Vapun viimeinen satu

 

Inspiroiduin surrealismista ja komensin uutteran renkini töihin. Käskin häntä kuvaamaan luopumista. Hän vaikutti haluttomalta, sanoi tahtovansa viettää lauantain luonnossa jotakin Karpatian vuorilta eksynyttä potterinokkavisertäjää kuulemassa. Mitä saisin nähdä, jos mitään? 

Miehellä oli kiire. - Perhana, koskin maaalaukseen liian aikaisin. Se ei ollut ehtinyt kuivua ja nyt toinen kulmakarva tuhraantui peukalostani, kuului ateljeesta. Siinä sulle.

Hän tökkäsi hellästi nenääni ja häipyi ulko-ovesta.

Esmela seisoi huoneessa mikä ei ollut koskaan täysin hänen omansa. Seinät hengittivät hiljaa, kuin ne olisivat kuunnelleet hänen ajatuksiaan, ja lattia tuntui muistavan jokaisen askeleen, jonka hän oli vuosien aikana ottanut. Mutta tänään huone oli muuttunut. Tai ehkä Esmela oli.

Hänen kasvonsa olivat hajonneet yön aikana. Ei kivuliaasti, ei väkivaltaisesti, vaan kuin joku olisi purkanut ne varovasti, kerros kerrokselta, ja jättänyt suut ja silmät leijumaan hänen ympärilleen. Ne eivät pudonneet lattialle. Ne vain jäivät ilmaan, kuin ne olisivat odottaneet lupaa palata takaisin.

Esmela ei pelännyt. Hän tunsi outoa keveyttä, kuin jokainen irronnut osa olisi ollut yksi niistä tunteista, joita hän oli kantanut liian pitkään. Silmät katselivat häntä kuvan ulkopuolelta eri kulmista, jokainen omalla tavallaan. Yksi oli surullinen, toinen vihainen, kolmas utelias. Suut taas kuiskivat hiljaa, sanat päällekkäin, kuin ne olisivat yrittäneet tulkita eri versiota tarinasta, jota Esmela ei ollut koskaan uskaltanut kertoa ääneen.

Ikkunassa leijaili punainen leninki, joka ei pysähtynyt ikkunanpieleen. Se jatkui taivaalle, ohutta kangasta pitkin, joka näytti venyvän pilvien läpi jonnekin, minne ihmisen ei ollut tarkoitus kurkottaa. Esmela oli ommellut leningin vuosia sitten, mutta se ei ollut koskaan sopinut hänelle. Nyt se näytti sopivan maailmalle paremmin kuin hänelle itselleen.

Punainen väri sykki kuin sydän. Se oli kutsu. Tai varoitus. Esmela ei ollut varma.

Pöydällä kahvikuppi kyynelehti. Pisarat valuivat sen poskia pitkin ja putosivat pöydälle pieninä sinisinä ympyröinä. Esmela tiesi, että kupin kyynelissä oli hänen omat aamunsa, ne hiljaiset hetket, jolloin hän oli yrittänyt olla vahva, vaikka ei ollut jaksanut edes nostaa katsettaan.

Kuppi itki hänen puolestaan, koska hän ei ollut enää pystynyt.

Esmela astui lähemmäs ikkunaa. Punainen leninki värisi kevyesti, kuin se olisi tuntenut hänen läsnäolonsa. Hän kosketti kangasta, ja se tuntui lämpimältä, elävältä. Jossain kaukana, taivaan syvemmissä kerroksissa, jokin veti sitä ylöspäin.

Esmela katosi eikä häntä nähty enää koskaan. Niin ainakin luultiin, mutta en ole aivan varma. Arvelen että hän katosi johonkin elämän tunneliin, välien väliin kuuntelemaan hiljaisuutta. Siis omiin ajatuksiinsa. Arvelen että hän sen jälkeen palasi takaisin. Mutta vain niille jotka kaipasivat häntä.

Enempää en taida viitsiä kuvitella juuri nyt. Taitan paperilappuni kokoon ja lähden kevätaurinkoon polttamaan nokkaani. Siis sitä missä on vaaleanpunainen tahra maalarin peukalosta, mutta sen olen jo ehtinyt unohtaa täysin, enkä myöskään kuulu peiliin tuijottajiin.