Yön hiljaisuudessa torpan lattialla räsymatto eli omaa elämäänsä. Se ei ollut koskaan aivan siinä missä sen piti olla. Päivisin kulunut matto näytti harmittomalta. Haalistuneita raitoja, vuosikymmenten sävyjä, lankoja jotka olivat nähneet enemmän kuin yksikään torpan asukkaista.
Räsymatto on harvoin symmetrinen, niin ei tämäkään. Sen raidat eivät sopineet yhteen, ja juuri siksi se
oli niin uskallettu. Tai pakollinen, sillä valintaa oli tuskin ollut.
Öisin matto
tuntui sitä paitsi liikkuvan. Ei paljon, vain sen verran että aamulla sen kulma
oli kääntynyt. Sillä eihän kukaan halunnut tunnustaa uskovansa että raidat olivat vaihtaneet paikkaa.
Torpan väki ajatteli että nurkista tuleva veto teki tepposiaan. Sitten he alkoivat kuulla
ääniä. Pientä, pehmeää kahinaa maton sisällä. Oliko hiiri uskaltautunut sittenkin sisälle ullakon kylmyydestä, tai oliko metsätorakka jättänyt edellispäivänä täytetyn tuohikorin?
Eräänä yönä torpan
nuorin, Aino, heräsi siihen että matto oli siirtynyt aivan hänen vuoteensa
viereen. Sen raidat tuntuivat sykkivän, kuin ne olisivat kutsuneet häntä. Aino
nousi, varovasti, ja kosketti maton pintaa. Se oli lämmin, aivan liian lämmin
kylmän torpan lattialle.
Kun hän painoi
kätensä matolle, haaleat värit alkoivat liukua sormia pitkin. Ne kietoutuivat niiden ympärille kuin sumu.
Aino yritti vetäytyä kauemmas,
mutta matto piti häntä otteessaan. Se halusi kertoa tarinan loppuun. Ehkä se
halusi uuden muiston?
Aamulla torpan väki
löysi maton jälleen keskeltä lattiaa. Sen raitojen joukossa oli kohollaan uusi raita
- hennon vaaleansininen, kuin Ainon yöpaita. Mutta missä oli Aino?
Siitä lähtien
räsymattoa ei enää siirretty. Se sai olla juuri siinä missä se halusi. Sillä
jokainen tiesi, että matto muisti kaiken. Se odotti vain seuraavaa askelta
lattialla.
Räsymattoja on
monenlaisia. On sileitä ja ryppyisiä, suoria ja vääriä. On niitä, jotka ovat
kulkeneet vuosikymmenten läpi ehjinä, ja niitä, joita on paikattu rakkaudella,
kerros kerrokselta. Osa on hentoja, osa sitkeitä kuin vanha pellava. Jokainen
niistä kantaa mukanaan jonkin tarinan, jonkin käden rytmin, jonkin kodin.
Aivan kuten me
ihmisetkin. Meissäkin on solmuja ja repeämiä, sileitä kohtia ja äkillisiä
mutkia. Meissä on haurautta ja voimaa, kerroksia, joita kukaan muu ei näe. Silti,
tai ehkä juuri siksi, me olemme kokonaisia. Omalla tavallamme kudottuja.
