Laulu jota ei ole olemassa

 

Ella oli sidottu vuoteeseen jo kolmatta talvea. Hänen ruumiinsa oli pienentynyt, mutta hänen korvansa olivat alkaneet kasvaa sisäänpäin, kuin etsien jotakin, mitä maailma ei enää tarjonnut.

Ensimmäisen kerran laulu tuli aamuyöllä. Se oli uskonnollista musiikkia, mutta ei mitään tuttua virttä. Sävel kulki kuin Ella olisi yrittänyt muistaa vanhan hymnin sanoja, mutta muisti vain kirkon. Tai puiston.

Ella sytytti lampun. Yöpöydällä ei ollut radiota. Mikään äänilaite ei ollut päällä. Hoitaja oli mennyt.

Laulu jatkui. Oli kuin korva olisi tuottanut sen itse. Ella ei pelännyt. Hän oli elänyt liian kauan pelätäkseen ääniä, joita kukaan muu ei kuullut.

Mutta hän alkoi huomata jotakin muuta.

Laulu ei koskaan muuttunut. Aina sama sävel, sama rytmi, sama hengitys. Aivan kuin se olisi ollut jonkun toisen ihmisen sisäinen rukous, joka oli eksynyt hänen korvaansa.

Hoitaja tuli aamulla.

- Kuulitko sinä sen?

Hoitajan hymy oli tarkoitettu rauhoittamaan vanhuksia.

- En kuullut mitään, Ella. Ehkä se oli vain tuulen ääni.

Ella ei vastannut. Hän tiesi, ettei tuuli osaa laulaa.

Laulu alkoi tulla yhä useammin. Aina kun huone hiljeni. Aina kun Ella oli yksin. Aina kun hän yritti muistaa jotakin tärkeää, mutta muisti vain sen, että oli unohtanut.

Eräänä yönä Ella ymmärsi, mistä laulu tuli.

Se tuli siitä kohdasta hänen mielessään, joka ei ollut koskaan hyväksynyt hiljaisuutta. Kohdasta joka oli aina pelännyt, että jos kaikki äänet lakkaavat, hän lakkaa olemasta. Ella sulki silmänsä. Laulu jatkui. Hän antoi sen täyttää huoneen, täyttää korvat, täyttää sen pienen tilan jossa hän vielä oli.

 

Naulan pitkä odotus

 

Sunnuntaina 19. heinäkuuta 1987 Sankta Marian kappeli oli hiljentynyt. Vanhat puupenkit natisivat tuskin tyhjyyttään, eikä yhtäkään todistajaa ollut paikalla kun jotakin korvaamatonta katosi.

Johan Henric Scheffelin maalaama muotokuva Erik Magnus Ulfsparresta 1729 oli riippunut paikallaan niin kauan, että aatelismiehen läsnäolo oli muuttunut osaksi kappelia. Nyt jäljellä oli vain naula.

Melkein neljäkymmentä vuotta kului. Taulu pysyi kadoksissa, ja paikallinen legenda alkoi unohtua.

Sitten, tavallisena arkipäivänä, erehdys ja sattuma kohtasivat toisensa.

Maalaus ilmestyi Traderan myynti-ilmoitukseen kuin mikä tahansa esine.

Tukholmalainen antiikkiasiantuntija oli varma näkemästään.

Kun puhelu saapui, kanslisti ei saanut ensiksi sanaakaan suustaan.

Sitten seurakunta reagoi nopeasti. Taulu odotti Trollhättanin poliisiasemalla Lounais-Ruotsissa. Hyvässä kunnossa, kuin olisi palannut matkalta, josta kukaan ei tiennyt mitään.

Syyskuussa 2026 maalaus ripustettiin takaisin samaan naulaan, josta tuntemattomat kädet olivat ottaneet sen 1987. Kirkkoherra Monican mukaan taulu asettui paikalleen niin luonnollisesti, että tuntui kuin se ei olisi koskaan edes ollut poissa.

Poliisin esitutkinta varastetun tavaran kätkemisestä lopetettiin.

- Emme pysty osoittamaan, että henkilö, joka laittoi taulun myyntiin, on syyllistynyt rikokseen.

Kaikki ei ehkä ole vielä tullut ilmi.

Ettekö voisi vihdoinkin kertoa mitä Teille tapahtui, Eversti Ulfsparre af Broxvik?

 Lähdetiedot 2026-10-09 SVT (Ruotsin televisio)

Kun seinä valvoo

Yöllä taulu ei ole koskaan vain taulu.

Kun Juska makaa sängyssään ja katsoo vastapäisen seinän suurta maalausta, sen maisema alkaa elää. Metsä ei pysy kehyksissä. Ikkunan ulkopuolella tuuli ottaa kuusen oksista otteen, ja naapurin pihalamppu heittää niiden varjot taulun pintaan. Oksat heilahtelevat miehen yllä,  kulkevat kuvan yli kuin etsien reittiä takaisin metsään.

Sellaisina öinä polulla odottava hahmo ei näytä olevan yksin. Varjot liikkuvat hänen ympärillään - taulussa, koko seinällä.

Juska nousee istumaan. Nuoren naisen katoaminen lähimetsään tekee oksien levottomasta liikkeestä vaikean sivuuttaa. Hän ei ajattele kadonnutta suoraan, mutta ajatus kulkee mielessä kuin hiljainen taustakohina. Metsä taulussa näyttää tietävän jotakin, ja tunne ärsyttää häntä koska taulu on vain taulu.

Ehkä se vain näyttää syvemmältä kun sen pitäisi olla.

 

Katoamistapaus

 

Oletko nähnyt tätä henkilöä?

Olen toki. Vähintään  viisitoista, eilen kun kävin ruokaostoksilla. Ikä ja hiusväri stemmasi kaikkiin. Neljäkymppiä, keskiruskeat hiukset. Katosi kotoaan lauantai-iltana viikko sitten.

Helikopteri seudun yllä on hiljentynyt. Poliisi koirineen, armeija, Missing People ja siviilit ovat lopettaneet maastoetsinnät.

