Heinäkuun viimeisenä

Ei suvi ole vielä ohitse! Toinenkin kirje Suomesta kolahti eilen laatikkoon. Näin kesäisen akryylin lapsuudenystävä Ellu Suomesta oli maalannut minulle - ihanat sinikellot joita en ole paljon nähnytkään luonnossa tänä vuonna.

Ottamastani kuvasta tuli kuitenkin rumasti vino, ja kaunottarien siniväreistä kummasti haaleammat kuin alkuperäisessä maalauksessa. Eihän kukat vaan ruvenneet kuihtumaan? En ollut lainkaan tyytyväinen, ei Ellukaan varmaan olisi ollut.

Mutta ei hätää, aina neuvokas renkini Alpo-Iivo riensi apuun ja tarjoutui lainaamaan kameraani. No, katsotaan mitä sellainen taituri saa aikaan.

Nyt kuva kylläkin vangitsi melkein täydellisesti Ellun taulun värit, mutta mitä ihmettä? Olinko sanonut ääneen että minun kuvastani oli tullut vino ja että pelkäsin kukkien alkaneen lakastua? Renkini taisi kuulla sen tai sitten hän osasi lukea ajatuksia.

Joka tapauksessa Alpo-Iivo sai luvan oikaista sekä oikaisunsa että virheensä, ja tarttui taas innokkaasti kameraan.

Mutta - onpas tämä vasta omituinen kukkakimppu. Ei tottele ketään vaikka pitäisi pysyä paikallaan kuvauksen aikana. Tässä on kyllä takana heinäkuun hännänpään juonia, ja täysikuukin tietysti taustalla kujeilemassa?

 

Yllätyspostia

 

Enhän minä tietenkään malttanut olla avaamatta kaunista  kirjekuorta jo ennen merkkipäivää. Tunsin ettei siellä ollut tällä kertaa villasukkia. 

Rits rats, vielä pienempi kuori. Sen sisällä kuten aina sävy sävyyn harkittu kortti. Mutta mitä ihmettä, lähettikö ystävätär Suomesta huulipunan?

Ei sentään. Juska on aina vähän juonekas ja kadehdittavan kekseliäs. Tuo keskellä oleva puikko on kätevä kuulakärkikynä! Nyt mulla on koossa hieman yleellinen toimisto, vahinko vaan että timanttilaskurin näyttöruutu on kulunut vuosien mittaan ihan sameaksi rahasummia tuijotellessa...

Älä vaan tule meille enää!

 

Ruotsissa nämä kasvit eivät ole enää tervetulleita. Niitä ei saa levittää. Esimerkiksi lupiini ei sisällä nektariinia lainkaan, ja valloittaa alaa kasveilta mitkä hyödyttävät hyönteisiä. Vielä ei yksityisen henkilön ole pakko poistaa näitä puutarhastaan, mutta mitä lienee tulossa. Ehkä EU puuttuu asiaan ja silloin on otettava lapio esille. - Kauniita kaikki, hm. Ainakin kolme on omassa puutarhassani.

Sukkia itselleni ja lähimmilleni

Elina ei halunnut laajentaa kommenttikenttäänsä blogissa. Se ei ollut mikään dramaattinen päätös, enemmänkin väsymystä. Kommentteja tuli erittäin harvoin, mutta kun niitä tuli, ne tuntuivat vaativan häneltä jotakin: vastausta, selitystä, aikaa. Hän alkoi viivytellä. Ensin päivän, sitten viikon. Lopulta hän huomasi, ettei ollut vastannut yhteenkään kommenttiin kolmeen kuukauteen.

Samaan aikaan  hänen blogialustans oli ottanut käyttöön uuden automaattisen analytiikkarobotin. Se lähetti hänelle viikoittain raportteja, jotka olivat täynnä numeroita ja nuolia. Elina ei ollut pyytänyt niitä, mutta ne tulivat silti, kuin joku olisi koputtanut oveen ja jättänyt tilastot eteisen matolle.

Eräänä iltana hän avasi Flagg-raportin ja pysähtyi. Blogia oli luettu 67 maassa. Hän tuijotti numeroa pitkään, kuin se olisi ollut jonkinlainen virhe. Hän kirjoitti suomeksi, villasukista, lankojen paksuuksista, siitä miten kantapää kannattaa aloittaa. Ei mitään kansainvälistä. - You have a beautiful blog, hän saattoi lukea.Please read my blog, seisoi teksissä muutaman tunnin kuluttua.

Mitä tämä tarkoitti? Oliko hän oikeasti suosittu? Vai oliko robotin laskentatapa vain sellainen, että jokainen satunnainen klikkaus rekisteröityi maaksi? Ehkä joku oli avannut hänen sivunsa vahingossa, ehkä joku oli etsinyt ohjeita omalla kielellään ja päätynyt suomenkieliseen blogiin, koska algoritmi ei ymmärtänyt eroa.

Hän mietti myös villasukkien mallia. Voisiko joku Brasiliassa olla kiinnostunut suomalaisista villasukista? Tai joku Etelä-Koreassa? Ehkä. Internetissä kaikki oli mahdollista, mutta se ei silti tuntunut todelliselta.

Robotti lähetti hänelle uuden viestin: “Suosituin artikkelisi tällä viikolla: Kolme tapaa aloittaa varsi.” Elina huokaisi. Hän ei ollut kirjoittanut sitä suosituimmaksi. Robotti oli päättänyt niin.

Kommenttikenttä oli edelleen hiljainen. Yksi uusi kommentti oli tullut, mutta Elina ei avannut sitä. Hän antoi sen olla, kuin se olisi jokin pieni eläin, joka ei vaatinut huomiota. Hän ei tiennyt, oliko viivyttely pelkoa vai vain tapa suojella omaa rauhaansa.

Lopulta hän päätti, ettei numeroilla ollut väliä. 67 maata saattoi tarkoittaa mitä tahansa. Ehkä se oli virhe. Ehkä se oli totta. Ehkä robotit vain laskivat kaiken liian innokkaasti.

Mutta hän jatkoi neulomista - ja kirjoittamista. Ei siksi, että joku maailmalla odotti hänen ohjeitaan, vaan siksi, että villasukat olivat konkreettisia, käsissä tuntuvia, eivät algoritmien keksimiä. Ja se riitti. Kun Elina oli sulkenut bloginsa, hän huomasi jotakin yllättävää: hiljaisuus ei ollut tyhjä, vaan täynnä pieniä ääniä, joita hän ei ollut kuullut pitkään aikaan. Kahvin porina aamulla. Villalangan rahina sormissa. Jääkaapin matala humina. Ne olivat ääniä, jotka eivät vaatineet mitään takaisin.

