Pizza Quattro ja piano

Nämä daamit sotkevat sekä kielet, numerot että käsitykset, mutta onneksi he eivät kuulu missään kohdassa seuraavaan tositarkoituksella kerrottuun tarinaan. Kuvan pianoa voi sen sijaan kuka tahansa hallita.

                                                                 ***

Pianon kannen avattuaan Endela Melartti huomasi sen heti.

Vanhassa kapeassa soittimessa oli aina ollut vain kolme valkoista kosketinta, joista yksi hieman kulunut.

Niitä oli yhä kolme, mutta kulunein oli vaihtunut uuteen, ja se oli samanlainen kuin toiset. Endela painoi kosketinta. Normaali ääni.

Sitten hän huomasi pianon kyljessä tuoreen naarmun, sellaisen mikä voi syntyä kun soitinta siirretään. Lattiassa näkyi selvä pölykantti. Pianon kimpussa oli käynyt joku jolla oli asiantuntemusta. Mutta miksi? Ovi oli kyllä aina lukittu, vai oliko? Endela oli viime viikkoina ollut rasittunut ja hajamielinen matkoilta palattuaan. Pianonvirittäjän työpaikat olivat ripoteltuina kuin saarekkeet kartalla, jokainen omassa kaukaisessa kolkassaan.

Tulisiko tuntematon takaisin? Endela päätti kätkeä mitättömän pahvilapun pianon reunalle, näkymättömiin. Jos soitinta liikutettaisiin uudelleen, lappu putoaisi. Sen verran tukeva se oli ettei se lentäisi mihinkään itsestään.

Kun pizzakartongista repäisty palanen sitten makasi lattialla pianon takana, Endelan kehoa kylmäsi. Hän tarkisti oven. Lukossa. Ikkunat. Kiinni. Hän mietti, pitäisikö soittaa poliisille. Ajatus tuntui liioitellulta, mutta jokin oli pielessä.

Hän oli juuri tarttumassa puhelimeen kun ovikello soi.

Endelan ystävät, konservatorion kurssitoverit Mira ja Jaro seisoivat ovella leveä hymy kasvoillaan, pientä pakettia hypistellen.

- Me ei maltettu odottaa enää. Mira meni suoraan asiaan ikään kuin Endela tietäisi mistä oli kysymys. - Sä valitit siitä pianosta niin monta kertaa kun et koskaan muka ehtinyt korjata sitä. Me vaihdettiin siihen uusi kosketin. Ja vähän säädettiinkin.

Endela tuijotti ystäviään. - Te siis kävitte mun asunnossa? Kaksi kertaa, häneltä lipsahti.

- No joo, Mira sanoi nolona. - Sä annoit meille vara-avaimen viime vuonna. Me haluttiin ihan vaan niinku yllättää sut. Mutta mistä sä muka voit väittää että me käytiin täällä kaks kertaa?

Endela ei vastannut.

Jaro ojensi mustavalkoisen paketin hänelle. - Siinä on vaan yks semmonen sulle tuttu juttu. Me ajateltiin Miran kanssa että sä haluat ehkä sen muistoksi.

Endela avasi paketin. Valkoinen pianon kosketin. Pieni kortti, värikäs akvarelli missä punatukkainen nainen soitti pianoa. Älä huoli. Piano ei liikkunut itsestään. Me liikutettiin. M&J.

Hän huokasi, ensin ärtyneenä, sitten helpottuneena. Ei mysteeriä. Ei vierasta tunkeilijaa. Vain ystäviä, jotka eivät ymmärtäneet kertoa ajoissa.

Endela ei ollut vihainen. Ei varsinaisesti. Mutta jokin hänessä halusi palauttaa tilanteen tasapainoon. Mira ja Jaro olivat tulleet luvatta asuntoon, ehkä valehdelleetkin, ja kaiken lisäksi naureskelleet yllätykselleen.

Hän päätti, että olisi heidän vuoronsa hämmästyä.

Sunnuntai-iltapäivän pianokonsertin aikana Endela kävi Miran ja Jaron taatusti tyhjässä työhuoneessa. Hänellä oli avain minimaaliseen korttelilokaaliin  ’hätätilanteita’ varten. Hän tiesi, että he säilyttivät siellä kamerakalustoa ja äänityslaitteita. Ennen kaikkea Jaron rakasta analogista nauhuria, jota tämä ei koskaan lainannut kenellekään.

Endela ei avannut nauhuria. Hän vain siirsi sen täsmälleen kolme senttiä vasemmalle. Kolme kosketinta. Jäljestä tuli hyvä.

Maanantaina Mira soitti.

- Endela… oletko sä käyny äskettäin meidän studiolla? Vaikka eilen kun me oltiin kirkkoa lämmittämässä ja konsertissa?

- En, en todellakaan, Endela sanoi rauhallisesti. - Miksi?

- Tiedäthän sä sen, Jaron antiikkisen nauhurin. Se on ehkä liikkunu! Pölykantista  sen huomasi, vaikka en mä ole ihan sata asiasta. Mutta kun me ei tosiasiassa siivota hirveän usein, niin nähtiin terävä jälki sen vieressä. Mira rupesi hermostumaan. - Ei ku niinhän se oli että Jaro näki ekaks kuinka pölyyn oli vedetty niinku jonkun sormella kolme paksua viivaa.

Endela piti pienen tauon. Juuri sopivan pitkän.

- Kuulostaa tutulta, hän sanoi. - Kuin kolme kosketinta.

Puhelimen toisessa päässä tuli hiljaista. - Okei. Me ansaittiin tuo.

Illalla Endela sai viestin Jaron numerosta. Sovitaan että kukaan ei enää koske kenenkään laitteisiin, ok?

Endela hymyili. Hän oli samaa mieltä.

Mutta hän ei kertonut, että oli teipannut pienen pahvipalan heidän työhuoneensa ovenkarmin taakse: Nyt meitä on neljä. Pizza Quattro.

Se oli vain vitsi. Mutta hän oletti että jompikumpi löytäisi sen joskus, ehkä kuukausien päästä, ja tuumisi tovin.

Mitä neljä? Miten niin Pizza Quattro?

Endelan mielestä tasapaino oli nyt täydellinen.

Björn Perborg, veistos "Piano".

Göteborgin kaupungin kokoelmat.

 

 

Björn Perborg, veistos "Piano" . Göteborgin kaupungin museo.

Pieleen menee

Siltä se näyttää. Testikuva, haluan nähdä ilmestyykö tämäkään postitus blogit.fi-sivulle. 

P.S. Tunnin kuluttua. Nyt ihme kyllä ilmestyi. 

Luulen tietäväni ainakin yhden syyn ongelmaan.

Syöttö onnistuu, mutta blogit.fi ei osaa tulkita tekemiäni (AI) sarjakuvia joissa on enemmän kuin yksi ruutu.  No, hyvä niinkin jos se on vain siitä kiinni. Luin myös että blogit.fi:llä ei ole asiakaspalvelua joten sieltä on turha odotella vastausta kyselyihin lähiajassa.

Nyt kun olen nikkaroimassa tätä postausta jälkeenpäin teen vielä yhden testin. Laitan tähän kaksiruutuisen vanhan "sarjakuvan" mikä ei aikaisemmin mennyt läpi blogit.fi-sivulle. Katsotaan toimiiko nyt. 

Juu!

Herrasmies Niisulan perukoilta

 

Kokeilen vielä kerran

Aluksi Leene luuli, että kyse oli viiveestä. Että palvelin yski, että järjestelmä päivittyi, että jokin pieni tekninen häiriö esti yhtäkkiä hänen bloginsa postauksia näkymästä verkossa. Hän tarkisti asetukset, päivitti sivun, kirjautui ulos ja takaisin sisään. Kaikki näytti olevan kunnossa paitsi se, mikä oli tärkeintä. Hänen tekstinsä eivät enää ilmestyneet minnekään.

Se tuntui ensin oudolta, sitten epäreilulta. Hän oli ollut Bloggerin käyttäjä yli kymmenen vuotta, rakentanut pienen mutta uskollisen lukijajoukon ja pitänyt yllä harrastusta mikä oli tuonut vaihtelua arkeen. Ja nyt, ilman selitystä, hänen äänensä oli kuin katkaistu. Leene mietti, oliko tehnyt jotakin väärin.

Ei varoitusta, selitystä eikä ei virheilmoitusta. Asiakaspalvelu ei edes vastannut hänen toistuviin kyselyihinsä. Postaukseni eivät enää näy blogit.fi‑sivulla. Onko palvelu ryhtynyt valikoivaksi vai olenko minä joutunut algoritmin hiljaiseen boikottiin?

Silence protocol. Hiljaisuuskäytäntö? Hän muisti lukeneensa sellaisesta. Se ei poista käyttäjää, ei estä kirjautumista, ei anna virheilmoituksia. Se vain lakkaa julkaisemasta hänen sisältöään.

Leene päättää tehdä vielä yhden yrityksen. Viimeisen. Miksipä ei? Pelkästään kritisoiva sisältö voi johtaa siihen että tekstiä ei julkaista, mutta ainahan voi toivoa, kipinän verran, vastausta asiakaspalvelusta.

                                                 ***

Se Leene istuu ehkä juuri kirjoittamassa tätä postitusta ja ihmettelemässä onko muitakin joille on tapahtunut sama asia, ja miten ongelma ratkesi.

 

Sadonkorjuun salaisuus

 

Josefine ja Salli lähtivät liikkeelle kuin kaksi koordinoitua sääennustetta. Kumpikin oli päättänyt asian.

Tänään viedään naapurille kukkakimppu ja vähän puutarhan antimia, kun sato on niin runsas ja päivästäkin tulossa kaunis.

Tyylikäs Josefine avasi portin ja asteli kadulle mukanaan porkkanoita, herneitä ja yksi ylpeä kesäkurpitsa. Valkoinen kukkakimppukin oli päätynyt mukaan. Samalla hetkellä Salli töpötteli vastaan omasta puutarhastaan, hänkin mustiin puettuna.

Naiset pysähtyivät keskelle tietä.

- No mutta… minä ajattelin tulla tuomaan sinulle kukkia ja vähän muuta. Ei mitään erikoista.

- Ja minä sinulle! On se kumma, että meillä oli sama idea. Ehkä ollaan jo niin tuttuja että ajatukset kulkevat yhteisessä langassa? Meidän kimputkin ovat niin identtiset, että ne voisivat mennä DNA-testistä läpi sisaruksina.

Molemmat purskahtivat nauruun.

- No mennään sitten kahville, kun kerran ollaan näin synkassa.

Ja niin he lähtivät kadun yli, kunnes Salli pysähtyi. - Muuten, minä en löydä helmiäni mistään. Vähän outoa.

Josefine näytti yhtäkkiä epäröivän  ja hidasti askeliaan. - Kuule Salli, jos sittenkin mentäisiin teille. Sopisiko se sinulle? Mies ei nimittäin ole kunnossa ja jäi tänään vuoteeseen. Ei varmaan mitään vaarallista, mutta kuitenkin.

Niin tehtiin, mutta Salli mietti miksi toinen valehteli. Hän oli nähnyt miehen pari tuntia aikaisemmin töihin lähdössä, firman auto täynnä työkaluja. No, syitähän voi olla monenlaisia eikä aina haluttanut kertoa totuutta edes naapurille.

Kun naiset lopulta istuivat kahvipöydän ääreen, molempien mielessä kävi sama ajatus.

On tämä elämä aika hauskaa, kun sen antaa olla.

Mutta juuri kun kaikki näytti rauhalliselta Josefine tunsi piston vatsassaan, eikä se johtunut Sallin vahvasta kahvista. Hyvä että tulimme tänne, luojan kiitos että emme menneet minun luokseni. Hän oli unohtanut jotakin erittäin kiusallista.

Sallin helmet.

Ne makasivat esillä Josefinen keittiön pöydällä. Hän oli aikonut viedä ne panttilainaamoon, mutta se avautuisi vasta huomenna. - Jos Salli olisi tullut minun luokseni - voi hyvänen aika.

          ***

Salli oli varma asiasta. Hän oli huomannut helmien kadonneen kampauspöydältä jo edellisenä päivänä.  Ja Josefine oli ollut ainoa, joka oli käynyt hänen luonaan juuri silloin ja pistäytynyt makuuhuoneessa katsomassa Sallin uusia verhoja.

Salli ei halunnut epäillä ystäväänsä mutta tunne oli yhtä itsepäinen kuin pieni kivi kengässä. Se hiersi, vaikka hän yritti olla ajattelematta sitä.

Ja niin he istuivat kahvipöydässä - kaksi naapuria ja yksi totuus. Se odotti huomista yhtä kärsivällisesti kuin helmet Josefinen keittiön pöydällä.

 

 

 

Tänään uutisoitua (IS)

 

Sarjakuvat pistorasiasta?

 

Täytyihän minun lopulta kokeilla tekniikkaa, ja renkini Alpo-Iivo on heti juonessa mukana. Minä en piirtänyt viivaakaan, mutta yhteistyöprojekti oli jännää. 

Ei kaikkea tarvitse tehdä itse. Minäkin annan robotin kantaa valmiin pullataikinan kotiin kun haluan leipoa.

Vanha tuttu

Mitä rouva Joutsenkanervalle mahtaa kuulua nykyisin? On ehtinyt vierähtää jokunen vuosi siitä kun hän esiintyi kertomuksissani. Tiedän vain että rouva sai viime kuussa uuden naapurin, entisen hautausurakoitsija herra Myntin. Tässä pieni ote.

