Pääsiäisyönä

Pääsiäisyönä vallitsee outo kajastus. Ei pelottava, mutta levoton - kuin ympäröivä metsä ja kevään ensimmäinen ruohonkorsi pidättelisi hengitystään. Kun puiden oksat sitten alkavat liikkua eri tahtiin kuin tuuli, vanhan talon asukkaat mäen päällä valpastuvat.. Valot sammutettuina, mutta silmät auki he istuvat yhteen kokoontuneina, toisiinsa turvaten, kynttilän kajossa. Pääsiäisenä ei nukuta, ei ainakaan täällä.

Kylän vanhimmat kertovat tarinaa, jota kukaan ei enää ota vakavasti paitsi 98-vuotias leski Signe Kaarina. Että ennen vanhaan ihmiset tekivät pääsiäisyönä pienen rituaalin.
He jättivät jäljen. Pienen merkin, joka kertoi öisille valvojille että talo oli turvassa, elämisen tasapaino kunnossa ja hyvät lupaukset muistettu.

Mutta kun ihmiset unohtivat, vain öinen väki jäi kulkemaan nurkissa. Ne etsivät varmuutta siitä, että ihminen ja pimeys olivat kaikesta huolimatta liittolaisia. Hiipijät eivät halunneet häiritä ihmisiä vaan etsivät merkkejä siitä, että vanha sopimus ei ollut kadonnut täysin.

Signe Kaaarina sytytti kynttilän. Pienen, värisevän liekin, joka heijastui ikkunaan kuin toinen kuu. Sitten hän avasi oven ja asetti kynnyksen ulkopuolelle oksan. Ei suinkaan pajunkissoja, vaan vanhan omenapuun kuivuneen risun mikä oli katkennut talvimyrskyn kourissa puuvajan takana.

Lopuksi hän ripotteli sormillaan vihreää yrttisuolaa kynnyksen molemmin puolin.
Pieni ele, mutta vanha. Iäkkäämpi kuin hänen talonsa.

Hiipijät pysähtyivät. Lähimmäksi ulko-ovea uskaltautunut kohotti päätään ja näytti nyökkäävän. Toinen hänen takanaan perääntyi hitaasti. Kolmas oli jo kadonnut varjoihin kuin se olisi sulanut kuutamoon.

Ja sitten kaikki kolme olivat poissa. Vanhan kuusen varjossa oli vielä lunta, mutta yksikään kävijöistä ei jättänyt siihen jalanjälkeä.

Pääsiäisenä on oltava valppaana.

 

Näkymätön nainen

 

Nainen on uurastaja johon kaikki nojaa, mutta silti häntä ei huomata.

Hänestä on tullut varjo, mikä liukuu huoneesta toiseen äänettömästi, jopa pimeässäkin. Nainen tuntee itsensä näkymättömäksi. Ei siksi, ettei hän tekisi mitään, vaan siksi, että hän tekee kaiken. Lähihoitajana, kotiapulaisena, omaistyöntekijänä hän kantaa harteillaan muiden elämää silloinkin, kun omassa kehossa on jäljellä vain väsymys. Hän tekee työtään myöhäiseen yöhön asti. Ruokkii toiset ennen itseään, pesee jäljet arjesta ja maksaa hiljaa velat, joita kukaan ei edes muista nimetä. 

Näkymättömältä ei kysytä kuinka kauan ihminen voi olla tukirakenne ennen kuin alkaa murentua sisältä. Kaikki pysyy vielä koossa mutta hän alkaa kadota hitaasti tyhjyyteen, jota kutsutaan velvollisuudeksi.

Keittiö on hiljainen. Pesukone on pysähtynyt. Vain pyöreä seinäkello raksuttaa liian kovaa ja jossakin hurisee hissi. Kellonajasta hän tietää että postinkantaja on tulossa. Eteisessä kolahtaa. Pian nainen seisoo pöydän ääressä työvaatteissaan, käsi lepää ruskean kirjekuoren päällä. Kuori on painavampi kuin sen pitäisi olla. Virallinen logo yläkulmassa, hänen pitkä nimensä kirjain kirjaimelta huolellisesti tavattu.

Nainen oli onnistunut. Hän oli halunnut tuntea itsensä näkymättömäksi. Ja sellaisena ympäristökin oli oppinut tuntemaan hänet - kotihengettärenä, itsensä uhraavana ihmisenä joka ei aiheuta häiriöitä. Se oli ollut täydellinen suoja. Kukaan ei yhdistänyt naista nimeen, joka oli täyttänyt otsikot.

Hän oli jo taittanut kirjeen ja laskenut sen pöydälle, kun puhelin värähti. Ei soittosignaalia, ei nimeä näytöllä. Vain hiljainen viesti.

Luuletko todella, että en muista?

Naisen hengitys ei katkea, mutta se muuttuu painavammaksi. Tämä hetki on ollut olemassa koko ajan.

Toinen viesti ilmestyy ruudulle. Siinä on yksityiskohta mitä ei koskaan mainuttu pöytäkirjassa.

Hän hymyilee. Ei siksi, että olisi turvassa, vaan siksi, että tämä vahvistaa sen minkä hän on aina tiennyt. Pako ei ollut sittenkään loppu, vaan lykkäys.

Hän nousee, sammuttaa keittiön valon ja ottaa esiin laukun, joka on ollut valmiina koko ajan. Jos joku tietää, joku myös odottaa virhettä.

Mutta he ovat aliarvioineet hänet ennenkin. Ja tällä kertaa hän ei aio vain kadota. Hän aikoo päättää, kuka jää jäljelle.

 

 

 

Tänäänkään ei tapahtunut mitään?

