Vanhan puukirkon tapulissa kellot olivat kumahdelleet harmaata taivasta vasten. Hautajaisväki tummissa takeissaan kerääntyi yhteen mutta kuitenkin etäälle toisistaan. Hengitys huurusi ilmassa. Arkun ympärillä vallitsi hiljaisuus, jonka
rikkoi vain satunnainen yskähdys tai kenkien narskahdus soralla.
Vanha mies nojasi
keppiinsä ja kumartui sanomaan jotakin naiselle jolla oli suruharso mutta sopimattoman punainen takki tällaisena päivänä. Vaikka miehen ääni oli heikko, sanat leikkasivat kuin veitsi. - Tiedättekö, että tuo tuolla on sisarenne?
Nainen käänsi
katseensa. Muutaman metrin päässä seisoi vieras nainen.
- Tiedän, hän vastasi rauhallisesti ja käveli pois.
Se oli valhe.
Nainen pysähtyi sypressin taakse, näkymättömiin hautajaisseurueelta. Sisällä kuohui. Hän oli jättänyt perheensä kaksikymmentä vuotta sitten. Ei riitojen vuoksi, vaan oman kunnianhimonsa takia. Kun äiti sairastui, hän ei palannut kotiin auttamaan. Kun isä kuoli, hän ei tullut hautajaisiin. Hän oli valinnut työnsä, uuden elämänsä, ja jättänyt sisarensa yksin kantamaan kaiken.
Nyt tuo sisar seisoi
muutaman metrin päässä, vieras mutta silti samaa verta. Nainen ei ollut koskaan
pyytänyt anteeksi. Hän ei ollut koskaan edes yrittänyt ottaa yhteyttä. Hänestä
oli tullut petturi myös itselleen.
Kun vanha mies oli
kysynyt, tiesikö hän kuka tuo nainen oli, hän valehteli. Hän ei enää tunnistanut miehen osoittamaa hautajaisvierasta sisarekseen.
Papin ääni kaikui
kylmässä ilmassa. Nainen puristi kätensä nyrkkiin ja tunsi kuinka kyyneleet
polttivat. Hän tiesi, että tämä oli hänen viimeinen
mahdollisuutensa. Hän voisi astua toisen luo, sanoa edes yhden sanan ja murtaa
vuosien hiljaisuuden.
Mutta hän jäi paikoilleen ja hautajaiset kulkivat ohitse kuin juna, joka
ei pysähdy.