Poliisi vetoaa yhä yleisön apuun. Koska Ruotsin poliisilaitos ei koskaan julkaise kuvaa eikä nimeä kadonneista, tunnistuskeinot ovat olemattomat.

Huhut sitä vastoin kasvavat.

Kadonnut ihminen makaa ehkä lantakasan alla kotonaan, maatilalla.

Mutta paikallislehdessä on suttuinen kuva jonka kuulemma räpsäytti itselaukeava hirvikamera metsässä katoamisiltana. Siitä voi tehdä johtopäätöksiä.

Ihmisellä on kunnon ulkoiluvaatteet, ja hän näyttää määrätietoiselta, jopa kiireiseltä. Ei ihme, tunnin päästä korvessa tulee pimeää. Onko kintereillä joku joka uhkaa? Onko hänellä kiire tapaamiseen? Kumma että hän sattuu ohittamaan riistakameran miltei heti katoamisilmoituksen jälkeen.

Onko hirvi hyökännyt päälle?

Kadonneen koti on rantatila. Järvi on suuri, ja paikoittain 50 metriä syvä.

Yhtäkään venettä ei ole nähty etsinnöissä.

 

 

Säilöntää kukkamaljakossa

Konsti toimii! Neljättä viikkoa glyserooliliuoksessa ja tällaiselta näyttää. Hortensia on menettänyt väriä mutta tumman lila näkyy vieläkin. Sehän matkii mokoma maljakon sävyä. Kukasta tulee mukava talvikoriste jos pysyy tällaisena (AI:ta käytin vain tekemään ottamastani kuvasta terä-lehti-tarkemman).

Resepti: 1 osa glyseriiniä (apteekista), sekoitettuna 2 osaan kiehuvaa vettä. Kukka haalentuneeseen nesteeseen, ja sitten vain odotetaan...

Mutta hetkonen vaan, eikös se kehvelin ai-renki mennytkin sotkemaan yhteen kaksi valokuvaa. Keramiikkavaasi näkyy myös vaakatasossa kuin joku jäteputki. Ihmettelin kun niin pitkulainen olevinaan tuo kukka. Höh.

Onneksi ei ollut omakuva, olisi voinut siunautua kolme jalkaa tai kaksi päätä.

No laitetaan tähän alkuperäinen räpsäytykseni, mitä piti mukamas mennä jalostamaan tekoälyllä.

Neiti seinällä

 

Hän oli tilannut netistä kaksi keittiöpyyhettä. Toisen hän lähettäisi kouluajan ystävälle joka oli muuttanut uuteen asuntoon. 

Pyyhe ei kuitenkaan tuntunut pyyhkeeltä. Se oli taulu. Ja taulu kaipasi seinää.

Mutta miten ripustaa tekstiili niin, ettei se roiku kuin pyyhe? Ystävätär keksi. Neulepuikko. Kuin pieni tanko, joka pitäisi pyyhkeen ryhdissä päärmeeseen pujotettuna.

Mutta - oliko hänellä edes ollut neulepuikkoja?

Hän etsi joka paikasta. Laatikoista, joihin kukaan ei koskaan katso. Laatikoista, joihin kaikki aina tunkevat kaiken. Kassien pohjilta, varastosta, jopa pyykkikorista. Lipaston ylin laatikko oli niin painava, ettei hän uskaltanut vetää sitä auki.

Tuloksetonta. Pyyhe jäi pöydälle odottamaan kohtaloaan.

Hän oli etsinyt puikkoa niin kiivaasti, että oli lopulta istahtanut sohvalle levähtämään.

- Olisipa joku, joka toisi sen takaisin. Tai näkisin unta mistä sen löytää.

Kului pari päivää. Post Nord ei kuullut pyyntöä, toi ainoastaan tilatut verhorenkaat sekä mainoksia ja paikallislehden. Ehkä kirppari myisi sopivan pitkiä puikkoja. 

Kolmannen ja taatusti viimeisen kerran hän avasi keittiön laatikon etsiäkseen olematonta puikkoa. Säilytyspaikan johon kerääntyy kaikenlaista. Kumilenkkejä, vanhoja paristoja, pyykkipoikia, piparkakkumuotteja. Käsi tunnusteli laatikon vasempaa reunaa.

Neulepuikko.

Yksi ainoa. Täysin rauhallisena, kuin olisi ollut siinä aina.

Song of the shrimp

 I saw three shrimp in the water

Two were old and gray
I swam a little bit closer and
I heard the third one say

"Goodbye, Mama Shrimp, Papa, shake my hand
Here come the shrimp boat for to take me Louisian'
Here come the shrimp boat for to take me Louisian'"

He showed his Mama and Papa
The Shrimp Newspaper he read
An invitation to all the shrimp
And this is what it said

Free ride, New Orleans, stay in Grand Hotel
Big Creole gal who help you come out of your shell
Big Creole gal who help you come out of your shell

If I should live to be ninety
I will never forget
The little shrimp and the Song he sang
As he jumped into the net.

 

Elvis Presley, Girls! Girls! Girls!
Original Soundtrack 1962
 

Sähköurkujemme salaisuus

 

Tämä tapahtui minulle 90-luvulla. Göteborgin messuilla oli meneillään joku  turvallisuusnäyttely, ja koska työpaikkani oli lähellä messutaloa menin sinne uteliaisuuttani. Ehkä näkisin jotakin jännittävää, mystistä. Mielikuvitusta kutitteli. (Ilmeisesti näyttelyllä oli kiehtovampi nimi, mutta sitä en enää muista.)

Messuhallissa jäin heti tutkimaan Ruotsin suojelupoliisin Säpon montteria, kuin olisin astunut toiseen todellisuuteen. Lasivitriinissä kiiltelivät vanhat mikrofonit, nappikuulokkeet ja paksut nahkakantiset muistivihkot, joiden sivuilla oli salakirjoitusta. Tunnettujen vakoilijoiden autenttisia varustuksia. Kiertelin montteria ihan huumassa.

Suojelupoliisin mies oli huomioinut minut ja tuli puhuttelemaan.

- Teitä taitaa kiinnostaa nämä vanhat menetelmät, olette olleet tässä niin pitkän tovin, mies sanoi ja hymyili kuin olisi testannut reaktiotani. Kuuli kyllä heti että olin suomalainen, ajattelin.