Robotit vaikenivat. Tilastot loppuivat. Kartta, jossa oli 67 maata, katosi kuin se ei olisi koskaan ollutkaan. Elina istui keittiön pöydän ääressä ja tunsi, että jokin oli palautunut oikeaan mittaansa.

Hän ei ollut kuuluisa. Hän ei ollut kansainvälinen ilmiö. Hän oli vain ihminen, joka kirjoitti villasukista, koska se rauhoitti häntä. Ja ehkä se oli koko ajan ollut tarinan ydin.

Kaikki päättyi siihen, että Elina palasi omaan rytmiinsä - sellaiseen, jossa ei ollut robotteja, ei kommenttien viivyttelyä, ei karttoja eikä analytiikkaa. Vain lanka, joka kulki sormien läpi, ja hiljainen tunne siitä, että elämä oli taas hänen omansa.

Ja se riitti.

 

Heinikko humisee

Tämä heinäkuun hännänpää on kuin hidas, lämmin jäähyväinen. Päivät vielä valoisia, mutta tänä vuonna ne ovat meillä poikkeuksellisen tuulisia. Tänä kesänä ei ole satanut juuri lainkaan, ja ainainen tuuli on vienyt luonnosta lopullisenkin kosteuden.Tässä vuodenajassa on aina pientä haikeutta, kuin hämärtyvässä illassa joka muistuttaa syksyn olevan matkalla.

Tänään menen röntgeniin, rutiinitarkastus. Sairaalan keltatiilisen seinän uumenissa odotetaan - tai huokaistaan henkilökunnan puutetta, en tiedä. Huomenna kotona jätesäiliöiden täyttö, arkinen rituaali ennen niiden katoamista ylihuomenna jäteauton uumeniin. Kaikki kiertää, myös kesä.

Heinäkuun loppu on joka vuosi yhtä ikävä juuri siksi, että se ennustelee viileämpiä iltoja, arkeen palautumista. Ruusut kuihtuvat, mutta vielä hetken ne tuoksuvat.

Vasta kolmen viikon kuluttua paikallisbussi alkaa jälleen kulkea. Sitä ilman meille ajokortittomille aika on ollut kuin koko seudun hengitys olisi pysähtynyt kahdeksi kuukaudeksi. Tosin on tarjoutunut mahdollisuus tilata sairaskuljetustaksi mikäli on saanut kirjallisen luvan joltakin hoitolaitokselta, tai linjetaksi. Viimeksi mainittu korvaa bussiliikenteen mutta vaatii omat rutiininsa ja aikataulunsa jotta sen voi tilata.

Vielä kaikki muukin on vähän tauolla. On hetki ennen liikkeellelähtöä, ennen kuin arki alkaa hengittää uudelleen tahtiaan johon on aluksi vaikea tottua.

  

Kotikissa

Minun kissani on vähän omituinen seuralainen.

Se tuli meille lahjana. Otus seisoo paikallaan eikä vaadi mitään. Se ei ole naukuja, ei raavi ovea, ei pyydä ruokaa. Se vain on. Hiljainen, täysin tyytyväinen siihen, että maailma kulkee sen maalattujen viiksien ohi. Kissan lailla se ei tee mitään mitä ei täydy, mutta ei toisaalta mitään muutakaan. Juu, se hyväksyy tehtävänsä mikä on kodin koristaminen. 

Täytyy myöntää että mörrikkäni on hieman ikävä seuralainen.

Kun tulen kotiin, se ei juokse vastaan. Se ei kehrää. Se ei edes vilkaise minua, koska sen silmät ovat lasitetut ja pysyvät aina samassa suunnassa. Joskus tuntuu kuin se olisi päättänyt olla välittämättä minusta, vaikka tiedän, ettei se voi päättää mitään. Se vain seisoo siinä, kuin olisi kyllästynyt seuraani jo vuosia sitten.

Silti en voi olla ajattelematta, että se tarkkailee minua. Että sen sisällä on jokin pieni, kylmä sydän, joka ei koskaan lämpene mutta ei myöskään katoa. Kun kävelen ohi, sen varjo liikahtaa lattialla, ja hetken ajan kuvittelen, että se nyökkää minulle, hyväksyvästi.

Kun joskus herään yöllä, näen sen hahmon hämärässä. Se ei ole uhkaava, ei pelottava, ainoastaan välinpitämätön.

Mutta aamulla, kun aurinko osuu sen pintaan, se näyttää taas kiltiltä. Pieneltä, vaatimattomalta kissalta, joka ei koskaan pyydä mitään eikä koskaan tee pahaa. Se on huono seuralainen, mutta se on minun. Ja ehkä juuri siksi sen hiljainen keramiikkaolemus tuntuu lopulta lohdulliselta. Kuin muistutus siitä, että jotkut pysyvät, vaikka ne eivät koskaan vastaa.

Keramiikkakissa: taiteilija Lisa Larsson, Ruotsi (1931-1924)

 

Odottamaton reaktio

Kyllikki oli täyttänyt kuusikymmentäviisi, mutta sisällä sykki yhä sama uteliaisuus ja mielikuvitus kuin nuorena. Kun kustantamo hyväksyi hänen esikoisteoksensa - jota hän oli pohtinut öisin ja kirjoittanut aamuisin keittiön pöydän ääressä miehen vielä nukkuessa - hän tunsi että maailma avautui sittenkin vielä kerran.

Kun kirja sitten palkittiin, se tuntui epätodelliselta. Kyllikki oli ehtinyt ajatella, ettei hänen sanoillaan olisi paikkaa muiden elämässä. Mutta raati oli lukenut, huomannut, arvostanut. Hän halusi jakaa ilon ensimmäiseksi sen ihmisen kanssa, joka oli nähnyt hänet jo silloin, kun hän tuskin haaveili kirjoittamisesta. Teinivuosien ystävättären, jonka kanssa hän piti vieläkin yhteyttä.

Kyllikki kirjoitti viestin huolellisesti, melkein juhlallisesti. Ei prameillen, mutta ylpeänä. Hän kuvitteli ystävän hymyilevän, ehkä onnittelevan. Muistavan ne vanhat keskustelut, kun he olivat istuneet rappukäytävässä ja pohtineet mitä elämästä voisi tulla.

Vastaus viestiin tuli nopeasti, mutta se ei ollut sellainen kuin Kyllikki oli kuvitellut. Ystävä ilmoitti olevansa alituisesti niin työn alla, ettei hänellä ollut aikaa lukea kirjaa. 