 

Meidän postilaatikollamme on jotakin magiaa, mutta ei sellaista joka loistaa mystisesti sen sisältä. Taikuus tapahtuu ulkopuolella, siinä pienessä hiekkakaarteessa, joka toimii jonkinlaisena luonnon omana näyttämönä. Kun menen katsomaan onko tänäänkään mitään sanomia, maailma tuntuu hetken aikaa olevan yllättävän vilkas. Kuin kaikki ohikulkijat olisivat sopineet vuorotellen ilmestymisestä.

Ensimmäisenä tulee koiranulkoiluttaja. Lassie - eiväthän ne enää ole muodissa? Mies joka aina väittää, ettei hänen koiransa hauku, vaikka koira haukkuu juuri sillä hetkellä. Se katsoo minua kuin yrittäisi selittää, että tämä on vain keskustelua, ei haukkumista. Punatukkainen mies nyökkää minulle, punaturkkinen koira nyökkää perässä, ja molemmat jatkavat matkaa kuin olisivat suorittaneet yhdessä tärkeän diplomatian tehtävän. Miksi he eivät koskaan tule tervehtimään tien toiselle puolen?

Sitten postilaatikon eteen pysähtyy bussi ja ulos purkautuu viisi koululaista jotka hajautuvat eri suuntiin, sekä naapurin Jens kasseineen. Hän on hämmästyvinään aina kun tervehdin. - Mitä, sinäkin täällä? Tuttu bussinkuljettaja heilauttaa kättään. Salam aleikum. Rauha kanssanne, ystäväni.

Sitten mutkan takaa ilmestyy pyöräilijä sinisessä suojapuvussaan, kaksi pakkausta tarakan ympärillä. Kahvitermos ja sadehuppari? Auringon ja ulkoilman paahtama keski-ikäinen mies ohittaa paikan  joka päivä ympäri vuoden, kello puoli kolme, säästä huolimatta. Aina alamäkeä niin kovaa, että näyttää siltä kuin olisi matkalla olympialaisiin vaikka tie vie vain seuraavalle maatilan ohi kauemmas korpeen. Pyöräilijä ei koskaan tervehdi vaikka olemme nähneet toisemme vuosikausia aina samaan kellonaikaan. Ei tulisi mieleenkään pelästyttää häntä sanomalla "hei".

Joskus paikalle ilmestyy myös mystinen lenkkeilijä, joka ei koskaan näytä hengästyvän. Hän juoksee ohi niin kevyesti, että epäilen hänen olevan joko haltija tai erittäin motivoitunut eläkeläinen. Hän hymyilee, mutta en ole varma onko se ystävällisyyttä vai yritys peittää se, että hän on jo kolmatta kertaa saman päivän aikana kiertämässä samaa reittiä. Mutta niinhän minäkin olen.

Kun olen kerännyt laatikosta laskut, mainokset ja muun postin, käännyn takaisin kotiin päin. Tie hiljenee. Ei ketään. Ei ääniä. Vain minä, postilaatikko ja tunne siitä, että olin hetken osa jotakin mitätöntä arkista näytelmää, joka toistuu vain silloin kun kukaan muu ei huomaa.

Kotona kirjoitan mietteen aforismikilpailuun aiheella "Teitä on monenlaisia".

 

Inkarnaatio

 

Elinalla oli kaikkea koska hän eli sokeana satumaailmassa. Talo meren äärellä, jonka ikkunoista ilta-aurinko valui sisään joka ikinen päivä kuin hunaja. Myös keskellä talvea. Koskaan ikkunat eivät saastuneet meren suolasta, vaan olivat aina kristallinkirkkaat puhdistamatta. Elinalla oli työ kuin sulhanen jota muut eivät halunneet ja jossa hän luuli nimensä lausuttavan kunnioituksella. Aidot ihmiset ympärillä kadehtivat hänen menestystään tai niin hän ainakin kuvitteli. Mutta ne eivät olleet humaaneja, vaan AI:n tuottamia. Elina  ei kaivannut vapaa-aikaa. Viiikonloput olivat vain tuskallisen sitkeitä.

Öisin Elina heräsi samaan tunteeseen: kuin jokin olisi jäänyt auki. Se oli huone hänen sisällään, ja sen ovi natisi hiljaa tuulessa.

Eräänä aamuna hän huomasi peilin. Se ei ollut uusi, mutta hän ei muistanut koskaan todella katsoneensa siihen. Kehykset olivat tummuneet ajan myötä, ja lasi näytti syvemmältä kuin tavallinen peili. Kun Elina pysähtyi sen eteen, hänen heijastuksensa viipyi hetken liian kauan.

Peilissä oleva nainen hymyili, mutta hymy ei ollut aito tunteen  ilmaisu.

”Luulet että sinulla on kaikkea”, heijastus sanoi äänettömästi, huulien liikkuessa ilman ääntä.

Elina perääntyi. Hän vakuutti itselleen, että väsymys teki temppuja. Mutta seuraavana yönä peili ilmestyi uneen, ja sen takana avautui käytävä täynnä menetettyjä ovia.

Jokainen ovi oli hetki hänen todellisesta elämästään. Valintoja, jotka hän oli huolellisesti ja järkevästi…. jättänyt tekemättä. Yhden oven takana oli kaupunki, johon hän ei koskaan muuttanut. Toisen takana ihminen, jolle hän ei koskaan sanonut kyllä eikä ei. Kolmannen takana nainen, joka nauroi ääneen ilman syytä.

”Tässä ovat ne asiat, joita et mielestäsi menettänyt”, peili kuiskasi nyt. Mutta älä unohda että sinun menestyksesi on aina jonkun toisen kateus.