Yksinkertaisuus on taitoa

Muisto talosta on jäänyt kiinni puupalikkaan.

Mitä iäkäs äitini ajatteli sen maalatessaan, kun hän oli kauan sitten käymässä luonani? Arjen huolet eivät rasittaneet. Oli keskikesä, ja me "tytöt" olimme kahdestaan kotonani. Ehkä äiti tunsi jotakin tällaista, istuessaan siinä pensseli kädessään:

“Tuo ikkuna, ne kukat… se oli se kesä Karjalan Kannaksella, jolloin kaikki oli vielä yksinkertaista.”

Punainen talo on kuin ajatus turvapaikasta johon voi palata mielessään, vaikka se ei enää fyysisesti ole tavoitettavissa. Tiedän, kävimme paikalla Uudellakirkolla Viipurin läänissä vuosikymmeniä sitten. Löysimme vain saunan rauniot, kivet. Niiden keskellä kasvoi kookas pihlaja.

Maalauksessa on myös leikkisyyttä: ikkunan sisäpuoli ja talon ulkopuoli, kaksi näkökulmaa samassa kuvassa. Kun paha tuli sisälle, hyvä lensi ikkunasta ulos?

Mistä puupala oli löytynyt? Ehkä vanhasta ladosta tai piharakennuksesta, joka purettiin. Ehkä se oli ajopuu meren rannalta, tai yksinkertainen jämä puutöistä. Oliko se sellainen pala joka tuntui hyvältä kädessä ja oli siksi säilynyt kokoelmissani?

Äiti näki palikassa sopivan kokoisen menneen maailman kantajan. Hän oli maalannut ennenkin, eikä tarvinnut aikaa pohtia.

Mystiikkaa? Kyllä, mielestäni. Ikkuna ja talo ovat kuin kaksi porttia samaan sisäiseen maisemaan, yksi sisältä ulos, toinen ulkoa sisään.

Vanha puupalanen ja lyhyt keittiön pöydän äärellä vietetty hetki kuvaavat eri aikojen päällekkäisyyttä. Se, mitä äiti tunsi silloin, jatkuu nyt minun katseessani.

Mietin allekirjoitusta. Punaiset merkit kulmassa ovat kuin loitsu. AKK, ja vuosiluku joka on tuskin luettavissa. “Minä, äitisi,  olin tässä. Tämä hetki oli totta.” Tänä syksynä äitini täyttäisi 110 vuotta.

 

 

Mäkimeirami ja kungsmynta, yhden kasvin kaksi kulttuuria

 

Pihamme villeistä kasveista mäkimeirami on ehdoton suosikkini. Sen violetit ja roosat kukat avautuvat heinäkuussa. Otin tavakseni poimia mukaan ison kimpun kun lähdin Suomeen kesälomalle. En ollut todellakaan ainoa suomalainen mummu Göteborgin lentokentällä jonka laukusta pilkotti kimppu mäkimeiramia Vantaalle menossa. - Kotona kuivatan kasvia enimmäkseen koristeeksi. Pienikin kimppu on viehättävä. Tässä kuvassa se on jo melkein kuivatettuna Rosa Ljungin maljakossa. Lehdet vielä näyttävät vihertävän.

Suomessa kaukana lounaissaariston kivisillä rannoilla kasvanutta mäkimeiramia kalastajat kutsuivat “meren suojaksi”. He uskoivat, että jos oksa ripustettiin veneen keulaan, myrsky ei nousisi ennen kuin kala oli pyydystetty. Saaristossa kalastajat ovat maustaneet silakka- ja kalaruokia mäkimeiramilla jo pitkään.

Mäkimeiramin eli oreganon kreikankielinen nimi Origanum juontuu sanoista oros (vuori) ja ganos (kaunistus).

Luostareissa yrtti kuivattiin ja murskattiin, ja sen tuoksun sanottiin karkottavan pimeät ajatukset. Kuninkaan pöytään se päätyi viinietikkaan tai olueen sekoitettuna. Ei vain maun vuoksi, vaan siksi että yrtti toi “vuorten kaunistuksen” voiman mukanaan.

Ja vielä tänäkin päivänä, kun joku ripottelee oreganoa pizzan päälle, pieni häivähdys tai aavistus vanhasta taikuudesta kulkee mukana, eikö?

Mäkimeirami on ollut myös tärkeä rohdoskasvi.

Sitä käytettiin hengitystievaivoihin, yskään, hinkuyskään, kuumeen alentamiseen ja ruoansulatuksen tukemiseen. Haihtuvat öljyt (tymoli, karvakroli) estivät bakteerien ja sienten kasvua. Tuoretta yrttiä pidettiin nenässä päänsäryn ja unettomuuden lievittämiseksi.

Ruotsissa mäkimeiramin nimi on kungsmynta. Mynta viittaa minttuihin (kasvi kuuluu minttujen sukuun). Kung tuo nimeen ylevyyttä – kasvia on pidetty arvokkaana, jopa kuninkaallisena yrttinä, sen lääkinnällisten ja maagisten ominaisuuksien vuoksi.

Lapsen suusta

Tämä tapahtui joskus 70-luvulla. Seuramatkoihin koukkuuntuneet vanhempani istuivat jälleen kerran vierekkäin bussissa kuin kaksi muuttolintua, jotka ovat nähneet kaikki vuodenajat. Kesät pohjoisessa, syksyt Etelä-Euroopan maissa. Kauemmas ei jaksettu lentää, oma maailmanosakin tarjosi tarpeeksi kiinnostavia kohteita. Auto huristi moottorietiellä, maisemat vaihtuivat, ja voin kuvitella että äitini katseli ulos ikkunasta sillä poissaolevalla ilmeellä, joka kertoi että hän mietti olivatko kaikki tarpeelliset tavarat mukana tai mitä heille illalla tarjottaisiin ravintolassa. Hän muisti viime matkalta tarjoilijan sanat kehnolla suomen kielellä: - Ei, ei se juusto. Ei madamelle.

Sitten bussin takaosista ilmestyi akrobaattisen kaverinsa kanssa pieni poika heidän eteensä. Sellainen napakka, utelias, nelivuotias filosofi, joka ei pelkää kysyä mitään, mutta pysytteli rauhallisesti käytävällä.

Hän osoitti äitiäni sormella ja kysyi kirkkaalla äänellä niin että kaikki lähinnä istuvat kuulivat:

- Mikäs ton nimi on?

Äitini hätkähti. - Minun? No minä olen Marja.

Poika nyökkäsi, mutta ei ollut lainkaan tyytyväinen.

- Mä kysyin sulta että mikä ton nimi on.

- Kenenkä ton? Sehän on kummallinen sana.

Poika mietti hetken. Sitten hän osoitti äidin vieressä istuvaa isääni ja kysyi uudelleen.

- No, mä tarkoitan tota sun poikaas. Mikä sun poikas nimi on?

Bussissa syntyi hiljaisuus. Sitten nauru. Sellainen lämmin, aaltoileva, koko bussin mittainen nauru, joka saa jopa kuljettajan hymyilemään peilin kautta. Pieni piristys matkaan.

Äitini vain pudisti päätään.

- Voi kultaseni… se poika on jo yli kuusikymmentä ja istuu tässä minun vieressä kun se on liian vanha leikkimään. Se on sellainen pappa vaan.

Poika katsoi isääni pitkään, arvioiden. Sitten hän totesi:

- Ai toi. No hyvä.

Ja käveli pois kuin olisi juuri suorittanut tärkeän väestönlaskennan.