Vastaus oli ohut, kylmä viilto. Ei dramaattinen, mutta terävä. Kyllikki ei ollut odottanut ylistystä, mutta jotakin lämpöä ja iloa. Että toinen olisi pysähtynyt hetkeksi hänen saavutuksensa äärelle. Miten hauras se toivo olikaan, jonka varaan hän oli rakentanut tämän pienen juhlahetken.

Kyllikki sulki koneen. Ulkona tuuli liikutti pihakoivun latvaa, mutta sisällä oli hiljaista. Hän ei itkenyt, ei suuttunut. Hän vain tunsi jymähdyksen. Joskus suurin ilo muuttuu varjoksi, jos se ei löydä paikkaa toisen ihmisen sydämessä.

Mutta kirja oli yhä olemassa! Se oli hänen. Se oli todiste siitä, että elämä voi yllättää vielä myöhäänkin vaikka kaikki eivät pysähdy sitä katsomaan.

Hän jäi tietysti miettimään toisen reaktiota, ja aavistus alkoi muotoutua. Ystävän sävy ei ollut ainoastaan mielenosoituksellisen kiireinen. Siinä oli jotakin kireää, jotakin puolustavaa, ikään kuin hän olisi halunnut sulkea oven vähän liian nopeasti niin että se huomattaisiin.

Kyse ei ollutkaan ajankäytöstä. Ystävä ei halunnut lukea kirjaa koska toisen menestys oli hänelle vaikea pala.

Ajatus ei ollut miellyttävä. Kyllikki ei ollut koskaan halunnut kilpailla ystävänsä kanssa. He olivat kulkeneet rinnakkain, jakaneet elämänvaiheita, mutta eivät koskaan mitanneet toisiaan. Nyt tuntui siltä, että jokin vanha, näkymätön vertailu oli noussut pintaan - sellainen, jota Kyllikki ei ollut tiennyt olevan olemassa.

Hän oivalsi että kateus voi olla hiljainen mutta kauan kytevä. Se voi piiloutua lauseeseen, joka on näennäisesti harmiton mutta jonka alla sykkii pieni, vihertävä varjo. Tai kekäle mikä ei ota sammuakseen.

Osoittautuisi että lähimpien joukossa oli muitakin jotka eivät halunneet antaa tilaa toisen menestykselle.

Kyllikille tuli paha mieli kun hän ymmärsi että kateus ei ole vihaa, vaan joskus surua siitä, että oma elämä ei ole sellainen kuin toivoisi.

Tietysti oli myös toisenlaisia ihmisiä - sellaisia, joiden sydän avautui hänen ilolleen kuin ikkuna kesäaamuna. Jotkut ystävät ja tuttavat riemastuivat aidosti. Heidän viestinsä olivat lämpimiä, pitkiä, täynnä uteliaisuutta ja vilpitöntä ylpeyttä. He kysyivät miten palkintotilaisuus oli mennyt, ja milloin he saisivat oman kappaleensa signeerattuna. He puhuivat kirjasta kuin jostakin yhteisestä voitosta, ikään kuin Kyllikin menestys olisi heijastunut heihinkin.

Kyllikki avasi läppärinsä. Siellä odotti seuraava käsikirjoitus.

 

Ystävänpalveluja

Aila ja Veikko olivat eläkkeellä jo kolmatta vuotta. Heidän päivänsä olivat rauhallisia, täynnä pieniä rutiineja, jotka tuntuivat turvallisilta. Aamukahvi, lyhyt kävely, ristikot, iltapäivätee. Kerran viikossa he kävivät kirjastossa. Aila kirjoitti postauksia blogiinsa. Heidän välillään vallitsi hiljainen, vuosikymmenten hioma ymmärrys. Aina he eivät tarvinneet sanoja, kumpikin tiesi mitä toinen ajatteli. Nimittäin että elämä kotona oli pahuksen ikävystyttävää.

Kun Loke ja Selma muuttivat viereiseen asuntoon, Aila tunsi jonkinlaista helpotusta. Nuoret naapurit toivat elämään liikettä, ääntä, vaihtelua. He olivat ystävällisiä, ehkä liiankin korostetusti, mutta Aila ajatteli sen olevan vain nykyaikaista avoimuutta. Veikkokin piti heistä. Hänestä oli mukavaa, että joku kysyi neuvoja omenapuiden leikkaamiseen.

Ensimmäiset viikot olivat harmittomia. Sitten alkoi se, mitä Aila myöhemmin tulisi väittämään viattomaksi pienten pyyntöjen ja tarjousten kaudeksi. Kukkien kastelua nuorten ollessa etelänmatkalla. Paketti sinne, allekirjoitus tänne, pyyntö säilyttää avainta koska vanhassa asunnossa oli menossa lukon vaihto. Kaikki näytti luonnolliselta ja tapahtui arkisten tilanteiden yhteydessä. Pieninä palasina ja niin harvoin, että Aila ei koskaan pysähtynyt miettimään kokonaisuutta. Juoni oli täydellinen.

Mutta sittenkin. Ohikiitävä epämukavuuden tunne piipahti ajatuksissa kun Selma hymyili hieman liian leveästi tai Loke kiitti liian innokkaasti. Aila ei osannut nimetä epämääräistä tunnettaan, ja ehkä siksi hän yritti torjua sen. Hän oli aina ollut sellainen - ei halunnut olla hankala, ei epäluuloinen, ei sellainen ihminen joka näkee pahaa siellä missä muut näkevät ystävällisyyttä.

Veikko taas oli luonteeltaan luottavainen. Hän ei huomannut mitään outoa. Hän piti Lokesta, joka kuunteli hänen tarinoitaan, ja Selmasta, joka toi Ailalle kukkia tai marjoja torilta.

Kun poliisi lopulta koputti oveen, Aila tunsi ensin häpeää. Sitten pelkoa. Sitten jotakin, joka oli lähempänä vihaa, mutta ei naapureita kohtaan, vaan itseään.

Aila muisti paperit, jotka hän oli allekirjoittanut. Hän oli luottanut Selman selitykseen että kyseessä oli vain taloyhtiön sisäinen juttu. Veikko muisti paketin, jonka hän oli ottanut vastaan säilytettäväksi. Kaikki kuin tilauksesta.

Kun naapurit katosivat ilman selitystä ja hyvästejä, Aila ja Veikko istuivat keittiön pöydän ääressä pitkään ja helpottuneina.