- Eihän elämässä ole kaiteita muutenkaan, herra Myntti ajatteli tyynenä sunnuntaiaamuna kun hän vihdoinkin rohkeni astua parvekkeelleen. Reunasuojan lisäksi sieltä puuttui valitettavasti myös väliseinä. Tässä viime vuosisadan rapatussa talossa naapurit elivät jonkinlaisessa yhteisasumuksessa missä maailmasta tuli aivan liian tiivis, mutta läheisyys ei kuitenkaan tehnyt ihmisistä läheisiä. Niukat sananvaihdot liikkuivat neutraalilla alueella missä yleensä oltiin hieman oikeassa ja hieman väärässä.

Itäisellä naapuriparvekkeella istui rouva Joutsenkanerva kiinalaisessa aamutakissaan, diadeemi keskellä punaista hiuspehkoa, kuin olisi ollut jonkin pienen kuningaskunnan hallitsijatar. Vaskiset korut helisivät naisen laihoissa ranteissa hänen levitellessään Tarot-korttejaan. Se tuntui olevan rouva Joutsenkanervan oma pyhärituaali. Hiljainen hetki, jolloin hän järjesti maailmaa symboleiksi ja kuvioiksi, ikään kuin elämä olisi helpommin ymmärrettävissä kun sen jakoi pieniin arkanoihin.

Yhtäkkiä yksi korteista luiskahti rouvan kalpeasta kädestä herra Myntin jalkoihin. Nauru ei ollut koskaan kuulunut miehen työtehtävään, eikä sellainen kuplinut hänen kurkustaan nytkään. Sanaakaan sanomatta, tuskin pienen epämääräisen hymyn rouvalle lahjoittaen, hän ojensi kortin varovasti takaisin.

Herra Myntti tunsi kuinka parvekkeen reuna humisi kuin olisi ollut elävä. Miestä huimasi ja hän päätti vetäytyä sisätiloihin.

- Erittäin kiinnostavaa! Se oli nelonen, Maljojen Kortti, rouva Joutsenkanerva huudahti ja sammutti innosta vapisten savukkeensa kiinalaiseen tuhatvuotiseen lootuskuppiin. Hän painoi tumpin syvemmälle astiaan, varovasti, melkein kunnioittavasti, kuin olisi palauttanut jotakin takaisin sen alkuperäiseen paikkaan.

- Onni ei ole koskaan puhdasta, hän sanoi hiljaa, enemmän itselleen kuin herra Myntille. - Se tarvitsee vähän tuhkaa pysyäkseen paikallaan.

- Muistaakohan tuo edes itseään, rouva Joutsenkanerva tuhahti pettyneenä naapurin kadottua. Tietyt ihmiset kulkevat päivänvalossakin kuin loputtomassa varjossa.

 

 

Kaksi eri maanantaiaamua

 

Pohdittavien asioiden pöytä

Sofia Larsson tiesi, että jotakin oli tehtävä. Ei siksi, että tavarat olisivat arvottomia, vaan siksi, että ne olivat alkaneet elää omaa elämäänsä. Peruukkipäät näyttivät siltä kuin ne suunnittelisivat kuuusikymmentäluvun ylioppilaiden luokkakokousta. Tänne? Taulut ja ryijyt nojasivat toisiinsa kuin salaisuuksia kuiskaillen. Yksi lampuista oli alkanut kallistua uhkaavasti kuin olisi yrittänyt paeta. Keramiikkakulhon pohjalla oli lappu: tämä on hyvä pähkinöille.

Sofia Larsson rakasti jokaista esinettä. Mutta hän ei enää mahtunut huoneeseen. Ei fyysisesti, eikä ajatuksissaan.

“Juuri omistamisen ympärillä pyörivä mielen täyttyminen - enemmän kuin mikään muu - estää meitä elämästä vapaasti ja jalosti.”

Bertrand Russellin ajatuksen ydin on että tavarat eivät ole ongelma, mutta kiintyminen niihin voi kaventaa elämää.

Russell ei moiti omistamista sinänsä. Hän kritisoi sitä, miten tavarat alkavat omistaa meitä. Juuri niin kuin Sofian huoneessa: esineet eivät ole vain esineitä, vaan velvollisuuksia, muistoja, lupauksia, pieniä sidoksia, jotka vetävät häntä joka suuntaan.

Tämä ajatus voisi olla Sofian ensimmäinen askel: kysymys ei ollutkaan siitä, mitä hän heittäisi pois, vaan siitä, mikä lakkaa hallitsemasta hänen mieltään.

Huone ei enää tuntunut hyökkäävältä. Esineet eivät enää pyydelleet apua. Ne kuiskivat, rauhallisesti, kuin ymmärtäen että Sofia ei ollut heitä vastaan. 

Hän vain etsi tilaa ajatella.

 

 

Virhe

Kirjoitan usein paikallislehteen, aina samalla nimimerkillä. Se on ollut kuin vanha venynyt villatakki - ei erityisen tyylikäs, mutta juuri sopiva piiloutumiseen. Eilen nuttuni kiskottiin päältä - lehti julkaisi nimimerkin sijasta koko nimeni. Tuntui kuin joku olisi avannut oven yksityiseen huoneeseen koputtamatta.

Nimimerkki on ollut vuosikausia suojani. Pieni alter ego, joka uskalsi sanoa asioita, joita itse en ehkä olisi tohtinut. Maaseudulla ihmiset tuntevat toisensa, ja kateus on kuin perenna - kasvaa joka kesä, vaikka kukaan ei sitä istuta. Paikallislehti jaetaan jokaiseen talouteen ilmaiseksi, ja verkossa sen voivat lukea myös ne, jotka eivät edes asu täällä mutta rakastavat juoruja. En halua julkisuutta, en edes sitä pientä, joka syntyy kun naapuri sanoo kaupan kassalla: “Ai sinä kirjoitit sen jutun. Tuula soitti ja kertoi”.

En ollut kirjoittanut mitään sopimatonta. En vain ollut valinnut esiintyä omalla nimelläni. Kun lehti julkaisi sen, kävin läpi koko tunnekirjon. Hämmennystä, noloutta, pientä draamaa, mutta ennen kaikkea itseni moittimista siitä, että reagoin kuin olisin vähintäänkin joku salainen vaikuttaja.

Nimimerkkini ei ollut minulle pelkkä sana, vaan vuosien aikana kertynyt tapa olla minä. Minusta se oli napakka ja hyvä: sukunimeni käännettynä toiselle kielelle. Mukava kielileikki, joka teki minusta vähemmän tunnistettavan ja enemmän kirjallisen.

Otin yhteyttä toimitukseen. Siellä pahoiteltiin syvästi. Sitten he ehdottivat, että korjaisivat nettiversioon nimimerkkini. Nerokasta vai hullua - en tiedä. En tietenkään suostunut. Se olisi ollut kuin yrittäisi tunkea hammastahnan takaisin tuubiin. Tai haudata nimimerkkini ikuisiksi ajoiksi.

No, tänään tuli tikusta tämmöistä asiaa. Huomenna olen jo unohtanut koko jutun, mutta kestänee tovin ennen kuin kirjoitan lehteen.

