Sarjakuvat pistorasiasta?

 

Täytyihän minun lopulta kokeilla tekniikkaa, ja renkini Alpo-Iivo on heti juonessa mukana. Minä en piirtänyt viivaakaan, mutta yhteistyöprojekti oli jännää. 

Ei kaikkea tarvitse tehdä itse. Minäkin annan robotin kantaa valmiin pullataikinan kotiin kun haluan leipoa.

Vanha tuttu

Mitä rouva Joutsenkanervalle mahtaa kuulua nykyisin? On ehtinyt vierähtää jokunen vuosi siitä kun hän esiintyi kertomuksissani. Tiedän vain että rouva sai viime kuussa uuden naapurin, entisen hautausurakoitsija herra Myntin. Tässä pieni ote.

- Eihän elämässä ole kaiteita muutenkaan, herra Myntti ajatteli tyynenä sunnuntaiaamuna kun hän vihdoinkin rohkeni astua parvekkeelleen. Reunasuojan lisäksi sieltä puuttui valitettavasti myös väliseinä. Tässä viime vuosisadan rapatussa talossa naapurit elivät jonkinlaisessa yhteisasumuksessa missä maailmasta tuli aivan liian tiivis, mutta läheisyys ei kuitenkaan tehnyt ihmisistä läheisiä. Niukat sananvaihdot liikkuivat neutraalilla alueella missä yleensä oltiin hieman oikeassa ja hieman väärässä.

Itäisellä naapuriparvekkeella istui rouva Joutsenkanerva kiinalaisessa aamutakissaan, diadeemi keskellä punaista hiuspehkoa, kuin olisi ollut jonkin pienen kuningaskunnan hallitsijatar. Vaskiset korut helisivät naisen laihoissa ranteissa hänen levitellessään Tarot-korttejaan. Se tuntui olevan rouva Joutsenkanervan oma pyhärituaali. Hiljainen hetki, jolloin hän järjesti maailmaa symboleiksi ja kuvioiksi, ikään kuin elämä olisi helpommin ymmärrettävissä kun sen jakoi pieniin arkanoihin.

Yhtäkkiä yksi korteista luiskahti rouvan kalpeasta kädestä herra Myntin jalkoihin. Nauru ei ollut koskaan kuulunut miehen työtehtävään, eikä sellainen kuplinut hänen kurkustaan nytkään. Sanaakaan sanomatta, tuskin pienen epämääräisen hymyn rouvalle lahjoittaen, hän ojensi kortin varovasti takaisin.

Herra Myntti tunsi kuinka parvekkeen reuna humisi kuin olisi ollut elävä. Miestä huimasi ja hän päätti vetäytyä sisätiloihin.

- Erittäin kiinnostavaa! Se oli nelonen, Maljojen Kortti, rouva Joutsenkanerva huudahti ja sammutti innosta vapisten savukkeensa kiinalaiseen tuhatvuotiseen lootuskuppiin. Hän painoi tumpin syvemmälle astiaan, varovasti, melkein kunnioittavasti, kuin olisi palauttanut jotakin takaisin sen alkuperäiseen paikkaan.

- Onni ei ole koskaan puhdasta, hän sanoi hiljaa, enemmän itselleen kuin herra Myntille. - Se tarvitsee vähän tuhkaa pysyäkseen paikallaan.

- Muistaakohan tuo edes itseään, rouva Joutsenkanerva tuhahti pettyneenä naapurin kadottua. Tietyt ihmiset kulkevat päivänvalossakin kuin loputtomassa varjossa.

 

 

Kaksi eri maanantaiaamua

 

Pohdittavien asioiden pöytä

Sofia Larsson tiesi, että jotakin oli tehtävä. Ei siksi, että tavarat olisivat arvottomia, vaan siksi, että ne olivat alkaneet elää omaa elämäänsä. Peruukkipäät näyttivät siltä kuin ne suunnittelisivat kuuusikymmentäluvun ylioppilaiden luokkakokousta. Tänne? Taulut ja ryijyt nojasivat toisiinsa kuin salaisuuksia kuiskaillen. Yksi lampuista oli alkanut kallistua uhkaavasti kuin olisi yrittänyt paeta. Keramiikkakulhon pohjalla oli lappu: tämä on hyvä pähkinöille.

Sofia Larsson rakasti jokaista esinettä. Mutta hän ei enää mahtunut huoneeseen. Ei fyysisesti, eikä ajatuksissaan.

“Juuri omistamisen ympärillä pyörivä mielen täyttyminen - enemmän kuin mikään muu - estää meitä elämästä vapaasti ja jalosti.”

Bertrand Russellin ajatuksen ydin on että tavarat eivät ole ongelma, mutta kiintyminen niihin voi kaventaa elämää.

Russell ei moiti omistamista sinänsä. Hän kritisoi sitä, miten tavarat alkavat omistaa meitä. Juuri niin kuin Sofian huoneessa: esineet eivät ole vain esineitä, vaan velvollisuuksia, muistoja, lupauksia, pieniä sidoksia, jotka vetävät häntä joka suuntaan.

Tämä ajatus voisi olla Sofian ensimmäinen askel: kysymys ei ollutkaan siitä, mitä hän heittäisi pois, vaan siitä, mikä lakkaa hallitsemasta hänen mieltään.

Huone ei enää tuntunut hyökkäävältä. Esineet eivät enää pyydelleet apua. Ne kuiskivat, rauhallisesti, kuin ymmärtäen että Sofia ei ollut heitä vastaan. 

Hän vain etsi tilaa ajatella.

 

 

Virhe

Kirjoitan usein paikallislehteen, aina samalla nimimerkillä. Se on ollut kuin vanha venynyt villatakki - ei erityisen tyylikäs, mutta juuri sopiva piiloutumiseen. Eilen nuttuni kiskottiin päältä - lehti julkaisi nimimerkin sijasta koko nimeni. Tuntui kuin joku olisi avannut oven yksityiseen huoneeseen koputtamatta.

Nimimerkki on ollut vuosikausia suojani. Pieni alter ego, joka uskalsi sanoa asioita, joita itse en ehkä olisi tohtinut. Maaseudulla ihmiset tuntevat toisensa, ja kateus on kuin perenna - kasvaa joka kesä, vaikka kukaan ei sitä istuta. Paikallislehti jaetaan jokaiseen talouteen ilmaiseksi, ja verkossa sen voivat lukea myös ne, jotka eivät edes asu täällä mutta rakastavat juoruja. En halua julkisuutta, en edes sitä pientä, joka syntyy kun naapuri sanoo kaupan kassalla: “Ai sinä kirjoitit sen jutun. Tuula soitti ja kertoi”.

En ollut kirjoittanut mitään sopimatonta. En vain ollut valinnut esiintyä omalla nimelläni. Kun lehti julkaisi sen, kävin läpi koko tunnekirjon. Hämmennystä, noloutta, pientä draamaa, mutta ennen kaikkea itseni moittimista siitä, että reagoin kuin olisin vähintäänkin joku salainen vaikuttaja.

Nimimerkkini ei ollut minulle pelkkä sana, vaan vuosien aikana kertynyt tapa olla minä. Minusta se oli napakka ja hyvä: sukunimeni käännettynä toiselle kielelle. Mukava kielileikki, joka teki minusta vähemmän tunnistettavan ja enemmän kirjallisen.