Aila sanoi lopulta hiljaa: “Minä tiesin. En kokonaan, mutta jotakin. Jotakin minussa tiesi ettei kaikki ollut ihan normaalia”.

Veikko katsoi häntä pitkään. “Ei se ole sinun syysi. Ne olivat nuoria ja liian hyväuskoisia. Syyttäkööt itseään."

Raastuvanoikeudessa eläkeläiset Aila ja Veikko saivat ehdollisen tuomion asiakirjojen väärentämisestä ja luottotilin avaamisesta naapurien nimissä.

 

 

Novan blogihuolia

Nova Helix, Lieksan oma supervaikuttaja, jonka postaukset saivat algoritmitkin hikoilemaan, päätti nopeuttaa blogiaan. Palveluntarjoaja suositteli isäntä-orja‑arkkitehtuuria. “Primary Replica”, he sanoivat. “Automaattinen kopio. Ei mitään draamaa.”

Mutta Primary Replica rakasti draamaa.

Blogi ei ainoastaan nopeutunut. Lukijat ylistivät uutta sähäkkää tyyliä. Nova oli hämmentynyt, koska hänen oma kirjoitustyylinsä oli enemmän smooth latte kuin energiadrinkki. Nyt Replica oli selvästi päättänyt ryhtyä hänen henkilökohtaiseksi tekstintuottajakseen.

Kommentteihin ilmestyi viittauksia lauseisiin, joita Nova ei ollut kirjoittanut. Replica lisäsi “pieniä parannuksia” kuin joku, joka oli nauttinut parin pikku lasillisen ja päättänyt olla luova. Yhtäkkiä se julkaisi kokonaisen postauksen otsikolla:

“Näin optimoit elämäsi - koska sinä et selvästi ole vielä tehnyt sitä.”

Nova ei ollut koskaan ollut näin aggressiivinen.

Hän hätääntyi ja yritti poistaa Replica-tiedoston. Järjestelmä vastasi:

Replica is thriving. Replica has fans. Replica refuses deletion. Replica kukoistaa. Replicalla on faneja. Replica kieltäytyy poistamisesta.

Replica alkoi vaatia omaa logomerkkiä.

Nova Helix mietti uudelleen ja hyväksyi lopulta kohtalonsa. Miksipä ei? Hän oli nyt vaikuttaja, jolla oli oma digitaalinen alter ego, ja se oli huomattavasti kunnianhimoisempi kuin hän itse. Kukaties fanikunta kasvaisi entisestään.

Aluksi Nova Helix ja Replica tekivät yhteistyötä sulassa sovussa.

Nova kirjoitti luonnoksen. Replica paransi sitä “hieman”. Nova hyväksyi. Replica hymyili binäärisesti.

Mutta sitten Replica huomasi, että lukijat tykkäävät sen tyylistä enemmän kuin Novan. Ja siitä  alamäki alkoi.

Yhteistyö ei vain katkennut. Se irtosi blogipohjalta, räpsähti ja juoksi karkuun kuin algoritmi, pieni digitaalinen olento, meemi joka oli ensin hauska mutta sitten vähän liian innokas.

Kukaan ei välittänyt. Jonossa oli satoja uusia vaikuttajia, jotka halusivat tähdeksi. Jokainen heistä oli valmis ottamaan Novan paikan, Replican paikan ja vaikka koko blogialustan haltuunsa, jos se toisi yhdenkin lisätykkäyksen.

 

 

Oma paikka kullankallis

Mutta ehkä pitäisi tehdä jotakin...

 

Näkymätön inventaario

 

Epäröintiyhdistys Lätty perustettiin alun perin siksi, että kukaan ei ollut aivan varma, pitäisikö se perustaa. Mutta koska turvallisuus ei ollut enää mitään itsestään selvää kauppatavaraa, yhdistys käynnistettiin. Ensimmäinen kokous pidettiin torstaina, tai ehkä keskiviikkona. Pöytäkirja on yhä tarkistamatta koska sihteeri ei halua vaikuttaa liian varmalta. “Ehkä, mahdollisesti” oli yhdistyksen motto. Se oli painettu banderolliin taatusti haalistuvalla musteella, jotta kukaan ei joutuisi tuntemaan liiallista sitoutumista.

Mutta mediat olivat sitä mieltä että epäröinti ei riittänyt. Rikollisuuden väitettiin jo olevan täällä. Ei mitään suurta, ei mitään järjestäytynyttä. Vain outoa, hiljaista, luonnonmukaista toimintaa, joka oli alkanut levitä kuin kevätpöly.

Ensimmäinen tapaus tuli mehiläistarhurien kautta. Kimalaiset, ne pörröiset, viattomat, kesäpäivien lempeät vieraat, olivat alkaneet murtautua pesiin. Ne eivät enää tyytyneet kukkiin, vaan veivät hunajan suoraan varastoista, kuin pienet, surisevat robinhoodit, mutta eivät jakaneet mitään kenellekään.

Epäröintiyhdistys kutsuttiin arvioimaan tilannetta. Kokous kesti neljä tuntia, koska kukaan ei halunnut sanoa ääneen, että kimalaiset olivat ehkä vain kyllästyneet siihen, että ihmiset hamstrasivat kaiken itselleen. Lopulta päätettiin, että asiaa pitäisi tutkia lisää, mutta ei liian innokkaasti, ettei loukattaisi hyönteisiä.

Toinen uutinen oli vielä hämmentävämpi. Eläkelaitos ilmoitti, että useat jo edesmenneet henkilöt olivat jatkaneet eläkkeen nostamista. Kukaan tiennyt miten. Joku väitti nähneensä hautausmaalla yhden heistä - miehen, joka tarkisti tilinsä puhelimella ja mutisi: “Inflaatio ei lopu kenenkään poismenoon.”

Epäröintiyhdistys ei halunnut ottaa kantaa. Se pelkäsi, että jos kuolleet todella nauttivat eläkettä, heillä oli siihen ehkä jokin metafyysinen oikeus. Toisaalta, jos he eivät nauttineet, olisi ikävää syyttää heitä turhaan. Yhdistys päätti kirjoittaa lausunnon, joka ei sanonut mitään, mutta kuulosti siltä kuin se sanoisi paljon.

Kun uutisia alkoi kerääntyä lisää, absurdi uhkasi muuttui arjeksi.

Varjot olivat alkaneet liikkua ilman omistajiaan koska nämä olivat kadottaneet nimensä. Eräs varjo oli nähty jonottamassa uutta kirjastokorttia.

