Viime hetkessä

 

Aarne ja Helmi olivat myyneet vanhan, liian suuren asuntonsa puutarhoineen ja muuttaneet moderniin senioritaloon. Nyt he istuivat aamukahvilla keittiön ikkunan ääressä. Näköala ei ollut suurenmoinen, vain vastapäisen kahdeksankerroksisen tiilitalon parvekkeeton seinä. Sanomalehti oli luettu, mitä muuta tänään tehtäisiin?

- Tämä ei toimi, meidän pitää edes mennä ulos lenkille! Keksitään ihmeessä jotakin.

- Entä jos lähtisimme autolla, vaikka katsomaan sitä vanhaa autiotorppaa Mustametsän takana? Onhan siellä ehkä muistoja jäljellä, mikäli koko hökkeliä ei ole purettu kerrostalojen tieltä.

Ihme kyllä hidasta kuolemaa käyvä rakennus seisoi vielä jotenkin paikallaan. Aarne ja Helmi parkkeerasivat autonsa hieman kauemmas omakotialueelle. Kun he viimein saapuivat ojan reunaa kulkien tontille, kaikkialla oli hiljaista ja rakennus näytti täysin laiminlyödyltä. Ruohikko oli niin pitkää että oli vaikea kulkea, kompastelematta pieniin kiviröykkiöihin ja maatuneiden lehtien peittämiin oksantynkiin. Kaivon kansi oli lahonnut. Vesi oli mustaa ja roskaista.

Ensin he vain katselivat: sammaloitunut katto, ikkunaruudut rikki. Ove oli yritetty suojata laudoilla kauan sitten, mutta nyt se ammotti auki. Varmaankaan he eivät olleet ensimmäisiä utelijoita.

Mutta kun vanhan naapuritilan hevosia lukuunottamatta ketään ei näkynyt, uteliaisuus voitti. He astuivat sisään matalasta oviaukosta. Täytetty, koinsyömä kettu vahti eteisessä.

Mitä he löytäisivät talon sisältä?

Vanhan kynttilänjalan, tummentuneen ja homeen peittämän, mutta yhä kauniin. Raamatun, jonka kosteuden läikittämille sivuille oli kauan sitten kirjoitettu perheen merkintöjä ja päivämääriä. Naisen ruskean hatun, Se oli pölyinen mutta yllättävän ehjä. Kellastuneita kirjeitä, joista osa oli avaamattomia.

Ensin omatunto kolkutti. Mutta kun he ajattelivat ympärillä nopeasti laajenevaa kerrostaloaluetta, heitä säälitti torpan kohtalo. Se oli luultavasti jo saanut purkutuomion, eikä ilmeisesti ollut ketään joka välittäisi pelastaa irtaimistoa.

He alkoivat kerätä esineitä mukaansa, ensin varovasti, sitten rohkeammin. Jokainen löytö herätti ajatuksia. Helmi muisti tanssit, Aarne sodan jälkeiset kesät heinätöissä ja joen rannalla. Esineet eivät olleet vain tavaroita, vaan siltoja menneeseen.

Kun he palasivat kylään, torpan aarteet muuttuivat yhteisissä illanvietoissa tarinoiksi. He alkoivat kertoa nuoremmille, mitä olivat nähneet ja löytäneet.

Pian kyläläiset innostuivat. Torppa ei ollut enää ainoastaan jossakin toisaalla könöttävä kylmä ja autio, lahoava mökkirähjä vaan osa yhteistä historiaa. Entä jos pystytettäisiin talkoovoimin pieni viihtyisä museo, jonka nimeksi tulisi Kylätorpan tarinat? Menneisyys ei katoaisi kun siitä kerrottaisiin eteenpäin.

Unelma toteutui. Museo avattiin vappuaattona kyläläisille ja vierailijoille. Esineitä oli kertynyt lisää, ja jokainen niistä sai oman tarinansa: kynttilänjalka kertoi pimeistä talvi-illoista, viulu muistutti tansseista, kirjeet avasivat ikkunan menneisiin tunteisiin.

Aarne ja Helmi istuivat usein kesällä museotuvan seinustan penkillä. Heidän vaatimaton retkensä oli saanut merkityksen. Se ei ollut vain paljastanut muistoja menneestä - se oli lahja tulevaisuudelle.

Helmille retki merkitsi uutta mieluista harrastusta, kun hän alkoi kirjoittaa Torpan tarinaa maalaamiensa kuvien ympärille. Hän oli niin innostunut että jaksoi tuskin odottaa aamun valkenemista.

Aarnekin löysi uuden harrastuksen.  Hänestä kehittyi etevä sukututkija, mutta se on sitten aivan toinen tarina kuin Torpan.