Otin yhteyttä toimitukseen. Siellä pahoiteltiin syvästi. Sitten he ehdottivat, että korjaisivat nettiversioon nimimerkkini. Nerokasta vai hullua - en tiedä. En tietenkään suostunut. Se olisi ollut kuin yrittäisi tunkea hammastahnan takaisin tuubiin. Tai haudata nimimerkkini ikuisiksi ajoiksi.

No, tänään tuli tikusta tämmöistä asiaa. Huomenna olen jo unohtanut koko jutun, mutta kestänee tovin ennen kuin kirjoitan lehteen.

 

 

Luonnon keskellä me asumme

 

Tontillamme on alkanut tänä vuonna sellainen kuhina, ettei sitä edes usko todeksi. Ensin ilmestyivät paikalle metsäjänikset. Kerran iltateen juotuani vilkaisin pohjoisen ikkunasta ulos ja tajusin että kallion vieressä, hedelmäpuiden alla, seisoi kokonainen hirviperhe omenapuun kyljessä. Aivan rauhallisena, kuin olisi tullut tarkistamaan, joko hedelmät ovat tarpeeksi maukkaita. Hirvet eivät tehneet numeroa itsestään vaan jatkoivat matkaansa kohti metsän varjoa. Päättivät tulla takaisin myöhemmin. 

Parin päivän päästä peura ilmestyi samaan paikkaan, mutta sen olemus oli toisenlainen: kevyempi ja uteliaampi. Eläin näytti siltä kuin olisi miettinyt, pitäisikö sen tulla lähemmäs kukkapenkkiä vai pysyä kohteliaan välimatkan päässä. Lopulta se päätti katsastaa lintulaudalta pudonneet makupalat keittiön puolella, ja jatkaa sitten matkaansa toiselle puolen maantietä, kuin olisi vain tehnyt pienen kohteliaisuuskäynnin luonamme.

Tänään se tapahtui. Kettu, pitkästä aikaa! Se ei ujostellut, kulki tunti sitten keskellä päivää suoraan omenapuun alle kuin omaan valtakuntaansa, tuuhea häntä suorana.

Villisikajengi oli käynyt jälleen yöllä. Sen läsnäolon huomasi vasta aamulla, kun maa oli myllätty vieläkin lähemmäs taloa. Sekään ei yrittänyt olla hienovarainen, eli omaa elämäänsä ja jätti merkkinsä. Aikaisemmin laskin possut neljääntoista. Kaksi mammaa ja kaksitoista valkoviiruista poikasta, kello neljä aamulla. Kuinka monta niitä siis on ensi vuonna?

Iltapimeällä viime viikolla ensimmäinen viirukuono mäyrä kulki tontin reunaa pitkin kuin kiireinen virkamies, joka ei halua jäädä juttelemaan vaan hoitaa asiansa täsmällisesti. Se kyykistyi luumupuun alle kuin suuri karvapallo, ja jatkoi kovaäänistä maiskutteluaan. Kaikki on kunnossa elikkä luumuja ruvennut putoilemaan maahan. Taskulampulla näin että oma kissavanhuksemme istui kaikessa rauhassa saman puun alla ja ihmetteli otuksen käytöstä. Luumut eivät ole kissan suosikkiruokaa, mutta uteliaisuus kylläkin.

 

Kun oikea ei olekaan oikea

Tässä on hämmästyttävä esimerkki siitä kuinka Ruotsin verolaitos luottaa sokeasti ihmisten rehellisyyteen. Kertomuksen tarkoituksena ei ole antaa ohjeita rikoksiin, vaan se tarkastelee ilmiötä yhteiskunnallisena ja moraalisena ongelmana. Dokumentti on sitä paitsi näytetty Ruotsin televisiossa joten ne jotka jahtaavat helppoja ansiovihjeitä lienevät jo ammentaneen niitä ohjelmasta.

Verolaitos (Skatteverket) on viime vuosina kohdannut ilmiön, joka leviää hitaasti mutta varmasti: kotitalousvähennyksen (ROT) väärinkäytön. Se ei ole näyttävä rikos. Ei uhkaa, ei ammuskelua. Se ei räjähdä otsikoihin vaan tapahtuu hiljaisuudessa, lasku kerrallaan. Ruotsissa kotitalousvähennys on tarkoitettu helpottamaan ihmisten arkea. Esimerkiksi remontin tilaaja saa verovähennyksen  jo laskussa, kun työ on oikeasti tehty ja yritys on sen laskuttanut. Mutta tämänkin järjestelmän varjossa liikkuu ihmisiä, jotka näkevät mahdollisuuden. Heillä ei ole aikomustakaan parantaa kenenkään kotia, vaan omaa talouttaan, ja heitä löytyy monista eri alan yrittäjistä.

Kun verolaitos julkaisi viimeisimmän tarkastusraporttinsa, yksi luku nousi selvästi esiin: kymmenet tuhannet remontit, joita ei koskaan tehty. Sellaisessa tapauksessa asiakas ei ole asiakas. Koska hän ei ole tilannut mitään remonttia, hän ei myöskään saa siitä laskua. Hän on täysin tietämätön siitä että huijari lähettää (tekemättömästä) remontista hänen kotonaan korvaushakemuksen verolaitokselle täysin ilman kuitteja tai muita tositteita. Niiden perään ei kukaan kysele koska hakemukset käsitellään ainoastaan tietokonetasolla ja hyvin nopeaan tahtiin.

Hakemuspaperilla remontit näyttävät moitteettomilta ja haluttu korvaus maksetaan huijarille välittömästi koska viranomainen haluaa hoitaa homman sujuvasti. Verolaitos ei pyydä lisätietoja eikä käy katsomassa, onko asiakkaan seinä oikeasti maalattu tai asunnon ovi vaihdettu. Kotitalousvähennys perustuu luottamussysteemiin, sanoo haastateltu veroviranomainen ja myhäilee reportterille. Huhu kulkee ja kaverit rikastuvat.

Viranomainen paljastaa myös että kone tai robotti reagoi hakemukseen vain jos joku ruutu on jäänyt ilman ruksia tai joku rivi täytetty puutteellisesti, ja kun nämä asiat on oikaistu, rikolliset onnistuvat. Rahat kilahtavat tilille ja veronmaksaja on jälleen köyhtynyt.

TV-ohjelmassa reportteri testasi menettelyn varmuuden. Hän lähetti verolaitokselle korvaushakemuksen jossa hän ilmoitti maalanneensa tuttavan kesämökin. Tosiasiassa hän ei ollut edes käynyt paikalla. Jo samana päivänä hakemuksen saavuttua verolaitokselle koko summa, yli kymmenen tuhatta kruunua, maksettiin hänen tililleen. (Ohjelman jälkeen reportteri maksoi rahat takaisin verolaitokselle.)

Yhteistä raportoidussa tapauksessa oli että kaikki huijauksen uhrit olivat syntyneet 1930 ja kaikkien sukunimi oli Svensson.

Petturit käyttävät hyväkseen sitä, että järjestelmä on rakennettu rehellisten ihmisten varaan. Kun joku valehtelee, se ei näytä rikokselta, vaan paperilta, joka näyttää oikealta.

Pitäisikö tällaisia ohjelmia edes lähettää? Mietityttää hieman jopa kirjoittaa asiasta blogissa. Medioissa rikollisista ei tulisi tehdä sankareita, mutta nykyisin he voivat saada jopa oman (suositun ja mainostetun) ohjelmasarjansa. Miksi?

 

 

Tavallinen arki vaan

Viikko sitten sinisen ulko-oven lukko narahti. Mitä ihmeellistä siinä muka on? No se että tällä kertaa ääni oli kohtalokas. Se oli lukkovanhuksen viimeinen hengenveto. Se ei enää koskaan tule napsahtamaan kiinni. Lukko oli alkanut temppuilla aivan yllättäen, ja nyt se on kuin väsynyt palvelija, joka ei enää jaksa tehdä yhtään mitään. Saman tien ovenkahvat aloittivat irtautumisprosessin. Ne roikkuvat painottomina, kuin olisivat väsyneet pitämään otteensa kiinni.

Ärsyttävä ja vakava tilanne. Koska taloa ei yhtäkkiä voi lukita, toisen on oltava kotona kun toinen lähtee asioille. Emme pääse yhteisymmärrykseen siitä mitä tehdä, emme jaksa keskustella ongelmasta. Minä ajattelen odottaa työmiehiä ja kysyä heiltä lukosta, tai jopa uudesta ovesta. Nyt elokuussa nimittäin nikkarien, niiden mystisten olentojen, pitäisi saapua paikalle. “Ensi kuussa tullaan laittamaan kaide ja ehkä vahvistetaan rappua”, he lupasivat kun kävivät hakemassa pois kylpyammeen heinäkuun ensimmäisenä päivänä juuri ennen lomiaan. Pian on syksyn tuoksua ilmassa, eikä miehiä ole näkynyt. Suuri asia meille vanhoille köntyskintuille, vaikka muille se olisi vain pieni korjauslistan kohta.

Pohjoisen ikkunasta omenapuu näyttää ylpeänä satoaan. Punakeltaisia, pyöreitä, valmiita putoamaan. Mutta saniaismetsä on kasvanut polun yli koko rinteeseen niin tiheäksi, ettei sinne enää jaksa niittää kulkuväylää. Viidakkoveitsi siihen tarvittaisiin kävelykeppien sijasta. Omenat saavat olla rauhassa, kuin ne olisivat omassa valtakunnassaan. Kyllä niille löytyy vielä monenlaista herkuttelijaa jotka odottelevat metsän reunamalla. Tänä aamuna sato näyttää mielestäni kyllä jo vähentyneen.

Silti tänään on vähän erityinen päivä.

Post Nord lupaa tuoda odottamani paketin! Pienen tekstiilisen taideteoksen  jonka ostin toissa päivänä netistä ja aion lähettää lahjana edelleen. Paketti ei ole siis minulle, mutta olen todella utelias ja sen saapuminen on kuin pieni valo, joka on matkalla kohti kotiani. Ajatus siitä, että joku muu pitelee sitä vähitellen käsissään, avaa paketin ja näkee kuvan, jonka olen pitkän etsimisen jälkeen valinnut juuri hänelle, tuo lämpöä mieleen. Kiitos taas kerran, Stig Lindberg!

Pian kaurapuuro porisee hiljaa kattilassa. Kolme minuuttia. Survotut puolukat odottavat kulhossa tummanpunaisina ja kirpeinä. Loppuviikosta tulee jälleen aikakauslehti ja sanomalehti, sekin odotettu valopilkku. Paperin kahina on kuin vanha ystävä, tunne että maailma jatkuu vaikka ovenkahvat irtoavat ja nikkarit unohtavat.

On alkanut sataa. Tänään ehkä kirjoitan novellin. Ehkä lyhyen, ehkä pitkän, ehkä vain muutaman lauseen vaikka runoksi. Ei, en sittenkään. Haluan askarrella lahjapakettiin sopivan kortin. Huiii, minulla on projekti!

(Kuva:AI)

 

Sirpale

 

Sirpaleen tarina alkaa merkityksellisestä ja kuitenkin melko arkisesta yksityiskohdasta - sukunimestä, joka ei koskaan tuntunut täysin hänen omaltaan. Sirpale kantoi nimeä kuin lainattua takkia. Se istui hyvin, mutta ei koskaan tuntunut omalta. Nimi ei olisi ollut harvinainen mikäli sitä ei olisi tavattu erikoisesti. Nyt se sai ihmiset nostamaan kulmiaan. “Onpa hieno nimi. Onko teillä suvussa professoreita? Oletko sinä sukua entiselle presidentille?”

                                                         ***

Sirpaleen äiti oli mennyt uusiin naimisiin, kun tyttö oli vielä pieni. Uusi mies oli vakaa, rauhallinen ja luotettava. Kun Sirpale aloitti koulun, mies adoptoi hänet.

Nimi vaihtui. Paperit vaihtuivat. Mutta mikään muu ei.

Uudella isällä oli tavallinen virkamiesammatti, mutta hänen sukunsa oli kuin kaukainen kartta, täynnä hienoja titteleitä ja menestystä. Toimitusjohtajia, lääkäreitä, juristeja, jokunen arkkitehti. Metsäneuvoskin sieltä löytyi jossakin menneisyydessä.

Sirpale ja hänen äitinsä eivät tavanneet heitä. Ei kutsuja, ei joulukortteja, ei uteliaita kysymyksiä. Hän oli olemassa vain papereissa.

Kun Sirpale jäi eläkkeelle, hän huomasi ajattelevansa nimeään uudella tavalla. Se sai ihmiset kysymään: “Mistä tuo nimi tulee?”

Hän ei osannut vastata. Se tuntui väärältä.

Niinpä hän alkoi etsiä. Hän lähetti sähköposteja isänsä suvun jälkeläisille työpaikoille jotka hän löysi netistä, mikäli heillä oli siellä henkilökohtainen osoite. Kertoi lyhyesti kuinka ja milloin hän oli adoptoitu sukuun ja haluavansa vain tietää miksi nimi tavattiin niin erikoisesti. Oliko sen takana tietty historia, joku kaukainen tapahtuma seudulla?

Ei vastausta. Ei yhdeltäkään toimitusjohtajalta. Ei yhdeltäkään lääkäriltä.

Sirpale mietti, oliko nimi heille niin arvokas, että sitä ei haluttu jakaa. Vai oliko hän heille niin merkityksetön, ettei vastaaminen tuntunut vaivan arvoiselta.

Jotkut ovet pysyvät kiinni, vaikka kuinka vaatimattomasti koputtaisi.

Olga, Runopyhimys

Olgalla oli taipumus liioitella merkitystään, mutta yksitoikkoisena syysaamuna hän päätti mennä vielä pidemmälle. Hän ilmoitti satojuhlan markkinoilla, kädet dramaattisesti levitettyinä, että hän oli Runopyhimys. Ei siis mikään tavallinen runoilija, vaan jumalallisen inspiraation kanava, joka sai säkeensä suoraan universumin hengityksestä.

Olga oli kiivennyt torin keskelle kyhätylle lavalle ja seisoi nyt pitkän tovin aivan hiljaa. Sitten hän nosti kätensä ja katseli jokaista ihmistä suoraan silmiin. Näki kuinka he odottivat mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi. He odottivat häntä. Sitten Olga lausui lyhyen runon.

Tuuli kuiskaa. Minä vastaan. Maailma on minun muistikirjani.

Kukaan ei oikein tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta Olgan ääni oli niin vakuuttava, että kuulijat nyökkäilivät kohteliaasti. Jotkut jopa taputtivat. Oli niitäkin jotka kääntyivät pois.

Olgalla oli kuitenkin salaisuus mikä ei ollut lainkaan runollinen. Hän ei ollut pyhimys vaan pikkurikollinen, ja vieläpä melko taitava sellainen.