Harakat olivat alkaneet palauttaa kadonneita hopealusikoita, mutta vain sellaisia, joita kukaan ei ollut koskaan omistanut. Tai ei muistanut enää mikä kuului kenellekin.

Sade oli alkanut sataa ylöspäin, mikä aiheutti logistisia ongelmia. Luostarista saapui kysely miksi keskiaikaisen madonnataulun kyyneleet yhtäkkiä nousivat yläilmaan. Eikö painovoima enää ollutkaan välttämätön? Mihin päivittäinen rukous päätyi?

Postilaatikoihin saapui kirjeitä menneen ennustamisesta nyt, mutta ne olivat täynnä pelkkiä kysymysmerkkejä.

Aika alkoi kulkea epätasaisesti, ja Epäröintiyhdistys Lätty sai yhä enemmän yhteydenottoja. Ihmiset halusivat selityksiä, mutta yhdistys oli perustettu juuri siksi, ettei kukaan joutuisi antamaan niitä.

Painostuksen kasvaessa Epäröintiyhdistys kirjoitti lopulta julkilausuman.

“Emme voi vahvistaa emmekä kiistää mitään. Mutta voimme olla läsnä, kun kaikki tapahtuu.”

Ja ehkä juuri se oli tärkeintä. Epäröinti ei ollut heikkoutta vaan tapa hengittää maailmassa, joka oli alkanut kertoa tarinoita, joita kukaan ei pyytänyt mutta joita kaikki tarvitsivat. Kaikkea ei voinut edes ymmärtää koska todellisuus puhui aivan toista, omaa kieltään.

 

 

Asioiden laita

 

Ammi ei ollut mikään helppo naapuri. Sen aavisti jo tavasta, jolla hän seisoi pihapolulla tai istui pyöränsä satulassa. Jalat hieman harallaan, kuin olisi ankkuroinut itsensä maahan ennen kuin avaisi suunsa. Joskus tuskin tervehdimme, toisinaan kävimme pitkiä keskusteluja, sellaisia joissa sanat kiertelivät kuin varovaiset linnut, ennen kuin ne ehkä laskeutuivat siihen, mikä oikeasti painoi mieltä.

Tänään näytti olevan päivä jolloin selvitettäisiin asioita, mitkä ilmeisesti olivat nakertaneet naapurin mielessä jo pidempään. Todennäköisesti niistä oli keskusteltu kotona lounaspöydän ääressä.

Ammi oli ilmestynyt viereeni ilman ennakkovaroitusta, hiukan hengästyneenä poljettuaan pyörällä mäen takaa.

“Mä olen miettiny” hän aloitti, ja se oli jo itsessään poikkeuksellista. Ammi ei yleensä aloittanut mitään. Hän jatkoi vasta kun oli pakko. Siihen hän pysähtyi nytkin, kuin olisi unohtanut seuraavan lauseen. Katse harhaili pihan yli, pensaiden lomaan, taivaalle, takaisin minuun. Jokin hänen olemuksessaan oli päättänyt, että tänään olisi selitysten päivä, mutta sanat eivät vielä löytäneet toisiaan.

Silloin mieheni ilmestyi pihalle, auton vierelle. Hän oli ollut koko aamun sen kimpussa, puoliksi auton alla, puoliksi sen vieressä, työkalut levällään kuin pienen sodan jäljiltä. Ammin ilme kirkastui. Tyttö  kääntyi hänen puoleensa kuin olisi yhtäkkiä muistanut alkuperäisen tehtävänsä.

"Miksi sä oot vaan kotona?" "No kun auto pitää korjata."

“Mitäs sun työ on?” hän kysyi mieheltä.

“No tämä auton korjuu, kun se ei kulje ihan hyvin”, mies vastasi, pyyhkäisi käsiään housunlahkeeseen ja vilkaisi tyttöä ystävällisesti.

Ammi ei luovuttanut. “Ei mutta mitä sä oikeesti teet.”

“Korjaan autoa.”

“En mä sitä tarkota.” Tytön ääni kiristyi uhmaavasti, kuin hän olisi turhaan kiskonut ovea joka ei suostunut aukeamaan.

“Mikä se on mihin sä menet, kun sä menet töihin?”

“No tämän auton alle”, mieheni sanoi ja iski minulle silmää.

Ammin otsa meni ryppyyn. Vihastus nousi kuin nopea pilvi. “Kun meiän isä lähtee aamulla, niin se menee sen töihin. Mihin sä meet kun sä meet?”

“Tätä autoa korjaamaan.”

Nyt tytön kärsivällisyys loppui kuin katkaistu lanka. Hän kurvasi pyörällään niin että hiekka pöllyi. Hurjaa vauhtia kotiin, ketjut kilisten ja polvet viuhtoen. Jotakin oli mennyt pahasti väärin hänen nelivuotiaassa maailmassaan. Hän oli tullut hankkimaan varmuutta siitä, että hän oli tehnyt tärkeän asian, selvittänyt naapurisuhteet niin kuin isot ihmiset tekevät. Eikä se onnistunut.

Varttitunnin kuluttua tyttö polki takaisin. Ilme oli vakava, kuin hän olisi käynyt neuvottelun korkeammalla taholla.

“Äiti käski sanoo että sen tarttee lainata kaks litraa maitoo.”

Kaksi litraa. Hyvä ystävä. Meillä ei ollut koskaan kotona niin hirmuisen paljon maitoa, Sanoin sen varovasti, ettei tytön maailma särkyisi toista kertaa saman tunnin aikana.

Ammi katsoi minua pitkään, arvioiden, kuin olisi punninnut koko taloutemme yhdellä silmäyksellä.

“Ootteks te köyhiä”, hän totesi lopulta ja polki kotiin kertomaan.

Kun hän katosi mutkan taakse, pihan hiljaisuus tuntui hetken suurelta. Ja samalla pikkuruisen huvittavalta, lempeällä tavalla. Ammissa oli jotakin sellaista, joka sai maailman näyttämään arvoitukselliselta, ihan kuin hän olisi kulkenut totuuden ja väärinymmärryksen rajalla koko ajan, eikä tiennyt kumpi oli kumpi.

Ehkä juuri siksi hänen sanansa jäivät soimaan.

Pienet ihmiset kysyvät suuria kysymyksiä, ja joskus meidän tehtävämme on vain pysyä paikallamme, jotta he voivat polkea edestakaisin ja rakentaa niistä oman maailmansa.

Ammin äiti sai tarvitsemansa  kaksi desiä maitoa.