 

 

Luonnon keskellä me asumme

 

Tontillamme on alkanut tänä vuonna sellainen kuhina, ettei sitä edes usko todeksi. Ensin ilmestyivät paikalle metsäjänikset. Kerran iltateen juotuani vilkaisin pohjoisen ikkunasta ulos ja tajusin että kallion vieressä, hedelmäpuiden alla, seisoi kokonainen hirviperhe omenapuun kyljessä. Aivan rauhallisena, kuin olisi tullut tarkistamaan, joko hedelmät ovat tarpeeksi maukkaita. Hirvet eivät tehneet numeroa itsestään vaan jatkoivat matkaansa kohti metsän varjoa. Päättivät tulla takaisin myöhemmin. 

Parin päivän päästä peura ilmestyi samaan paikkaan, mutta sen olemus oli toisenlainen: kevyempi ja uteliaampi. Eläin näytti siltä kuin olisi miettinyt, pitäisikö sen tulla lähemmäs kukkapenkkiä vai pysyä kohteliaan välimatkan päässä. Lopulta se päätti katsastaa lintulaudalta pudonneet makupalat keittiön puolella, ja jatkaa sitten matkaansa toiselle puolen maantietä, kuin olisi vain tehnyt pienen kohteliaisuuskäynnin luonamme.

Tänään se tapahtui. Kettu, pitkästä aikaa! Se ei ujostellut, kulki tunti sitten keskellä päivää suoraan omenapuun alle kuin omaan valtakuntaansa, tuuhea häntä suorana.

Villisikajengi oli käynyt jälleen yöllä. Sen läsnäolon huomasi vasta aamulla, kun maa oli myllätty vieläkin lähemmäs taloa. Sekään ei yrittänyt olla hienovarainen, eli omaa elämäänsä ja jätti merkkinsä. Aikaisemmin laskin possut neljääntoista. Kaksi mammaa ja kaksitoista valkoviiruista poikasta, kello neljä aamulla. Kuinka monta niitä siis on ensi vuonna?

Iltapimeällä viime viikolla ensimmäinen viirukuono mäyrä kulki tontin reunaa pitkin kuin kiireinen virkamies, joka ei halua jäädä juttelemaan vaan hoitaa asiansa täsmällisesti. Se kyykistyi luumupuun alle kuin suuri karvapallo, ja jatkoi kovaäänistä maiskutteluaan. Kaikki on kunnossa elikkä luumuja ruvennut putoilemaan maahan. Taskulampulla näin että oma kissavanhuksemme istui kaikessa rauhassa saman puun alla ja ihmetteli otuksen käytöstä. Luumut eivät ole kissan suosikkiruokaa, mutta uteliaisuus kylläkin.

 

Kun oikea ei olekaan oikea

Tässä on hämmästyttävä esimerkki siitä kuinka Ruotsin verolaitos luottaa sokeasti ihmisten rehellisyyteen. Kertomuksen tarkoituksena ei ole antaa ohjeita rikoksiin, vaan se tarkastelee ilmiötä yhteiskunnallisena ja moraalisena ongelmana. Dokumentti on sitä paitsi näytetty Ruotsin televisiossa joten ne jotka jahtaavat helppoja ansiovihjeitä lienevät jo ammentaneen niitä ohjelmasta.

Verolaitos (Skatteverket) on viime vuosina kohdannut ilmiön, joka leviää hitaasti mutta varmasti: kotitalousvähennyksen (ROT) väärinkäytön. Se ei ole näyttävä rikos. Ei uhkaa, ei ammuskelua. Se ei räjähdä otsikoihin vaan tapahtuu hiljaisuudessa, lasku kerrallaan. Ruotsissa kotitalousvähennys on tarkoitettu helpottamaan ihmisten arkea. Esimerkiksi remontin tilaaja saa verovähennyksen  jo laskussa, kun työ on oikeasti tehty ja yritys on sen laskuttanut. Mutta tämänkin järjestelmän varjossa liikkuu ihmisiä, jotka näkevät mahdollisuuden. Heillä ei ole aikomustakaan parantaa kenenkään kotia, vaan omaa talouttaan, ja heitä löytyy monista eri alan yrittäjistä.

Kun verolaitos julkaisi viimeisimmän tarkastusraporttinsa, yksi luku nousi selvästi esiin: kymmenet tuhannet remontit, joita ei koskaan tehty. Sellaisessa tapauksessa asiakas ei ole asiakas. Koska hän ei ole tilannut mitään remonttia, hän ei myöskään saa siitä laskua. Hän on täysin tietämätön siitä että huijari lähettää (tekemättömästä) remontista hänen kotonaan korvaushakemuksen verolaitokselle täysin ilman kuitteja tai muita tositteita. Niiden perään ei kukaan kysele koska hakemukset käsitellään ainoastaan tietokonetasolla ja hyvin nopeaan tahtiin.

Hakemuspaperilla remontit näyttävät moitteettomilta ja haluttu korvaus maksetaan huijarille välittömästi koska viranomainen haluaa hoitaa homman sujuvasti. Verolaitos ei pyydä lisätietoja eikä käy katsomassa, onko asiakkaan seinä oikeasti maalattu tai asunnon ovi vaihdettu. Kotitalousvähennys perustuu luottamussysteemiin, sanoo haastateltu veroviranomainen ja myhäilee reportterille. Huhu kulkee ja kaverit rikastuvat.

Viranomainen paljastaa myös että kone tai robotti reagoi hakemukseen vain jos joku ruutu on jäänyt ilman ruksia tai joku rivi täytetty puutteellisesti, ja kun nämä asiat on oikaistu, rikolliset onnistuvat. Rahat kilahtavat tilille ja veronmaksaja on jälleen köyhtynyt.

TV-ohjelmassa reportteri testasi menettelyn varmuuden. Hän lähetti verolaitokselle korvaushakemuksen jossa hän ilmoitti maalanneensa tuttavan kesämökin. Tosiasiassa hän ei ollut edes käynyt paikalla. Jo samana päivänä hakemuksen saavuttua verolaitokselle koko summa, yli kymmenen tuhatta kruunua, maksettiin hänen tililleen. (Ohjelman jälkeen reportteri maksoi rahat takaisin verolaitokselle.)

Yhteistä raportoidussa tapauksessa oli että kaikki huijauksen uhrit olivat syntyneet 1930 ja kaikkien sukunimi oli Svensson.

Petturit käyttävät hyväkseen sitä, että järjestelmä on rakennettu rehellisten ihmisten varaan. Kun joku valehtelee, se ei näytä rikokselta, vaan paperilta, joka näyttää oikealta.

Pitäisikö tällaisia ohjelmia edes lähettää? Mietityttää hieman jopa kirjoittaa asiasta blogissa. Medioissa rikollisista ei tulisi tehdä sankareita, mutta nykyisin he voivat saada jopa oman (suositun ja mainostetun) ohjelmasarjansa. Miksi?

 

 

Tavallinen arki vaan

Viikko sitten sinisen ulko-oven lukko narahti. Mitä ihmeellistä siinä muka on? No se että tällä kertaa ääni oli kohtalokas. Se oli lukkovanhuksen viimeinen hengenveto. Se ei enää koskaan tule napsahtamaan kiinni. Lukko oli alkanut temppuilla aivan yllättäen, ja nyt se on kuin väsynyt palvelija, joka ei enää jaksa tehdä yhtään mitään. Saman tien ovenkahvat aloittivat irtautumisprosessin. Ne roikkuvat painottomina, kuin olisivat väsyneet pitämään otteensa kiinni.

Ärsyttävä ja vakava tilanne. Koska taloa ei yhtäkkiä voi lukita, toisen on oltava kotona kun toinen lähtee asioille. Emme pääse yhteisymmärrykseen siitä mitä tehdä, emme jaksa keskustella ongelmasta. Minä ajattelen odottaa työmiehiä ja kysyä heiltä lukosta, tai jopa uudesta ovesta. Nyt elokuussa nimittäin nikkarien, niiden mystisten olentojen, pitäisi saapua paikalle. “Ensi kuussa tullaan laittamaan kaide ja ehkä vahvistetaan rappua”, he lupasivat kun kävivät hakemassa pois kylpyammeen heinäkuun ensimmäisenä päivänä juuri ennen lomiaan. Pian on syksyn tuoksua ilmassa, eikä miehiä ole näkynyt. Suuri asia meille vanhoille köntyskintuille, vaikka muille se olisi vain pieni korjauslistan kohta.

Pohjoisen ikkunasta omenapuu näyttää ylpeänä satoaan. Punakeltaisia, pyöreitä, valmiita putoamaan. Mutta saniaismetsä on kasvanut polun yli koko rinteeseen niin tiheäksi, ettei sinne enää jaksa niittää kulkuväylää. Viidakkoveitsi siihen tarvittaisiin kävelykeppien sijasta. Omenat saavat olla rauhassa, kuin ne olisivat omassa valtakunnassaan. Kyllä niille löytyy vielä monenlaista herkuttelijaa jotka odottelevat metsän reunamalla. Tänä aamuna sato näyttää mielestäni kyllä jo vähentyneen.

Silti tänään on vähän erityinen päivä.

Post Nord lupaa tuoda odottamani paketin! Pienen tekstiilisen taideteoksen  jonka ostin toissa päivänä netistä ja aion lähettää lahjana edelleen. Paketti ei ole siis minulle, mutta olen todella utelias ja sen saapuminen on kuin pieni valo, joka on matkalla kohti kotiani. Ajatus siitä, että joku muu pitelee sitä vähitellen käsissään, avaa paketin ja näkee kuvan, jonka olen pitkän etsimisen jälkeen valinnut juuri hänelle, tuo lämpöä mieleen. Kiitos taas kerran, Stig Lindberg!

Pian kaurapuuro porisee hiljaa kattilassa. Kolme minuuttia. Survotut puolukat odottavat kulhossa tummanpunaisina ja kirpeinä. Loppuviikosta tulee jälleen aikakauslehti ja sanomalehti, sekin odotettu valopilkku. Paperin kahina on kuin vanha ystävä, tunne että maailma jatkuu vaikka ovenkahvat irtoavat ja nikkarit unohtavat.

On alkanut sataa. Tänään ehkä kirjoitan novellin. Ehkä lyhyen, ehkä pitkän, ehkä vain muutaman lauseen vaikka runoksi. Ei, en sittenkään. Haluan askarrella lahjapakettiin sopivan kortin. Huiii, minulla on projekti!

(Kuva:AI)

 

Sirpale

 

Sirpaleen tarina alkaa merkityksellisestä ja kuitenkin melko arkisesta yksityiskohdasta - sukunimestä, joka ei koskaan tuntunut täysin hänen omaltaan. Sirpale kantoi nimeä kuin lainattua takkia. Se istui hyvin, mutta ei koskaan tuntunut omalta. Nimi ei olisi ollut harvinainen mikäli sitä ei olisi tavattu erikoisesti. Nyt se sai ihmiset nostamaan kulmiaan. “Onpa hieno nimi. Onko teillä suvussa professoreita? Oletko sinä sukua entiselle presidentille?”

                                                         ***

Sirpaleen äiti oli mennyt uusiin naimisiin, kun tyttö oli vielä pieni. Uusi mies oli vakaa, rauhallinen ja luotettava. Kun Sirpale aloitti koulun, mies adoptoi hänet.

Nimi vaihtui. Paperit vaihtuivat. Mutta mikään muu ei.

Uudella isällä oli tavallinen virkamiesammatti, mutta hänen sukunsa oli kuin kaukainen kartta, täynnä hienoja titteleitä ja menestystä. Toimitusjohtajia, lääkäreitä, juristeja, jokunen arkkitehti. Metsäneuvoskin sieltä löytyi jossakin menneisyydessä.

Sirpale ja hänen äitinsä eivät tavanneet heitä. Ei kutsuja, ei joulukortteja, ei uteliaita kysymyksiä. Hän oli olemassa vain papereissa.

Kun Sirpale jäi eläkkeelle, hän huomasi ajattelevansa nimeään uudella tavalla. Se sai ihmiset kysymään: “Mistä tuo nimi tulee?”

Hän ei osannut vastata. Se tuntui väärältä.

Niinpä hän alkoi etsiä. Hän lähetti sähköposteja isänsä suvun jälkeläisille työpaikoille jotka hän löysi netistä, mikäli heillä oli siellä henkilökohtainen osoite. Kertoi lyhyesti kuinka ja milloin hän oli adoptoitu sukuun ja haluavansa vain tietää miksi nimi tavattiin niin erikoisesti. Oliko sen takana tietty historia, joku kaukainen tapahtuma seudulla?

Ei vastausta. Ei yhdeltäkään toimitusjohtajalta. Ei yhdeltäkään lääkäriltä.

Sirpale mietti, oliko nimi heille niin arvokas, että sitä ei haluttu jakaa. Vai oliko hän heille niin merkityksetön, ettei vastaaminen tuntunut vaivan arvoiselta.

Jotkut ovet pysyvät kiinni, vaikka kuinka vaatimattomasti koputtaisi.

Olga, Runopyhimys

Olgalla oli taipumus liioitella merkitystään, mutta yksitoikkoisena syysaamuna hän päätti mennä vielä pidemmälle. Hän ilmoitti satojuhlan markkinoilla, kädet dramaattisesti levitettyinä, että hän oli Runopyhimys. Ei siis mikään tavallinen runoilija, vaan jumalallisen inspiraation kanava, joka sai säkeensä suoraan universumin hengityksestä.

Olga oli kiivennyt torin keskelle kyhätylle lavalle ja seisoi nyt pitkän tovin aivan hiljaa. Sitten hän nosti kätensä ja katseli jokaista ihmistä suoraan silmiin. Näki kuinka he odottivat mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi. He odottivat häntä. Sitten Olga lausui lyhyen runon.

Tuuli kuiskaa. Minä vastaan. Maailma on minun muistikirjani.