Nyökkäsin, ja ennen kuin ehdin tajutakaan, minusta otettiin valokuva. Miksi? Olivatko ne huomanneet että päässäni oli peruukki, ja oliko se jotenkin epäilyttävää? (Pidin Lahdesta ostamaani tummaa tekotukkaa joskus huvikseni, ja hieman muotijuttukin se taisi olla siihen aikaan.) Sitten minut johdatettiin verhojen taakse, ja päähäni asetettiin  kuulokkeet. Niistä kuului matalaa, särisevää ja nopeaa puhetta mistä en saanut mitään selvää. Ne olivat kuulemma nauhoituksia tunnetuilta vakoilijoilta jotka olivat joskus olleet aivan tavallisia ihmisiä.

Yhtäkkiä tulin epäröiden mutta samalla innokkaasti maininneeksi että meidän sähköuruistamme kuului venäjänkielistä puhetta. Suomalaisena tiesin että se oli juuri venäjää, vaikka en ymmärtänyt kuin muutamia sanoja. Pitivätköhän he minua hieman hurahtaneena? Mutta nyt poliisin ilme muuttui. Hän kysyi missä asuin, ja alkoi tehdä merkintöjä muistivihkoonsa. Pyysi minua odottamaan kunnes hän hakisi  paikalle naispuolisen kollegan joka asui samalla paikkakunnalla kuin minä.

Hetken kuluttua  istuin toisessa pienessä kopissa, jossa oli vanha nauhuri ja kartta, johon oli merkitty radiotaajuuksia. Nyt poliiseja oli kaksi. He halusivat tietää oliko urkujen sisällä jokin vanha komponentti, ehkä radiovastaanotin. Enhän minä tiennyt, olimme ostaneet urut halvalla Muurahaisten kirppiksestä.

Sitten poliisit tiedustelivat ruotsalaisesta avomiehestäni. Mitä tiesin hänestä? Jokainen kysymys tuntui kuin he olisivat vetäneet esiin lankaa, jonka olettivat jatkuvan jonnekin syvemmälle. He kysyivät myös naapureistamme tavalla, joka oli näennäisen arkinen mutta selvästi tarkoituksella kerroksittain etenevä - kuin olisivat testanneet, missä kohdassa jokin yksityiskohta alkaisi resonoida heidän omiin epäilyksiinsä.

Sitten minulle kerrottiin että Göteborgissa, Kattegattia lähimpinä sijaitsevissa kaupunginosissa, oli aikoinaan tavallista että rannikolla oleilevat venäläiset kalastaja-alukset lähettivät niin vahvaa radioliikennettä että riitti asettaa haarukka lieden levylle. Silloin alkoi kuulua venäjää. Mutta me emme asuneet rannikolla. Jossakin meidän lähettyvillämme täytyi olla erittäin vahva lähetin.

Poliisi pyysi meitä nauhoittamaan uruista kuuluvan puheen. Mikäli se ei olisi meille mahdollista, he tulisivat auttamaan.

Juuri silloin emme tehneet asialle mitään, kävimme vain uudelleen messuilla puhumassa samojen poliisien kanssa. Sitten mieheni sairastui äitinsä kuoltua, ja poistimme urut kotoamme. Kun mies vähitellen parani, kaduimme että emme selvittäneet juttua, mutta nyt se oli liian myöhäistä. 

Lopulta päätimme vaieta koko asiasta, sillä tuttavat vain  virnistelivät ymmärtäväisen näköisinä kun kerroimme, eivätkä kysyneet koskaan enempää. Katsoivat vain kummasti.

 

Kirjoituskilpailujen hiljainen katoaminen

 

Kaipaan kirjoituskilpailuja. En palkintoja tai julkaisemista - tietysti sekin lämmittäisi mieltä - vaan ennen kaikkea motivointia. Jotakin päämäärää rakkaalle harrastukselle. Pientä jännitystä. Innostavia hetkiä tekstin suunnittelussa ja muokkauksessa.

Ennen kirjoituskilpailuja putkahti esiin säännöllisesti. Nykyään niitä on harvoin, ja silloinkin ne suunnataan koululaisille ja nuorille aikuisille. Iäkkäämmät kirjoittajat, ne jotka ovat jo eläneet tarpeeksi monta kierrosta ymmärtääkseen, että kirjoittaminen on tapa pysyä koossa, jäävät ulkopuolelle. Miksi näin?

Ehkä siksi, että kilpailut vaativat aikaa ja rahaa, ja kulttuurissa säästetään siitä mikä ei tuota numeroita. Nuorten kilpailut voidaan perustella oppimisen tukemisella. Aikuisten kilpailut pitäisi perustella sillä että tarinat ovat tärkeitä, mutta sellainen ei riitä budjettineuvotteluissa.

Nuorten luovuus on markkinoitavissa. Se sopii kampanjoihin, brändeihin, koulutuspolitiikkaan. Aikuisten kirjoittaminen on vaikeammin paketoitavaa. Hidasta, monimutkaista, joskus synkkää, joskus hiljaista. Se ei sovi nopean sisällöntuotannon logiikkaan, jossa kaiken pitäisi olla jaettavaa, kevyttä ja visuaalista.

Tänään lasten ja nuorten odotetaan kirjoittavan, mutta samalla lukeminen on vähentynyt ja lukutaito heikentynyt. Kansallisen lukutaitostrategian 2030 visiona on tehdä Suomesta maailman monilukutaitoisin maa. Se keskittyy lukutaitotyön rakenteiden luomiseen, monilukutaidon vahvistamiseen ja yleisen lukuinnon herättämiseen.

Ennen kirjoituskilpailut olivat paikka missä tuntematon saattoi tulla nähdyksi tekstissään tai pysyä anonyyminä mikäli sitä toivoi. Luettavuuden sijasta näkyvyys tuntuu tänään tärkeimmältä. Sitä poukotellaan somessa siipiään kokeileville päiväperhosille. Julkaise itse, kerää yleisö, tee omat kilpailusi oman reseptisi kanssa. Mutta sellainen algoritmi ei ole tuomari. Se ei lue, se laskee klikkejä ja tykkäyksiä eikä palkitse taitoa.