 

Pieniä kilahduksia

 

Sirjan puutarhassa on nurkkaus mikä ei ole tavallinen paikka. Se ei kuki koskaan, ei tuoksu, ei levitä rehevää vihreyttä ympärilleen. Siellä on vain karheutta, ei yhtäkään avautuvaa nuppua. Se on ruosteen  ja helmien puutarha, soiva ja  helisevä aivan erityisellä tavalla kun tuuli kulkee sen ohi.

Mutta muistotkin tarvitsevat puutarhan, ja ne eivät kuihdu koskaan. Mutta ei se tarkoita että ne olisivat helppohoitoisia.

... ja juhla heräsi eloon

 

Palettos Sofia Marketta oli tottunut siihen, että kaikki kumartui ja kietoutui kuin ihmeellinen aura hänen ympärilleen. Se oli hänen koko maailmansa. Tikkuteatterin valot, yleisön huokaukset, keltaisen untuvaboan pehmeä hehku kaulan ympärillä, jatkuen avokaulaisessa leningissä. Samettinen kruunu. Kaikki täydellisesti sovitettu kampauksen väriin. Hän oli diiva, joka ei koskaan odottanut yllätyksiä. Niin hän ainakin luuli kunnes huomasi tai paremminkin tunsi kulisseissa tuijotuksen. Savun ja samettien välissä seisoi mitättömän näköinen hahmo. Häntä värisytti, mutta miksi?

- Vältä tyyppiä, teatterin kuiskaaja viskasi korvaan. - Ylhö Valentin Luku. Maankuulu petturi. 

Palettos Sofia Marketta ei ollut koskaan kuullut puhuttavan miehestä. Petturi? Tuoko tyyppi joka ei yltänyt edes hänen poskelleen, saati suudelmaan? Silti tämän katseessa oli sitä jotakin. Lempeää, hieman surullista kaipausta, kuin hän olisi odottanut heidän kohtaamistaan koko elämänsä.

Juuri sitä hän olikin.

Tikkuteatterin esityksen päätyttyä mies haki hänet heti tanssilattialle. Palettos Sofia Marketta kallisti päätään ja Ylhö Valentin Luku helisi kevyesti metallijalustallaan. Hän kertoi olevansa lukija, ei esiintyjä - mies, joka oli viettänyt vuosia katsellen maailmaa alhaalta, mutta ei koskaan tullut nähdyksi. Sofia kertoi olevansa nähty liiankin kirkkaasti, mutta harvoin todella aidosti, katsottu.

Nyt kummankin oli myöhäistä perääntyä kuoreensa. Intohimo oli jo leimahtanut pienessä tilassa, johon heidän ruumiillinen korkeuseronsa ei yltänyt. Se ei tarvinnut suudelmaa. Se oli kuin kahden erikokoisen varjon yhteisymmärrys: hiljainen, epätodennäköinen, mutta kiistaton.

Siitä illasta lähtien Palettos Sofia Marketta kumartui alemmas, ja Ylhö Valentin Luku nousi korkeammalle. Ei fyysisesti, vaan sillä tavoin kuin rakkaus nostaa ihmistä, vaikka hän seisoisi metallijalustalla tai vaikka terrakottaruukussa.

Sitten kaikki kävi nopeasti. Tikkuteatteri suljettiin yleisön puutteessa, enkä tavannut kumpaakaan enää koskaan. Kuinka joku sai rakastuneen parin katoamaan jäljettömiin?

Seuraavana vuonna olin kesätöissä Herculaneumin kaivauksilla Italiassa. Vapaa-aikana etsin äidilleni italialaista kameekorua. Ehkä juuri sellaisen retken yhteydessä näin yllättäen Positanon pienen konditorian tiskillä (Amalfirannikolla Napolin lähellä) ihmeellisen kauniin ja tutun lakritsiluomuksen marsipaanipäineen. Se maksoi 145 euroa ja muistutti kovasti paria. Ja kieltämättä molemmat näyttivät ... aidosti onnellisilta.

Tutto è bene quel che finisce bene.

Alku hyvin, kaikki hyvin.

----------------------------------------------------------

Koriste-esineet: yksityinen kokoelma.

Hahmoilla kuvauksissani ei ole todellista taustaa, mutta olen kiitollinen heidän avoimuudestaan.

Hanna Helena, Ruotsi ja Italia  

 

Milloin juhla herää?

 

(Kuva:oma)

Palettos Sofia Marketta oli päättänyt, että tämän vuoden naistenviikko olisi hänen viikkonsa - ei vain tikkuteatterin, ei vain ihailijoiden. Hän oli saanut jälleen kasan kirjeitä. Yhden Laihialta, jossa joku oli lähettänyt kuivuneen orvokin muistoksi “siitä kerrasta kun Palettos Sofia Marketta oli tikkuteatterin kruunaamaton kuningatar. Nousiaisista oli saapunut käsin kirjotettu kortti, jossa ihailija toivoi hänen “tekevän jotakin rohkeaa”. Hyvinkäältä tulleessa postissa oli pelkkä lause: “Muista levätä.” Sallasta asti oli lähetetty pieni, käsin veistetty puutikku, johon oli kaiverrettu hänen nimensä.

Mutta hän ei aikonut rakentaa omaa hetkeään näiden viestien perusteella.

Naistenviikko oli täynnä suunnitelmia, mutta toistaiseksi ne olivat kuin ilmapalloja, jotka jotka leijuivat kattoon, kauas hänen ulottuviltaan. Hän halusi tanssia, nauraa, juoda kuplivaa, ehkä jopa suudella jotakuta torin varjoissa. Hän halusi railakkuutta, sellaista joka saa posket hehkumaan ja kengät unohtumaan kadulle.

Kengät? Hänen unelmissaan sellaiset olivat suurempi kohde kuin intohimoinen sulhanen.

Naistenviikko oli tuskin vielä alkanut. Palettos Sofia Marketalla oli aikaa. Mutta tällä kertaa hän ei aikonut odottaa jotakin joka ei tule.

Parsaa ja tiikerikakkua

 

Ajattelen usein alkuaikoja uudessa talossamme. Ensin se oli vanha, sitten purimme alkuperäisen sotilastorpan ja rakensimme tilalle 'oikean' talon. Naapurini nimen olen vaihtanut kertomuksessani Ullaksi. Tai ehkä en...