 

 

 

Aamuyö puutarhassamme

 

Eilen kello neljä aamulla, kun talo hengitti vielä hiljaa ja erkkeri oli oma tähystystorni, puutarha avautui eteeni kuin odottamaton näyttämö. Nämä eivät ole mitään kilpikonnia vaan silmieni edessä tonki kaksi jykevää villisika-mammaa. Ne liikkuivat ja pysähtelivät kuuuntelemaan, vaihtoivat paikkaa varjojen tavoin. Niiden ympäriltä laskin ison liudan taaperoita, kaikkiaan kaksitoista pikkupossua. Ne olivat kömpelöitä mutta tarkkaavaisia. Yksi niistä oli laikullinen ja pysytteli äitinsä kyljessä.

Possut eivät tulleet kuin uhka, vaan kuin metsän oma perhe. Kasteinen ruoho kimalteli niiden jaloissa, ja koko puutarha tuntui muuttuvan. Eihän se ollut ennestäänkään mikään järjestetty paikka, vaan osa suurempaa, villimpää karttaa. Nassujen pienet valkoviivaiset selät vilkkuivat vihreässä, ja emakoiden raskas, rauhallinen rytmi piti joukkueen koossa. Vihdoinkin pääsimme eroon vuohenputkiviidakosta!

Minä katselin erkkeristä kauan kuin joku, jolle luonto oli päättänyt näyttää salaisen ensi-illan.

Sitten rupesin laskemaan. Jos sekä mammat että ne kaksitoista pikkunassua saavat vielä omat nassut, niin montako vierasta tänne saapuukaan öisin? Ei niitä mikään nykyisin pelottele. Koputin ikkunanpieleen, ja possuarmeija poistui paikalta kiireettä jonossa, mammojen röhkittyä komennuksen. Kahden minuutin kuluttua kaikki neljätoista olivat taas paikalla. Vanha maatilalta peräisin oleva multa sisältää matoja, toukkia ja ties mitä muumioitunutta lehmänkakkaa. Kultakaivos!

Onko hyviä petoksia?

Galleristi Ilmari Vaskelainen oli mies, joka uskoi kahteen asiaan. Että taide on valhe, ja että hyvä valhe kannattaa kertoa kunnolla. Hän osasi piirtää ja maalata, mutta häneltä puuttui kyky markkinoida teoksiaan. Sitä vastoin hän oli ikään kuin onnistunut opettelemaan näkymättömyyttä osana taiteeseen, ja siitä hän osasi kertoa monta kiehtovaa tarinaa.

Ilmarin pienen sotkuisen gallerian Kolme Vaskikoukkua seinillä roikkui teoksia taiteilijalta, jota kukaan ei ollut koskaan tavannut. Jokaisen taulun alareunaan Ilmari oli kiinnittänyt käsin kirjoittamansa harmaan karheapintaisen lapun taiteilijan taustasta. Taiteilijan nimi oli Selinde Rauta-Puro. Nimen Ilmari oli keksinyt eräänä yönä, kun hän tarvitsi rahaa ja kaipasi jotakuta, joka olisi tarpeeksi mystinen myydäkseen. Hän maalasi myös "omakuvan" taiteilijasta.

Selinden teokset olivat outoja: harmaita, melkein värittömiä maalauksia, joissa näkyi varjoja esineistä, joita ei ollut olemassa. Ilmari maalasi ne itse, mutta lisäsi jokaisen taulun taakse käsin kirjoitetun merkinnän: “Selinde Rauta-Puro, kevät 2014, yötyö sairaalassa vietetyn viikon jälkeen”.

Ja ihmiset uskoivat.

Eräänä torstaina galleriaan astui nainen, jonka katse oli veitsenterävä ja pyyhki kerralla koko huoneen yli. Hänen nimensä oli Mirva Kylä, taidehistorioitsija, joka oli erikoistunut kadonneisiin taiteilijoihin.

Mirva pysähtyi Selinden suurimman teoksen eteen - “Varjon kolmas muoto".

“Haluan ostaa tämän. Mutta haluan myös tavata taiteilijan.” Ilmari hymyili, mutta sisällä hänen vatsansa kääntyi ympäri.

“Selinde ei tapaa ketään. Sairastuttuaan hänestä on tullut erakko.” Mirva ei hymyillyt takaisin. “Erakotkin vastaavat sähköposteihin.”

lmari tiesi, että hänen oli luotava Selindelle elämä. Ei vain nimi ja teokset, vaan historia.

Hän rakensi yhden yön aikana kokonaisen identiteetin:

• syntynyt 1979 Korpijärvellä
• opiskellut hetken Turun taideakatemiassa
• lopettanut äkillisesti
• muuttanut syrjäiseen mökkiin
• maalannut vain öisin
• vältellyt ihmisiä
• lähettänyt teoksensa galleriaan postipaketeissa, joissa ei ollut lähettäjän nimeä.

Hän loi myös sähköpostiosoitteen: selindeR@harmaatausta.fi

Seuraavaksi hän kirjoitti Mirvalle viestin, jonka piti kuulostaa taiteilijalta, joka pelkäsi maailmaa:

“En tapaa ketään. Maalaan vain varjoja. Ne eivät siedä valoa.”

Mirva vastasi heti. Hän halusi nähdä mökin ja kääntyi Ilmarin puoleen kun vastausta ei tullut.  Ilmari ei omistanut mitään mökkiä, mutta hän tiesi yhden aivan lähistöllä. Se oli vanha, hylätty kalamaja järven rannalla, jonka omistajaa kukaan ei ollut nähnyt vuosikymmeniin.

Hän lähti siivoamaan sitä, ripusti seinille muutaman vanhan kankaan, ja jätti pöydälle puoliksi juodun kupin teetä ikään kuin Selinde olisi juuri lähtenyt ulos.

Kun Mirva saapui, hän tutki mökkiä kuin rikospaikkaa. “Missä taiteilija on?” hän kysyi.

Ilmari kohautti olkapäitään. “Selinde tulee ja menee. Hän ei kerro kenellekään aikataulujaan.”

Mirva nosti lattialta pienen paperin. Siinä oli lyijykynällä piirretty varjo, joka muistutti ihmisen kasvoja.

“Selinde ei ole ollut täällä viikkoihin”, Mirva sanoi. “Mutta joku on.”

Mirva alkoi tutkia Selinden taustoja. Hän löysi ristiriitoja. Koulun arkistoissa ei ollut Selinden nimeä, postilokero oli avattu vasta kuukausi sitten, ja mökin omistaja oli kuollut jo 2008.

Viikkoa myöhemmin Mirva palasi galleriaan. “Ilmari, sinä tiedät. Selindea ei ole olemassa.”

Ilmari katsoi häntä pitkään, kuin harkiten, pitäisikö hänen jatkaa valhetta vai antaa sen pudota lattialle. Sitten hän sanoi: “Taide ei ole olemassa ennen kuin joku uskoo siihen.”

Mirva hymyili ensimmäistä kertaa. “Se on totta. Ja siksi ostan teoksen.”

Mirva julkaisi Liekkihiilessä myöhemmin artikkelin: “Selinde Rauta-Puro. Taiteilija, jota ei ole, mutta jonka teokset ovat.”

Artikkeli yhdessä tulevien näyttelyjen kanssa teki Selindestä kulttihahmon. Teokset nousivat arvoon, ja Ilmari jatkoi maalaamista, edelleen Selinden nimellä.

Sekä Mirva että Ilmari tiesivät  totuuden. Mutta kukaan muu ei halunnut tietää.

Sillä joskus paras petos on se, joka ei vahingoita ketään ja jonka kaikki hyväksyvät. Hyvä petos ei nojaa faktaan, vaan siihen että ihmiset haluavat uskoa johonkin. Mystisyys antaa tilaa mielikuvitukselle, ja mielikuvitus tekee työn puolestasi. Taulu, jonka alkuperä on hämärä, tuntuu joskus jopa arvokkaammalta kuin taulu, jonka tarina on selvä.

