keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Torpan väki vanhenee

Koulunopettajan Maija ahkeroi kesällä sekä kotona että kyläläisten apuna ja paimensi tunnollisesti Aune-sisartaan. Mutta Maija unohti täysin käydä katsomassa valitsemansa kesäheinät joihin hän oli juhannusaattona huolellisesti sitonut  Neula-Britalta saamansa eriväriset villalangat. Mikä korsi oli kasvanut pisimmäksi, sekö joka ennusti onnea tuleville vuosille? Vai heiluiko heinä valittaen tulevia vastoinkäymisiä?

Maija haaveili. Hänet nähtiin kesäiltaisin niittypellolla vaeltelemassa, käsi kädessä apteekkarin ottopojan kanssa. Pojan äiti ei oikein pitänyt tästä ja seurasi nuorten kulkua huolestunut ilme kasvoillaan.


Aika eteni kesästä kesään ja teki tehtävänsä. Maija kasvoi, aikuistui ja unohti lapsuudenystävänsä. Eräänä kesäisenä lauantai-iltapäivänä hänet vihittiin pitäjän vanhassa kirkossa pääkaupungista saapuneen  nukketehtailijan kanssa. Maija oli ylpeä, ja hän jaksoi tuskin odottaa sitä päivää jolloin he muuttaisivat hienoon kaupunkiasuntoon. Hän ei oikein tiennyt millaista kaupungissa oli ja miten siellä elettiin, kuljettiin ja pukeuduttiin. Kaikki oli niin jännittävää että melkein vatsanpohjaa nipisteli.

Kartanon emäntä oli luvannut että Maija saisi valita salin huonekaluista jonkin mukaansa pääkaupunkiin. Maija niiasi kiitokseksi ja lupasi lähettää hakemaan kirjoituslipastoa myöhemmin jos asunnossa löytyisi sille paikkaa. Nukketehtailija oli nimittäin kuvaillut kaupunkilaiskotiaan joka oli kalustettu kauniisti ja kalliisti hänen saksalaisen sukunsa perintöesineillä ja tummilla, raskailla barokkihuonekaluilla. Maija ei oikein uskaltanut kysyä saisiko hän ottaa mukaan Muorin kutoman pitkän räsymaton.

Lähtöaamu koitti sateisena. Maijaa sekä itketti että jännitti. Pitkän päivämatkan jälkeen he saapuivat  uuteen kotiin. Räsymatto oli saanut jäädä vaatimattomasta muuttokuormasta pois.

Olipa siellä valoisaa ja tilavaa, heidän uudessa kodissaan. Yläkerran narisevia rappusia oli hauska kulkea, ja Maija paineli  toistamiseen valonappia, ihmetellen. Mutta syvällä sisimmässään hän tunsi pettyneensä. Eihän täällä ollut huonekaluja lainkaan. Kaikki oli outoa, suurta ja typösen tyhjää. Maija purskahti itkuun. Hänelle tuli ikävä kotikylään. Hän tuli ajatelleeksi Neula-Brittaa, muoria ja muorin Väinö-veljeä jotka olivat olleet hänelle niin ystävällisiä. Apteekin poikakin, joka oli ollut melkein hänen sulhasensa monta kesää sitten, oli kihlannut Maijan sisaren Aunen ja jäänyt kotikylään.

Niin, Väinö. Merkillisen miehen katoamisesta oli monta vuotta. Huhu kertoi että hän oli kirkonkellon etsimistyön jälkeen yllättäen lähtenyt purjehtimaan Amerikkaa kohti mutta matka oli keskeytynyt ja hän päätyi lopulta kaukaiselle Atlantin saarelle jonka nimen Maija oli unohtanut. Se muistutti kalan nimeä, taisi olla made ja sellaisia siellä Väinö varmaan pyydysteli elääkseen.

Totta oli että Väinön matka oli päättynyt Atlantin merelle,  mutta häneltä eivät neuvot loppuneet. Hän oli vuosien mittaan kerännyt haaksirikkoutuneista laivoista kalleuksia, ja ansaitsemillaan rahoilla hän osti Atlantin saarelta komean talon jossa voi sekä asua että pitää liikettä. Väinö avasi kaupan jossa hän myi meritauluja, kelloja ja peilejä ja hänen kuultiin kehuskelevan, että kaikkien taulujen kiinnitysnarut olivat muinoin maanneet meren pohjassa, kalastajien pyydyksissä, ja että ne siksi olivat vieläkin arvokkaampia. Mutta Väinöllä oli myös salaisuus joka teki hänen olonsa tukalaksi.

Kotikylässä Neula-Britta, Väinön hylkäämä morsian, oli vanhentunut kovasti. Hän ei enää nähnyt laittaa lankaa neulan silmään eikä jatkaa lukemattomien tikkejen ompelemista leninkeihin, liiveihin ja ulstereihin vaikka hänellä oli uudenaikainen kone apunaan. Koti oli liian pimeä.

Britta rupesi miettimään ateljeesta luopumista. Hän muuttaisi takaisin kaupunkiin josta oli lähtenyt tänne hyvin kauan sitten. Eihän täällä metsän keskellä enää ollut hänen lisäkseen montaakaan asukkia.

Elettiin vuotta 1912. Kartanon kopea uusi haltijatar oli yhtä kopeine tyttärineen päättänyt lähteä tapaamaan Muorin sisarta Amerikkaan, saisi asua siellä ilmaiseksi ja kuka ties sisar oli jo niin iäkäs että... olikohan hänellä siellä suuressa maassa rintaperillisiäkään?

Laiva lähti matkaan 14. huhtikuuta ja sen nimi oli Titanic.


















4 kommenttia:

  1. Jo löytyi Väinö, hyvä, mutta Titanic kuulostaa kohtalokkaalta, ja voi Maijaa, taitaa mies olla vain kerskaileva keikari.

    VastaaPoista
  2. Kyllä on vetävä tarina! Mun pitää peruuttaa tutustumaan joihinkin henkilöihin paremmin.
    Oi noita kuvia!Taitavaa työtä! Ihan kuin olisi otettu valokuva kustakin näkymästä. Ihania yksityiskohtia.

    VastaaPoista
  3. Ei suinkaan tarina Titaniciin lopu?

    VastaaPoista
  4. Ihanaa, ihanaa luettavaa ja katsottavaa. Tykkään tosi kovasti tästä tarinasta ja sen tunnelmista, kuvista. Voi ryökäleen Väinö, että tuollaisen hienon talon sitten oli salaa hankkinut ! Emäntä sieltä vain puuttuu, vai puuttuneeko. Loistavia yhtymäkohtia todelliseen maailmaan.

    VastaaPoista