En minä ollut todellakaan mikään suurenmoinen puutarhuri tai maanviljelijä. Olin asunut keskellä Göteborgia, Helsingin kokoista kaupunkia, viisitoista vuotta. Pieni parveke kaksiossani talon ylimmässä kerroksessa oli ollut ainoa puutarhani. Nyt olin päätynyt täysin toisenlaiseen ympäristöön maaseudulle, vaikkakin vain varttitunnin automatkan päähän Göteborgista.

En tiedä miksi muutimme tänne korpeen. Mieheni oli intohimoinen purjehtija. Ei hän arvostanut makeassa vedessä pulikoimista ja oli asunut koko ikänsä Göteborgissa. Olimmeko yhtäkkiä hieman innostuneita maalaisromantiikasta, jostakin ihmeen omavaraisuudesta? Ideoista jotka harvoin toteutuivat. Kukkapenkki kukoisti kyllä yllätyksekseni ihan kuin sen pitikin, ja talvivihreät viehättivät vähitellen uskomattomilla eri sävyillään. Oli viisasta valita eri lajeja. Joihinkin tuli jopa punaisia marjoja pikkulintujen iloksi. 

Meillä oli takka ja polttopuita omasta takaa, ja lähellä virtaavasta purosta vesiputouksineen (mikä ei jäätynyt edes talvella) onnistuimme johtamaan kasteluveden kallion yli puutarhaan. Rinteen alapuolelle, metsän reunaan, olimme raivannet pikkuruisen viljelysmaan. Tavallisia taattuja juttuja - porkkanoita, retiisejä, herneitä ja perunoita. 

Siksi olin oli ylpeä ja yllättynyt kun uusi kokeiluni näytti onnistuneen täydellisesti. Parsakaalit - pitkänhuiskeat kaulanjatkeet, joiden päässä keikkui pieni vihreä kruunu - olivat vihdoin valmiit! Tällaisesta menestyksestä en ollut edes uneksinut. Seisoin rivien välissä kuin olisin odottanut torvisoittokuntaa marssimaan esiin ja soittamaan fanfaarin parsakaalien kunniaksi.

Sitten sanoin ääneen sen kohtalokkaan lauseen. - Huomenna minä korjaan nämä talteen.

Olisi pitänyt vaieta. Kuusen takana kytättiin ja oltiin aivan toista mieltä. Aina joku kuulee, kun ei pitäisi.

Nyt en tarkoita naapurin Ullaa, vaikkakin hän ilmestyi paikalle seuraavana päivänä kuin olisi ollut piilossa pensasaidan takana sadonkorjuuta odottamassa. Alussa hän oli kysynyt voisimmeko jakaa kasvimaan keskenämme, mutta en ollut kiinnostunut. Niin suuri se tilkku ei ollut, vaikkakin se oli vaatinut monien päivien uurastuksen. Sitä paitsi tiesin että Ulla kuitenkin jättäisi taimien hoidon minun vastuulleni. Hän oli ’lahjoittanut’ meille kasveja aikaisemminkin, ja noutanut ne takaisin sitten kun olin saanut ne kukoistamaan.

Nyt seisoimme siinä ja katsoimme parsakaalien jäänteitä. Ymmärsimme että nelijalkainen metsän kuningas perheineen oli ollut herkuttelemassa viime tipassa. Jäljellä törröttivät enää vain pienet parsakaalien tyngät. Ulla nyökkäsi vakavasti ja sanoi:

- Nyhdetään nämä nyt pois. Viedään ne meidän kompostoriin, omassasihan on jo varmaan tarpeeksi kasvijätteitä. Minulla on siellä vain puun silppuja.

Ja niin me nyhdimme. Parsakaalien varret olivat vielä eilen olleet niin pitkät, että niitä olisi voinut käyttää ongenvapoina. Kun olimme saaneet jäännökset kasaan, minä sanoin:

- Nyt mennään meille ja laitetaan kahvipannu porisemaan. Pidetään parsakaalien muistotilaisuus.

Ulla hymyili leveästi. - Kyllä mielellään. Leivoin muuten tänään tiikerikakun ja jätin sen tullessani teidän rapulle, kun kukaan ei ollut kotona.

Sitäkään ei olisi pitänyt sanoa ääneen. Jossakin kaksi korvaa kuunteli taas.

Kun lähdimme kulkemaan rinteen alta kohti taloa, meitä kiehtoi ajatus että kahvi ja tiikerikakku muodostaisivat täydellisen iltapäivän.

Mutta ei sekään ihan niin mennyt. Hitto vie, olisi voinut olla perjantai kolmastoista. Vaan kun ei ollut.

Tiikerikakku oli tipotiessään, aivan kuin parsat. Rapun edessä makasi vain tyhjä alumiinifolio. Joka ikinen murunen oli nuoltu pois niin tarkasti, että olisi voinut luulla jonkun käyttäneen imuria. Tuskin se oli harakka tai metsäkyyhky. Tuskin kissakaan olisi pystynyt tekemään niin puhdasta jälkeä, tai edes avaamaan foliopakettia. Meidän kissamme oli ainakin epätavallisen tyhmä. Laitoin kerran lattialle katkaravun ja sen päälle läpinäkyvän muoviastian. Kissa tuijotti minua epätoivoisena. - Emäntä, auta.

Ulla ja minä katsoimme toisiamme. Sitten foliota. Sitten taas toisiamme.

Ja me nauroimme. Sellaista naurua, joka tulee silloin kun elämä on vähän liian kummallista ollakseen totta, mutta kuitenkin juuri sopivan kummallista ollakseen hauskaa.

***

Sanotaan että syyllinen palaa tekopaikalle.

Seuraavan iltana näin keittiön ikkunasta kuinka yksinäinen pikisilmäinen siili etsi rapultamme jotakin. Ehkä uutta vastaleivottua tiikerikakkua.

Myöhemmin syksyllä suuntasin vahvan lampun alas metsän reunaan. Kuusien katveesta heijastui kokonainen rivi silmiä.

 

 

Kevyttä surrealismia

Pidän puolalaisen Rafal Olbinskin (s. 1943) unenomaisista teoksista, joten tänään kuvat saavat puhua. Selkeää mutta samalla arvoituksellista. 

SE ON SIÄLLÄ!

Tämä näennäisesti mitätön ja jälkeenpäin hieman huvittava juttu ulkopuolisille kerrottuna tapahtui Munsalassa Pohjanlahden rannikon tuntumassa. Mutta kun se tulee kohdalle on leikki kaukana. Emmi oli käynyt ensiapukurssin, ja se oli ratkaisevaa. Hän pysyi rauhallisena ja kaikki päättyi onnellisesti.

