Lyhyt aamuyön hetki oli yllättävä, outo ja hieman pelottavakin. Seija ei muistanut kokeneensa koskaan tämän kaltaista tunnetta. Hän oli havahtunut siihen että aviomies seisoi olohuoneessa sohvan selkään nojaten ja tarkasteli olohuonetta lattiasta kattoon.
- Kummallista. Täällähän on aivan samanlaista kuin siellä missä asumme, mies lausahti ja katseli
ympärilleen. Vaikka tämä talo on kylmä.
- Mitä sinä sanoit?
- Että tuntuu
kummalliselta kun tämä asunto on ihan sen näköinen kuin meidän oma kotimme,
mutta viileämpi.
Sitten mies meni vällyjen
alle jatkamaan uniaan, mutta Seija valvoi kauan pohtien mistä oli kysymys. Pelottikin. Aamulla hän yritti kysellä mieheltä mitä tämä oli tarkoittanut, mutta sai
torjuvan vastauksen. - Siitä en halua puhua mitään. Hän ei ilmeisesti
muistanut. Mutta Seija tuli miettimään myöhemmin oliko pieni kohtaus ollut jotenkin
enteellinen.
Viikot kuluivat, ja
kumpikin unohti koko tapahtuman. Mutta sitten Seija sattui lukemaan että Outi
Pakkanen oli julkaissut viimeisen teoksensa, ja sen nimi oli Kylmä talo.
Kuinka surullista. Hänellä oli kirjahyllyssä kaikki Pakkasen dekkarit, ja hän
rakasti kirjailijan kuvauksia Helsingistä. Teoksien hankkimisesta oli tullut Seijalle
kuin riitti. Kun hän matkusti Suomeen tapaamaan vanhaa äitiään, hän kävi joka
kerta Vantaalle laskeuduttuaan katsomassa oliko pokkariputiikissa tai Rautakirjassa uutta dekkaria
Pakkaselta. Sellainen oli lupaus jatkosta, mahdollisuus palata
tuttuihin teemoihin ja paikkoihin ihmisineen, kuin vanhojen tuttujen luo. Nyt
hänen kokoelmastaan puuttui vain viimeinen. Kylmä talo.
Seija oli mietteliäs
ja surullinen. Pakkasen dekkarit eivät olleet vain juonia rikoksista ja
ratkaisuista, vaan ne liittyvät hetkiin, joissa Seija oli niitä lukenut. Lomamatkoilla,
iltaisin, yksinäisinä hetkinä. Lopettaminen toi pintaan kaihon muistoista, sekoituksen kiitollisuutta ja menetystä. Iloa siitä, että oli saanut
kulkea mukana, ja surua siitä, ettei uusia polkuja enää avautuisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti