Naapurin valhe

 

Kun Mikael Lehtovaara, 43-vuotias IT‑asiantuntija ja ikuinen optimisti, astui ensimmäistä kertaa uuteen kerrostaloasuntoonsa vanhassa kaupunginosassa, hän näki vain mahdollisuuksia. Valoisa olohuone, kauniit lautalattiat, vaatehuone muutettu saunaksi. Mutta ennen kaikkea oma tilava, elegantti parveke etelään. Hän oli haaveillut sellaisesta vuosia.

Mikael vilkaisi nopeasti ulos olohuoneen ikkunasta, mutta koska aurinko paistoi suoraan silmiin, hän ei huomannut heti yksityiskohtaa. Sekä parvekkeen kaiteessa että lattialla sen edessä ammotti aukko. Mikael ei katsonut kaidetta, ajatteli vain että olipa avara näkymä naapuritalojen yli horisontissa häämöttävälle sillalle.

Vasta muutaman päivän kuluttua, hänen kantaessaan pussilakanaa parvekkeelle tuulettumaan, hän pysähtyi kuin seinään. Sydän löi pari ylimääräistä lyöntiä.

- Hetkinen, eikö tässä pitäisi olla jotain?

Hän peruutti järkyttyneenä sisään ja sulki oven niin nopeasti, että se melkein irtosi saranoistaan.

Samalla hetkellä hän oli kuulevinaan eteisen oven takaa varovaisen koputuksen. Ihmeellistä että joku naputti oveen sillä tavalla, olihan hänellä summeri. Mikael meni avaamaan oven.

Rappukäytävässä seisoi keski-ikäinen nainen joka sanoi kuulleen hänen kammottavan huudahduksensa omalta parvekkeeltaan. Nainen esittäytyi ja pyysi anteeksi mikäli tuli sopimattomaan aikaan.

- "Minä olen Aila Korpela, asun tuossa viereisessä asunnossa. Näin viikolla että muutitte tänne. Ja äsken kuulin äänen. Ajattelin että tarvitsitte apua".

Aila oli viisikymppinen, sellainen teräväkatseinen ihminen, joka ilmeisesti huomaa ja kuulee kaiken. Oliko tässä taloyhtiön epävirallinen tarkkailija, tiedonvälittäjä ja ongelmanratkaisija? Ehkä kaikkea kolmea yhtä aikaa? Mutta jotakin outoa naisessa oli. Hihaton violetti leninki ulottui lattiaan, ja nainen oli maalannut huulensa samaan sävyyn, melkein mustiksi.

Mikael osoitti parveketta.

- "Tiesittekö, että kaiteessa on aukko? Siitähän puuttuu metrin verran."

Aila huokaisi syvään, kuin olisi odottanut juuri tätä hetkeä.

- "Tiesin. Ja arvasin jo etukäteen että joku vielä ostaa tämän asunnon katsomatta parveketta kunnolla."

- "Miten sellainen on edes mahdollista?"

Seuraavana päivänä Aila Korpela seisoi jälleen Mikaelin ovella. Tällä kertaa hän ei hymyillyt. Hän näytti vakavalta.

- "Mikael. Meidän täytyy puhua."

Mies viittasi naista istumaan keittiön pöydän ääreen. Hän huomasi, että nainen ei edes tähyillyt parvekkeen suuntaan. Hän piti katseensa tiukasti Mikaelissa, kuin pelkäisi tämän katoavan, jos hän vilkaisisi muualle.

- "Minun on vaikea alkaa puhua tästä. Mutta sinä et muista, eikö niin?"

Mikael tunsi kylmän aallon kulkevan selkäänsä pitkin.

- "Mitä minun pitäisi muistaa?"

Aila vaikeni hetkeksi ja hengitti syvään. Sitten hän sanoi jotakin täysin odottamatonta.

- "Sinä olet asunut tässä ennen."

Mikael nauroi hermostuneesti. - "Ei se kyllä pidä paikkaansa. Minähän ostin tämän asunnon kaksi viikkoa sitten."

Aila pudisti päätään.

- "Mikael, sinä asuit tässä kolme vuotta sitten. Silloin tapahtui jotakin ja sinä muutuit täydellisesti. Lähdit paniikissa jonnekin. Ja kun palasit tänne, sinä et muistanut enää mitään."

Mikael tunsi huoneen kallistuvan. Hän yritti tarttua johonkin järjelliseen.

- "Miksi minä en muka muistaisi omaa asuntoani?"

Aila katsoi häntä pitkään, ja hänen äänensä oli hiljainen, melkein lempeä.

- "Koska sinä putosit parvekkeelta."

Mikael jähmettyi.

- "Se ei ole mahdollista. Minähän olen tässä."

- "Niin olet. Sinä selvisit. Mutta et ehjänä. Et sisältä."

Aila jatkoi. - "Osa kaiteesta poistettiin sen jälkeen siksi  että sinä et kestänyt nähdä tapahtumapaikkaa. Se muistutti sinua liikaa siitä yöstä."

Aila oli lähtenyt. Ovi oli sulkeutunut hiljaa, mutta Mikaelin päässä se tuntui jysähtäneen.

Hän jäi yksin. Hän istui pitkään, yrittäen sulattaa sen, mitä oli kuullut. Hän oli asunut täällä ennen. Naisen mukaan hän oli pudonnut. Ja hän oli unohtanut.

Mutta jokin ei silti täsmännyt.

Jos hän oli asunut täällä kolme vuotta sitten, miksi hän ei löytänyt itsestään mitään merkintöjä siitä? Ei papereita, ei sähköposteja, ei valokuvia, ei sopimuksia. Ei mitään.

Mikael päätti mennä taloyhtiön toimistoon. Siellä säilytettiin vanhoja asukasluetteloita. Hän etsi oman huoneistonsa numeron ja löysi sen, mutta missään asiakirjassa ei ollut hänen nimeään.

Mikael ei ollut pudonnut parvekkeelta. Hän ei ollut asunut täällä koskaan ennen.

Kului viikko.

Mikael seisoi kioskin edessä, sadepisarat ropisivat hupun reunaan. Hän oli matkalla töistä kotiin ja odotteli bussia kun silmäkulma nappasi punaisen lööpin. “Oletko nähnyt tämän naisen?” Teksti kuvan alla jatkui. “Vaarallinen etsintäkuulutettu. Viikko sitten kadonnutta psykologisen sairaalan potilasta epäillään miehensä kuolemaan liittyvästä tapauksesta.”

Mikael jähmettyi. Hän tunsi katseen. Kuvan nainen oli Aila Korpela, joka oli väittänyt olevansa Mikaelin lähin naapuri.

Kolme vuotta sitten Ailan mies oli pudonnut parvekkeelta. Tapaus oli jäänyt vaivaamaan koko taloyhtiötä. Poliisi oli puhunut onnettomuudesta, mutta huhut olivat eläneet omaa elämäänsä. Parvekemurha, iltapäivälehdet kirjoittivat. Nainen oli kadonnut pian tapahtuman jälkeen.

Nyt Mikael seisoi tässä, naisen kuva edessään, ja jokin loksahti paikoilleen. Ihmiset kulkivat ohi, kukaan ei kiinnittänyt huomiota hänen äkilliseen kalpenemiseensa.

Mikaelin kännykkä soi.

“Sinä näit lööpin. Meidän täytyy puhua.”