisi koko yön. Aikaisemmin päivällä hän oli käynyt tervehtimässä iäkästä äitiään hoitokodissa, ja nyt hän istui yksin tämän entisessä kaksiossa kaupungin laidalla. Pian tulisi aika myydä asunto. Mitä tehdä huonekaluille, tauluille, ryijyille ja koriste-esineille? Keittiövarusteille? Muuttaisiko hän koskaan enää takaisin? Mitä hän halusi?

Susan sytytti kattolampun ja kirjoitti pitkän kirjeen. Hän kertoi siinä muistoja lapsuudesta, pieniä salaisuuksia ja toiveita tulevaisuudesta. Kun kirje oli valmis, hän taitteli sen huolellisesti, sulki kuoreen ja vei postilaatikkoon seuraavana päivänä.

Viikot kuluivat, mutta vastaanottaja ei koskaan saanut kirjettä. Tätä Susan ei kuitenkaan tiennyt. Postin reitti oli pitkä ja mutkikas. Juuri hänen kuorensa putosi lajittelukoneen väliin, kulkeutui väärään säkkiin ja lopulta kirje unohtui vanhan varaston hyllylle.

Susan itse joutui lopulta hoitokotiin. Eräänä keväänä varastoa siivotessaan työntekijä Suomessa löysi kellastuneen ja osittain repeytyneen kuoren. Hän avasi sen varovasti ja luki sanat, jotka olivat odottaneet vuosikymmeniä. Kirjeessä oli toivoa, rakkautta ja lupaus ystävyydestä.

Työntekijä ei tuntenut Susania, mutta hän tunsi kirjeen lämpimän voiman. Hän päätti säilyttää sen muistutuksena siitä, että jokainen sana voi kantaa sydämen ääntä - vaikka se ei koskaan saapuisi perille. Ehkä hän tekisi siitä tarinan lehteen.