 

 

Tilattua kyytiä uudella tavalla

Syksy saapunee tänäkin vuonna meidän kylään niin kuin se aina saapuu. Hiljalleen, taivas kuulaana, maa vähän märkäpintaisena. Paikallislehti kertoo jo nyt heinäkuussa että sillä on kerrottavaa, mutta ei paljasta kaikkein kiinnostavimpia käytännön asioita siitä, mitä päättäjillä on takataskussa. Saamme vain lukea että meidän alueemme on valittu kollektiiviliikenteen uusimman kokeilun kohteeksi. Taas kerran? Kuten kerroin edellisessä postauksessani, olemme olleet viimeiset kesät ilman bussia, koulujen ollessa suljettuina. Miksi jälleen me? Onhan kunnassamme kymmeniä muitakin pikkukyliä joilla on oma säännöllinen bussinlinjansa.

Saamme tietää että kylämme reitille ilmestyy syksyn aikana uusi vempele, Bus On Demand. Tarpeidenmukainen linja-auto mikä kulkee vain silloin kun joku sitä tarvitsee. Projekti vaaatii virtuaaliset pysäkit ja älypuhelimeen uuden sovellutuksen. Kylän vanhukset nyökkäilevät kohteliaasti, vaikka muutamien ilme sanoo: “Mikä ihmeen sovellutus, ja virtuaalinen? Eivätkö ne enää osaa äidinkieltään? Joku puhahtaa. "Eihän minulla ole älypuhelinta, tyttökö tämän nyt sitten saa hoitaa?"

***

Testin aika lähestyi. Reitillä nähtäisiin pian uusi sininen minibussi. Ainoaa kookasta siinä oli kyljen englantilainen teksti BUS  ON  DEMAND. Ensimmäisenä päivänä Hilkka yritti tilata bussin, mutta painoi vahingossa kakkosnappia, joka oli jostain syystä juuri siinä missä hänen sormensa aina osui. Toisessa päässä keskus valisti Hilkkaa siitä että sairaskuljetus tuli tilata päivää ennen. Hilkka joutui selittämään, ettei hänellä ollut hengenhätää, vain kiire kirpputorille.

Sitten koitti päivä, kun bussi katosi. Sovellutus näytti, että se oli tulossa, mutta kartalla se pysyi paikallaan kuin olisi juuttunut johonkin näkymättömään suohon. Lopulta kävi ilmi, että kuski oli pysähtynyt virtuaaliselle pysäkille, joka oli merkitty keskelle metsää, koska joku oli - luultavasti vahingossa - piirtänyt sen kartalle digitaalisesti koiran tassulla.

Kuski odotti siellä kärsivällisesti, koska ohjeissa luki: “Odota matkustajaa.” Mutta sellaista ei tullut. Kukaan ei edes tiennyt, että pysäkki oli olemassa.

Kun bussi lopulta löytyi, kuski kertoi nähneensä kaksi peuraa, yhden eksyneen suunnistajan ja jonkun, joka näytti meditoivan kannon päällä. “Mutta ei yhtään matkustajaa”.

Kun syksy kääntyi talvea kohti, kunnan virkamiehet alkoivat huomata, että Bus On Demand -kokeilun raportit olivat… no, värikkäitä. Niissä esiintyi sanoja kuten “metsä”, “kaksi peuraa”, “akuton taskupuhelin”, “sairaankuljetustilaus”, “katoamistapaus” ja “viisivuotias pehmolelumatkustaja”. Yksi raportti sisälsi pelkän lauseen“Kuski löysi virtuaalisen pysäkin, mutta tilaaja ei pysäkkiä”.

Kun viimeinen Bus On Demand ajoi kylän läpi vuoden kuluttua, Hilkka seisoi portillaan ja heilutti sille kuin vanhalle ystävälle. “Hyvästi, moderni maailma!” hän huusi. Sairaskuljetustaksi ajoi ohi juuri samalla hetkellä, ja kuski nosti kättä tervehdykseksi. Hilkka ei uskaltanut heiluttaa takaisin, ettei mies tulkitsisi sitä tilaukseksi.

Seuraavalla viikolla kylän tuttu linja-auto palasi reitilleen. Sama vanha sininen bussi, joka oli kulkenut jo 90-luvulta asti. Se pysähtyi oikeille pysäkeille. Niille jotka oli merkitty fyysisillä kylteillä, ei koiran tassulla.

Vanhukset nousivat kyytiin helpottuneina. "Nyt voi luottaa siihen milloin auto tulee."

Mutta takapenkillä istui Hilkka ja mutisi itsekseen. “Eihän tämä meno ole enää mistään kotoisin. Sen on vaan odottamisen arkea. Pitää taas kytätä kelloa. Minä kaipaan aikatauluttomuutta, kun se uusi vempele tuli silloin kun sen tarvitsi, ja haki läheltä."

Kesä ilman kyytiä

 

Vielä neljäkymmentä päivää - melkoinen aika. Ei tarpeeksi pitkä ollakseen ikuisuus, mutta aivan liian pitkä ollakseen vain tauko. Mutta niin on, meidän kylällä bussi ei kulje tänään, ei huomenna, ei vielä viikkoihin. Se lakkaa liikennöimästä kesäisin jo ennen juhannusta. Kaiken kaikkiaan yli kaksi kuukautta eletään täällä ilman bussia, vähän kuin toisarvoisina.

Onneksi on vaihtoehto kaikille, mutta ennen kaikkea se on tärkeä meille fossiileille joilla ei ole ajokorttia tai autoa. Linjataksin numero on tallennettuna aivoihin, mutta silti soittaminen tuntuu aina vähän viralliselta, kuin pyytäisi lupaa liikkua. Taksi on tilattava puhelimitse viimeistään tuntia ennen. Se kulkee bussin aikataulun mukaan, ja poimii menijät vain bussipysäkeiltä. Ja paluumatka sitten - sen tilaaminen on kuin varjo, joka kulkee mukana koko ajan. Ei voi täysin rentoutua, koska pitää ajatella mihin aikaan voi tilata linjataksin kotimatkalle. Milloin olen toimittanut kaikki asiani? Onko kaupoissa jonot, tai apteekissa? Joskus puhelimessa kotimatkaa tilatessa on jonoa niin kauan että minimitilausaika menee umpeen. Säännöt ovat kivenkovat.  Silloin on istuttava ylimääräinen tunti - pahimmassa tapauksessa kaksi - matkakeskuksen puupenkillä. Eihän ostoskassien kanssa huvita kävellä torilla tai mennä kirjastoon. Pieni lohtu on että linjataksi on ilmainen 65 täyttäneille, mutta niinhän bussikin on meidän kunnassa.

Kun koulut vihdoin alkavat ja bussi palaa reitilleen, tiedän että ensimmäinen matka tuntuu erilaiselta. Se ei ole vain kulkemista paikasta toiseen. Se on vapautta ja paluu johonkin, jota en tiennyt kaipaavani näin paljon.  

 

Heinäkuun haaveita

 

Aamu on vielä viileä, mutta Sintra istuu jo ulkona kuin joku, joka on päättänyt että kesä kyllä toteuttaa hänen odotuksensa. Valkoviini on kirkasta, melkein läpinäkyvää. Kun valo osuu lasiin, näyttää siltä kuin hän joisi jalokiviä. Hän nostaa lasia hitaasti, ei juhliakseen vaan vahvistaakseen itselleen, että tämä on hänen valtakuntansa - katu, pöytä, tuoli, ohikulkevien varjot. Niinhän se onkin, arkisin, vuodet ympäriinsä, mutta toisella tavalla. Odottamaton tuulenpuuska saa servetin liikahtamaan kuin joku olisi kumartanut hänelle. Pakostakin se tuo mieleen lukuisat sakkolaput jotka lepattavat hänen ansiostaan autojen tuulilaseissa.

