Pari vuotta sitten näpsäsin mukaani yhden ainoan lehden kasvista, joka kuiskutteli kärsivänsä hoidon puutteesta sairaalan odotushuoneen ikkunassa. Hoitureita siellä kyllä juoksenteli, mutta ei tällaisen potilaan luo janoista juottamaan tai poimuista lehteä silittämään.
Kotona laitoin lehden kuvoosiin. Keittiön ikkunassa se piristyi, riemastui ja alkoi työntää pikatahtiin vartta ja uutta lehteä. Se oli ihan tohkeisssaan! Lopulta pitkänhontelo kasvi uhkasi keikahtaa kumoon ja päätti tukeutua ikkunalaudan naapureihin. Kesällä se putkautti kaksi ihmeellistä sarvea. Kattokaa, osaanhan minäkin kukkia!
Lokakuussa lehdet alkoivat kellastua ja tänään tuli surullinen muodonmuutos leikkokukaksi.
Äitikasvi odotushuoneessa menehtyi varmaan yksinäisyyteen, sitä ei ole näkynyt aikoihin.
Ehkä mikään ei oikeastaan kuihdu täysin, niin kauan kuin siitä jää jäljelle jokin pieni alku. Tällä kertaa se alku sattui mahtumaan kahden sormen väliin ja matkusti huomaamatta kotiin sairaalan ikkunalta.

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti