sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Torpan tarinaa - eräs lähtö

Puron varressa punaista tölliä asustava isonenäinen nainen havahtui kovaan ryskeeseen. Talo keinui ja rysähteli kuin aavan meren myrskyaallokossa. Tänne hän ei voinut jäädä asustamaan, oli päästävä pois!
Hän oli sitäpaitsi tuntenut itsensä yksinäiseksi tämän oudon pitäjän helmoissa. Ihmiset karttoivat häntä eivätkä koskaan puhutelleet nimeltä, eivät kyselleet kuulumisia eivätkä kutsuneet luokseen. Supattelivat varmasti hänestä perättömiä asioita. Toisaalta nainen oli ylen varovainen ajatustensa ja tekojensa suhteen, kutoi hämähäkin tavoin verkkoa itsensä ympärille - ei loukuksi vaan turvallisen etäisyyden luojaksi. Puhutut sanat sinkoutuivat nimittäin usein matkaan jolta palatessaan ne olivat muuttunet aivan toisiksi


Seinähirsiin tukien nainen hoiperteli ulos töllistä. Ulkona kuohusi ja loimotti. Korppiparvi lenteli rauhattomana vesiputouksen yläpuolella, aivan kuin varoittaakseen häntä tulevasta ja kiirehtien häntä matkaan. Männyn kylkeen oli kasvanut suuri pahkura yön aikana.

Isonenäisellä oli ennustajan lahja, ja hän osasi tulkita tällaiset ajan merkit luonnosta. Tänä juhannusaattona ihmiset yllättäisi tienoon mustaksi maalaava auringonpimennys, sen hän aavisti jo taivaanrannan oudoista ilmiöistä. Sitäpaitsi hän oli yöllä uneksinut mielenmalttinsa ruostuneista avaimista ja lohtua tuovasta paluusta suuren veden yli. Nyt oli hyvä aika lähteä, juuri tämä outo juhannusaatto oli kuin pimeä kolo johon voi kätkeytyä kauas katseista.





















Niin sitten kävi että isonenäinen nainen, entinen itkijänainen ja runonlaulaja Karjalan mailta, vanhan Matjoin naapuri, loitsujen lukija ja sairauksien salpaaja, jätti keinahtelevan töllinsä viimeisen kerran ja aloitti taivalluksensa metsän läpi kohti kaukana kohisevaa meren rantaa. Aurinko oli nyt pimentynyt, linnunlaulu vaiennut. Vain kuumuutta hehkuvat, rätisevät juhannustulten liekit kipusivat korkeuteen kuin tanssivat taivaan tulet, ja valaisivat tienoota kun hän myöhään juhannusaattona saapui rantakaislikkoon. Vene odotti siellä airoineen.



















Naisella oli yksi ainoa kantamus mukanaan. Oli niin paljon mitä hän ei tarvinnut: rimssuhameita ja pitsiä, töyhtöjä ja tylliä. Niihin hän pukeutui vain joskus yön unessa.

Nainen asetti kantamuksensa veneen pohjalle ja lähti soutamaan pitkää matkaa joka oli hänelle tuttu. Tämä ei ollut lähtö vaan paluu aikaisempaan elämään. Naisen kasvot ikäänkuin katosivat, vain hehkuvat silmät katsoivat syvemmältä kuin meren pohja. Joka aironvedolla hän ammensi uutta voimaa suolaisesta vedestä.

Keskiyön tienoilla vene lipui pyhän paikan yli. Syvällä veneen kokan alla lepäsi kadonnut kirkonkello, ja se kumahti sieltä vaikeroiden. Nainen piirsi airolla ristin kuvan veteen ja kuunteli kuinka kaukaisesta saaresta toinen kello vastasi.

Aamun valjetessa seitsemän lahden takaa luostarin tornit alkoivat näkyä. Vetyset silmissä nainen souti aalto aallolta kohti määränpäätä. Tuuli oli lakannut kyntämästä merta kun hän lopulta päätyi lahden poukamaan, luostarin laituriin. Ikäänkuin siivet saaneena hän kiiruhti luostarin suurelle portille ja poimi kätköstään esille vanhan ruosteisen avaimen. Raskas tammiovi narahti kerran, narahti toisen, vaikeroi hetken mutta toivotti lopulta tutun saapujan tervetulleeksi takaisin.


4 kommenttia:

  1. Upeat kuvat myötäilevät tarinaa ja kuvaavat sitä voimakkaasti. Kuvissa on voimaa jos on sanoissakin. Olen enemmän katsonut näitä kuvia, en taida olla ihan perillä juonesta,mutta oli mukavan tuntuistsa kun nainen pääsi takaisin vanhaan ja tuttuun. Oliko se hyvä en osaa sanoa.

    VastaaPoista
  2. Oi miten mahtavaa, nainen siis palasi luostariin?? Miksi.?
    Kuvitus tukee tekstiä mahtavasti.

    VastaaPoista
  3. Siinäpä tarina ja tarinalla kertoja. Hienosti piirtelet juonikuvioita sanoin kuin kuvin.

    VastaaPoista
  4. Miksi ihmeessä tuosta isonenäisestä tulee minulle epämiellyttävä tunne taikoja tekevästä noidasta !! No tarina on kuitenkin ... mikähän se adjektiivi nyt olisikaan ... koukuttava !

    VastaaPoista