Sintra odottelee kärsimättömästi ensimmäistä ohikulkijaa joka miettii kuka tämä nainen oikein on.

Hän tuntee olevansa vihdoinkin täysin vapaa. Ja, yhtä tärkeää,  täysin näyttävä vaikka kukaan ei olisikaan katsomassa.

Sintra kantaa heinäkuun aamuhetkeä kuin se olisi ohut, kristallinen kruunu. Mutta sen alta tunkee yhä painajainen, joka yrittää takertua hänen kehoonsa. Parkkivahdin yksitoikkoinen työ, loputon kierros, jossa jokainen auto on vielä yksi lisää, jokainen ohikulkija ärsyke.

Hän yrittää unohtaa halveksitun työnsä. Siksi hän istuu katutarjoilussa, valkoviini timantin hohtoisena. Ikään kuin kaksi lasillista alkoholitonta juomaa sittenkin voisi huuhtoa mielestä harmaan rutiinin, monotonisen valvonnan.

Sintra nostaa lasinsa, maksaa laskunsa ja kun hän lopulta nousee katukahvilasta, hänen autonsa tuulilasissa lepattaa sakkolappu kuin kesän ensimmäinen varoitus siitä, ettei mikään pysy hallinnassa. Ei edes kuninkaallinen aamu.

 

 

Tilanteen vankina

Tämän hieman pelottavan kertomuksen kuulin keskustelupiirimme jäseneltä viime torstaina. Kutsukaamme häntä Jasmiinaksi. Vaikkapa tuoksuvan kesän kunniaksi. Jasmiinan sininen kissa kuvassa on muuten puusta veistetty. On hänellä eläväkin, punaturkkinen Niilo joka luulee itseään hyvin rohkeaksi. Juuri nyt Niilo vetelee päiväunia sohvassa.

Jasmiina ei ollut koskaan ajatellut, että digitaalinen ruokatilaus voisi muuttua jonkinlaiseksi identiteettikriisin esinäytökseksi. Hän oli tehnyt pitkän listan ja syöttänyt nettikaupan sivulle tosi suuren tilauksen. Helpotti. Nyt kun mies oli sairas ja hänellä itsellään ei ollut ajokorttia, oli kätevä saada kotiin kaikki painava tavara - perunat, maito, jugurtti, jauhot, kissanruokapurkit ja myös paljon kuivatavaraa mikä säilyisi kauan. Kun hän vihdoinkin oli valmis ja meni tavarakorin kautta kassalle, maksukortti hylättiin. Systeemi ei kuulemma tukenut sitä.

Hän tuijotti ilmoitusta kuin se olisi henkilökohtainen loukkaus. Tai pikemminkin vankeustuomio. Korttia ei voitu hyväksyä. Miksi? Kaikki oli kunnossa. Tilillä oli rahaa ja kortti oli voimassa vielä pari vuotta. Hän oli käyttänyt sitä joka viikko, ja tälläkin tunnetun marketin nettisivulla useaan otteeseen, viimeksi vain pari viikkoa sitten. Hän ei ollut tehnyt mitään epäilyttävää. Hän yritti yhä uudelleen, mutta järjestelmä käsitteli häntä kuin jotakuta joka ei täyttänyt ehtoja. Ikään kuin näkymätön tuomari olisi osoittanut häntä sormella ja sanonut: sinä et kelpaa. Jasmiina ei halunnut peruuttaa isoa tilaustaan, se oli vaatinut aikaa ja vienyt voimia. Nyt hän joutui hankkimaan uuden maksusysteemin, ja valitsi paperilaskun. Sellainen puolestaan vaati tilin luomisen toisen firman sivulle, ja lasku saapuisi vasta kuukauden kuluttua kun laskutusyritys oli tarkastanut hänen taloudellisen tilanteensa. Herranjestas, toivottavasti tavarat tulisivat sitä ennen.

Jasmiina tunsi suurta kiukkua ja samalla miltei häpeää, vaikka mitään hävettävää ei ollut. Hän lähetti tiukan kyselyn asiakaspalveluun ja päätti sieltä saapuneen neuvon jälkeen tehdä sen, mitä järkevä ihminen ei tekisi. Hän aloitti totaalisen digitaalisen suursiivouksen. Nettihistoriikit, koneeseen ladatut sivut, evästeet, välimuistit, automaattiset kirjautumiset - kaikki pois! Hän pyyhki koneen puhtaaksi kuin olisi yrittänyt poistaa jälkiä rikoksesta mitä ei ollut tehnyt.

Kun hän painoi Tyhjennä kaikki, hän tunsi pienen, typerän voitonriemun. Mutta sitä kesti vain lyhyen hetken.

Hyvin pian hän huomasi, että oli pyyhkinyt pois myös kaiken sen, mikä teki arjesta sujuvaa. Hän joutui kirjautumaan uudelleen moneen paikkaan ja luomaan uudet oikotiet hävinneiden tilalle. Järjestämään televisiokanaviensa valinnan uudelleen. Yksi hänen ahkerasti käyttämistään kuvantuotto-ohjelmista vaati uuden tilin luomisen. Vanhat kuvat olivat poissa.

Onneksi Jasmiina ei ollut poistanut kaikkein tärkeimpiä koodejaan. 

Hän oli yhä olemassa mutta tarvitsi järkytyksen lieventämiseen vahvistavia tippoja. Seuraavana päivänä kortti toimi moitteettomasti Alkon kassalla.

 

 

 

Ei yhtään liian aikaisin

Tänään rakennusmiehet tulevat hakemaan meiltä pois kylpyammeen. Jos sitä olisi käytetty edes joskus, kylmimpänä talvena, sen lähtö olisi selvästi haikea. Hyvästit jollekin, joka on palvellut.

Mutta nyt on kuin talosta vietäisiin pois esine, jota ei koskaan uskallettu ottaa omaksi. Ei siitä tullut kuvan kaltainen unelma mihin paeta arkea. Amme oli vain ollut lupaus rentoutumisesta, jota ei koskaan lunastettu - vähän kuin huone, jossa ei koskaan uskallettu nukkua.

Pelko vanhan talon vieläkin iäkkäämmän kaivon pumpusta on ollut kuin pieni, sitkeä varjo arjessa. Se on mennyt rikki jo kahdesti. Ammeen täyttäminen olisi vienyt puoli hermostunutta päivää. Kestäisikö pumppu edes?

Niinpä kun miehet tulevat tunnin kuluttua ja kantavat ammeen ulos, tunne ei ole menetys vaan kevennys. Jotain turhaa poistuu talosta. Tilalla on jo kaakeloitu suihkutila sekä valmiina itse suihku! Voimme asettaa sinne vaikka kuinka ylellisen suihkutuolin, ja siellä voin myös kuivattaa pyykkiä telineessä.

Vihdoinkin!

Tottakai huomaan kuinka ukko suree salaa.

Erikoisneuvonantajan seurassa

AI tuntuu ensikättelyssä erikoisneuvonantajalta jolla on perusteellinen vastaus kaikkeen, ja numeroidut viitteet lähteisiinsä. Parissa sekunnissa se selostaa tilanteen kuin tilanteen ja on hanakas auttamaan lisää. Alati avulias, ystävällinen ja positiivinen.

