Tänäänkään ei tapahtunut mitään?

 

Meidän postilaatikollamme on jotakin magiaa, mutta ei sellaista joka loistaa mystisesti sen sisältä. Taikuus tapahtuu ulkopuolella, siinä pienessä hiekkakaarteessa, joka toimii jonkinlaisena luonnon omana näyttämönä. Kun menen katsomaan onko tänäänkään mitään sanomia, maailma tuntuu hetken aikaa olevan yllättävän vilkas. Kuin kaikki ohikulkijat olisivat sopineet vuorotellen ilmestymisestä.

Ensimmäisenä tulee koiranulkoiluttaja. Lassie - eiväthän ne enää ole muodissa? Mies joka aina väittää, ettei hänen koiransa hauku, vaikka koira haukkuu juuri sillä hetkellä. Se katsoo minua kuin yrittäisi selittää, että tämä on vain keskustelua, ei haukkumista. Punatukkainen mies nyökkää minulle, punaturkkinen koira nyökkää perässä, ja molemmat jatkavat matkaa kuin olisivat suorittaneet yhdessä tärkeän diplomatian tehtävän. Miksi he eivät koskaan tule tervehtimään tien toiselle puolen?

Sitten postilaatikon eteen pysähtyy bussi ja ulos purkautuu viisi koululaista jotka hajautuvat eri suuntiin, sekä naapurin Jens kasseineen. Hän on hämmästyvinään aina kun tervehdin. - Mitä, sinäkin täällä? Tuttu bussinkuljettaja heilauttaa kättään. Salam aleikum. Rauha kanssanne, ystäväni.

Sitten mutkan takaa ilmestyy pyöräilijä sinisessä suojapuvussaan, kaksi pakkausta tarakan ympärillä. Kahvitermos ja sadehuppari? Auringon ja ulkoilman paahtama keski-ikäinen mies ohittaa paikan  joka päivä ympäri vuoden, kello puoli kolme, säästä huolimatta. Aina alamäkeä niin kovaa, että näyttää siltä kuin olisi matkalla olympialaisiin vaikka tie vie vain seuraavalle maatilan ohi kauemmas korpeen. Pyöräilijä ei koskaan tervehdi vaikka olemme nähneet toisemme vuosikausia aina samaan kellonaikaan. Ei tulisi mieleenkään pelästyttää häntä sanomalla "hei".

Joskus paikalle ilmestyy myös mystinen lenkkeilijä, joka ei koskaan näytä hengästyvän. Hän juoksee ohi niin kevyesti, että epäilen hänen olevan joko haltija tai erittäin motivoitunut eläkeläinen. Hän hymyilee, mutta en ole varma onko se ystävällisyyttä vai yritys peittää se, että hän on jo kolmatta kertaa saman päivän aikana kiertämässä samaa reittiä. Mutta niinhän minäkin olen.

Kun olen kerännyt laatikosta laskut, mainokset ja muun postin, käännyn takaisin kotiin päin. Tie hiljenee. Ei ketään. Ei ääniä. Vain minä, postilaatikko ja tunne siitä, että olin hetken osa jotakin mitätöntä arkista näytelmää, joka toistuu vain silloin kun kukaan muu ei huomaa.

Kotona kirjoitan mietteen aforismikilpailuun aiheella "Teitä on monenlaisia".