Hänen jumalalliset etsintävaelluksensa metsään olivat todellisuudessa kierroksia, joilla hän teki tekojaan. Kun kukaan ei nähnyt, hän nappasi marjoja muiden täysiksi keräämistä ämpäreistä tai eväitä heidän koreistaan. Vaihtoi kyläkaupan ilmoitustaululla muiden löytötavaroita omiin “kadonneisiin” esineisiinsä. Kerran hän oli jopa vienyt naapurin pyykkinarulta villasukkaparin, koska se kutsui häntä runollisesti.

Olga selitti kaiken taiteellisilla kielikuvilla ja tunteiden siirroilla, sillä ne hämäsivät ihmisiä juuri sopivasti.

- Minä vain kerään maailmasta sen, mikä minulle puhuu, hän sanoi, kun joku kysyi, miksi hänen repussaan oli kolme omenapiirakkaa, jotka eivät olleet hänen.

Eräänä iltana Olga jäi kiinni. Hän oli hiipinyt kylän kirjastoon sulkemisajan jälkeen, koska väitti kuulleensa pyhimyksellisen säkeen kutsuvan häntä hyllyjen välistä. Todellisuudessa hän oli tullut hakemaan kirjaston kahvikassaa, jonka hän oli nähnyt aiemmin.

Kun kirjastonhoitaja sytytti valot, Olga jähmettyi paikoilleen, kahvikassa kädessään, ja lausui jotakin tyypillistä. - Runollinen voima johdatti minut tänne.

Kirjastonhoitaja katsoi häntä pitkään ja sanoi ettei kirjallinen mahti yleensä johdattanut kassakaapille.

Olga mietti hetken, nosti leukaansa ja vastasi: - Ehkä minä olen uudenlainen Pyhimys.

Kukaan naapureista tai Olgan tavanneista ei täysin uskonut tämän selityksiä, mutta he eivät myöskään halunneet riistää Olgalta hänen suurta rooliaan. Niinpä he antoivat hänen jatkaa Runopyhimyksenä, kunhan hän lupasi olla varastamatta enää.

Olga lupasi. Tai ainakin hän kirjoitti lupauksen runomuotoon, mikä jätti tulkinnanvaraa. “Se, mikä ei ole minun, ei ehkä ole kenenkään, jos runo niin päättää.”

Olga hymyili. Ja jossain varjojen pimennossa pieni esine siirtyi aivan äänettömästi taskusta toiseen.

Olga ei kuitenkaan tyytynyt pelkkiin omenapiirakoihin, villasukkapareihin tai kirjaston kahvikassaan. Hänen Runopyhimys‑harhansa oli alkanut paisua, ja jossain vaiheessa hän alkoi uskoa, että myös ihmiset saattoivat olla runollisia esineitä, jotka kuuluivat hänelle. Hän alkoi seurata naapurin aviomiestä. Kirjoitti tälle kirjeitä ja laittoi postilaatikkoon kuivattamiaan kukkia.

Eräänä iltana Olga ilmestyi naapurin puutarhaan ja vinkkasi siellä touhuavan naisen luokseen. - Minä tulin hakemaan miehesi. Runollinen oikeus on minun puolellani.

Nainen tuijotti häntä kuin olisi nähnyt harhan villatakkiin pukeutuneena. - Sinä et vie minun miestäni mihinkään.

Mies, joka oli kuunnellut keskustelua ovenraosta, astui ulos ja sanoi: - Olga, minä en ole runo. Minä olen ihminen. Ja minä pysyn täällä kodissani.

Olga jähmettyi. Hetken hän näytti siltä kuin olisi saanut iskun näkymättömästä totuuden vasarasta. Mutta hän ei myöntänyt tappiotaan, muutti vain tarinaa. - Pyhimys ei aina ota sitä, mikä on runollista. Joskus pyhimys vain osoittaa sen.

Ja siitä lähtien hän kertoi kylällä, että hän oli valinnut olla vastaanottamatta miestä, koska pyhimyksellinen viisaus oli kuiskannut hänelle, että vaimo tarvitsi häntä enemmän.

Sitten Olga hymyili, ja jatkoi etsimistään.

Koska jossakin, hän uskoi, oli vielä joku toinen runollinen esine joka odotti pyhimyksellistä omistajaansa.

 

 

 

Koulujen alkaessa

 

Vanhus seisoo pihatiellä ja katsoo, kuinka naapuriperheiden pienet koululaiset taapertavat jännittyneinä ja odotuksia täynnä kohti ensimmäisiä oppituntejaan. Reput ovat vielä liian suuria, hihnat kiristettyinä, ja askelissa on se sama varovainen päättäväisyys, jonka hän muistaa omasta lapsuudestaan. Joku lapsista kääntyy vielä kerran katsomaan taakseen, ikään kuin tarkistaakseen, että maailma pysyy paikoillaan ja äiti ikkunassa vilkuttamassa kun hän itse lähtee eteenpäin. Ja kun lapset katoavat tien mutkan taakse, vanhus jää vielä hetkeksi paikoilleen, muistojen keskelle, siihen kauniiseen kansakouluun joka ei enää ole olemassa oppilaitoksena, mutta joka elää jokaisessa askeleessa, jonka hän näkee nyt uusien kulkijoiden ottavan.

No eihän se tänään ihan näin mene. Isä tai äiti kuljettaa lapsensa omalla autolla kouluun ja noutaa iltapäivällä takaisin. Ovelta ovelle.

Mutta näky mielikuvituksessa saa vanhuksen ajatukset liikkumaan vuosikymmenten taakse, maaseudulle, siihen pieneen kylään jossa kansakoulu seisoi puiden suojassa kuin rauhallinen vartija. Rakennus oli kaunis: keltaiseksi maalattu, korkeat ikkunat, pihalla sorakenttä ja lipputanko, joka narisi tuulessa. Aamuisin koulun edessä tuoksui kostea maa ja pihlajanmarjat, ja joskus luokanopettaja Alli oli jo ovella odottamassa, liituvalkoinen käsi taskussa.

Koulun sisällä tuoksui puu ja liitu. Allin ääni oli lempeä mutta vakava, ja jokainen päivä alkoi sillä, että ikkunasta katsottiin säätä. Vanhus muistaa, miten he istuivat puisissa pulpeteissa, joiden kansiin oli kaiverrettu vuosikymmenten salaisuuksia: nimikirjaimia, sydämiä, pieniä viivoja, jotka kertoivat jonkun olleen siellä ennen heitä.

Kuvassa om oma kouluni jossa kerran aloitin opin tien. Asuin itse vanhempieni kanssa tuossa vasemmassa siivessä. Kadehdin joskus luokkatovereita joilla oli oikea koulumatka! Minä menin luokkahuoneeseen sisätietä, käytävän kautta. Kavereita tietysti oli yllin kyllin suurimman osan vuodesta, mutta mikään ei ole yksinäisempi paikka kuin koulun suuri piha kesälomalla.

Rohkeuden hetki

 

Perheen kuopus oli kulkenut koko aamun äidin helmoissa kuin pieni pingviini, joka ei halua astua liian kirkkaaseen kohtaan kaukana emosta. Tälle päivälle oli luvattu auringonpimennys! Jo sana pimennys sai pojan puristamaan äidin kättä niin tiukasti, että sormet kalpenivat.