Hetken mielijohteesta näppäilin koneeseen edesmenneen isäni nimen ja kysyin miksi hänen sukunimensä kirjoitetaan väliviivalla. Yhdessä kirjoitettuna se olisi hyvin tavallinen supisuomalainen nimi. AI aloitti huiman kertomuksen nimen synnystä, isäni asuinpaikasta ja hänen ammatistaan. Kun huomautin että mikään ei täsmännyt, sain anteeksipyynnön ja kone alkoi suoltaa heti uutta, yhtä satumaista kertomusta isästäni, yhdestä elinkeinoelämän valtavaikuttajista. Itse asiassa isä oli vaatimaton mies joka oli toiminut  peruskoulun opettajana, mutta sitä en enää viitsinyt kertoa.

Seuraavaksi kysyin AI:lta että mitä tehdä kun ei huvita tehdä yhtään mitään. Hokus pokus, näin se kuulemma menee:

Kun mikään ei huvita, se ei ole merkki siitä että olet laiska tai että jokin olisi vikana. Se on merkki siitä, että jokin sisäinen rytmi on hidastunut. Joskus keho, joskus mieli, joskus molemmat. Ja silloin ei kannata pakottaa itseään, vaan avata tilaa pienille, kevyille liikkeille. Et ole yksin, eikä tämä tila ole vaarallinen. Se menee ohi, mutta sitä ei voi hoputtaa. Kyseessä voi olla tarve levätä, rauhoittua, saada olla hetki ilman vaatimuksia. Tarve saada jokin asia selkeyteen?

Kun mikään ei huvita, kyseessä voi olla pelkkä väliaikainen aivosumu, tarve levolle tai syvempi uupumus. Paras keino on hyväksyä tunne, madaltaa rimaa ja pilkkoa tekemiset pieniin osiin. Älä pakota itseäsi suuriin ponnistuksiin.

Salli lepo. Ota lupa hoitaa vain välttämättömyydet. Lepääminen ilman huonoa omaatuntoa palauttaa energiaa.

Tee jotain pientä. Siivoa yksi pöytä tai vastaa yhteen viestiin. Siirrä yksi tavara pöydältä toiseen. Avaa ikkuna. Pieni liike avaa  usein isomman ja saattaa herättää motivaation. Aivot rakastavat pieniä muutoksia.

Vaihda ympäristöä. Kävele korttelin ympäri tai avaa ikkuna. Raikas ilma ja maisemanvaihdos piristävät mieltä.

Tee jotain luovaa tai mekaanista. Kuuntele lempimusiikkiasi, lue kirjaa tai keskity johonkin rutiinitehtävään.

Joskus syvin oivallus syntyy siitä, että antaa tunteen olla. Joskus “ei huvita” on kehon tapa sanoa: nyt ei tehdä mitään. Ja kun sen hyväksyy, huvittaminen palaa yllättävän nopeasti.

Vähän sellaista kehnon ennustajan puppua (anteeksi kaikki muut selvännäkijät). Yhtä asiaa en kuitenkaan koskaan kysyisi, mutta on ihmisiä jotka ovat senkin tehneet.

 

 

Uni sulaa ennen heräämistä

 

Keskikesän ilta oli niin kuuma, että kukat alkoivat uneksia varjoista. Halpa-Göstan alesta ostettu vahakangas väreili ja ruudut alkoivat vaihtaa väriä. Kukkakimppu hengitti hitaasti, terälehdet taipuilivat kuin kelluvat kellot, ja lintu kukkien keskellä lauloi oudon sävelen.

Maisema alkoi sulaa. Kivet valuivat, taivas venyi, ja aurinko unohti laskea. Kaikki oli pysähtynyt hetkeen jolloin helle oli muuttunut uneksi, ja kukat olivat ainoat, jotka vielä jaksoivat hengittää.

Juuri kun messinkisen maljakon kylki alkoi valua vahakankaalle, tuuletin naksahti. Pieni, terävä ääni oli kuin särö unessa. Liena hätkähti hereille. Helle jää taakse, ja huoneessa on vain pysähtynyt ilma sekä kukkakimpun hiljainen varjo.

Hän tunsi miltei kiitollisuutta. Helle ei ollutkaan hänen huoneessaan, vaan unessa, jossa kaikki oli liikaa.

Herääminen oli kuin paluu varjoon. Ja varjo tuntui hyvältä.

Hiutaleiden ja hyvästien enteitä

 

Ulkona pyrytti omituisesti, kuin taivas olisi yrittänyt muistaa talven mutta unohtanut sen puolivälissä. Lumikristallit leijuivat alas kevyesti, mutta sulivat jo ennen maahan lätkähtämistään, jättäen jälkeensä vain kostean häivähdyksen ilmassa. Menneisyyden jäljet ikään kuin katosivat siihen.

Hän pysähtyi katsomaan ilmiötä joka muistutti keväästä mutta tuntui silti talven viimeiseltä, haparoivalta yritykseltä. Se enteili jotakin uutta, ehkä sellaista, joka ei vielä osannut ottaa muotoa. Hän ajatteli, että sää oli kuin hän itse: siirtymässä johonkin tuntemattomaan, sulamassa pois vanhasta, mutta vielä epäröiden ennen kuin uusi elämä ehtisi kunnolla alkaa.

Hän oli pakannut viimeisen arkkupaperin, sulkenut viimeisen vitriinin. Poikamies koko ikänsä, mutta ei koskaan yksin: suvun hautaustoimisto oli pitänyt hänet kiireisenä, surun ja seremonioiden keskellä. Nyt, eläkepäivien kynnyksellä, hän istui tyhjentyneessä työhuoneessa ja kuunteli hiljaisuutta, joka tuntui oudolta ilman kellon vaimeaa tikitystä.

Hän tunsi itsensä yksinäiseksi tavalla, joka ei näy ulospäin mutta tuntuu kehossa kuin hiljainen veto. Se ei ollut pelkkää ihmisten puutetta - olihan hän tottunut olemaan yksin - vaan jotakin syvempää. Kun työ, joka oli määrittänyt hänen päivänsä ja yönsä nyt katosi, katoasi myös se rytmi, jonka varassa hän on elänyt.

Vaikka paljonhan hän oli oleskellut huoneessa missä ei enää koskaan puhuttu. Hän mietti, oliko elämä mennyt ohi vai kulkenut hänen rinnallaan, rauhallisena kuin arkkujen puupinta.

Hän sulki toimiston oven takanaan viimeisen kerran. Ulkona sulavat lumihiutaleet saivat hänet pysähtymään. Ne eivät vain kadonneet ilmassa - ne veivät mukanaan jotakin hänen mielestään, jotakin yhtä tuttua kuin routaiseen maahan kaivettu kuoppa, joka aina merkitsi uusia hautajaisia. Mutta tämä katoaminen oli toisenlaista. Se ei ollut lopullinen, ei raskas, ei seremoniallinen. Se oli hiljainen, pehmeä häviämisen ele, joka muistutti siitä, miten elämäkin liukuu pois ilman suuria ääniä.

Hän ajatteli, että nuo hiutaleet eivät vieneet elämää, vaan avasivat tilaa. Kuopan sijaan ne kaivoivat hänen sisimpäänsä pienen, sulavan kolon, johon voisi ehkä kasvaa jotakin kevyempää kuin suru.

Hän huomasi hymyilevänsä, sillä nyt hän voisi vihdoinkin opetella elämään ilman hyvästejä.

Pinnan alla

 

Kun kuningatar astui veteen, kuu nousi hänen taakseen kuin vanha liittolainen. Vesi ei kylmentynyt, vaan avautui kuin lämmittävä kaiken kietova verho, ja sen alla leijuvat timantit alkoivat hitaasti kääntyä kohti, kuin ne olisivat muistaneet hänet.

