Punainen lapio

 

 

Kun olimme lapsia, minun serkullani Joukolla Lahden Ali-Juhakkalassa oli punainen pieni lumilapio. Itse en muista tapahtumaa, mutta hänen isänsä oli kirjoittanut siitä novellin. Ehkä itselleen, ehkä paikalliseen sanomalehteen? Kerran talvella lapio ilmeisesti katosi kotipihalta. Jouko oli lohduton, ja koko perhe etsi  kaikkialta puuutarhasta, mutta lapiota ei löytynyt koskaan.

Mutta ei tule unohtaa että mikään elämässä ei mene täysin hukkaan. Pienellä punaisella leikkilapiollakin oli oma tehtävänsä. Sen katoamisesta kinoksiin syntyi tämä tarina seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin.

---

Aamu oli vielä sinertävä, kun Elodia avasi ulko-oven jäykillä sormillaan. Pakkasen säälimätön hengitys nipisti ryppyisiä poskia, ja lumi narskahti kuin olisi halunnut varoittaa. Hän ei kuunnellut. Hänellä oli tehtävä.

Oven avattuaan Elodia otti varovasti ensimmäisen askeleen ja tunnisteli oliko yön myötä muodostunut uusi petollinen jääpeite. Ulkorappu oli lahoamaisillaan, ja hän oli tukenut sen alimmaisen askeleen tiiliskivillä. Onneksi hänelä oli luuta ja lukematomia keppejä portaan kummallakin puolen. 

Hän otti vielä toisen askeleen. Ja kolmannen, viimeisen. Nyt hän seisoi turvallisesti maan kamaralla.

Punainen lapio nojasi talon nurkkaan, vaikka nykyisin työkalu oli enemmän ruosteen sävyinen. Mikään oikea lumilapiohan se ei todellakaan ollut, raskas ja kapeakärkinen, mutta kelpasi kaikkina vuodenaikoina. Lapio oli sitäpaitsi kulunut, mutta sen terä hohti oudosti, kuin valo olisi tullut sen sisältä eikä taivaalta. Elodia tarttui siihen päättäväisesti. Hän oli lapioinut lunta tällä pihalla yli kuusikymmentä talvea, eikä aikonut antaa tämänkään vuoden yllättää.

Ja sitten, aivan kuin joku olisi vetänyt ihmisen kätkevän villaisen verhon hänen ympäriltään, Elodia katosi.

Ei huutoa. Ei jälkiä. Vain punainen lapio jäi lumeen, terä puoliksi uponneena, höyryävä kuin olisi juuri tehnyt jotakin raskasta.

Naapurit löysivät sen myöhemmin. He väittivät, että lapion ympärillä lumi oli sulanut pyöreäksi, täydelliseksi renkaaksi, vaikka pakkasta oli 22 astetta. Poliisi ei osannut selittää mitään. Eikä kukaan uskaltanut koskea lapioon.

Mutta eräänä yönä joku huomasi että lapio oli siirtynyt. Vain sentin, mutta kuitenkin. Ja sen terä oli märkä, vaikka lunta ei ollut satanut päivään.

Minne Elodia oli kadonnut? Jotkut sanovat, että hän ei kadonnut minnekään. Että hän vain seurasi lapion kutsua paikkaan, missä lumi ei ole kylmää vaan elävää, ja missä vanhat naiset voivat kulkea kevyemmin kuin maan päällä.

Kun lapio siirtyi seuraava yön aikana uudelleen, naapurit alkoivat kuiskia. Joku väitti nähneensä varjon pihan laidalla, toiset kuulivat lumen alla liikettä, kuin maa olisi ottanut hengenvetoja. Vajonnut ja kohonnut.

Kolmantena yönä lapio katosi kokonaan.

Aamulla pihalle oli ilmestynyt uusi jälki. Kapea, syvä ura, joka kulki suoraan metsään. Ei jalan painaumia, vain pitkä, tasainen viilto, kuin jokin olisi raahautunut eteenpäin.

Poliisi seurasi uraa puolen kilometrin verran, kunnes se päättyi äkisti pieneen aukeaan. Siellä lumi oli mustunut, ei savesta vaan jostakin muusta, jostakin joka ei kuulunut tähän maailmaan. Keskellä aukeaa oli kuoppa, täydellisen pyöreä, kuin maa olisi avannut suunsa.

Sen reunalla makasi Elodian siniharmaa villahuivi. Se oli jäätynyt jäykkään kaareen, kuin se olisi yritetty vetää alas ja sitten päästetty irti.

Lapio löytyi vasta keväällä, kun lumet sulivat. Se oli syvällä maassa, terä suunnattuna alaspäin, kuin se olisi isketty maahan väkivalloin. Metallissa oli tummia, kuivuneita juovia, joita kukaan ei halunnut analysoida.

Elodiaa ei koskaan löydetty.

Mutta joka talvi, ensimmäisen lumisateen jälkeen, joku kuulee pihallaan äänen. Hitaan, raskaan raapaisun, kuin lapio vetäisi lunta, vaikka ketään ei näy.

Ja jos avaa oven liian nopeasti, voi nähdä vilauksen hahmosta, joka ei enää kävele vaan liukuu, selkä kumarassa, punainen lapio kädessään.

Se ei ole enää siellä poistaakseen yöllä satanutta lunta vanhalta käytävältä.

Mitä se etsii? Uutta kättä joka tarttuisi lapioon?