Tuskin olen onneton vaikka kerron kirjoissani
säälittävät tarinat.
Runoilisit joskus purppuraisesta onnesta
leimuavasta intohimosta
ja ripustaisit ikkunaasi
röyhkeänpunaiset kukkasverhot,
pulputtaa hilpeä ystävätär
istahtaessaan tummuneen massiivisen
kirjoituspöytäni ääreen,
tarkastellen huoneeni ruskeutta
painavasti laskeutuvia samettiverhoja
jalkalampun kellastunutta varjostinta.
Sinähän olet synkkä ja raskas
kuin entisajan valurautapannu,
se toteaa.
Olenhan minä,
lähes ikuinen ja kuitenkin kuin uusi
säröiltä suojattu
kolhuja kestävä
ruostekin hellästi hyväillen poistettavissa.
Miten kohtituleva runo! Osaat huippuhyvin kuvailun taidon! Kiteytetty sanoma, mutta ei kova. Se on mielestäni varsinainen taito. Kovia sanoja riittää joka paikassa.
VastaaPoistaPidän tuosta huonekuvasta! Ihan kuin olisin käynyt siellä, mutta en ole.
Tervetuloa paikalle blogiisi!!
Kiitos Kirsti, kommenteistasi löydän aina inspiroivia ajatuksia. Olisi ihanaa asua tuossa huoneessa mutta valitettavasti se ei ole minun. Lehtien rapinaa ja syysaurinkoa tai ensi lumihiutaleita sinulle missä lienetkin...
VastaaPoista