Kuningatar ui eteenpäin ilman kiirettä. Jokainen veto sai metsälammen kuiskaamaan menneitä kruunajaisia, unohtuneita lupauksia ja salaisuuksia, jotka vain syvyydet olivat jaksaneet kantaa. Kun hän sukelsi, kruunu ei pudonnut. Se vain välähti kuun valossa ja muuttui hetkeksi joksikin, mitä kukaan ei ollut koskaan nähnyt. Hän ajatteli, että kruunu oli aina ollut liian äänekäs. Se kertoi hänelle, mitä hänen piti olla, mutta ei koskaan kysynyt, mitä hän halusi. Syvyydessä kruunu oli kevyempi, melkein lempeä - kuin se olisi ymmärtänyt, että täällä ei ollut hovin katseita, ei odotuksia, ei historiaa, joka painoi hartioita.

Ja kun hän lopulta nousi pintaan, timantit jäivät pyörimään lammen mutaisessa vedessä, kuin ne olisivat toivoneet, että hän olisi jäänyt vielä hetkeksi kuuntelemaan niiden kanssa hiljaista, vedenalaista laulua.

Hän toivoi että että jonakin päivänä toinen kuningatar uskaltaisi tulla tänne, syvyyteen, ja huomaisi ettei kruunu olekaan se, mikä loistaa

Peilin reunassa vieläkin valo

Kun pukuhuoneen ovi sulkeutuu, huoneeseen jää vain hiljainen sähköinen surina ja vaniljan tuoksu, joka on tarttunut kaikkeen. Sulkapuuhkaan, pyyhkeeseen, jopa peilin reunoihin. Tanssijatar ei ole enää täällä, mutta hänen läsnäolonsa on. Se on jokaisessa esineessä, joka odotti aina häntä kuin pieni kuoro.

Pöydällä lepää punainen huulipuna, korkki halkeamilla. Se on nähnyt iltoja jolloin yleisö oli kylmä, ja iltoja jolloin joku itki takahuoneessa. Iltoja jolloin tanssijatar itse ei tiennyt, miksi oli lavalla.

Vieressä on pieni kulho glitteriä, joka on levinnyt pöydälle kuin tähtipöly. Glitter ei koskaan pysy siellä missä sen pitäisi. Se karkaa, kulkeutuu hiuksiin, lattialle, kengänpohjiin. Se on kuin tanssijattaren varjo. Kevyt ja levoton, aina liikkeessä.

Strassikorvakoruista toinen oli kadonnut vuosia sitten. Tanssijatar ei koskaan löytänyt sitä. Hän sanoi, että koru katosi sinä iltana, kun hän päätti jättää jonkun taakseen. Hän ei kertonut kenet. Sitten, eräänä iltana kadonnut koru makasi jälleen peilipöydällä.

Ennen kuin nainen sulki pukuhuoneen oven viimeisen kerran, hän kohotti leukansa peilin edessä ja hymyili. Vuosikymmenten kimallus ei kuitenkaan enää peittänyt väsymystä, joka oli hiipinyt hänen kehoonsa. Hän oli tanssinut läpi myrskyjen, rakastanut yleisöä, rakentanut itselleen elämän joka loisti kuin paljetit lavavalon alla. Muista hengittää ennen valoja...

Nyt hän astui ulos kadulle, jossa aamu oli harmaa ja hiljainen. Hän hymyili. Eläke ei ollut loppu, vaan uusi esiintymislava, jossa hän saisi vihdoin tanssia vain itselleen.

Illalla hän sytyttäisi uuden matkakynttilän. Uuden matkan liekin.

 

Kuka haravoi lunta järvellä?

Tämä tapahtui minulle monta vuotta sitten. Muutin vain lystikseni henkilöiden nimet. Meistä kahdesta minä en muuten ole se Ulla. 

Marita seisoi keittiön ikkunan ääressä kahvimuki kädessään ja tunsi tutun, pienen ärtymyksen piston nähdessään tumman hahmon järvellä. Haravan kanssa, jäällä? Keskellä lumisinta talvea, jolloin edes postilaatikolle ei viitsinyt mennä ilman syvää sisäistä valmistautumista.

Hän siristi silmiään. Hahmo liikkui kuin olisi päättänyt haravoida koko järven. Mitä ihmettä?

Ulla. Totta kai se oli Ulla. Kukapa muu.

Marita veti villatakin ylleen ja lähti ulos. Lumi narskui terävästi, äänellä joka muistutti häntä lapsuuden pakkasaamuista kun hengitys tuntui jäätyvän sieraimiin.

“Ulla! Mitä sinä teet?” hän huusi jo rannalta.

Naapuri kääntyi, posket punaisina ja harava kädessä kuin jonkinlainen epätoivoinen talvipuutarhuri.

“Minun silmälasini”, Ulla sanoi. “Ne putosivat jonnekin tänne lumen sekaan. En nähnyt mihin.”

Marita huokasi. Putosivat, tietenkin. Nenältä? Ullalle sattui aina kaikenlaista: avaimet katosivat, postit lensivät tuuleen, kerran hän oli onnistunut hukkaamaan polkupyöränsä pihalleen. Ulla jakeli auliisti puutarhastaan taimia naapureille ja tuli kaivamaan ne takaisin sitten kun ne olivat alkaneet menestyä paremmin toisten hoivissa. 

Eivät he koskaan olleet vetäneet yhtä köyttä, ei varsinaisesti, mutta Marita ei myöskään ollut ihminen joka jättäisi toisen jäätymään järvelle haravan kanssa.

Hän alkoi kävellä sinne tänne. Kaikkialla lumessa oli jalanjälkiä, eikä Ulla tietenkään muistanut missä hän oli vaeltanut.

Hetken päästä Marita huomasi jotain outoa. Kaksi ruohonkortta törrötti lumen alta. Nyt talvella, kaukana rantakaislikosta?

“Katso nyt tätä”, Marita mutisi ja kumartui. Korsissa oli punertava sävy, kuin ne olisivat saaneet auringonlaskun värin itseensä. Hän tarttui toiseen ja nykäisi.

Toinen korsi seurasi mukana. Ullan silmälasit. Sankojen päät törröttämässä kuin kaksi talven uhmavoimaa.

“Voi hyvä tavaton.” Ulla kuulosti sekä helpottuneelta että nololta. “Minä jo luulin että ne olivat vaikka pudonneet jonkun kalamiehen poraamaan aukkoon, täällähän on niitä kaikkialla.”

Marita ojensi lasit hänelle. “Sinun pitäisi laittaa niihin kaulanauha. Tai GPS.”

“Ehkä minun pitäisi laittaa GPS-paikannin itseeni”, Ulla sanoi ja pyyhki laseja hihallaan. “Minä olen sellainen kulkeva katastrofi.”

“Lähdetään pois”, Marita sanoi lopulta. “Täällä on kylmä.”

He kävelivät takaisin rantaan, ja Marita huomasi, että Ullan askel oli kevyempi nyt kun lasit olivat taas nenällä. Hän itse tunsi olonsa oudolla tavalla tyytyväiseksi, vaikka ei olisi koskaan myöntänyt sitä ääneen.

Kun he pääsivät pihalle, Ulla pysähtyi.

“Kiitos”, hän sanoi hiljaa. “Sinä olet yleensä se, joka löytää sen mitä minä kadotan.”

Marita kohautti olkapäitään. “Jonkunhan on tehtävä se. Enkä minä löytänyt koskaan rannekelloasi jonka pudotit kun aloitte rakentaa. Jossakin talon alla se kai tikittää vieläkin.”