Kun ulkona alkoi hitaasti tummua, lapsi pysähtyi keskelle pihaa. ”Nyt se tulee”, vanhemmat kuiskasivat. Lapsi odotti jotakin valtavaa - taivaan putoamista tai auringon muuttumista jättimäiseksi lampuksi, joka sammutettaisiin napista.

Auringonpimennyspäivä oli kuin suuri salaisuus, jonka taivas kuiskasi kaikille lapsille eri tavalla. Siitä oli puhuttu ja piirretty kuvia eilen tarhassa. Vanhemmat olivat varoittaneet koko viikon: “Älä sitten katso aurinkoon, edes vahingossa!” He laittoivat pahvilevyyn reikiä ja puhuivat asiasta niin vakavalla äänellä, että lapsille alkoi muodostua mielikuvia, jotka olivat paljon hurjempia kuin todellisuus. Yksi lapsi kertoi kavereilleen että jos katsoisi aurinkoon salaa, silmät muuttuisivat pieniksi rusinoiksi jotka tipahtaisivat maahan. Ja tarhasta soitettaisiin kotiin että ”Teidän lapsenne on ihan selvästi kurkkinut”.

Jokaisella oli oma pieni pelkonsa ja odotuksensa. Tarinansa siitä, mitä pimennys voisi tarkoittaa. Yksi lapsi oli varma, että aurinko unohtaisi tulla takaisin. Toinen sanoi: ”Minä ainakin osaan olla tosi rauhallinen. Paitsi jos joku hyppää pusikosta.”

Mutta mitään pahaa ei tapahtunut. Taivas vain muuttui hiljaisemmaksi, kuin se olisi vetänyt peiton korvilleen. Linnutkin vaikenivat. Kuopus rentoutui, katsoi äitiä ja sanoi lopulta:

“Ei tämä ollutkaan pelottavaa. Minä luulin että aurinko sanoisi pim ja katoaisi kokonaan, mutta se taisi vaan säikähtää ja mennä vähän piilosille”.

Salaperäisen tapahtuman jälkeen lapset kokoontuivat pihalle kuin pieni sankarijoukko, joka oli selvinnyt suuresta koettelemuksesta. He seisoivat kädet taskuissa, ilmeet vakavina - mutta vain hetken, ennen kuin tarinat alkoivat pulputa. Yksi kertoi olleensa niin rohkea, että oli melkein katsonut aurinkoon, mutta ei kuitenkaan, koska äiti oli lähellä.

Kaikista urhein yllätti. ”Minä olin rohkea, mutta en liian rohkea. Sellainen sopivan rohkea. Niin rohkea, että uskalsin olla katsomatta.”

 

Kesäinen aamuyö

 

En sytytä valoa, vilkaisen vain ulos. Aamuvarhain keittiöni pienin ikkuna, työpenkin edessä, tuntuu luukulta toisenlaiseen todellisuuteen. Ei lainkaan samalta kuin päivisin kun seison tässä tiskaamassa ja huuhtelemassa. Esineet ikkunalaudalla vaihtelevat viikosta toiseen. Juuri nyt pullojen vihreä ja ruskea, kypsyvä hedelmän väri (se on muovia ja kypsynyt jo monet vuodet) vanhan keraamisen rosmariinipurkin kuvio, ovat kuin pieniä vartijoita, jotka pitävät huolta siitä, ettei ulkopuolinen metsä astu sisään liian nopeasti. Jos nousen varpailleni, aavistan vienvarsilyhdyt kauempana. 

Kallio mäntypuineen, katajapensaineen ja kanervineen on aina läsnä. Sen vihreys heijastuu lasiin, sen kivuttava kuivuus tai tervetullut kostea hengitys tuntuu melkein ikkunaan. Kuulen vesiputouksen kallion takana. Varhainen valo ei vielä päätä, onko se tulossa kulman takaa vai vasta harkitsemassa. Se viipyy, kuin kuuntelisi jotakin. Yhtäkkiä paikalle voi saapua harvinainen lintu joka etsii muurahaisia. Peura oikaisee kallion yli puutarhaan. Rastaat odottelevat marjoja. Minä tähyilen tuleeko pihlajaan satoa. Vielä en näe.

Ripustetut koristeet – tähti, kyltti Cuisine, näyttävät siltä kuin ne olisivat jääneet siihen yön jäljiltä. Maljakossa on kimppu erikoisen pitkiä, kuivuneita männynneulasia.

Nyt yöllä ikkunassa on jotain myhkäistä. Se ei kerro, mitä on tapahtumassa, mutta se vihjaa. Kuin aamun ensimmäinen ajatus, joka ei ole vielä muotoutunut.

Ai niin, minunhan vain piti hakea lasi vettä keittiöstä. Sitten takaisin nukkumaan.

 

 

Kirjoittamisesta

Harrastuskirjoittaminen ei tarvitse palkintoa ollakseen merkityksellistä. Se on jo itsessään palkinto ja pitää siitä kiinnostuneen elossa. Silti kaipaan valtakunnallisia kirjoituskilpailuja mitkä ovat nykyään miltei kadonneet. Tuskin se johtuu siitä että ihmiset eivät enää halua kirjoittaa? Mitä tehdä, kun mielikuvitus ei suostu hiljenemään?

Luulen että pitkämuotoinen teksti ei enää ole kulttuurisen huomion keskiössä, ja kilpailujen perinteinen rakenne on jäänyt nopean ja jatkuvasti päivittyvän sisällön varjoon. Palautetta odotetaan heti, huomenna on uusi päivä ja eilinen unohdettu. Ehkäpä kirjoituskilpailut ovat helppoja karsia siitäkin syystä että niiden vaikutus ei tuota kaupallista hyötyä. Ne edellyttävät järjestelyä ja tuomaristoa.

Entä sitten lukeminen? Onko se muotoiltavissa? Opettaisivatko kilpailut pelkästään kirjoittamaan tekstejä jonkun arvioitavaksi?

Niksejä löytyy niille jotka haluavat kirjoittaa kaikesta huolimatta.

Laadi kirje päivässä, sanoo erikoisneuvoja. Mutta jos ei huvita kirjoittaa kirjettä ihmiselle jota ei ole olemassa?

Kirjoita valhe päivässä. Miksi?

Sanat eivät onneksi katoa vaikka kukaan ei odota niitä.

 

Vihonviimenen tallaaja

Sillä on niin mukava nimi. Sananjalka. Sellainen mikä potkaisee kirjoittamisen käyntiin kuin ompelukone sauman. Mutta vuosi vuodelta sananjalka on saanut päähänsä paljon suuremmat kulttuurisuunnitelmat. Se aikoo vallata koko puutarhan, pohjoisesta käsin hiipien. Ei mitään pientä sivustaprojektia, ei varovaista hentoa leviämistä. Vihreä, rönsyilevä vallankumous etenee metsän rajalta aina talon kulmaan asti, jättäen vain kapean käytävän villisikojen menolle. Molemmat ovat huomanneet että täällä on parempi buffetti, sekä saniaiset että possut. Varovat toisiaan, röhkijä tietää että sananjalka on myrkyllinen. Ja vihreä soturi tietää että villisika voi katkaista siltä ainoan jalan edetessään..

Sananjalan esi-isät seisoivat ilmeisesti metsän varjossa kuin salaiset komentajat, lehdet levällään kuin antennit, jotka kuuntelivat puutarhan heikkoja puolustuslinjoja. Joka kevät ja joka yö rintama hivuttautui lähemmäs. Ensin yksi verso. Sitten kaksi. Sitten kokonainen joukko, joka marssi esiin kuin hiljainen armeija, joka ei koskaan pitänyt taukoa. Alussa minä kapuilin rinteessä puutarhasakset kainalossa ja leikkelin niiltä nuppukierukat pois kun jokainen taimi oli vielä erotettavissa yksilönä, ennenkuin muu kasvisto alkoi rehottaa ympärillä.

Kuitenkin sananjalka valtasi rinteen rhododendronien välistä, jätti laventelin alleen ja uhkasi siirtyä kasvihuoneeseen. Oli kuin joku olisi yön aikana siirtänyt sohvan lähemmäs televisiota. Epäilyttävää.

Giljotiini ei siis auttanut. Lopulta oli pakko ryhtyä järeisiin toimiin: mustien pitkulaisten juurten metsästykseen. Ei helppoa. Kaivoin, repäisi, ähisin ja valittelin väsynyttä selkää. Sananjalka vastasi lähettämällä uusia versoja kuin varmuuskopioita, jotka se oli piilottanut maaperään jo vuosia aiemmin.

Sananjalka ei ole kadonnut mutta minä olen luovuttanut täysin, tai melkein. Luonto on luonto ja yleensä se voittaa. Se odottaa metsän rajalla, suunnittelee seuraavaa siirtoa, piirtää karttoja juurillaan. Tajuaa että minä olen liian vanha kamppailuun.

Taistelussa on tauko. Mutta ainakin puutarha talon toisella puolen on toistaiseksi melkein vain minun. Siellä leviää tosin villikirsikka ja luulee etten ehdi huomata, mutta sen taimet ovat helpommat poistaa, vaikka juuret voivat olla tosi mahtavat. Kunhan vain eivät ulotu talon alle. Kirsikkaemäpuu on jo niin korkea että annamme lintujen herkutella sen sadolla. Sitten kun emme enää jaksa muuta kuin istua nojatuolissa, tätä taloa ympäröi villikirsikkapuutarha!

Nyt olisi korkea aika raivata tie sananjalkametsän läpi hedelmäpuutarhaan jossa omenat ja elokuupäärynät odottavat. Sen ajattelen tekeväni leikkaamalla sananjaloilta pois pään, siis lehden. Varret seisokoot jäljellä kuin pinnimetsä. Ihmettelen vain kuinka kaukana lähin hirviperhe seuraa toimiani tänä vuonna. Viime syksynä pelottelimme sen pois vanhalla veneen sumutorvella, ehkä ne muistavat sen vieläkin eivätkä palaa.

 

 

Minun ikäni, hänen sanansa

 

Kauppareissu oli jo melkein ohi. Olin tehnyt tarvittavat ostokset, ja jalat kaipasivat hetken hengähdystä ennen kotimatkaa. Istuin marketin pehmeälle sohvalle, siihen pieneen levähdyspaikkaan, jossa ihmiset yleensä vain odottavat toisiaan, tarkistavat kännyköitään tai kokoavat voimiaan. Minä kokosin omiani.

Hetken päästä viereeni sohvalle istahti siististi pukeutunut, miellyttävän näköinen, silmälasipäinen nuori mies. Tunnistin hänet heti - olin nähnyt hänet usein keskustassa ja lukenut hänestä perhetapahtumaa koskevan pienen artikkelin paikallislehdestä. Tiesin, että hän oli sosiaalinen omalla, hyvin suoralla tavallaan. Hän ei epäröinyt aloittaa keskustelua vieraan kanssa. Se oli harvinaista, arvokastakin.

- Minä olen Mikael, hän sanoi ääntäen nimensä amerikkalaiseen tyyliin. Majkel. - Mikä sinun nimesi on?

- Helena.

- Ai Helena. Meilläkin on töissä Helena. Sinä olet kuitenkin paljon vanhempi kuin hän.

Kieli oli huoliteltua, mutta lause töksähti kuin kylmä kivi johonkin minussa. Hymyilin silti kohteliaasti, yritin parastani, ja jatkoimme juttua arjen pienistä asioista. Mikael puhui vilkkaasti, minä kuuntelin ja kommentoin. Kun aloin koota kassejani ja tehdä lähtöä, Mikael nojautui taaksepäin sohvassa ja totesi kuin jonkinlaisena yhteenvetona:

- Sinun puheestasikin kuulee, että sinä olet vanha.

Se ei ollut ilkeästi sanottu, ei ainakaan hänen mielestään. Hän vain sanoi asiat niin kuin ne hänen päässään muotoutuivat - ilman suodattimia, ilman pehmusteita. Silti sanat osuivat. Ne tekivät pienen, hiljaisen kolhun siihen hetkeen, joka oli alkanut niin rauhallisesti.

Katselin vielä hetken ohikulkevia ihmisiä. Ajattelin, että joskus pettymys ei ole suuri eikä dramaattinen. Se on vain ohut viilto arjen pinnassa. Lause, joka olisi voinut jäädä sanomatta, mutta ei jäänyt.

Vasta kun lopulta lähdin kotiin, ymmärsin yhden asian olleen minussa nurinkurin. Olin tiennyt, että nuori mies oli toisenlainen, lievästi cp-vammainen, ja hänen tapansa puhua oli osa sitä. Minun olisi siksi  pitänyt reagoida järjellä, ei itsekkäällä tunteella tulla hieman loukatuksi. En haluaisi vaihtaa omaa pitkää, tähän asti tervettä elämääni hänen tulevaisuuteensa. 

Myöhäinen taustaselvitykseni  toi pienen, hiljaisen lempeyden pettymykseni viereen. Ja sen kanssa oli helpompi jatkaa matkaa. Tiesin myös, etten ollut suhtautunut häneen väärin.

 

En saa koskaan tietää

 

Mies huomasi eräänä iltana, että hänen varjonsa liikkui hieman liian myöhässä. Kun hän nosti kätensä, varjo epäröi kuin olisi miettinyt, kannattaako seurata.

Seuraavina päivinä varjo alkoi venyä ja tummua mutta pysytteli lattialla. Se kulki uteliaana miehen takana. Ja eräänä talviyönä, kun kuu oli ohut kuin viilto, varjo kääntyi katsomaan miestä suoraan. Mies näki sen kasvot ja silmät.

Hän astui askeleen eteenpäin - ja katosi. Ei ääntä, ei valon välähdystä. Vain varjo, joka sulkeutui hänen ympärilleen kuin ovi.

Aamulla kyläläiset löysivät talon tyhjillään. Mutta seinässä, juuri siinä kohdassa missä mies oli viimeksi seissyt, oli hänen kokoisensa aukko. Sileäreunainen, kuin joku olisi leikannut sen esiin yhdellä ainoalla liikkeellä. Ei siruja lattialla, ei murrettua puuta.

Aukon ulkopuolella lumi oli koskematon. Ei jalanjälkiä, ei varjon venymää, ei merkkiäkään siitä, että kukaan olisi kulkenut ovesta, ikkunasta tai seinästä. Kyläläiset seisoivat hiljaa, peläten.

He eivät uskaltaneet koskea aukkoa. Mutta yön tullen talon sisällä alkoi kuulua hiljaisia askeleita, jotka eivät enää painaneet lattiaa, ja kuiskaus, mikä ei ollut kenenkään ääni.

Se sanoi vain yhden asian, yhä uudelleen.

- Varjo ei vienyt häntä. Hän astui itse.