Kukaan ei oikein tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta Olgan ääni oli niin vakuuttava, että kuulijat nyökkäilivät kohteliaasti. Jotkut jopa taputtivat. Oli niitäkin jotka kääntyivät pois.

Olgalla oli kuitenkin salaisuus mikä ei ollut lainkaan runollinen. Hän ei ollut pyhimys vaan pikkurikollinen, ja vieläpä melko taitava sellainen.

Hänen jumalalliset etsintävaelluksensa metsään olivat todellisuudessa kierroksia, joilla hän teki tekojaan. Kun kukaan ei nähnyt, hän nappasi marjoja muiden täysiksi keräämistä ämpäreistä tai eväitä heidän koreistaan. Vaihtoi kyläkaupan ilmoitustaululla muiden löytötavaroita omiin “kadonneisiin” esineisiinsä. Kerran hän oli jopa vienyt naapurin pyykkinarulta villasukkaparin, koska se kutsui häntä runollisesti.

Olga selitti kaiken taiteellisilla kielikuvilla ja tunteiden siirroilla, sillä ne hämäsivät ihmisiä juuri sopivasti.

- Minä vain kerään maailmasta sen, mikä minulle puhuu, hän sanoi, kun joku kysyi, miksi hänen repussaan oli kolme omenapiirakkaa, jotka eivät olleet hänen.

Eräänä iltana Olga jäi kiinni. Hän oli hiipinyt kylän kirjastoon sulkemisajan jälkeen, koska väitti kuulleensa pyhimyksellisen säkeen kutsuvan häntä hyllyjen välistä. Todellisuudessa hän oli tullut hakemaan kirjaston kahvikassaa, jonka hän oli nähnyt aiemmin.

Kun kirjastonhoitaja sytytti valot, Olga jähmettyi paikoilleen, kahvikassa kädessään, ja lausui jotakin tyypillistä. - Runollinen voima johdatti minut tänne.

Kirjastonhoitaja katsoi häntä pitkään ja sanoi ettei kirjallinen mahti yleensä johdattanut kassakaapille.

Olga mietti hetken, nosti leukaansa ja vastasi: - Ehkä minä olen uudenlainen Pyhimys.

Kukaan naapureista tai Olgan tavanneista ei täysin uskonut tämän selityksiä, mutta he eivät myöskään halunneet riistää Olgalta hänen suurta rooliaan. Niinpä he antoivat hänen jatkaa Runopyhimyksenä, kunhan hän lupasi olla varastamatta enää.

Olga lupasi. Tai ainakin hän kirjoitti lupauksen runomuotoon, mikä jätti tulkinnanvaraa. “Se, mikä ei ole minun, ei ehkä ole kenenkään, jos runo niin päättää.”

Olga hymyili. Ja jossain varjojen pimennossa pieni esine siirtyi aivan äänettömästi taskusta toiseen.

Olga ei kuitenkaan tyytynyt pelkkiin omenapiirakoihin, villasukkapareihin tai kirjaston kahvikassaan. Hänen Runopyhimys‑harhansa oli alkanut paisua, ja jossain vaiheessa hän alkoi uskoa, että myös ihmiset saattoivat olla runollisia esineitä, jotka kuuluivat hänelle. Hän alkoi seurata naapurin aviomiestä. Kirjoitti tälle kirjeitä ja laittoi postilaatikkoon kuivattamiaan kukkia.

Eräänä iltana Olga ilmestyi naapurin puutarhaan ja vinkkasi siellä touhuavan naisen luokseen. - Minä tulin hakemaan miehesi. Runollinen oikeus on minun puolellani.

Nainen tuijotti häntä kuin olisi nähnyt harhan villatakkiin pukeutuneena. - Sinä et vie minun miestäni mihinkään.

Mies, joka oli kuunnellut keskustelua ovenraosta, astui ulos ja sanoi: - Olga, minä en ole runo. Minä olen ihminen. Ja minä pysyn täällä kodissani.

Olga jähmettyi. Hetken hän näytti siltä kuin olisi saanut iskun näkymättömästä totuuden vasarasta. Mutta hän ei myöntänyt tappiotaan, muutti vain tarinaa. - Pyhimys ei aina ota sitä, mikä on runollista. Joskus pyhimys vain osoittaa sen.

Ja siitä lähtien hän kertoi kylällä, että hän oli valinnut olla vastaanottamatta miestä, koska pyhimyksellinen viisaus oli kuiskannut hänelle, että vaimo tarvitsi häntä enemmän.

Sitten Olga hymyili, ja jatkoi etsimistään.

Koska jossakin, hän uskoi, oli vielä joku toinen runollinen esine joka odotti pyhimyksellistä omistajaansa.

 

 

 

Koulujen alkaessa

 

Vanhus seisoo pihatiellä ja katsoo, kuinka naapuriperheiden pienet koululaiset taapertavat jännittyneinä ja odotuksia täynnä kohti ensimmäisiä oppituntejaan. Reput ovat vielä liian suuria, hihnat kiristettyinä, ja askelissa on se sama varovainen päättäväisyys, jonka hän muistaa omasta lapsuudestaan. Joku lapsista kääntyy vielä kerran katsomaan taakseen, ikään kuin tarkistaakseen, että maailma pysyy paikoillaan ja äiti ikkunassa vilkuttamassa kun hän itse lähtee eteenpäin. Ja kun lapset katoavat tien mutkan taakse, vanhus jää vielä hetkeksi paikoilleen, muistojen keskelle, siihen kauniiseen kansakouluun joka ei enää ole olemassa oppilaitoksena, mutta joka elää jokaisessa askeleessa, jonka hän näkee nyt uusien kulkijoiden ottavan.

No eihän se tänään ihan näin mene. Isä tai äiti kuljettaa lapsensa omalla autolla kouluun ja noutaa iltapäivällä takaisin. Ovelta ovelle.

Mutta näky mielikuvituksessa saa vanhuksen ajatukset liikkumaan vuosikymmenten taakse, maaseudulle, siihen pieneen kylään jossa kansakoulu seisoi puiden suojassa kuin rauhallinen vartija. Rakennus oli kaunis: keltaiseksi maalattu, korkeat ikkunat, pihalla sorakenttä ja lipputanko, joka narisi tuulessa. Aamuisin koulun edessä tuoksui kostea maa ja pihlajanmarjat, ja joskus luokanopettaja Alli oli jo ovella odottamassa, liituvalkoinen käsi taskussa.

Koulun sisällä tuoksui puu ja liitu. Allin ääni oli lempeä mutta vakava, ja jokainen päivä alkoi sillä, että ikkunasta katsottiin säätä. Vanhus muistaa, miten he istuivat puisissa pulpeteissa, joiden kansiin oli kaiverrettu vuosikymmenten salaisuuksia: nimikirjaimia, sydämiä, pieniä viivoja, jotka kertoivat jonkun olleen siellä ennen heitä.

