Elof oli kuollut jo… no, aina. Näin kaikki ainakin sanoi. Ei ollut hautaa, ei kuvia, ei mitään todistetta, että koko tyyppi olisi edes ollut olemassa. Vähän semmonen nimi, joka pyörii jossain takaraivossa, muttei kukaan oikein muista mistä se on tuttu.
Silti porukkaa valui paikalle, koska totta kai joku oli kuullut jotain
joltakulta.
- Joo siis… jotkut
väittää, ettei Elof ollut mikään oikea ihminen, yksi sanoi ja rapsutti
niskaansa. - Enemmänkin joku… muistojuttu. Salaisuuksien kaatopaikka. Kaikkea
sitä, mitä ei kehtaa sanoa ääneen.
Huoneessa tuli
semmonen vähän kiusallinen hiljaisuus, kuin olisi puhuttu jostain liian
henkilökohtaisesta.
- Mun faija kirjotti
joskus, että Elof tuli näkyviin vaan niille, joilla oli jotain, mitä ne ei
halunnu myöntää. Ja että se… hoiti sen pois. Jotenkin. En tiedä miten.
Sitten alkoi se
perusläppä, kun kukaan ei tiedä mitään mutta kaikki haluaa kertoa.
- No mut eihän kukaan oo nähny sitä kunnolla. Pelkkää kyläjuoruu.
- Mun serkku väitti nähneensä jonkun hahmon navetan takana. Mut se serkku
näkee välillä muutakin, jos tiiät mitä tarkotan.
- Minä oon kuullu, että jos Elof tuli vastaan, se tiesi susta kaiken. Ihan
kaiken. Semmostakin, mitä et ite muista.
- Joo joo, ja minä oon kuullu, että se oli vaan joku vanha äijä, joka ei
halunnu olla tekemisissä kenenkään kanssa.
-Tai sit sitä ei ollu olemassa ollenkaan. Ihmiset nyt keksii kaikkee, kun
on tylsää.
Lopulta kaikki
hiljenivät, vähän noloina, kuin olisi puhuttu liian kovaan ääneen jostain,
josta ei ehkä pitänyt.
Ja joku totesi
lopuksi, puoliksi huokaisten:
- No, oli se mikä oli… parempi olla sotkematta itseään siihen.
Oveen koputettiin.
- Kuka siellä?
- Elof.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti