Ei se tältä näyttänyt

 

Meeri istui akuuttivastaanoton muovituolissa, sellaisessa joka nitisi joka kerta kun siirsi painoa. Hän oli tullut tarkistuttamaan omituisen, pienen pistoksen kyljessään, mutta nyt hän oli keskellä raakaa sosiaalista ilmiötä, jota hän ei tajunnut edes olevan olemassa.

Pienessä vastaanottohuoneessa istui rivi iäkkäitä naisia vieläkin iäkkäämpien, vapisevien ja huonokuuloisten puolisoidensa kanssa. Naisia yhdisti sama ilme: kulmat kurtussa, suu tiukkana viivana, vieressään miehet hiljaisina, väsyneinä, vähän anteeksipyytävän näköisinä.

Mikäli naiset edes puhuivat, he tekivät sen kovaäänisesti, kuin olisivat olleet jossain kyläkokouksessa eivätkä sairaalan odotustilassa.

“Minähän sanoin sinulle jo viikko sitten, että se jalka ei parane itsestään”, yksi puhisi miehelleen.

“Jos et olisi kaatunut taas, minun ei tarvitsisi nyt istua täällä kun on muutakin tekemistä”, toinen tuhahti omalleen.

”Herranjumala, nyt kaadoit pullosta vettä housuillesi”, kolmas totesi.

Neljäs huokaisi mielenosoituksellisesti, tavalla joka oli enemmän performanssia kuin hengitystä.

Meeri katseli heitä ja mietti, mistä nämä kaikki vihaiset akat olivat yhtäkkiä materialisoituneet. Ja miksi jokaisella oli mukana mies, joka näytti siltä kuin olisi unohtanut kotona jotain tärkeää - esimerkiksi oman tahtonsa.

Meeriä alkoi suorastaan kuumottaa poskista, kun hän seurasi sivusta, miten jotkut naiset puhuivat omille miehilleen. Näkivätkö he itseään ulkopuolelta? Näkivätkö he, miten väsyneitä ja avuttomia heidän miehensä olivat? Näkivätkö he, miten heidän sanansa osuivat kuin toistuvat iskut jo haavoittuneeseen?

Hän ei uskonut, että he olivat pahoja ihmisiä. He olivat todennäköisesti uupuneita, pelokkaita ja täysin yksin vastuunsa kanssa. Mutta silti. Se ei tehnyt siitä yhtään helpompaa kuunnella.

Meerin ei tehnyt mieli tuomita ketään. Hän tiesi, että sairaalatilanteet väsyttävät ja jännittävät. Takana oli ehkä valvottu yö ja vastuu käynnin järjestämisestä. Hän tunsi jälleen pienen piston kyljessään, mutta vielä enemmän hän tunsi piston jossain muualla.

Hän nojautui taaksepäin, venytteli jalkojaan ja kuiskasi itselleen. “Jos nämä ovat aikuisia ihmisiä, minä olen astronautti.”

Juuri silloin yksi miehistä vilkaisi Meerin suuntaan ja hymyili varovasti, kuin olisi halunnut sanoa: Kiitos, että joku muukin huomaa tämän.

Meeri puristi käsilaukkuaan ja ajatteli:

Joskus kaikkein julmimmat sanat sanotaan silloin, kun ihminen ei enää jaksa nähdä toisen haavoittuvuutta.

Ja se, jos mikä, tuntui hänestä kaikkein surullisimmalta. 

Ja että hän, Meeri Ebba, 79,  oli juuri tajunnut  itse olevansa yksi näistä naisista.