maanantai 17. kesäkuuta 2013

Torpan tarinaa juhannusaikaan

Väinön katoamisesta kirkonkelloa sukellettaessa oli kulunut päiviä. Torpasta torppaan ja kyläväylällä arvuuteltiin, juoruttiin ja ihmeteltiin mitä oli tapahtunut. Muori oli alakuloinen ja hätäinen. Ikävä oli harmaa, musta, loppumaton tuska. Kukaan ei koputellut hänen oveaan, yksikään ei tömistellyt jalkojaan porstuassa tai naputtanut keittiön akkunaan. Britan morsiusleninki oli alkutekeleissään ja kätketty komeron pimeyteen. Sisar ei tulisi Amerikasta juhannukseksi.

Muori lepäsi voimattomana penkillä, tyhjä katse pysähtyi tuntikaupalla kattohirsiin. Suuri musta hämähäkki siellä uurasti ja kapusi ylöspäin. Sellainen menosuunta oli ehkä kuitenkin hyvä enne. Muori ei käynyt rannalla mistä Väinö oli viimeksi lähtenyt. Siellä riitti tarpeeksi muuta väkeä, uteliaita, jotka olivat kertoneet nähneensä omituisen valon kulkevan rantaa kohti.






















Mutta ulapalta ei palannut laivaa, taivaanrannassa ei näkynyt yhtään purjetta. Vain aallokon tyrskyä kaukaisuudessa. Muori näki usein enteellisiä unia mutta ei ymmärtänyt eikä jaksanut niitä kertailla ajatuksissaan varhaisina aamutunteina.






















Ne olivat hopeanhohtoisia unia, kuin tyyni merenpinta ilta-auringon laskiessa.

Neula-Britan sulhanen oli siis taaskin poissa, mutta morsian pysyi omituisen tyynenä, aivan kuin tuo unien merenpinta iltaisin. Kaikkein syvimmässä sisimmässään hän oli jo kauan ymmärtänyt Väinön rauhattomuuden. Brita oli vakuuttunut siitä että kaukokaipuu veti enemmän kuin yhdessäolo, ja mies oli lopulta totellut sydämensä todellista kutsua. Siksi Brita oli lohdullinen, aika näyttäisi totuuden. Kultasormukset olisivat Väinölle kuin vangin rautakahleet. Laivan ankkurikettingit hänelle toivat houkuttelevan vapauden asettua tuntemattomaan.

Kylän tytöt sovittelivat jo, posket jännityksestä punaisina, juhannusleninkejään. Supisivat unipuurosta, unisilakoista ja että jos seisoisi lantakasan päällä kolmena torstaina peräkkäin ja sen jälkeen saisi kättelyn ensimmäiseltä vastaan kulkevalta mieheltä, niin tämä olisi se tuleva sulhanen. Koulunopettajan Maija ei suostunut kapuamaan lantakasalle vaan oli käynyt aamulla Britan luona hakemassa kolme eriväristä langanpätkää. Ne hän solmisi juhannusaattona kolmeen valitsemaansa onnenkorteen niittypellolla. Jokaisella langalla oli oma merkityksensä: onni - häät - kuolema. Mikä heinänkorsi kasvaisi pisimmäksi ja ennustaisi tulevan vuoden?






















Maijaa nauratti hänen oma juhannuspäähineensä!

Mutta mitä kuului puronvarsimökissä asuvalle suurinenäiselle naiselle? Häntä ei näkynyt kyläpolulla eikä meren rannalla. Töllissä ei havaittu iltamyöhään tai öisin mitään liikettä. Viimeksi nainen oli nähty koukkuselkäisenä keräämässä turvetta ja kanervaa tai leikkaamassa kaislanvarsia. Näitä hän kuivatti uunin lämmitykseen talven varalle. Mutta eihän monikaan pitäjäläisistä vartavasten lähtenyt suurinenäisen mökille, häntä oudoksuttiin ja hieman pelättiinkin.

6 kommenttia:

  1. Kauhea tilanne ! Ymmärtäisi sen, jos vain Väinö olisi kadonnut, pakokauhu olisi iskenyt mieheen sormuksia ajatellessaan. Mutta jos Neula-Britakin katosi, se on outoa !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei, ei Brita ole kadonnut mihinkään koistaan mutta se isonenäinen ennustajanainen puron ääressä olevasta tuvasta, missä lienee?

      Poista
  2. Mietityttää tuo isonenäisen kohtalo. Upea tarina ja ihanat kuvat.

    VastaaPoista
  3. Taas on mahtavia kuvia!!
    Sain sinulta vaihdossa ihania kortteja! Toivottavasti niistä löytyy kuvat tänne.

    VastaaPoista
  4. Vai livisti Väinö, mutta kai hän kuitenkin joskus palaa.
    Isonenäinen, missä hän on.

    Tee tästä tarinasta kirja, tää vie niin mukanaan.

    VastaaPoista
  5. HIenot on neidoilla juhla-asut. Hyvää Juhannusta1

    VastaaPoista