Jatkuva itsensä esiintuominen katoaa feediin yhtä nopeasti kuin se ilmestyy. Somevaikuttajan ura kestää täsmälleen niin kauan kuin joku vielä odottaa seuraavaa postausta. Kuin raketin lento - alkaa näkyvästi, palaa kirkkaasti ja mitataan numeroilla.

Iäkkäämmän harrastelijakirjoittajan ura sen sijaan on kuin nuotion hiillos - alkaa hiljaa, kestää pitkään ja mitataan sillä, kuka vielä jaksaa istahtaa kipinän äärelle.

 

Antaneeko Ruotsin uudenlainen vaalitaistelu 2026 virikkeitä naapurimaihinkin?

Lähteet: SVT Nyheter syyyskuu 2026 sekä valtion tilastot

Moskeijat eri puolilla Ruotsia pyrkivät lisäämään muslimien äänestysaktiivisuutta, samalla kun muslimivaikuttajat kritisoivat oikeistopuolueita. Tutkijoiden mukaan kampanjat hyödyttävät vasemmistoa. Helsingborgin, Uppsalan, Malmön ja Göteborgin moskeijat järjestävät vaalikouluja, jakavat sisältöä somessa ja kampanjoivat paikallisesti – Göteborgissa jopa oman vaalikompassin avulla.

Ruotsin arabian­kielinen uutissivusto huomaa myös, että kiinnostus kotimaanpolitiikkaan kasvaa ulkomaalaistaustaisten ensikertalaisten äänestäjien keskuudessa.

Ennakkoäänien määrä rikkoo ennätyksen tämän vuoden vaaleissa. Maahanmuutto-alueilla, joita kutsutaan haavoittuviksi tai erityisen haavoittuviksi, kasvu on suurinta. Siellä haastatelluista useat kertovat äänestävänsä puolueita jotka ovat halukkaita lisäämään maahanmuuttoa.

– Jonot ovat olleet todella pitkät, joten me panostamme ja koko alue panostaa, sanoo kirjastonhoitaja Faruk Abdullahi.

Kävijä Bishenk Ahmed uskoo, että yhteiskunnallisen keskustelun sävy – erityisesti maahanmuuttokysymyksissä – on vaikuttanut kaupunginosan asukkaisiin.

Noin 1,6 miljoonaa ulkomaalaistaustaista henkilöä, joilla on Ruotsin kansalaisuus, saa äänestää valtiopäivävaaleissa.

Sen lisäksi 0,6 miljoonaa ulkomaalaista, joilla ei ole Ruotsin kansalaisuutta mutta jotka ovat olleet kirjoilla vähintään 3 vuotta, saavat äänestää kuntavaaleissa.

Ruotsissa arvioidaan virallisesti asuvan noin 3 miljoonaa ei-eetnistä ruotsalaista, mutta tilastojen ulkopuolelle jäävä osuus on tuntematon. Maahanmuuttajat edustavat noin 200 eri maatta. 

Tilastojen valossa maassa harjoitetaan kaikkia maailman pääuskontoja sekä kymmeniä niiden eri suuntauksia ja kirkkokuntia. Maahanmuoton myötä uskonnollinen kenttä on monimuotoistunut huomattavasti. Sen vaikutuksesta vaaleihin en löydä tietoa. 

Valtiopäivä- ja kuntavaalit Ruotsissa pidetään tulevana sunnuntaina 13.9.2026. Ennakkoäänestys on käynnissä siihen saakka.

 

 

Koulut ja PISA

Suomen ja Ruotsin koulujen PISA‑romahdus ei ole tilastokäyrä – se on yhteiskunnallinen hälytysmerkki.

Suomessa PISA‑tulosten lasku on herättänyt kiivasta keskustelua. Osa julkisesta puheesta on pyrkinyt selittämään heikentymistä maahanmuuton määrällä.

Vai ovatko ongelmat rakenteellisia?

Oppimistulosten laskutrendi jatkuu kaikissa aineissa. Motivaation hiipuminen ja koulun merkityksen heikkeneminen näkyvät oppilaiden asenteissa. Koulujen resurssipaineet ja opettajapula nakertavat arjen laatua.

Suomen vahvuus, tasa-arvoinen koulu, on alkanut rakoilla. Se ei romahda yhdestä syystä, vaan hitaasta kulumisesta.

Ruotsissa PISA‑tulosten heikkeneminen on johtanut aivan toisenlaiseen selityskamppailuun. Poliittinen keskustelu on keskittynyt kahteen syylliseen:

Lasten ajankäyttö sosiaalisessa mediassa - sen väitetään heikentävän keskittymiskykyä, lukutaitoa ja koulumotivaatiota.

Yksityisten koulujen voittohimo. Kritiikki kohdistuu järjestelmään, jossa koulut voivat tuottaa voittoa ja kilpailla oppilaista. Poliitikkojen mukaan tämä on luonut kannustimen panostaa markkinointiin, ei opetuksen laatuun.

Ruotsin keskustelu on vähemmän oppimistutkimukseen nojaavaa ja enemmän järjestelmäkritiikkiä: koulutus on politisoitunut, ja PISA toimii argumenttina puolesta tai vastaan. Sitä paitsi Ruotsissa on meneillään vaaliviikko, ja puolueet sättivät kuumeisesti toisiaan. Koska Ruotsi ei ole demokraattinen maa, maahanmuuttajista ei sovi puhua tämänkaltaisessa tilanteessa.

Kaksi maata, yksi ongelma

Suomen ja Ruotsin PISA‑kriisi näyttää samalta taulukossa, mutta ei todellisuudessa.

Molemmissa maissa PISA‑tulokset ovat kuitenkin vain oire. Ne kertovat koulusta, joka ei enää kohtaa nuoria samalla tavalla kuin ennen – ei siksi, että nuoret olisivat muuttuneet, vaan siksi, että maailma heidän ympärillään on muuttunut nopeammin kuin koulut.

Tulokset eivät kerro vain oppilaista. Ne kertovat yhteiskunnasta, joka on menettänyt otettaan siitä, mikä koulussa on olennaista: rauha oppia, kyky keskittyä, opettajan työrauha ja järjestelmä, joka palkitsee laadusta, ei selityksistä.

Suomi ja Ruotsi katsovat samaan peiliin mutta näkevät eri syyllisen. Peili ei valehtele, mutta se ei myöskään korjaa mitään.

 

Arvoseteleitä

 

Pääsinkö eroon banaanikärpäsistä?

Yli sata kävijää on tähän mennessä lukenut postaukseni banaanikärpäsistä, joten haluan kertoa miten kävi kamppailussa niitä vastaan.

En päässyt eroon. Otusten armeija ei ole niin valtava kuin kuvassa, mutta ongelma tuntuu tällä hetkellä ylipääsemättömältä. Kuin taistelisi äärimmäisen älykästä vihollista vastaan.

Olen tehnyt ansoja lasipurkkeihin. Pohjalle balsamiviinietikkaa. Päälle muovikalvo tai paperitötterö minkä kärki ei saa ulottua nesteeseen asti. Tiiviisti teippiä purkin reunojen ja tötterön ympäri niin etteivät hyönteiset voi paeta sitä tietä. Niille riittää ihmissilmälle näkymätön aukko vapauteen.

Hammastikulla rei’itetty muovikalvo purkin päällä toimi tötteröä paremmin. Paljon kaatuneita sotureita lillui nesteessä. Mutta vieläkin enemmän tuoksun hurmaamia utelijoita kiipeili purkin ulkopuolella ja lehahti sitten tiehensä. Olivat jo kylläisiä, eikä janottanutkaan.

Paperitötterö sitten? Mikä menestys, ajattelin ensimmäisenä iltana. Purkin sisällä säntäili lauma kärpäsiä! Mutta aamulla kaikki olivat kadonneet jäljettömiin. Ne olivat sittenkin osanneet lentää ulos tötterön pohjassa olevasta lyijykynän kokoisesta reiästä mikä oli tarkoitettu vain sisäänmenoksi. Selvästi insinöörikansaa.

Alussa ravasin keittiössä katselemassa apajaani mikä kiinnosti enemmän kuin telkkari. Vielä en luovu ansoista, mutta niiden lisäksi olen aloittanut saneerausvaiheen. Tyhjentänyt ja pessyt alakaapin, jossa roskikset "säilytetään". Puhdistanut jäteastiat kauttaaltaan, sillä muovipussi tai kansi ei riitä lähestulkoonkaan suojaksi. Olen päättänyt lopettaa kompostorimateriaalin keräämisen omaan pussiin. Kaikki menee nyt talousjätteisiin jotka vien ulos hyvin usein. Hankaan tiskipöytää ja muita pintoja puhtaaksi ja kuivaksi. Yhtäkään vesiläiskää tai ruoan murusta ei saa löytyä mistään. Poistan kosteat pesusienet ja liinat. Astiat menevät heti kuivina kaappeihin. Hedelmät tiiviisti suljettuihin purkkeihin tai jääkaappiin (kaikkia hedelmiähän ei voi sinne tunkea, banaanikin katsoo minua vähän loukkaantuneena). Kastelen huonekasvit vain alalautaselta (hm, nestettä kertyy) - mullan pinnan on oltava täysin kuiva.

Mitään kosteaa ei saisi olla esillä keittiössä, mutta se on käytännössä yhtä helppoa kuin kieltää sadesää. On nimittäin olemassa viemäri. Sekin on puhdistettava perusteellisesti. Banaanikärpäset rakastavat muhia viemärin pimeydessä, kosteuden lisäksi siellä on varmaan kaikenlaista muutakin houkuttelevaa ja tuoksu on vastustamaton.

Odotan kärpästen häviämistä yhtä hartaasti kuin Ruotsin valtiopäivävaalien ohimenoa ja lupausten katoamista 13. syyskuuta. Yäk.

P.S.

Pölynimuri ilman suukappaletta, miksi kokeilin vasta nyt? 90% otuksista katosi heti.

  

"Suhtaudumme asiaan vakavasti"

Olipa kerran onnellinen maa, joka suorastaan kuhisi avoimia työpaikkoja. Virkamiesten mukaan se oli hieman kiusallista. Mutta valtion hallitus oli niin osallistava ja kaikkia huomioiva, että se tunsi vastuun tasapainottaa tilanne. Kielikanta oli vihdoinkin niin kattava, että uusin puolue myönsi jättimäisen määrärahan Valmenna ja Mätsää -projektille, koska mikään ei edistä uusien ihmisten työllistämistä niin kuin trendikäs hanke.

Työvoimaministeeriö sijoitti rahat kahdeksaankymmeneen välittömästi pystytettävään palveluntuottajayritykseen, joiden tehtävänä oli neuvoa TE-toimistoa ja johdattaa maan kymmenentuhatta tai kaksisataatuhatta mamu-vaimoa työelämään. Tarkka lukumäärä ei ollut tiedossa, ei myöskään missä he olivat tai olivatko lainkaan, mutta virkamiehet vakuuttivat että toimistojen maantieteellinen tiheys oli hallinnollisesti riittävä.

Lehdistö seurasi salaa kehitystä ja ihmetteli. Toimistojen ovet kävivät ahkerasti, mutta asiakkaat näyttivät koostuvan pelkästään miehistä. Hämmentävää - olihan kyse työpaikoista vaimoille. Toimistojen edustajat matkustivat Lontooseen, ja kahden vuorokauden palaverin jälkeen he antoivat sieltä yhteisen lausunnon. Kysymyksessä oli hallinnollinen ilmiö. Virallinen termi sille että kukaan ei tiennyt mitä oli tekeillä.

Miespuoliset kävijät ilmoittivat toimistoille, että heidän jokainen vaimonsa tuli rekisteröidä työnhakijaksi, mutta olisi äärimmäisen toivottavaa etteivät nämä saisi työpaikkaa. Vaimot eivät voineet poistua asunnosta ilman miespuolista sukulaista, ja jos he sopimuksesta huolimatta menisivät töihin, palkka olisi maksettava molemmille koska miehen oli seurattava mukana.

