Aamu paljastaa

 Yöllä on oma elämänsä. Yritän nukkua, mutta toistamiseen on noustava katsomaan ikkunasta, vaikka en edes kuule mitään outoa. Kun talo on ollut pimeänä aikansa, silmä sopeutuu ja kykenee erottamaan ihmeellisen paljon yön pimeydestä puutarhassa, metsää vasten. Siellä on ruvennut tapahtumaan uutta juhannuksen jälkeen.

Meillä käy öinen äänetön vieras. Sillä ei ole päässään kuningattaren kruunua, mutta sitäkin mahtavammat hampaat leuoissaan. Sen turkki ei ole hermeliiniä. Näen sen nyt ensimmäisen kerran, enkä ensin tiedä mitä olen todistamassa. Laakeripensaan lehdet taipuilevat sinne tänne vaikka on aivan tyyntä. Sitten erotan jotakin edestakaisin riuhtovaa liikettä. Onko siinä koira tai kaksi? Nyt, keskellä yötä?

Onhan puutarhassamme käynyt mäyriä, kettuja, peuroja, hirviä ja jäniksiä, mutta nyt kyseessä on uusi tuntematon vieras. Tämä ei pelkää mitään. Villisika tonkii, etsii ja kääntää uskomattoman määrän turvemöykkyjä. Kivet siirtyvät kaivajan tieltä, ja jälkeä tulee. Kello kaksi yöllä väläyttelen lampulla, koputan seinään. Ei tapahdu mitään. Otus heiluttaa häntäänsä kuin ystävällinen koira, ja jatkaa urakkaa. En tiennyt, että villisika on nyt kesällä vaaleaturkkinen ja täplikäs. 

Katselen aikani ikkunasta. Lopulta menen ulos ja heitän matkaan yhden koristekivistäni. En osuakseni, ainoastaan pelottaakseni kävijän pois. Mutta herätän vain sen uteliaisuuden.

Viime yönä kävijä palasi ja valitsi uuden työsaran. Nyt meillä on valmiiksi kynnetty perunapelto, mutta väärässä paikassa, aivan makuuhuoneen seinän takana. Istuttamani viinimarjapensaat ovat muisto vain.

Ajattelen soittaa vakuutusyhtiölle ja tiedustella mitä ne mahdollisesti korvaavat.