Murtuvat maisemat

Kaarikäytävän holvi
tuhat porrasta ylös
vieraaseen maanpaikkaan.

Likalammikko, taivaaksi naamioitu
sillä tuikkivathan siellä tähtien peilikuvat
pimeän kolossa ikikukkien kristallit.

Sellaisena lokakuun yönä lukkoseppämestari
taskussaan ruostunut mielenmaltin avain
koputtaa hiljaa harmaaseen oveen
juuri kun Buscaglian suku kaataa laseihin
tummanpunaista hehkuvaa juomaa
nyt myöhäisenä hetkenä jo vähemmän sirosti.

Ripaus iltaelämää kepeillä sanoilla
kuin uintivana usvaisessa kaislikossa
veteen vedetty viiva.

Kalpea nuori nainen iso kivi sylissään
nostattaa tunteet pintaan
kunnes pato pettää lasista lasiin.

Ei löydy kättä käteen.
Vai niin on asia.

Maisemat murtuvat koko ajan.

/Collage ja runo: Hanna Helena/