Vanha kuusi seisoi metsäpolun
päässä. Sama tumma ja tiheäoksainen havupuu, jonka hän oli nähnyt
lapsena, tai ainakin hän uskoi niin. Ajan myötä hän oli alkanut epäillä
muistojaan. Oliko puu todella kumartunut silloin? Oliko se todella loistanut?
Vai oliko se vain hänen lapsenmielensä, jolle kuusi oli yrittänyt kertoa jotakin?
Juuri ennen kuin
ensimmäinen lumihiutale kosketti maata, kuusivanhus avasi silmänsä. Se oli
odottanut tätä hetkeä vuosikymmeniä. Joulun aattona sen oksalle syttyi valo, jota
kukaan ei ollut ripustanut.
Mutta valo, vaikka
kuinka pieni, on hyvä teko. Toisinaan se on sisäinen. Ajatus, muisto, toivo joka
syttyy hiljaa ja valaisee enemmän kuin kukaan ulkopuolinen voisi arvata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti