Inkarnaatio

 

Elinalla oli kaikkea koska hän eli sokeana satumaailmassa. Talo meren äärellä, jonka ikkunoista ilta-aurinko valui sisään joka ikinen päivä kuin hunaja. Myös keskellä talvea. Koskaan ikkunat eivät saastuneet meren suolasta, vaan olivat aina kristallinkirkkaat puhdistamatta. Elinalla oli työ kuin sulhanen jota muut eivät halunneet ja jossa hän luuli nimensä lausuttavan kunnioituksella. Aidot ihmiset ympärillä kadehtivat hänen menestystään tai niin hän ainakin kuvitteli. Mutta ne eivät olleet humaaneja, vaan AI:n tuottamia. Elina  ei kaivannut vapaa-aikaa. Viiikonloput olivat vain tuskallisen sitkeitä.

Öisin Elina heräsi samaan tunteeseen: kuin jokin olisi jäänyt auki. Se oli huone hänen sisällään, ja sen ovi natisi hiljaa tuulessa.

Eräänä aamuna hän huomasi peilin. Se ei ollut uusi, mutta hän ei muistanut koskaan todella katsoneensa siihen. Kehykset olivat tummuneet ajan myötä, ja lasi näytti syvemmältä kuin tavallinen peili. Kun Elina pysähtyi sen eteen, hänen heijastuksensa viipyi hetken liian kauan.

Peilissä oleva nainen hymyili, mutta hymy ei ollut aito tunteen  ilmaisu.

”Luulet että sinulla on kaikkea”, heijastus sanoi äänettömästi, huulien liikkuessa ilman ääntä.

Elina perääntyi. Hän vakuutti itselleen, että väsymys teki temppuja. Mutta seuraavana yönä peili ilmestyi uneen, ja sen takana avautui käytävä täynnä menetettyjä ovia.

Jokainen ovi oli hetki hänen todellisesta elämästään. Valintoja, jotka hän oli huolellisesti ja järkevästi…. jättänyt tekemättä. Yhden oven takana oli kaupunki, johon hän ei koskaan muuttanut. Toisen takana ihminen, jolle hän ei koskaan sanonut kyllä eikä ei. Kolmannen takana nainen, joka nauroi ääneen ilman syytä.

”Tässä ovat ne asiat, joita et mielestäsi menettänyt”, peili kuiskasi nyt. Mutta älä unohda että sinun menetyksesi on aina jonkun toisen kateus.