Sielun ravintoa

 

Kaukana syrjäseudulla eli Antti, 60-vuotias maanviljelijä. Hän oli tunnettu koko kylällä ahkeruudestaan ja siitä, että hänen tilansa kukoisti, vaikka hän itse oli jo harmaantunut ja kädet kuluneet vuosikymmenten työstä.

Antti oli naimisissa, mutta hänen sisällään oli tyhjä paikka joka kaipasi toisenlaista elämää. Hän tunsi itsensä vajaaksi, mutta ei osannut sanoa mitä puuttui. Yksinäiset päivät traktorin hytissä tai navettatöiden jälkeen saivat hänet joskus väsyneenä selaamaan puhelintaan.

Eräänä iltana Antti löysi keskustelupalstan, jossa nimimerkit vaihtoivat avoimesti mielipiteitä, toiveita ja sisäisiä salaisuuksiaan. Eräs kirjoittajista, Katariina, alkoi jutella hänelle. Naisen sanat olivat lempeitä, ymmärtäviä, ja täynnä mystistä vetovoimaa. Antti tunsi itsensä ihmiseksi, joka oli löytänyt kuuntelijan.

Keskustelut syvenivät. Katariina kertoi olevansa yksinäinen alipalkattu hoitoapulainen, kaipaavansa turvaa ja pitkäaikaista keskustelutoveria. Hän pyysi Anttia pitämään heidän yhteytensä salassa. ”Annetaan tämän olla vain meidän kahden maailma.”

Antti ei voinut vastustaa naisen viehätysvoimaa. Katariina ei koskaan pyytänyt rahaa, mutta kertoi joskus arkisista asioista joihin hänellä ei ollut varaa. Antti alkoi lähettää naiselle pieniä rahasummia, vakuuttuneena siitä, että Katariina ja hänen kertomuksensa olivat todellisia.

Eräänä yönä, kun myrsky repi puita maatilan ympärillä, Antti sai viestin:
"Tiedän että välität minusta todella. Jos lähetät vielä yhden hieman suuremman summan, se riittää matkalippuun ja majoitukseen. Voimme tavata pian."

Antti ei ollut aivan tyytyväinen käänteeseen. Jokaisella iällä oli leikkikalunsa, mutta tätäkö hän tosiaan oli halunnut? Hän kirjoitti kuitenkin uuden tilisiirron valmiiksi. Mutta kun hän painoi ”lähetä”, puhelin pimeni. Seuraavana aamuna hän huomasi, että Katariina oli kadonnut. Profiili poistettu.

Antti jäi yksin, mutta epävarmuuden tunne leijui jatkuvasti hänen ympärillään.

Pitkien työpäivien myötä Antin vaimo Riina oli nähnyt miehensä muuttuvan vuosien varrella - joskus hitaasti, joskus äkisti. Mutta viime kuukausina Riina oli huomannut jotakin outoa. Antti palasi navetasta yhä myöhemmin, ja hänen katseensa harhaili, kun Riina kysyi päivän kuulumisia. Hän ei enää nauranut samoille vitseille, ja joskus hän jäi tuijottamaan puhelintaan, vaikka ennen hän oli tuskin jaksanut välittää koko vempeleestä.

- Antti, kuka hän on? Riina kysyi ääni väristen.

Antti nosti katseensa, ja Riina näki miehensä silmissä sekä syyllisyyden että surun. Ei raivoa, ei puolustelua. Vain hiljaisuutta.

Totuus paljastui. Antti ei ollut koskaan lähtenyt kauas heidän tilaltaan, mutta nyt hän oli antanut sydämensä hetkeksi tuntemattomalle. Hän kertoi, ettei ollut etsinyt rakkautta, vaan pakopaikkaa yksinäisyydestä, joka oli hiipinyt heidän välilleen vuosien arjen ja työn keskellä.

Kumpikin tunsi itsensä pettyneeksi. He istuivat pitkään yhdessä. Sanat loppuivat, mutta tunteet täyttivät huoneen. He aavistivat, että elämä ei enää palaisi entiselleen.

Eräänä iltana, kun syksyn tuuli riepotteli pihakoivua, Riina sanoi sen ääneen.
- Antti. Minä en enää jaksa tätä.

Mies katsoi häntä pitkään, ja nyökkäsi. Hän tiesi, ettei mikään selitys enää riittäisi.

Seuraavina viikkoina he alkoivat elää rinnakkain, mutta erillään. Riina muutti makuuhuoneesta vierashuoneeseen, ja Antti vietti monet yöt navetassa, joskus jopa traktorin hytissä. Lopulta he päättivät, että yhteinen polku oli kuljettu loppuun.

Antti jäi tilalleen. Aamuisin hän nousi ennen auringonnousua, aivan kuten aina ennenkin, mutta nyt hiljaisuus oli syvempi. Ei ollut enää Riinaa kahvinkeitossa, ja keittiön pöydän äärellä oli nyt vai yksi tuoli. Antti teki työtään mekaanisesti. Ruokki eläimet, korjasi koneet ja sadon. Hakkasi takkapuita. Mutta usein hän pysähtyi katsomaan pihaa, jossa Riinan askeleet eivät enää kuuluneet.

Riina puolestaan muutti kaupunkiin, pieneen rivitaloasuntoon. Hän opetteli uudenlaista arkea: kävi ostamassa vihannekset torilta, liittyi kirjakerhoon ja löysi ystävättäriä, joita ei ollut vuosien kiireessä ehtinyt pitää. Aluksi kaipuu ja yksinäisyys painoi, mutta vähitellen hän huomasi hengittävänsä vapaammin.

Antin ja Riinan tarina oli päättynyt eroon. Se oli rehellinen loppu, joka olisi voinut antaa tilaa uusille paremmille aluille.  Mutta aivan niin se ei mennyt.

Riina mietti kuumeisesti. Hän oli rakastunut korviaan myöten, mutta oliko hän valmis solmimaan uuden avioliiton miehen kanssa jota hän ei ollut koskaan tavannut? Toisaalta, miksi hän olisi antanut tilaisuuden juosta ohi? Richie oli tulossa Suomeen, ja hän halusi kiihkeästi Riinan omakseen.

Riina oli myynyt rivitaloasuntonsa ja hankkinut pankkilainan, lähettääkseen Richielle tänä iltana viimeisen maksun. Hän painoi nappia. Sekä rahat että amerikkalainen hävityslentäjä Richie katosivat taivaan tuuliin. Riinan universumi kääntyi akselinsa ympäri kivusta huutaen, ja vasta silloin hän ymmärsi.