Katumus

 

 Adventti lähestyi, ja koti täyttyi kynttilöistä. Anna ja Tommi olivat eläneet avioliitossaan jo yli kymmenen vuotta. Aluksi kaikki oli ollut hyvää ja turvallista, mutta ajan myötä Anna alkoi tuntea, että elämä oli muuttunut rutiiniksi. Lapsettomuus oli kuin ylimääräinen huone talossa, tyhjä mutta aina läsnä. Marraskuun hiljaisuus tuntui paksummalta kuin lumikinokset ikkunan ulkopuolella. Päivät seurasivat toisiaan samanlaisina, ja hän kaipasi jotakin uutta, jotakin joka saisi hänen sydämensä sykkimään. Lopulta hän teki rohkean päätöksen. Hän jätti miehensä ja muutti pois.

Uusi elämä tuntui aluksi vapauttavalta. Pian Anna tapasi miehen, joka vaikutti täydelliseltä. Charmikas, huomaavainen ja valmis tekemään mitä tahansa hänen eteensä. Hän tunsi olevansa kuin prinsessa, jota palvottiin. He muuttivat yhteen, ja Anna uskoi löytäneensä sen, mitä oli kaivannut.

Mutta vähitellen miehen käytös alkoi muuttua. Anna oli pitkään ajatellut, että uuden rakkauden alku oli ollut kuin kevään ensimmäinen auringonsäde. Lämmin, kirkas ja täynnä lupauksia. Nyt hän alkoi huomata pieniä säröjä: viestejä, joihin ei vastattu, iltoja, joille löytyi yllättäen "muita menoja", ja katseita, jotka harhailivat liian pitkään toisten ihmisten suuntaan.

Miehen huomaavaisuus vaihtui vaatimuksiin, palvonta kontrolliin. Hän halusi tietää, missä Anna oli jokaisena hetkenä, ja mustasukkaisuus leimahti pienimmästäkin asiasta.

Iltaisin kun Anna istui yksin ja mietti elämäänsä, hän alkoi kaivata entistä miestään. Hän muisti ne rauhalliset hetket, sen turvallisuuden ja luottamuksen, joka oli ollut heidän välillään. Vaikka avioliitto oli tuntunut tylsältä, se oli ollut täynnä vakautta ja rakkautta, jota hän ei ollut osannut arvostaa ennen kuin menetti sen.

Anna ei enää tunnistanut itseään. Hän oli lähtenyt etsimään vapautta ja intohimoa, mutta löysi tilalle pelon ja rajoitukset. Jokainen päivä uuden miehen rinnalla tuntui taistelulta. Eräänä iltana, kun riita oli jälleen repinyt heidät erilleen, Anna istui yksin ja kirjoitti viestin entiselle miehelleen. Hän ei tiennyt, saisiko vastauksen, mutta halusi kertoa, että kaipasi häntä ja heidän yhteistä elämäänsä.

Yllättäen vastaus tuli nopeasti. Tommi ei ollut vihainen, vaan pikemminkin surullinen. Hän kertoi, että oli itsekin miettinyt Annan lähtöä ja toivonut, että tämä löytäisi kaipaamansa elämän. Kun he muutaman päivän kuluttua tapasivat kahvilassa, Anna näki miehen silmissä sen rauhan ja läheisyyden, mitä hän oli kaivannut.

Vaikka haavat olivat syviä, Anna tunsi että hän oli löytänyt takaisin juurilleen.

Mutta menneisyys painoi liian raskaana. Luottamus, joka kerran oli ollut heidän suhteensa perusta, ei enää palautunut. He tapasivat vielä muutaman kerran, mutta keskustelut päättyivät hiljaisuuteen ja katseisiin, joissa oli enemmän muistoja kuin toivoa.

Oli kuin kylmä tuuli olisi sammuttanut kynttilän.

Anna jäi yksin. Kun hän palasi iltaisin kotiinsa ja katseli ikkunasta, hän mietti millaista elämä olisi ollut, jos hän olisi osannut arvostaa sitä, mitä hänellä oli. Hän ymmärsi, että jotkut virheet eivät koskaan korjaannu, ja että joskus suurin rangaistus on elää niiden kanssa loppuelämä.