Kuvassa om oma kouluni jossa kerran aloitin opin tien. Asuin itse vanhempieni kanssa tuossa vasemmassa siivessä. Kadehdin joskus luokkatovereita joilla oli oikea koulumatka! Minä menin luokkahuoneeseen sisätietä, käytävän kautta. Kavereita tietysti oli yllin kyllin suurimman osan vuodesta, mutta mikään ei ole yksinäisempi paikka kuin koulun suuri piha kesälomalla.

Rohkeuden hetki

 

Perheen kuopus oli kulkenut koko aamun äidin helmoissa kuin pieni pingviini, joka ei halua astua liian kirkkaaseen kohtaan kaukana emosta. Tälle päivälle oli luvattu auringonpimennys! Jo sana pimennys sai pojan puristamaan äidin kättä niin tiukasti, että sormet kalpenivat.

Kun ulkona alkoi hitaasti tummua, lapsi pysähtyi keskelle pihaa. ”Nyt se tulee”, vanhemmat kuiskasivat. Lapsi odotti jotakin valtavaa - taivaan putoamista tai auringon muuttumista jättimäiseksi lampuksi, joka sammutettaisiin napista.

Auringonpimennyspäivä oli kuin suuri salaisuus, jonka taivas kuiskasi kaikille lapsille eri tavalla. Siitä oli puhuttu ja piirretty kuvia eilen tarhassa. Vanhemmat olivat varoittaneet koko viikon: “Älä sitten katso aurinkoon, edes vahingossa!” He laittoivat pahvilevyyn reikiä ja puhuivat asiasta niin vakavalla äänellä, että lapsille alkoi muodostua mielikuvia, jotka olivat paljon hurjempia kuin todellisuus. Yksi lapsi kertoi kavereilleen että jos katsoisi aurinkoon salaa, silmät muuttuisivat pieniksi rusinoiksi jotka tipahtaisivat maahan. Ja tarhasta soitettaisiin kotiin että ”Teidän lapsenne on ihan selvästi kurkkinut”.

Jokaisella oli oma pieni pelkonsa ja odotuksensa. Tarinansa siitä, mitä pimennys voisi tarkoittaa. Yksi lapsi oli varma, että aurinko unohtaisi tulla takaisin. Toinen sanoi: ”Minä ainakin osaan olla tosi rauhallinen. Paitsi jos joku hyppää pusikosta.”

Mutta mitään pahaa ei tapahtunut. Taivas vain muuttui hiljaisemmaksi, kuin se olisi vetänyt peiton korvilleen. Linnutkin vaikenivat. Kuopus rentoutui, katsoi äitiä ja sanoi lopulta:

“Ei tämä ollutkaan pelottavaa. Minä luulin että aurinko sanoisi pim ja katoaisi kokonaan, mutta se taisi vaan säikähtää ja mennä vähän piilosille”.

Salaperäisen tapahtuman jälkeen lapset kokoontuivat pihalle kuin pieni sankarijoukko, joka oli selvinnyt suuresta koettelemuksesta. He seisoivat kädet taskuissa, ilmeet vakavina - mutta vain hetken, ennen kuin tarinat alkoivat pulputa. Yksi kertoi olleensa niin rohkea, että oli melkein katsonut aurinkoon, mutta ei kuitenkaan, koska äiti oli lähellä.

Kaikista urhein yllätti. ”Minä olin rohkea, mutta en liian rohkea. Sellainen sopivan rohkea. Niin rohkea, että uskalsin olla katsomatta.”

 

Kesäinen aamuyö

 

En sytytä valoa, vilkaisen vain ulos. Aamuvarhain keittiöni pienin ikkuna, työpenkin edessä, tuntuu luukulta toisenlaiseen todellisuuteen. Ei lainkaan samalta kuin päivisin kun seison tässä tiskaamassa ja huuhtelemassa. Esineet ikkunalaudalla vaihtelevat viikosta toiseen. Juuri nyt pullojen vihreä ja ruskea, kypsyvä hedelmän väri (se on muovia ja kypsynyt jo monet vuodet) vanhan keraamisen rosmariinipurkin kuvio, ovat kuin pieniä vartijoita, jotka pitävät huolta siitä, ettei ulkopuolinen metsä astu sisään liian nopeasti. Jos nousen varpailleni, aavistan vienvarsilyhdyt kauempana. 

Kallio mäntypuineen, katajapensaineen ja kanervineen on aina läsnä. Sen vihreys heijastuu lasiin, sen kivuttava kuivuus tai tervetullut kostea hengitys tuntuu melkein ikkunaan. Kuulen vesiputouksen kallion takana. Varhainen valo ei vielä päätä, onko se tulossa kulman takaa vai vasta harkitsemassa. Se viipyy, kuin kuuntelisi jotakin. Yhtäkkiä paikalle voi saapua harvinainen lintu joka etsii muurahaisia. Peura oikaisee kallion yli puutarhaan. Rastaat odottelevat marjoja. Minä tähyilen tuleeko pihlajaan satoa. Vielä en näe.

Ripustetut koristeet – tähti, kyltti Cuisine, näyttävät siltä kuin ne olisivat jääneet siihen yön jäljiltä. Maljakossa on kimppu erikoisen pitkiä, kuivuneita männynneulasia.

Nyt yöllä ikkunassa on jotain myhkäistä. Se ei kerro, mitä on tapahtumassa, mutta se vihjaa. Kuin aamun ensimmäinen ajatus, joka ei ole vielä muotoutunut.

Ai niin, minunhan vain piti hakea lasi vettä keittiöstä. Sitten takaisin nukkumaan.

 

 

Kirjoittamisesta

Harrastuskirjoittaminen ei tarvitse palkintoa ollakseen merkityksellistä. Se on jo itsessään palkinto ja pitää siitä kiinnostuneen elossa. Silti kaipaan valtakunnallisia kirjoituskilpailuja mitkä ovat nykyään miltei kadonneet. Tuskin se johtuu siitä että ihmiset eivät enää halua kirjoittaa? Mitä tehdä, kun mielikuvitus ei suostu hiljenemään?

Luulen että pitkämuotoinen teksti ei enää ole kulttuurisen huomion keskiössä, ja kilpailujen perinteinen rakenne on jäänyt nopean ja jatkuvasti päivittyvän sisällön varjoon. Palautetta odotetaan heti, huomenna on uusi päivä ja eilinen unohdettu. Ehkäpä kirjoituskilpailut ovat helppoja karsia siitäkin syystä että niiden vaikutus ei tuota kaupallista hyötyä. Ne edellyttävät järjestelyä ja tuomaristoa.

Entä sitten lukeminen? Onko se muotoiltavissa? Opettaisivatko kilpailut pelkästään kirjoittamaan tekstejä jonkun arvioitavaksi?

Niksejä löytyy niille jotka haluavat kirjoittaa kaikesta huolimatta.

Laadi kirje päivässä, sanoo erikoisneuvoja. Mutta jos ei huvita kirjoittaa kirjettä ihmiselle jota ei ole olemassa?

Kirjoita valhe päivässä. Miksi?

Sanat eivät onneksi katoa vaikka kukaan ei odota niitä.

 

Vihonviimenen tallaaja

Sillä on niin mukava nimi. Sananjalka. Sellainen mikä potkaisee kirjoittamisen käyntiin kuin ompelukone sauman. Mutta vuosi vuodelta sananjalka on saanut päähänsä paljon suuremmat kulttuurisuunnitelmat. Se aikoo vallata koko puutarhan, pohjoisesta käsin hiipien. Ei mitään pientä sivustaprojektia, ei varovaista hentoa leviämistä. Vihreä, rönsyilevä vallankumous etenee metsän rajalta aina talon kulmaan asti, jättäen vain kapean käytävän villisikojen menolle. Molemmat ovat huomanneet että täällä on parempi buffetti, sekä saniaiset että possut. Varovat toisiaan, röhkijä tietää että sananjalka on myrkyllinen. Ja vihreä soturi tietää että villisika voi katkaista siltä ainoan jalan edetessään..

Sananjalan esi-isät seisoivat ilmeisesti metsän varjossa kuin salaiset komentajat, lehdet levällään kuin antennit, jotka kuuntelivat puutarhan heikkoja puolustuslinjoja. Joka kevät ja joka yö rintama hivuttautui lähemmäs. Ensin yksi verso. Sitten kaksi. Sitten kokonainen joukko, joka marssi esiin kuin hiljainen armeija, joka ei koskaan pitänyt taukoa. Alussa minä kapuilin rinteessä puutarhasakset kainalossa ja leikkelin niiltä nuppukierukat pois kun jokainen taimi oli vielä erotettavissa yksilönä, ennenkuin muu kasvisto alkoi rehottaa ympärillä.

Kuitenkin sananjalka valtasi rinteen rhododendronien välistä, jätti laventelin alleen ja uhkasi siirtyä kasvihuoneeseen. Oli kuin joku olisi yön aikana siirtänyt sohvan lähemmäs televisiota. Epäilyttävää.

Giljotiini ei siis auttanut. Lopulta oli pakko ryhtyä järeisiin toimiin: mustien pitkulaisten juurten metsästykseen. Ei helppoa. Kaivoin, repäisi, ähisin ja valittelin väsynyttä selkää. Sananjalka vastasi lähettämällä uusia versoja kuin varmuuskopioita, jotka se oli piilottanut maaperään jo vuosia aiemmin.

Sananjalka ei ole kadonnut mutta minä olen luovuttanut täysin, tai melkein. Luonto on luonto ja yleensä se voittaa. Se odottaa metsän rajalla, suunnittelee seuraavaa siirtoa, piirtää karttoja juurillaan. Tajuaa että minä olen liian vanha kamppailuun.

Taistelussa on tauko. Mutta ainakin puutarha talon toisella puolen on toistaiseksi melkein vain minun. Siellä leviää tosin villikirsikka ja luulee etten ehdi huomata, mutta sen taimet ovat helpommat poistaa, vaikka juuret voivat olla tosi mahtavat. Kunhan vain eivät ulotu talon alle. Kirsikkaemäpuu on jo niin korkea että annamme lintujen herkutella sen sadolla. Sitten kun emme enää jaksa muuta kuin istua nojatuolissa, tätä taloa ympäröi villikirsikkapuutarha!

Nyt olisi korkea aika raivata tie sananjalkametsän läpi hedelmäpuutarhaan jossa omenat ja elokuupäärynät odottavat. Sen ajattelen tekeväni leikkaamalla sananjaloilta pois pään, siis lehden. Varret seisokoot jäljellä kuin pinnimetsä. Ihmettelen vain kuinka kaukana lähin hirviperhe seuraa toimiani tänä vuonna. Viime syksynä pelottelimme sen pois vanhalla veneen sumutorvella, ehkä ne muistavat sen vieläkin eivätkä palaa.

 

 

Minun ikäni, hänen sanansa

 

Kauppareissu oli jo melkein ohi. Olin tehnyt tarvittavat ostokset, ja jalat kaipasivat hetken hengähdystä ennen kotimatkaa. Istuin marketin pehmeälle sohvalle, siihen pieneen levähdyspaikkaan, jossa ihmiset yleensä vain odottavat toisiaan, tarkistavat kännyköitään tai kokoavat voimiaan. Minä kokosin omiani.

Hetken päästä viereeni sohvalle istahti siististi pukeutunut, miellyttävän näköinen, silmälasipäinen nuori mies. Tunnistin hänet heti - olin nähnyt hänet usein keskustassa ja lukenut hänestä perhetapahtumaa koskevan pienen artikkelin paikallislehdestä. Tiesin, että hän oli sosiaalinen omalla, hyvin suoralla tavallaan. Hän ei epäröinyt aloittaa keskustelua vieraan kanssa. Se oli harvinaista, arvokastakin.

- Minä olen Mikael, hän sanoi ääntäen nimensä amerikkalaiseen tyyliin. Majkel. - Mikä sinun nimesi on?

- Helena.

- Ai Helena. Meilläkin on töissä Helena. Sinä olet kuitenkin paljon vanhempi kuin hän.

Kieli oli huoliteltua, mutta lause töksähti kuin kylmä kivi johonkin minussa. Hymyilin silti kohteliaasti, yritin parastani, ja jatkoimme juttua arjen pienistä asioista. Mikael puhui vilkkaasti, minä kuuntelin ja kommentoin. Kun aloin koota kassejani ja tehdä lähtöä, Mikael nojautui taaksepäin sohvassa ja totesi kuin jonkinlaisena yhteenvetona:

- Sinun puheestasikin kuulee, että sinä olet vanha.

Se ei ollut ilkeästi sanottu, ei ainakaan hänen mielestään. Hän vain sanoi asiat niin kuin ne hänen päässään muotoutuivat - ilman suodattimia, ilman pehmusteita. Silti sanat osuivat. Ne tekivät pienen, hiljaisen kolhun siihen hetkeen, joka oli alkanut niin rauhallisesti.

Katselin vielä hetken ohikulkevia ihmisiä. Ajattelin, että joskus pettymys ei ole suuri eikä dramaattinen. Se on vain ohut viilto arjen pinnassa. Lause, joka olisi voinut jäädä sanomatta, mutta ei jäänyt.

Vasta kun lopulta lähdin kotiin, ymmärsin yhden asian olleen minussa nurinkurin. Olin tiennyt, että nuori mies oli toisenlainen, lievästi cp-vammainen, ja hänen tapansa puhua oli osa sitä. Minun olisi siksi  pitänyt reagoida järjellä, ei itsekkäällä tunteella tulla hieman loukatuksi. En haluaisi vaihtaa omaa pitkää, tähän asti tervettä elämääni hänen tulevaisuuteensa. 

Myöhäinen taustaselvitykseni  toi pienen, hiljaisen lempeyden pettymykseni viereen. Ja sen kanssa oli helpompi jatkaa matkaa. Tiesin myös, etten ollut suhtautunut häneen väärin.