Toimistojen mielestä tämä kuulosti monimutkaiselta, vaatisi tilastointia ja olisi ollut aivan liian innovatiivista. Ne myönsivät sen sijaan kummallekin työttömyysetuuden, perustoimeentulotuen ja täydentävän päivärahan koska se oli nopeampi vaihtoehto. Ja jotta tasa-arvo toteutuisi edes lomakkeissa, jokaiseen toimistoon palkattiin naispuoliset virkamiehet. Heidän tehtävänsä oli tukea niitä vaimoja, joita ei koskaan nähty mutta jotka olivat erittäin aktiivisia Valmenna ja Mätsää -projektissa.

Onnellisessa maassa asiat etenivät. Työnhakijat lisääntyivät, projektit paisuivat, ja lopulta kaikki olivat niin työllistettyjä byrokratian kanssa, ettei ehditty enää miettiä, oliko kukaan oikeasti töissä tai olemassa. Ja koska kaikki näyttivät kiireisiltä, kukaan ei halunnut kysyä.

Ruotsissa media uutisoi seuraavasti (syyskuu 2,  2026):

Yksityiset työvalmentajat, jotka saavat korvausta Ruotsin työvoimatoimistolta, ovat valmiita auttamaan miehiä kontrolloimaan vaimojaan, käy ilmi SVT Nyheter Skånen ja Uppdrag granskningin tekemästä selvityksestä.

Toimittajat ovat yhteyden ottaneet 72 toimistoon piilokameran avulla ja esiintyneet miehenä, joka ei halua vaimonsa työskentelevän, osallistuvan aktiviteetteihin tai tapaavan muita miehiä. Selvityksen mukaan 33 toimistossa henkilökunta oli valmis suostumaan johonkin osaan tästä järjestelystä.

Useat yritykset ovat käynnistäneet sisäisiä tutkintoja. Työvoimatoimisto aikoo seurata selvitystä, kertoo pääjohtaja Maria Hemström Hemmingsson.

 

 

 

Eroon banaanikärpäsistä?

Nyt on meidän, banaanikärpästen viisaan suvun, juhla-aika. Kypsiä hedelmiä tarjolla ihmisten keittiöissä. Mutta toverit, malttakaa hieman. Ylikypsistä tulee todellista jumalten nektaria! Hieman hiprakassa viinin tai samppanjan jälkeen kelpaa mennä kosteaan kukkamultaan muhimaan neitosten kanssa. Absolutisteille löytyy sieltäkin vesipisara.

Keittiössä kestit jatkuvat yötäpäivää. Huhu kulkee, nenä aistii taivaallisen hajuveden, ja vieraita riittää. Niitä on jonossa verhoissa, kaapin ovissa, kahvinkeittimen päällä ja lattialampun varressa. En osu niihin, pienet pahukset aistivat ilmanpaineen muutoksen kun käteni lähestyy, ja lehahtavat hyvissä ajoin pois parempaan paikkaan muutamaa senttiä kauempana.

Olen kerännyt poistoniksejä verkosta. Menestyksen takaavia? En tiedä.

1. Tyhjennä tiskipöytä, poista murut, tahrat ja vesiläiskät, ja pidä sitten kaikki tasot kuivina ilman esillä olevaa tiskiä vaikka se oli puhdaskin. Kyllä se edes haiskahtaa ravinnolle.
2. Vie jätteet ulos joka päivä. Puhdista jäteastiat ja niiden ympäristö.
3. Tee ansa. Sekoita maljaan, lasiin tai muovipurkkiin viinietikkaa, mehua, vettä, sokeria ja pari tippaa tiskiainetta (se poistaa pintajännityksen ja on siis hyvin tärkeä osa). Peitä astia tiukasti talousmuovilla ja tee siihen vaikka hammastikulla reikiä mistä banaanikärpäset pääsevät sisään. Ne eivät löydä ulos vaan hukkuvat.
5. Pidä ruukkukasvien multa päältä kuivana nin että munat ja toukat kuolevat. Kastele kasveja alustalta.

6. Säilytä hedelmät vakuumissa pakkauksessa(?) tai jääkaapissa (???).

Olen kokeillut mehuansaa, ja kärpäsiä todella keräytyy purkkiin muovikelmun alle. Mutta eivät ne mene maistelemaan herkkuseosta eivätkä lillu kuolleina nesteessä. Juoksentelevat vain edestakaisin ansan seinämillä - kunnes kyllästyvät ja katoavat, samaa tietä kuin tulivatkin. No, voinhan viedä purkin ajoissa ulos tyhjennettäväksi.

Seuraavaksi tuumin poistaa kärpäsiä pölynimurilla ilman suukappaletta. Ainakin aikuiset lähtevät. Mutta on tärkeää viedä myös imurin pussi heti pois, sillä sen pimeys on oivallinen paikka lisääntyä, tai poiskin sieltä pääsee vaikka heti.

Tai sitten annan kärpästen vain olla. Häviväthän ne aikanaan.

 

Jäljet

 

Kalliolla sanamme pistelevät
kuin männynneulaset

pian niistä on koossa meille
muurahaiskeko

ja vikapistoista muistona
miljoona reikää sielussa

Hanna Helena

Silmukoita

.. eikä valmista sukan osaa tule riiputtaa, ties mitä tapahtuu.

 

Syyspimeää

Merja siirteli pikkuesineitä sohvapöydällä kun ei jaksanut muutakaan. Tarkisti ristikkojen lähettämispäivät ja mietti löytyisikö maljakkoon jotakin puutarhasta. Erkkerin ikkunoita peitti pölyävältä tieltä kantautunut harmaa kalvo. Kohta se ei onneksi näkyisi, ulkona pimenisi yhä nopeammin.

Teini-iässä Merja odotti aina syksyä. Silloin punastelu ei näkynyt yhtä selvästi, kun kuljettiin kaupungilla ja tietty poika tuli vastaan. Kauheinta olivat valoisan kesäyön lavatanssit ulkosalla, mutta ystävätär halusi mennä.

Pitäisi pestä jokainen ikkuna, mutta se tuntui liian suurelta urakalta. Kuten kaikki muukin. Imurointi, kylpyhuoneen puhdistus, roskien lajittelu. Varpaiden ja sormien ääreishermot olivat vaurioituneet lopullisesti sytostaattihoidossa. Sormenpäissä surrasi, ja jalkaterät palelivat kuin ne olisi upotettu jääkuutioihin. Hän oli varmaan saanut myös aivoväsymyksen. Merja oli elänyt yksin niin kauan, että kodin hiljaisuus oli muuttunut ystäväksi joka ei välittänyt miltä näytti.

Heinäkuussa naapuritaloon oli muuttanut uusi asukas. Hattupäinen elegantti Aarne, ehkä seitsenkymmentä plus, tervehti kohteliaasti mutta ei tunkeilevasti kun hän tuli vastaan vinttikoiransa kanssa. Mies vaikutti tyypiltä joka myöhemmin pukeutuisi vihreään lodentakkiin, kuin joku vuoristometsänhoitaja. 

Merja mietti joskus pitäisikö mies kutsua kahville. Se tuntui yhtä aikaa houkuttelevalta ja mahdottomalta, kuin yrittäisi siirtää kivenjärkälettä yksin. Oli helpompaa poistaa ajatus mielestä.

Nyt Merjan oli noustava kävelemään, varpaiden takia. Pöydällä lojui vanhoja lehtiä, lattialla ajelehti villakoiria, tiskipöydällä näkyi kuivuneita vesitahroja kuin kalkkia. Iltaisin koit lentelivät ympäriinsä, istuivat katossa ja tapeteissa. Hän oli lukenut että niitä saattoi tulla kirppisvaatteiden mukana, ja hän näki että niiden toukat olivat rouskutelleet olohuoneen aitoon mattoon kaljuja saarekkeita.

Keittiö alkoi täyttyä tyhjistä pahvilaatikoista joissa hänelle oli tuotu ravitsemusterapeutin määräämiä juomia. Hehkulampun poksahdettua Merja oli käynyt hankkimassa keittiöön led-lampun mutta sellainen valodiodi ei  toiminutkaan vanhassa kattovalaisimessa, välähteli vain. Onneksi kaapista oli löytynyt viimeinen vanhanaikainen hehkulamppu, mutta nyt oli käytettävä keltaista kupuvalaisinta säästeliäästi.

Merja oli alakuloinen eikä löytänyt mitään myönteistä tällekään päivälle. - Ei tänne ketään voi kutsua, hän sanoi ja ääni kuulosti vieraalta. Ei kumma.

Ulko-oveen koputettiin.

Merja ei odottanut koskaan ketään. Hän veti peruukin päähänsä peiliin katsomatta, meni ovelle ja raotti punaruutuista verhoa. Tämä ei ollut todellakaan hänen päivänsä. Verhon pitimiä irtosi kankaasta. Merja räpelöi narua mikä piti ovea kiinni, koska lukko oli mennyt epäkuntoon ja kahvat roikkuivat painottomina. Se oli vanha verannan ovi mutta hänen ainoa ulko-ovensa. Pitäisi tilata lukkoseppä. Hemmetti.

Jouluaiheinen kynnysmatto oli täynnä ulkoa kantautunutta roskaa. Aarne, uusi naapuri, hymyili vähän ujosti rappusilla. -  Hienoa että syyskuu alkaa, se on minun lempikuukauteni. Tai siis meidän, hän naurahti ja katsoi koiraansa.

Sitäkö mies oli tullut kertomaan?

- Niin minunkin. Tuletko sisään? Merja pakotti itsensä kysymään mutta toivoi parasta. Eihän tänne voinut päästää koiraa nuuskimaan. Mieluiten ei ketään muutakaan.

- Valitettavasti en ehdi, ruoanlaitto menossa. Mutta ajattelin kysyä voisitko tulla luokseni illalliselle. Ihan vaatimatonta vain.

Merjan ei tarvinnut harkita ilahtuako vai ei, sillä samaan hengenvetoon mies sanoi jotakin mikä veti hänen mielensä maakellariakin syvemmälle mutaan.

- Minä kokkailen nimittäin aina syyskuun ensimmäisenä satokauden antimia ja olin ajatellut kutsua muutaman hyvän ystävän. Mutta kaikilla tuntui olevan este vaikka aloin soitella jo viikko sitten. Nyt olen käynyt läpi koko tuttavalistan, eikä kenellekään sovi. Mutta sinähän tunnut olevan tällä aina yksiksesi, joten voisitko tulla tunnin kuluttua?

Aarnen sanat loukkasivat. Kuin pieni, terävä viilto Merjan jo valmiiksi arkaan sisimpään.

Ensinnäkin se, että Aarne sanoi “olen käynyt läpi koko tuttavalistan, eikä kenellekään sovi” teki hänestä viimeisen vaihtoehdon täytteeksi pöytään.

Toiseksi “sinähän tunnut olevan täällä aina yksiksesi” osui kohtaan, jota Merja halusi suojella. Tuntui nöyryyttävältä.

Pahinta oli sävy, joka teki kutsusta palveluksen, ystävyyden eleen sijasta. Aarne ei sanonut: “Haluaisin mielelläni että tulet.” Hän sanoi: “Voisitko tulla?” kuin Merja olisi velvollinen täyttämään jonkun toisen ihmisen tyhjän illan.

Merja hymyili kohteliaasti vaikka loukkaus nakersi reikää sisimpään. Sormenpäissä surisi kun hän yritti vetää rumasti roikkuvaa oviverhoa kiinni miehen lähdettyä.

- Sinulla tuntuu olevan kovin kiireisiä ystäviä, mutta minä en valitettavasti voi tulla juuri nyt, hän oli sanonut.

Ehkä hän vain pesisi ikkunat. Tai jättäisi senkin tekemättä.

 

 

  

Pizza Quattro ja piano

Nämä daamit sotkevat sekä kielet, numerot että käsitykset, mutta onneksi he eivät kuulu missään kohdassa seuraavaan tositarkoituksella kerrottuun tarinaan. Kuvan pianoa voi sen sijaan kuka tahansa hallita.

