Nytkin oli pitkäperjantai ja Muori odotteli amerikansisarta käymään torpalla. Mutta sisarta ei vain kuulunut vaikka oli jo puolenpäivän aika ja kirkonkellot olivat juuri vaienneet. Enää eivät miehet nostaneet hattua eivätkä naiset niianneet kellojen lyödessä ensimmäistä lyöntiään...
Sisar saapui kuitenkin lopulta, hengästyneenä ja vakavanoloisena. Kertoi poikenneensa koulunopettajan talossa kun siellä oltiin kotona. Mutta eteisessä sisar oli pannut merkille että kengät ja saappaat olivat huolimattomasti laitettu eri suuntaan - kunhan vain ei tietäisi omistajan kuolemaa tulevana vuonna? Eukot pohtivat asiaa ja päättivät että koulunopettajaa täytyi varoittaa. Olisi parasta että tämä menisi pääsiäispäivänä kirkonmäelle saappat kädessään ja vasta kirkon penkisä laittaisi ne jalkaan.
Kirkonmenoja pohdittiin muutenkin pitkä tovi. Rovasti oli suutahtanut koulunopettajan tyttärille kun nämä olivat viime pääsiäisena istuneet messussa ilman esiliinaa.
Mutta nyt rovastilla oli muuta ajateltavaa. Hän oli keskiyöllä mennyt hautausmaalle kun kylällä kerrottiin että siellä joku vainaja ei tuntunut saavan rauhaa itselleen vaan vaelteli huokaillen edestakaisin kuin jotakin etsien.
Rovasti ei mennyt hautuumaan rautaportista vaan kiipesi sinne kiviaidan ylitse jottei pelästyttäisi yöllistä etsijää. Kartanonemäntävainaa siellä vaelsi äänettömästi sammaleisten hautakivien äärellä, kumartui maahan ja jatkoi sitten kohti rovastia. Mutta emäntä ei ollut yksin. Hänen seuranaan asteli laivapoika Malakias valkeisiin pukeutuneena ja musta hattu päässä. Malakias oli viisitoistavuotiaana hukkunut ulapan jäihin ja löydetty vasta seuraavan kevään pitkäperjantaina kun miehet olivat hakeneet jäälohkareita kesäksi.
Emäntävainaa vaikerteli ja halusi löytää sen kolmannen elämän joka hänelle oli luvattu. Vasta kun rovasti selitti että kolmatta elämää elettiin vain ihmisten muistoissa, emäntä rauhoittui ja palasi hautaansa. Malakias katseli hetken meren pohjasta noutamaansa aarrearkkua mutta palasi hänkin takaisin leposijalleen. Sen koommin ei hautausmaalla tapahtunut tällaista merkillistä.
Kartanon tyttäret olivat palanneet kaupungista takaisin. Entistäkin nyrpeämpinä he kuljeksivat salista toiseen ja päätyivät lopulta ullakolle. Vaatekirstut ammottivat tyhjinä, poissa olivat hienot hepeneet. Sarkahousuja ja paksuja pellavapaitoja riippui kattohirsissä. Mihin heidän perintökorunsa olivat kadonneet?
Pääsiäisen viettoon valmistautui myös kaukana keisarin palatsissa nainen joka oli jättänyt korpikylän vuosia sitten. Häneltä ei puuttunut koruja eikä rikkautta, mutta hän oli pukeutunut yksinkertaiseen vihreäksi värjättyyn suruviittaan. Nainen katseli vakavana ja mietteliäänä peilikuvaansa ja kuunteli kirjonkellojen kumahtelua. Hän ei pitänyt siitä että perinteet ja uskonnollinen ajanlasku yritettiin korvata kirjapainosta tulleella almanakalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti