Eläkeläisenä totean kuinka talvi joka ei koskaan tunnu loppuvan on koettelemuksen laji. Se ei ole vain kylmyyttä tai lunta, vaan jonkinlaista hiljaista painetta, joka kertyy hartioille kuin huomaamatta. Pitäisi hakea takkapuita, mutta mäkinen tie liiterille on kuin arktinen tutkimusretki, ja ajatuskin raskaan lumen lapioimisesta tuntuu siltä kuin joku pyytäisi siirtämään vuorta paljain käsin.
Olenko ainoa joka
alkaa kaivata asioita, joita ei aina edes osaa nimetä?
Ehkä kaipaan lämpöä,
mutta sellaista joka ei tule vain tulesta vaan myös jostain sisäisestä
lähteestä. Sellainen mikä väittää että kevät on oikea asia eikä vain tarina. Sisimmässäni joku sanoo: ei sinun tarvitse tänään jaksaa kaikkea. On ihan sallittua
antaa maailman olla hetken aikaa lumen peitossa ja itsensä olla vähän väsynyt.
Talvessa on myös oma
mystiikkansa, jos sitä jaksaa kuunnella. Kun lumi vaimentaa kaiken, syntyy outo
hiljaisuus, joka tuntuu melkein elävältä. Tai puolikuolleelta. Ikään kuin vanha, näkymätön
olento kulkisi metsän halki ja pysähtyisi hetkeksi kuuntelemaan ajatuksiani. Hiljaisuus kuiskaa jotain pientä, melkein huomaamatonta.
Kevät ei ole poissa.
Se vain nukkuu syvällä lumen alla, keräten voimia.
Mikä lupaus. Vaikka
tie liiteriin on tukossa ja takkapuut lopussa, jokin minussa tietää, että valo
palaa. Mutta tämä on pirullisen pitkä, koetteleva välivaihe. Hengenveto ennen
seuraavaa askelta.
Yritän vain vakuuttaa
itselleni että keskellä talvea se riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti