Anitan salaiset keittiöretket

 

Anita oli ollut eläkkeellä jo monta vuotta. Viime vuosien aikana hänen kodistaan oli tullut hiljainen kuin unohdettu pölyinen arkisto. Se oli täyttynyt tavaroista joita kumpikaan heistä ei tarvinnut, eikä hän päässyt imuroimaan lattioita kunnolla koska laatikoita oli joka nurkka täynnä. Hänen seitsemän vuotta vanhempi miehensä Arto oli sairastanut  kauan ja vietti päivät pitkälti vuoteessa. Puoli päivää Anita liikkui kotona varoen, kuin se olisi täynnä hauraita lasiesineitä. Hän oli tottunut siihen, että kaikki äänet piti pehmentää.

Mutta hän ei pystynyt keskittymään mihinkään järkevään. Selaili kalenteria, lueskeli nopeasti nettiuutiset ja blogit. Mietti milloin todella ryhtyisi kotitöihin. Hän kantoi sisällään levottomuutta joka sai hänet kulkemaan aamupäivät ja yksinäiset hetket keittiön ja olohuoneen väliä hermostuneena. Sitä tapahtui hyvin usein. Liian usein, hän ajatteli ja päätti lopettavansa sinä kuuluisana  joskus-päivänä. 

Hän ei voisi koskaan kertoa Artolle, eikä tämä huomannut enää mitään. Oli vain ajoitettava ostosmatkat paikallisbussilla keskustaan ja takaisin. Nykyisin Anita ehti palata kauppamatkoiltaan ennen kuin Arto nousi ylös. Sitä paitsi miehen lähimuisti oli miltei kadonnut, ja se teki kaiken helpommaksi. Ennen mies oli pitänyt tarkkaa laskua viinitonkista ja pullojen sisällöstä. Silloin Anita oli piilotellut ostoksiaan ja lätrännyt salaa. Jopa lisännyt vettä pulloon kun se näytti tyhjenevän liian nopeaan tahtiin. Nyt kontrollien aika oli ohitse. Anita oli sekä helpottunut että huolestunut. Hän oli jopa googlettanut maksasairauksia ja liiallisen juomisen seurauksia kehossa. Lääkkeitäkin hän söi ja kävi säännöllisesti kokeissa. Vielä ei ollut ilmennyt mitään poikkeavaa.

Eräänä aurinkoisena päivänä Anita ja hänen miehensä olivat vihdoinkin ulkona, puutarhassa. Arto istui sypressien varjossa kolme pehmyttä tyynyä selkänsä ympärillä ja mittaili pienellä laitteellaan sormesta hapenottoa,  Anitan kitkiessä rikkaruohoja. - "Nyt meni korvat lukkoon", mies sanoi. "Ja näetkö kuinka verisuoni tykyttää tuossa raajassa?"

Ja minun verisuonissani virtaa kohta vain tietty neste, Anita ajatteli.

Yhtäkkiä heidän naapuri­nsa Andreas ilmestyi portille oranssissa työhaalarissaan. Oliko miehellä vapaapäivä?

“Kuule Anita”, Andreas sanoi nolona, “olisi sulle ihan pieni pyyntö. Mun firma-autossa on alkolukko, ja se väittää että en voi ajaa. Voisitko sinä tulla puhaltamaan, että pääsen kauppaan? Tuli otettua pari olutta eilen illalla. Ajattelin että sun miehesi ei varmaan jaksa kiivetä mäkeä meille, niin että jos sinä tulisit?

Anita jähmettyi. Arto nosti katseensa. Andreas odotti.

Anita nielaisi ja astui portille. Hän tiesi, ettei voisi suostua - mutta ei myöskään kieltäytyä kertomatta miksi. Hän tunsi Arton katseen selässään.

“En voi”, Anita sanoi hiljaa naapurille.

“Et voi?” Andreas ihmetteli. “Eihän siinä ole mitään ihmeellistä. Näytän sinulle miten tehdä.”

Anita pudisti päätään. “Etkö sä tajua? Se ei menisi läpi.”

Hetken oli hiljaista. Arto nousi hitaasti seisomaan, tukeutuen tuoliin.

“Anita”, hän sanoi lempeästi, “minä tiedän.”

Anita kääntyi häneen päin. “Mitä sinä tiedät?”

“Että olet ollut minusta huolissasi. Että olet kantanut enemmän kuin kukaan näkee. Ja että olet todella yrittänyt selvitä yksin.”

Anita räpäytti silmiään. Hän oli odottanut moitetta, ei ymmärrystä.

Sitten tapahtui jotain odottamatonta.

Andreas rykäisi ja sanoi: “Kuules Anita, ei se alkolukko oikeasti ole rikki. Mä olen nähnyt sut keittiösi ikkunasta moneen kertaan, joskus öisinkin kun olen ollut valveilla ja nähnyt että yhtäkkiä sytytät valot. Ihmettelin ensin oliko jotakin vakavaa tapahtunut. Mä ajattelin, että jos mä pyydän sua puhaltamaan, sä et enää voi piilottaa asiaa itseltäsikään.”

Anita tuijotti häntä järkyttyneenä. “Sinä siis lavastit tämän?”

Andreas nyökkäsi. “Koska välitän. Me kaikki välitetään. Et sä ole yksin.”

Arto astui Anitan viereen ja tarttui hänen käteensä. “Kyllä me selvitään tästä yhdessä.”

Anita nolostui mutta tunsi samalla, kuinka jokin sisällä antoi periksi. Ei murtuen, vaan vapautuen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän ei yrittänyt piilotella mitään. Paljastuminen toi mukanaan helpotuksen eikä tuomiota. Se pelkästään oli muutoksen arvoinen asia.