Seuraavana aamuna Ulla soitti. ”Kuule, voisitko tulla tänne kun minulla on juuri pannukakku uunissa?”

Ihmeellistä, eihän Ulla yleensä tarjonnut hänelle mitään. Ehkä hän halusi kiittää avusta.

Ulla jatkoi. ”Ne soittivat nimittäin töistä ja ihmettelivät miksi en tullut. Ja minä kun luulin että tänään oli vapaapäiväni. Nyt on siis lennettävä, ajattelin että vahtisit uunia. Jätä se pannukakku sitten vaan tiskipenkille, pojat tulevat omilla avaimillaan tunnin kuluttua syömään.”

 

 

Epäilyjä

 

Vanhainkodin käytävillä oli aina sama tuoksu: kahvia, käsidesiä ja jotain, joka muistutti vanhoista kirjoista. Huone 214 oli kuitenkin oma maailmansa. Siellä asui Aili, 87, entinen kultasepänliikkeen omistaja, joka piti yhä sormessaan timanttisormusta, jonka hänen miehensä oli aikoinaan teettänyt hänelle. Se oli hänen ylpeytensä, muistonsa ja ankkurinsa.

Eräänä tiistaiaamuna hoitaja Mira huomasi jotain outoa. Sormus näytti väärältä. Liian kirkkaalta, liian kevyeltä, liian täydelliseltä. Hän ei sanonut mitään. Ailin tytär Sanna tuli iltapäivällä käymään ja huomasi saman asian.

Alkoi kuiskuttelu. “Onko täällä varas?” “Voisiko se olla Ailin uusi lähihoitaja, Mira, se tummahiuksinen? Vaikuttaa vähän hermostuneelta ja on sitä paitsi ainoa, joka on Ailin luona aamuisin. Hän on ainoa, joka tietää, että Aili laittaa sormuksen yöksi pieneen posliinikuppiin.

Mutta Mira tiesi enemmän kuin muut. Aili oli itse sanonut hänelle, että “vanhin tytär Sanna käy aina vähän järjestelemässä asioita”. Se ei kuulostanut aivan viattomalta kun Aili jatkoi. ”Sanna luulee, etten huomaa. Että en näe hänen käsiensä vapinaa, kun hän koskee sormukseeni. Että en ymmärrä, miksi hän käy niin usein, miksi hän sulkee oven, miksi hän katsoo minua kuin jotain olisi jo menetetty.

Kun Sanna seuraavan kerran tuli käymään, Mira päätti ottaa riskin. “Huomasitteko, että äitinne sormus on vaihtunut?” hän kysyi varovasti.

Sanna hymyili liian nopeasti. “Äiti on vanha. Hän muistaa väärin.”

Mutta Aili ei muistanut väärin. Hän oli heikentynyt, mutta ei tyhmä, ja illalla hän kuiskasi Miralle: “Tämä ei ole minun sormukseni. Sanna toi sen. Hän sanoi, että se on turvallisempi.”

Sanna ei ollut varas. Hän ei ollut ahne. Hän ei ollut edes pahantahtoinen.

Hän oli vain peloissaan.

Ailin oikea timanttisormus oli arvokas - ei vain rahallisesti, vaan tunnearvoltaan. Sanna oli kuullut huhuja, että vanhainkodissa oli aiemmin kadonnut koruja. Hän oli joskus nähnyt äitinsä nukahtavan sormus sormessaan ja pelännyt, että joku päivä se katoaisi.

Niinpä hän oli teettänyt täydellisen kopion. Hän oli vaihtanut sormuksen äidin nukkuessa, ajatellen suojelevansa tätä. Hän ei vain ollut uskaltanut kertoa äidilleen totuutta, koska pelkäsi tämän suuttuvan.

Mutta Aili ei suuttunut. Hän vain huokaisi ajatellessaan millaiseksi yhteiskunta oli muuttunut.

“Olisit tyttö vaan sanonut. En minä ole mikään museo. Jos sormus katoaa, se katoaa. Mutta minä haluan pitää sen.”

Sanna itki. Mira seisoi hiljaa vieressä, helpottuneena mutta myös hieman huvittuneena siitä, miten pienestä väärinkäsityksestä oli kasvanut melkein rikos.

 

Sanoja

- Meidän sukumme naislinjassa vanhuus on kuin periytyvää kompetenssia, suorastaan erikoisosaamista.

Olimme astelleet Aleksanterinkatua tuppisuina ennen kuin Tapio lausui toteamuksensa, kuin olisi lukenut sääennusteen tai lakipykälän mihin ei ollut tarvetta suhtautua tunteella. Tuskin hän tahtoi olla ironinen, hänen oli vain vaikea riisua päältään tiedeanalyytikon panssariaan. Mutta nyt sanoihin oli tullut jotakin omistavaa. Oliko mies valinnut ne tarkoituksella? Mielenkiintoista. ”Meidän sukumme”, hän oli sanonut. Eihän meillä kahdella ollut yhteisiä biologisia juuria. Satuimme vain kuulumaan suureen suomalaiseen ikäluokkaan. Tapion tausta oli minulle täysin tuntematon. Tiesin ainoastaan että hänet oli adoptoitu kapaloiässä sukulaisperheeseen.

Ehkä Tapion sanoihin sisältyi kyseenalaistamista. Tapaamisemme tänään oli nimittäin pelkästään lainsäädännön sanelema. Hänen ottoäitinsä oli kuollut, ja olimme palaamassa perunkirjoituksesta. Ainoastaan meidät, eläkeikää lähestyvät serkukset, oli kutsuttu paikalle kuolinpesän osallisina. Saavuttuani asianajajan toimistoon kauppatorin laidalla Tapio oli jo ollut paikalla. Hän ei tehnyt elettäkään tullakseen kättelemään, vaan jäi seisomaan kädet puuskassa selkä ikkunaa vasten. Oliko asento suojautumista vai torjuntaa? Ensi sanoikseen mies pahoitteli että olin pakotettu tänne sietämään hänen läsnäoloaan. Sisimmässäni olin ehtinyt elätellä toiveita toisenlaista kohtaamisesta niin monen vuosikymmenen jälkeen, mutta hän antoi ymmärtää että vapaaehtoisesti emme tapaisi enää tämän päivän jälkeen, ja virallisetkin syyt olivat nyt loppuneet.

Viimeksi olin nähnyt Tapion lukioikäisenä. ”Nähnyt” oli osuva sana. Lapsuuden toveruus oli haihtunut väliltämme. Tapio vaihtoi sittemmin sukunimeä, kuin otsikoksi uuteen kertomukseen mihin me muut emme kuuluneet.

Nyt ilmeni että perin kaiken. En ollut tehnyt mitään väärää, mutta en kokenut myöskään riemua. Tunsin itseni miltei syylliseksi kun toinen jäi ulkopuolelle ja minä en. Oli samalla kiitollinen siitä että asia ei mennyt riidaksi. Tapio hyväksyi testamentin, vaikka rintaperillisenä hänellä olisi ollut oikeus lakiosaan. - Kyseessä on niin kutsutun äitini viimeinen tahto, eikä minulla ole siihen mitään sanomista, hän totesi.

- Joo, vanhoiksi ne naiset ovat tulleet ainakin tähän asti, vastasin Tapion toteamiseen. Mutta tunsin jo, ennen kuin sanat ehtivät ulos suustani, että ne olivat liian kevyet ja kielellisesti maallikkomaiset Tapion analyysiin verrattuna. Hän oli omasta mielestään poiminut esille jotakin paljon painavampaa, näkymättömän perintöesineen kaltaista, ja minä kommentoin kalleutta liian simppelisti aivan kuin olisin tökännyt sivuun peltisen teelusikan.

Tapio nyökkäsi tuskin, kohotti vain päätään. Pieni itsevarma liike kertoi että hän oli odottanut juuri tuollaista vastausta. Minun tehtäväni oli vain vahvistaa hänen maailmankuvansa.

Jatkoimme pitkin Aleksanteria. Itse en piitannut seuraelämän etiketeistä, mutta eikö niin sivistynyt mies tiennyt että hänen olisi tullut naisseurassa kulkea sillä puolen jalkakäytävää mikä oli lähinnä katuliikennettä ja pyörätelineitä? Epäkohtelias hiljaisuutemmekin venyi moukkamaisesti, ja siihen olimme syyllisiä kumpikin. Ei sen takana piileskellyt riitaa eikä mitään muutakaan erimielisyyttä, mikä olisi voinut toimia selityksenä. Meidän välillämme versoi yksinkertaisesti henkinen etäisyys, mikä kasvaa lopulta välinpitämättömyydeksi kun toinen alkaa katsoa pilvenreunaltaan alaspäin, eikä edes yritä peittää sitä.

Tapio oli tunnettu kulttuurihahmo, akateemikko jota tilattiin luennoimaan ja jonka kirjoituksia käsiteltiin lehdistössä. Mies oli tottunut siihen, että hänen sanansa painoivat enemmän kuin muiden. Minä taas olin hänen silmissään… no, se liian tavallinen serkku jolla oli moukkamainen suku. Juuri niin hän oli kerran kirjoittanut minulle kirjeessään. Valitettavasti sellainen, joka ei ollut koskaan pyrkinyt mihinkään merkittävään.

Kun erosimme kadun kulmassa, Tapio ei katsonut taakseen. Minä katsoin. Siinä hetkessä ymmärsin, ettei pintahienoston perintö ollutkaan raha tai pitkäikäisyys, vaan taito tehdä toisesta näkymätön.

 

 

Ruostetta

 

Elliot löysi jalokuusen taimen sinä keväänä, jolloin hän vielä uskoi, että kaikki tärkeä kasvaa hitaasti ja varmasti. Hän toi sen kaupan pussissa kotiinsa ja kaivoi sille kuopan rinteeseen erkkerin ulkopuolelle. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin puu oli hänen pihansa mahtava hiljainen pylväs, vihreä muistomerkki kaikelle, mikä oli mennyt toisin kuin hän oli kuvitellut, ja myös  kaikelle, mikä oli mennyt paremmin.

Mutta tänä keväänä vahvoilla oksilla näytti olevan ruostetta. Ei kaikkialla, vain siellä täällä, kuin joku olisi käynyt sivelemässä sitä yön pimeydessä ohuella, kuparisella siveltimellä. Uloimmat oksankärjet kasvoivat yhä, kirkkaanvihreinä ja toiveikkaina, mutta sisemmät osat pysyivät ruosteenruskeina.

Elliot valvoi. Hän istui keittiön pöydän ääressä, kuunteli jääkaapin hurinaa ja mietti, mitä tehdä. Hän ei halunnut kaataa puuta. Se olisi ollut kuin repisi sivun pois omasta elämästään. Mutta hän ei myöskään halunnut katsoa sen kuihtumista tai kokea että se kaatuisi talon ylle.

Nyt oli korkea aika kysyä ammattilaisen neuvoa.

Puutarhuri asui kylän laidalla. Vanhassa ruskeassa ruutuikkunaisessa mökissä, jonka pihalla kasvoi kasveja, joita Elliot ei ollut koskaan nähnyt missään oppikirjassa. Osa niistä näytti kuuntelevan, osa näytti nukkuvan, ja yksi näytti jopa selvästi seuraavan Elliotin liikkeitä kuin utelias koira.

Puutarhuri itse oli laiha, harmaahapsinen mies, jonka silmissä oli sellainen viisas katse, joka näkee enemmän kuin mitä ihminen sanoo.

“Jalokuusi?” mies toisti, kun Elliot kertoi tilanteen. “Ruostetta oksilla, mutta uutta kasvua kärjissä. Älä vaan sano että näit myös kuparisia olentoja?”

Tuhoeläimiä? Sieniä? Elliot nyökkäsi, se oli hyvin mahdollista. Tai sitten ei. Hän oli varautunut siihen, että mies nauraisi hänet ulos pihalta.

Mutta puutarhuri ei nauranut. Hän huokaisi syvään, kuin olisi odottanut tätä jo pitkään.

“Kolmekymmentä vuotta sitten”, puutarhuri sanoi, “sinä istutit sen taimen. Mutta et yksin.”

Elliot tunsi, kuinka jokin sisällä liikahti - ei yliluonnollinen muisto, vaan tavallinen, arkinen, kipeä. “Minä istutin sen hänen kanssaan”, Elliot sanoi hiljaa. “Sen ihmisen, joka lähti. Joka ei koskaan tullut takaisin.”

Puutarhuri nyökkäsi.

“Sinä kirjoitit kirjeen hänelle ja työnsit sen taimen juurelle. Sanoit, että jos hän joskus palaisi, hän näkisi, miten suureksi puu oli kasvanut.”

Elliot sulki silmänsä. Muisto ei ollut kirkas, mutta se oli tosi. Hän muisti naurun, joka oli kaikunut pihalla. Ruosteenruskeat palmikot. Hän muisti kädet, jotka olivat pitäneet tainta yhdessä hänen kanssaan.

Mutta heidän puunsa ei taannut yhteistä tulevaisuutta. Elliot muisti sen päivän, jolloin toinen oli lähtenyt. Ei riidan vuoksi vaan siksi, että elämä kuljetti eri suuntiin.

Puutarhuri oli tullut Elliotin mukaan auttamaan häntä. Pian Elliot seisoi pitkään puun juurella, kädet taskuissa, katse oksissa jotka olivat nyt siistityt ja hoidetut. Puu näytti rauhallisemmalta, mutta hän itse ei ollut.

Hän tiesi, kenelle hänen piti soittaa.

Ei siksi, että hän odotti vastauksia. Ei siksi, että hän halusi selityksiä. Vaan siksi, että kolmekymmentä vuotta oli liian pitkä aika olla sanomatta mitään.

Hän meni sisälle, otti vanhan puhelinluettelon laatikosta - sellaisen, johon hän oli joskus kirjoittanut numeroita käsin, ennen kuin kaikki siirtyi puhelimiin ja pilviin. Sivu oli kellastunut, mutta nimi oli siinä yhä.

Hän ei ollut lausunut sitä ääneen vuosikymmeniin. Nyt hän naputti numeron hitaasti, kuin jokainen painallus olisi ollut pieni lupaus itselleen. Puhelin hälytti. Kerran. Kahdesti. Kolmesti.

Elliot oli jo laskemassa luurin alas, kun linja naksahti auki.

Elliot hymyili - ei nuoren miehen hymyä, vaan sellaisen, joka on oppinut, että elämä ei aina anna toista mahdollisuutta, mutta joskus se antaa pienen, hiljaisen hetken, joka on melkein yhtä hyvä.

“Ehkä voisit tulla joskus katsomaan sitä”, Elliot sanoi. Ehdotuksena, mikä ei vaatinut mitään.

Toisessa päässä oli pitkä, lämmin tauko.

“Ehkä voisin”, ääni vastasi lopulta.

Kun Elliot sulki puhelimen, hän tunsi olonsa kevyemmäksi kuin pitkään aikaan. Puu seisoi pihalla, vanha ja vahva, ja sen oksat heiluivat lempeästi tuulessa.

Se ei ollut portti toiseen maailmaan. Se oli portti menneisyyteen, jonka hän oli vihdoin avannut.

Ja se riitti.