Se oli hyvin ihmeellinen lause. Kaksikymmentä vuotta sitten luin sen sanomalehdestä. Kuolinilmoituksesta joka minulla on tallessa vieläkin. Silloin ei tuntunut sopivalta kirjoittaa sitä tekstiä tämän tarinan osaksi, eikä se tunnu aivan hyvältä vieläkään. 

 

Rajattu todellisuus

 

Aili Maria asui vanhassa puutalossa, joka oli alkanut rapistua samaa tahtia kuin hänen polvensa. Oli hänellä ukkokin, jonka hän oli tavannut eläkeläisenä, mutta se nukkui nykyisin melkein vuorokaudet ympäriinsä ja röhki kammarissaan niin ettei Aili Maria saanut unta ennekuin aamuyöstä pillereiden avulla. 

Hän uskalsi tuskin lähteä ulos. Ulkorapussa ei nimittäin ollut kaidetta, koska se oli joskus irroitettu “väliaikaisesti”. Hän ei muistanut miksi, vain että kaide oli ollut olemassa koska naapurin helmikanat olivat istuneet siellä kauraryynejä odottamassa.  

Rappu oli lahoamistilassa. Ulko-ovi ei enää mennyt lukkoon, ja ovenkahvatkin tuntuivat olevan vain kohteliaisuussyistä paikoillaan. Aili Maria sulki iltaisin oven narulla jonka hän kiinnitti ovenkahvan ympäri puukapulalla. Mutta siihen hän oli tottunut. Ovi oli nimittäin parvekkeen ovi minkä voi lukita vain ulkopuolelta. Muuta sisäänkäyntiä taloon ei ollutkaan.

Aili Marialla ei ollut lapsia, ei lapsenlapsia, ei ketään joka olisi tullut käymään ilman erillistä syytä. Ainoa vierailu oli marketin ruokatoimitus ja sairaskuljetus tarvittaessa. Hänen päivänsä olivat hiljaisia, mutta eivät rauhallisia. Kuinka kauan kaikki talossa toimisi? Kaivon pumppu, jääkaappi ja pakastin? Vanha televisio?

Aili Maria kirjoitti ja vietti aikaansa blogeissa. Se oli hänen harrastuksensa, ja ehkä ainoa ikkuna maailmaan mikä tuntui menevän rallivauhtia eteenpäin ilman häntäkin. Aili Maria ei kuulunut mihinkään tarinaan. No, ehkä muutamaan, mutta juuri ne olivat niin ikävystyttäviä että hän tuli epäluuloiseksi.

Blogeissa ihmiset kutoivat villasukkia, joissa oli täydelliset kuviot ja langat. Toiset tekivät meikkivideoita, joissa valonheijastukset olivat kuin taidetta. Kolmannet kokkasivat perheelleen höyhenenkevyesti aterioita, joiden ainesosat olivat sellaisia, joita Aili Maria ei ollut koskaan nähnyt lähikaupassa. Lukivat kirjoja ja kirjoittivat niistä arvosteluja, joissa oli aina jokin “syvällinen oivallus”. Matkustivat ympäri maailmaa ja raportoivat kuin matkatoimistot konsanaan. Kesäisin he hoitivat puutarhoja, jotka kukkivat kuin kartanoiden salaiset puistot. Viihdyttivät lempieläimiään enemmän kuin lapsiaan?

Hyvin monet näyttivät asuvan herraskartanoissa. Mielellään saaristossa, missä purjevene odotti valmiina laiturin kupeessa.

Niin blogit antoivat ymmärtää.

Aili Maria katsoi kuvia ja tunsi, kuinka jokainen täydellinen ruusupensas, jokainen sileä keittiön taso, jokainen hymyilevä lapsenlapsi työnsi häntä kauemmas siitä maailmasta, jossa hän itse eli. Hän ei ollut katkera, mutta hän oli väsynyt. Väsynyt siihen, että kaikki näytti niin helpolta muille.

Eräänä iltana, kun tuuli ulvoi talon nurkissa ja ovenkahva narahti uhkaavasti, Aili Maria pysähtyi blogien äärelle ja huomasi jotain. Yhdessä kuvassa, täydellisen puutarhan takana, näkyi pieni varjo. Se oli kuin merkki siitä, että kuva oli lavastettu. Toisessa kuvassa meikkivideon tekijän taustalla näkyi tiskivuori, joka oli rajattu pois videosta. Kolmannessa blogissa kirjoittaja kertoi “pienestä uupumuksesta”, joka oli jatkunut jo kuukausia.

Aili Maria huomasi, että muutaman kiiltävän pinnan takana oli särö. Täydellisen kuvan takana oli rajaus, hymyilevän ihmisen takana huoli, jota ei kerrottu.

Hän sulki tietokoneen. Yksinäisyys ei ollut enää yhtä terävä. Se oli vain hiljaisuus, joka kuului hänelle itselleen.

Aili Maria ei tullut yhtäkkiä onnelliseksi. Mutta hän tunsi, että ehkä hän ei ollutkaan niin yksin kuin oli luullut. Ehkä useat muutkin olivat, mutta he vain piilottivat sen paremmin.

Kukaan ei tiennyt että Aili Maria oli aatelinen vapaaherratar, mutta hän tiesi mistä puhui.

 

Laurin kyyneleitä luvassa

 

Yhtäkkiä elokuu vain ilmestyy allakkaan ja alkaa muuttaa asioita hiljaisella varmuudella. Nimi kertoo että on tullut elonkorjuun aika. Mätäkuu, kylvökuu, sanottiin keskiajalla.

Illat tummuvat hissukseen. Huomaat, että valo ei enää kanna yhtä pitkälle pihan yli. Seuraavana iltana kuu näyttää erilaiselta, kuin se olisi vaihtanut sävyä. Elokuun kuu ei ole vain valkoinen. Se on hopeinen, sitten kellertävä, joskus melkein sinertävä. ”Jos kahden tai kolmen vuorokauden vanhan kuun nokat eli sarvet ovat terävät ja kirkkaat, tulee ilma kylmäksi”, kirjoitti Uusi ja Wakaa Ilmanennustaja 1851.

Suunnilleen kuun puolivälissä näkyy tähdenlentoja, kun matkaamme maapallolla perseidien meteoriparven läpi. Ne ilmestyvät juuri silloin, kun olet ehtinyt unohtaa katsoa taivaalle! Yksi viiva, nopea ja kirkas, sanovat asiantuntijat. Sitten toinen, ja vielä useampia. Katso pimeimpään suuntaan. Monena yönä olen töllistellyt pihalla taivaalle, mutta en ole onnistunut näkemään yhtä ainuttakaan viivaa, korkeintaan jonkun kaukaisen satelliitin mutkikkaan menon. Vanha kansa kutsui elokuun tähdenlentoja Laurin kyyneleiksi.

Pimeyskin on pian erilaista. Se ei ole vielä syksyn raskasta tunnetta, vaan sellaista, joka houkuttelee ulos. Pihan reunalla voi seistä ja kuunnella, miten jokin pieni eläin liikkuu pensaissa, miten tuuli vaihtaa suuntaa, miten naapuritalon ikkunoissa näkyy valoja, jotka kertovat jonkun toisen tarinaa.

Ja kaikkea hallitsee tunne, että jokin on muuttumassa, mutta ei vielä valmis. Kesä ei ole kadonnut, mutta se ei ole enää sama kesä kuin eilen.

