Torpan tarinaa - arkea ja juhlaa

Muorin Amerikansisar näki viime yönä kummajaista unta. Siinä hän pohti ihan itsensä kanssa selätysten tulevaisuuttaan. Jäädäkö tänne lantaa haisevalle syrjäkylälle, tupaan jossa koppakuoriaiset ja muut eläväiset rapistelivat öisin seinähirsien koloissa? Vai tekisikö hän vaivalloisen matkan valtameren ylitse takaisin Amerikkaan? Kylään tuppasi nykyisin uusia ihmisiä, ne olivat kiinnostuneita vain itsestään ja nuorten yhteisistä menoista. Muorin päivät olivat täynnä touhua ja Väinö-velikin katosi jo aamusta lähtien omille teilleen. Neula-Britta oli muuttanut kaupunkiin. Ei, Amerikansisarella ei totisesti ollut täällä puheseuraa eikä ystäviä, eikä häntä kiinnostanut työnteko sen koommin kun hän oli laskenut kyläläisten osuuksia kartanon testamentin määräysten mukaan.

Eipä Amerikansisar aavistanutkaan että Isonenäinen Maakreivitär eleli juuri nyt samoin ajatuksin omaa yksinäistä aaateliselämäänsä ulottumattoman kaukana syrjäkylästä. Päivät olivat yhtä harmaata köyttä hänen vaeltaessaan salista toiseen, oikoen tauluja, aitoja itämaisia mattoja ja raskaita samettiverhoja...

Muori, entinen Kapteenskan Kotiapu, tuntui olevan ainut kylän asukas joka viihtyi ja touhusi, kestitsi pitoja, siivosi ja pyykkäsi. Mutta väsynyt hän oli uurastuksen jälkeen palatessaan metsän läpi torpalle. Eräänä iltana hän oli näkevinään kuluneella ulkorapulla Kapteeni-vainaan ja tämän piippua savuttavan isäukon ilmielävinä. Kyyneleet tulvahtivat muorin silmiin nuoruuden muistoja ajatellessa, ja sydänalaa lämmitti kummasti.

Tällaisena hetkenä Muori astui torpan matalasta ovesta sisään ja istahti valkoisella liinalla peitetyn pöydän ääreen. Hän oli saanut kartanonherran jäämistöstä liinan lisäksi niin paljon kauniita esineitä että niitä ihmetellessä kului pitkät tovit. Varsinkin hän kummasteli suurta taulua jossa hienot rouvat istuivat vierekkäin mustissa leningeissään, suuret valkoiset pitsikaulukset putipuhtaina ojennuksessa. Mutta joka kerta kun Muori kumartui katsomaan kaulusrouvia tarkemmin, tauluun ilmestyivät juuri siihen kohtaan vanhan naisen hymyilevät mutta kalpeat kasvot, aivan kuin lampulla valaistut. Ja kun katsoi uudelleen niin taas istuivat siinä hienot rouvat mustavalkoisissa vaatteissaan ja vanha nainen katosi taustalle.  Olikohan Muorille tulossa kuumetauti ja hermokipu?

Myös karuun ulkosaaristoon oli päätynyt yksinäisen elämän viettäjiä, mutta he olivat nuoria ja vahvoja. Luotsi oli vaivihkaa ilman juhlallisia kirkonmenoja vihitty provinssitohtorin vanhimman tyttären kanssa, ja hän oli hakenut nuorikkonsa kaksospoikineen mantereelta pois. Karut kalliot, käkkyräiset vaivaismännyt ja ainainen ulapalta puhaltava suolainen tuuli tervehtivät tyttöä ja koettelivat tämän koti-ikävää. Oliko hänet kahlittu tänne meren vangiksi loppuiäksi?

Oli aika ruveta suunnittelemaan kastajaisia, mutta miten tänne pappi ja kummit, sukulaiset, sisarukset ja vanhemmat? Mistä kastemekot pojille? Entä pitoateriat? Nuori vaimo nukkui yönsä huonosti, mutta aviomies vain hymyili ja siveli hellästi pois tytön silmiin nousseet huolten kyyneleet.

Mantereella kartanoon häädetyllä rovastilla riitti myös touhua aamusta iltaan. Hänelle kertyi nopeaan tahtiin tusinan verran lapsenlapsia jotka tuotiin hänen hoivaansa yhä useammin. Sen lisäksi kartanon kopeat tyttäret vaativat rovasti-isältään rahaa korvaukseksi kaikista menneistä vuosista jolloin he olivat luulleet kartanon herraa isäkseen mutta lopulta jääneet ilman perintöä.

Viimeisillä varoillaan rovastin oli myös maksettava kartanontyttärien komeat häät. Kopeat neidot olivat kerskailleet pitkin pitäjää sulhastensa varakkuudella ja komeilla univormuilla ja kutsuneet suuren väen vieraita kestittäviksi kolmepäiväisiin hääjuhliin. Komeasti helisivät kellot kun sulhaset hääpäivänä saapuivat kahden hevosen vetämällä vaunulla joka oli kirjailtu hopeisin kuvioin ja somistettu tummanpunaisella sametilla silkkitupsuineen.

Mutta eräänä päivänä tuli sitten ilmi että puolisot eivät suinkaan olleet keisarillisia ratsumestareita vaan kiertelevän sirkuksen leijonankesyttäjiä, ja komean häävaunun he olivat lainanneet sirkuksen tallista.

Mitä enemmän tytinää, suolalihaa, rostovehnästä ja kotikaljaa hääväelle tarjottiin, sitä hikisemmäksi kävi rovasti Sulevi Suitsun pyylevä hahmo ja sitä laihemmaksi hänen kukkaronsa. "Siin o vihanen mies, sitä ei hirvii haastattaa ko hevosen seläs ja halko kääes" naureskelivat ukot porstuassa rovastia osoittaen.