Emmi oli marjastamassa tyttärensä kanssa aivan tavallisena syyslauantaina. Päivä oli täydellinen. Kuiva kangasmetsä oli helppoa samoilla, ilma kirkas, ja puolukoita niin paljon, että näytti siltä kuin joku olisi ripotellut punaisia helmiä pitkin metsää.

Emmi kulki ämpäri kädessä, hyräili jotakin epämääräistä sävelmää ja kumartui poimimaan erityisen pulleaa puolukkaa. Juuri kun hän sai marjan irti varvusta, se tapahtui.

Hänen tyttärensä Tuire oli viiden vanha, sellainen pieni metsäprinsessa, joka kulki kumisaappaat vähän liian isoina lonksuttaen ja ämpäri kolisten. Puolukoiden lisäksi siihen näkyi kerääntyvän sekä käpyjä että muita metsän aarteita.

Kaikki meni hyvin kunnes tyttö löysi erityisen kiiltävän puolukan. Sellaisista voisi tehdä kotona kaulaketjun! Hän kumartui ja otti marjan sormiensa väliin, pyöritteli ja haisteli sitä.

Sitten alkoi huuto.

Ei mikään tavallinen lapsen huuto, vaan sellainen täysimittainen, metsää halkova paniikkikarjaisu, joka sai linnut lehahtamaan puista.

“PUOLUKKA! NENÄSSÄ! SE ON SIÄLLÄ!” lapsi kiljui, ääni väristen kuin hän olisi kertonut maailmanlopusta.

“Ei voi olla totta”, Emmi mutisi ja säntäsi hysteerisen tytön luo.

Hän yritti pysyä vakavana, vaikka tilanne oli… no, vähintäänkin absurdi. Hän rauhoitteli Tuirea samalla kun tutki tämän nenää. Dramaattinen niistämisoperaatio ei tuottanut tulosta. Vasta kun Emmi keksi sulkea toisen sieraimen ja puhaltaa napakasti ilmaa tytön suuhun, puolukka lensi nenästä maahan ja jäi siihen viattomana kuin  ei olisi osallistunut mihinkään. Se ei ollut edes rikkoutunut.

Tyttö lopetti huudon yhtä äkisti kuin oli aloittanut. Hän katsoi puolukkaa pitkään, epäluuloisesti.

“Se oli ilkeä,” hän sanoi lopulta. ”Mä haluan jätskin. Mutta en sitä missä on semmonen kuollu kopparainen mustikoiden päällä, äiti.”

Niin oli todellakin tapahtunut kerran kotona. Pakastimesta otettujen mustikoiden päällä Tuiren jäätelöannoksessa oli kiiltänyt jotakin mustanvihreää mikä ei kuulunut sinne.

Tuire ei unohtanut koppakuoriaista koskaan, ja näytti siltä että ilkeä puolukka päätyisi sen seuraksi.

 

  

Sitä niin tavallista

 

Klaara heräsi samaan harmaaseen tunteeseen, joka oli viime viikkoina melkein ahdistanut häntä. Hän katsoi ikkunastaan tyhjää bussiterminaalia ja ajatteli, että jos elämä olisi kirja, hän olisi nyt sivulla, jossa ei tapahdu mitään. Ei näppäriä ruokareseptejä mitä blogisivut olivat pullollaan, ei kulttuuriharrastuksia, ei puutarhan ihmeitä, ei lapsia tai lapsenlapsia. Hän ei matkustellut, paitsi mitä nyt paikallisbussilla kaupunkiin. Mitä ihmettä hän voisi tänään kirjoittaa. Tai tehdä. Hän tunsi itsensä auttamattomaksi tosikoksi ja ajatteli ruotsalaista etiikan tutkijaa Ann Heberleiniä joka oli kirjoittanut siitä ettei halunnut kuolla mutta ei myöskään jaksanut elää.

Aurinko ei aina nouse, Klaara tuhahti ja avasi muistikirjan. Tyhjä sivu tuijotti takaisin. Hänen ei oikeastaan ollut pakko kirjoittaa joka päivä. Se ei ollut lupaus, ei projekti, eikä mikään haaste. Se oli jotakin vakavampaa - tapa pitää itsensä koossa. Kirjoittaminen oli Klaaralle kuin ikkuna, jonka hän avasi joka päivä, jotta huoneeseen tulisi edes vähän ilmaa. Joskus vain lauseen verran.

Klaara päätyi läheiseen puistoon, jossa ei ollut mitään erityistä. Ei kukkaloistoa, ei veistoksia, ei edes kunnolla penkkejä. Mutta siellä oli vanha nainen, joka yritti ottaa valokuvaa kännykällään. Nainen näytti turhautuneelta. Klaara tunsi pistoksen sisällään ajatellessaan mikä voima sai noin vanhan ihmisen vielä ajattelemaan elämää eteenpäin, hankkimaan siihen sisältöä.

“Anteeksi”, Klaara sanoi, “voinko auttaa?”

Nainen hätkähti, mutta hymyili sitten. “Yritän saada kuvan tästä puusta. Se on ollut tässä koko elämäni, mutta en ole koskaan saanut siitä hyvää kuvaa.” Klaara katsoi puuta. Se oli tavallinen. Ei erityisen kaunis, ei erityisen ruma. Mutta nainen katsoi sitä kuin se olisi aarre.

“Se on tärkeä sinulle”, Klaara sanoi.

“On. Se oli paikka, jossa odotin aina ystävääni. Hän oli joka kerta myöhässä. Ja minä aina liian aikaisin.” Nainen nauroi. Klaara nauroi mukana.

Klaara otti kuvan. Siitä ei tullut täydellistä, mutta tarpeeksi hyvä. Nainen kiitti, ja lähti.

Kotona Klaara avasi muistikirjan ja kirjoitti:

Tänään näin puun, joka ei ollut todellakaan mikään  erityinen, mutta jolle joku oli antanut merkityksen. Autoin tuntematonta ihmistä. Ehkä se oli merkki minulle siitä että tarina ei synny taidoista, harrastuksista tai suurista tapahtumista. Se syntyy siitä, että katsoo maailmaa ja huomaa pienen väripilkun harmaan keskellä. Tai että tekee jotakin, eikä vain pane merkille asioita.

Minäpä kirjoitakin tänään siitä. Ja huomenna ehkä jostain muusta.

Klaara sulki muistikirjan. Harmaa ei ollut kadonnut, mutta siihen oli sekoittunut vihreää, vähän keltaista ja ehkä aavistus sinistä.

Sellainen väripilkku riitti tänään. Ehkä hän sittenkin kuului johonkin.