                                                                 ***

Pianon kannen avattuaan Endela Melartti huomasi sen heti.

Vanhassa kapeassa soittimessa oli aina ollut vain kolme valkoista kosketinta, joista yksi hieman kulunut.

Niitä oli yhä kolme, mutta kulunein oli vaihtunut uuteen, ja se oli samanlainen kuin toiset. Endela painoi kosketinta. Normaali ääni.

Sitten hän huomasi pianon kyljessä tuoreen naarmun, sellaisen mikä voi syntyä kun soitinta siirretään. Lattiassa näkyi selvä pölykantti. Pianon kimpussa oli käynyt joku jolla oli asiantuntemusta. Mutta miksi? Ovi oli kyllä aina lukittu, vai oliko? Endela oli viime viikkoina ollut rasittunut ja hajamielinen matkoilta palattuaan. Pianonvirittäjän työpaikat olivat ripoteltuina kuin saarekkeet kartalla, jokainen omassa kaukaisessa kolkassaan.

Tulisiko tuntematon takaisin? Endela päätti kätkeä mitättömän pahvilapun pianon reunalle, näkymättömiin. Jos soitinta liikutettaisiin uudelleen, lappu putoaisi. Sen verran tukeva se oli ettei se lentäisi mihinkään itsestään.

Kun pizzakartongista repäisty palanen sitten makasi lattialla pianon takana, Endelan kehoa kylmäsi. Hän tarkisti oven. Lukossa. Ikkunat. Kiinni. Hän mietti, pitäisikö soittaa poliisille. Ajatus tuntui liioitellulta, mutta jokin oli pielessä.

Hän oli juuri tarttumassa puhelimeen kun ovikello soi.

Endelan ystävät, konservatorion kurssitoverit Mira ja Jaro seisoivat ovella leveä hymy kasvoillaan, pientä pakettia hypistellen.

- Me ei maltettu odottaa enää. Mira meni suoraan asiaan ikään kuin Endela tietäisi mistä oli kysymys. - Sä valitit siitä pianosta niin monta kertaa kun et koskaan muka ehtinyt korjata sitä. Me vaihdettiin siihen uusi kosketin. Ja vähän säädettiinkin.

Endela tuijotti ystäviään. - Te siis kävitte mun asunnossa? Kaksi kertaa, häneltä lipsahti.

- No joo, Mira sanoi nolona. - Sä annoit meille vara-avaimen viime vuonna. Me haluttiin ihan vaan niinku yllättää sut. Mutta mistä sä muka voit väittää että me käytiin täällä kaks kertaa?

Endela ei vastannut.

Jaro ojensi mustavalkoisen paketin hänelle. - Siinä on vaan yks semmonen sulle tuttu juttu. Me ajateltiin Miran kanssa että sä haluat ehkä sen muistoksi.

Endela avasi paketin. Valkoinen pianon kosketin. Pieni kortti, värikäs akvarelli missä punatukkainen nainen soitti pianoa. Älä huoli. Piano ei liikkunut itsestään. Me liikutettiin. M&J.

Hän huokasi, ensin ärtyneenä, sitten helpottuneena. Ei mysteeriä. Ei vierasta tunkeilijaa. Vain ystäviä, jotka eivät ymmärtäneet kertoa ajoissa.

Endela ei ollut vihainen. Ei varsinaisesti. Mutta jokin hänessä halusi palauttaa tilanteen tasapainoon. Mira ja Jaro olivat tulleet luvatta asuntoon, ehkä valehdelleetkin, ja kaiken lisäksi naureskelleet yllätykselleen.

Hän päätti, että olisi heidän vuoronsa hämmästyä.

Sunnuntai-iltapäivän pianokonsertin aikana Endela kävi Miran ja Jaron taatusti tyhjässä työhuoneessa. Hänellä oli avain minimaaliseen korttelilokaaliin  ’hätätilanteita’ varten. Hän tiesi, että he säilyttivät siellä kamerakalustoa ja äänityslaitteita. Ennen kaikkea Jaron rakasta analogista nauhuria, jota tämä ei koskaan lainannut kenellekään.

Endela ei avannut nauhuria. Hän vain siirsi sen täsmälleen kolme senttiä vasemmalle. Kolme kosketinta. Jäljestä tuli hyvä.

Maanantaina Mira soitti.

- Endela… oletko sä käyny äskettäin meidän studiolla? Vaikka eilen kun me oltiin kirkkoa lämmittämässä ja konsertissa?

- En, en todellakaan, Endela sanoi rauhallisesti. - Miksi?

- Tiedäthän sä sen, Jaron antiikkisen nauhurin. Se on ehkä liikkunu! Pölykantista  sen huomasi, vaikka en mä ole ihan sata asiasta. Mutta kun me ei tosiasiassa siivota hirveän usein, niin nähtiin terävä jälki sen vieressä. Mira rupesi hermostumaan. - Ei ku niinhän se oli että Jaro näki ekaks kuinka pölyyn oli vedetty niinku jonkun sormella kolme paksua viivaa.

Endela piti pienen tauon. Juuri sopivan pitkän.

- Kuulostaa tutulta, hän sanoi. - Kuin kolme kosketinta.

Puhelimen toisessa päässä tuli hiljaista. - Okei. Me ansaittiin tuo.

Illalla Endela sai viestin Jaron numerosta. Sovitaan että kukaan ei enää koske kenenkään laitteisiin, ok?

Endela hymyili. Hän oli samaa mieltä.

Mutta hän ei kertonut, että oli teipannut pienen pahvipalan heidän työhuoneensa ovenkarmin taakse: Nyt meitä on neljä. Pizza Quattro.

Se oli vain vitsi. Mutta hän oletti että jompikumpi löytäisi sen joskus, ehkä kuukausien päästä, ja tuumisi tovin.

Mitä neljä? Miten niin Pizza Quattro?

Endelan mielestä tasapaino oli nyt täydellinen.

Björn Perborg, veistos "Piano".

Göteborgin kaupungin kokoelmat.

 

 

Björn Perborg, veistos "Piano" . Göteborgin kaupungin museo.