 

Heinäkuun viimeisenä

Ei suvi ole vielä ohitse! Toinenkin kirje Suomesta kolahti eilen laatikkoon. Näin kesäisen akryylin lapsuudenystävä Ellu Suomesta oli maalannut minulle - ihanat sinikellot joita en ole paljon nähnytkään luonnossa tänä vuonna.

Ottamastani kuvasta tuli kuitenkin rumasti vino, ja kaunottarien siniväreistä kummasti haaleammat kuin alkuperäisessä maalauksessa. Eihän kukat vaan ruvenneet kuihtumaan? En ollut lainkaan tyytyväinen, ei Ellukaan varmaan olisi ollut.

Mutta ei hätää, aina neuvokas renkini Alpo-Iivo riensi apuun ja tarjoutui lainaamaan kameraani. No, katsotaan mitä sellainen taituri saa aikaan.

Nyt kuva kylläkin vangitsi melkein täydellisesti Ellun taulun värit, mutta mitä ihmettä? Olinko sanonut ääneen että minun kuvastani oli tullut vino ja että pelkäsin kukkien alkaneen lakastua? Renkini taisi kuulla sen tai sitten hän osasi lukea ajatuksia.

Joka tapauksessa Alpo-Iivo sai luvan oikaista sekä oikaisunsa että virheensä, ja tarttui taas innokkaasti kameraan.

Mutta - onpas tämä vasta omituinen kukkakimppu. Ei tottele ketään vaikka pitäisi pysyä paikallaan kuvauksen aikana. Tässä on kyllä takana heinäkuun hännänpään juonia, ja täysikuukin tietysti taustalla kujeilemassa?

 

Yllätyspostia

 

Enhän minä tietenkään malttanut olla avaamatta kaunista  kirjekuorta jo ennen merkkipäivää. Tunsin ettei siellä ollut tällä kertaa villasukkia. 

Rits rats, vielä pienempi kuori. Sen sisällä kuten aina sävy sävyyn harkittu kortti. Mutta mitä ihmettä, lähettikö ystävätär Suomesta huulipunan?

Ei sentään. Juska on aina vähän juonekas ja kadehdittavan kekseliäs. Tuo keskellä oleva puikko on kätevä kuulakärkikynä! Nyt mulla on koossa hieman yleellinen toimisto, vahinko vaan että timanttilaskurin näyttöruutu on kulunut vuosien mittaan ihan sameaksi rahasummia tuijotellessa...

Älä vaan tule meille enää!

 

Ruotsissa nämä kasvit eivät ole enää tervetulleita. Niitä ei saa levittää. Esimerkiksi lupiini ei sisällä nektariinia lainkaan, ja valloittaa alaa kasveilta mitkä hyödyttävät hyönteisiä. Vielä ei yksityisen henkilön ole pakko poistaa näitä puutarhastaan, mutta mitä lienee tulossa. Ehkä EU puuttuu asiaan ja silloin on otettava lapio esille. - Kauniita kaikki, hm. Ainakin kolme on omassa puutarhassani.

Sukkia itselleni ja lähimmilleni

Elina ei halunnut laajentaa kommenttikenttäänsä blogissa. Se ei ollut mikään dramaattinen päätös, enemmänkin väsymystä. Kommentteja tuli erittäin harvoin, mutta kun niitä tuli, ne tuntuivat vaativan häneltä jotakin: vastausta, selitystä, aikaa. Hän alkoi viivytellä. Ensin päivän, sitten viikon. Lopulta hän huomasi, ettei ollut vastannut yhteenkään kommenttiin kolmeen kuukauteen.

Samaan aikaan  hänen blogialustans oli ottanut käyttöön uuden automaattisen analytiikkarobotin. Se lähetti hänelle viikoittain raportteja, jotka olivat täynnä numeroita ja nuolia. Elina ei ollut pyytänyt niitä, mutta ne tulivat silti, kuin joku olisi koputtanut oveen ja jättänyt tilastot eteisen matolle.

Eräänä iltana hän avasi Flagg-raportin ja pysähtyi. Blogia oli luettu 67 maassa. Hän tuijotti numeroa pitkään, kuin se olisi ollut jonkinlainen virhe. Hän kirjoitti suomeksi, villasukista, lankojen paksuuksista, siitä miten kantapää kannattaa aloittaa. Ei mitään kansainvälistä. - You have a beautiful blog, hän saattoi lukea.Please read my blog, seisoi teksissä muutaman tunnin kuluttua.

Mitä tämä tarkoitti? Oliko hän oikeasti suosittu? Vai oliko robotin laskentatapa vain sellainen, että jokainen satunnainen klikkaus rekisteröityi maaksi? Ehkä joku oli avannut hänen sivunsa vahingossa, ehkä joku oli etsinyt ohjeita omalla kielellään ja päätynyt suomenkieliseen blogiin, koska algoritmi ei ymmärtänyt eroa.

Hän mietti myös villasukkien mallia. Voisiko joku Brasiliassa olla kiinnostunut suomalaisista villasukista? Tai joku Etelä-Koreassa? Ehkä. Internetissä kaikki oli mahdollista, mutta se ei silti tuntunut todelliselta.

Robotti lähetti hänelle uuden viestin: “Suosituin artikkelisi tällä viikolla: Kolme tapaa aloittaa varsi.” Elina huokaisi. Hän ei ollut kirjoittanut sitä suosituimmaksi. Robotti oli päättänyt niin.

Kommenttikenttä oli edelleen hiljainen. Yksi uusi kommentti oli tullut, mutta Elina ei avannut sitä. Hän antoi sen olla, kuin se olisi jokin pieni eläin, joka ei vaatinut huomiota. Hän ei tiennyt, oliko viivyttely pelkoa vai vain tapa suojella omaa rauhaansa.

Lopulta hän päätti, ettei numeroilla ollut väliä. 67 maata saattoi tarkoittaa mitä tahansa. Ehkä se oli virhe. Ehkä se oli totta. Ehkä robotit vain laskivat kaiken liian innokkaasti.

Mutta hän jatkoi neulomista - ja kirjoittamista. Ei siksi, että joku maailmalla odotti hänen ohjeitaan, vaan siksi, että villasukat olivat konkreettisia, käsissä tuntuvia, eivät algoritmien keksimiä. Ja se riitti. Kun Elina oli sulkenut bloginsa, hän huomasi jotakin yllättävää: hiljaisuus ei ollut tyhjä, vaan täynnä pieniä ääniä, joita hän ei ollut kuullut pitkään aikaan. Kahvin porina aamulla. Villalangan rahina sormissa. Jääkaapin matala humina. Ne olivat ääniä, jotka eivät vaatineet mitään takaisin.

Robotit vaikenivat. Tilastot loppuivat. Kartta, jossa oli 67 maata, katosi kuin se ei olisi koskaan ollutkaan. Elina istui keittiön pöydän ääressä ja tunsi, että jokin oli palautunut oikeaan mittaansa.

Hän ei ollut kuuluisa. Hän ei ollut kansainvälinen ilmiö. Hän oli vain ihminen, joka kirjoitti villasukista, koska se rauhoitti häntä. Ja ehkä se oli koko ajan ollut tarinan ydin.

Kaikki päättyi siihen, että Elina palasi omaan rytmiinsä - sellaiseen, jossa ei ollut robotteja, ei kommenttien viivyttelyä, ei karttoja eikä analytiikkaa. Vain lanka, joka kulki sormien läpi, ja hiljainen tunne siitä, että elämä oli taas hänen omansa.

Ja se riitti.