Syyspimeää

Merja siirteli pikkuesineitä sohvapöydällä kun ei jaksanut muutakaan. Tarkisti ristikkojen lähettämispäivät ja mietti löytyisikö maljakkoon jotakin puutarhasta. Erkkerin ikkunoita peitti pölyävältä tieltä kantautunut harmaa kalvo. Kohta se ei onneksi näkyisi, ulkona pimenisi yhä nopeammin.

Teini-iässä Merja odotti aina syksyä. Silloin punastelu ei näkynyt yhtä selvästi, kun kuljettiin kaupungilla ja tietty poika tuli vastaan. Kauheinta olivat valoisan kesäyön lavatanssit ulkosalla, mutta ystävätär halusi mennä.

Pitäisi pestä jokainen ikkuna, mutta se tuntui liian suurelta urakalta. Kuten kaikki muukin. Imurointi, kylpyhuoneen puhdistus, roskien lajittelu. Varpaiden ja sormien ääreishermot olivat vaurioituneet lopullisesti sytostaattihoidossa. Sormenpäissä surrasi, ja jalkaterät palelivat kuin ne olisi upotettu jääkuutioihin. Hän oli varmaan saanut myös aivoväsymyksen. Merja oli elänyt yksin niin kauan, että kodin hiljaisuus oli muuttunut ystäväksi joka ei välittänyt miltä näytti.

Heinäkuussa naapuritaloon oli muuttanut uusi asukas. Hattupäinen elegantti Aarne, ehkä seitsenkymmentä plus, tervehti kohteliaasti mutta ei tunkeilevasti kun hän tuli vastaan vinttikoiransa kanssa. Mies vaikutti tyypiltä joka myöhemmin pukeutuisi vihreään lodentakkiin, kuin joku vuoristometsänhoitaja. 

Merja mietti joskus pitäisikö mies kutsua kahville. Se tuntui yhtä aikaa houkuttelevalta ja mahdottomalta, kuin yrittäisi siirtää kivenjärkälettä yksin. Oli helpompaa poistaa ajatus mielestä.

Nyt Merjan oli noustava kävelemään, varpaiden takia. Pöydällä lojui vanhoja lehtiä, lattialla ajelehti villakoiria, tiskipöydällä näkyi kuivuneita vesitahroja kuin kalkkia. Iltaisin koit lentelivät ympäriinsä, istuivat katossa ja tapeteissa. Hän oli lukenut että niitä saattoi tulla kirppisvaatteiden mukana, ja hän näki että niiden toukat olivat rouskutelleet olohuoneen aitoon mattoon kaljuja saarekkeita.

Keittiö alkoi täyttyä tyhjistä pahvilaatikoista joissa hänelle oli tuotu ravitsemusterapeutin määräämiä juomia. Hehkulampun poksahdettua Merja oli käynyt hankkimassa keittiöön led-lampun mutta sellainen valodiodi ei  toiminutkaan vanhassa kattovalaisimessa, välähteli vain. Onneksi kaapista oli löytynyt viimeinen vanhanaikainen hehkulamppu, mutta nyt oli käytettävä keltaista kupuvalaisinta säästeliäästi.

Merja oli alakuloinen eikä löytänyt mitään myönteistä tällekään päivälle. - Ei tänne ketään voi kutsua, hän sanoi ja ääni kuulosti vieraalta. Ei kumma.

Ulko-oveen koputettiin.

Merja ei odottanut koskaan ketään. Hän veti peruukin päähänsä peiliin katsomatta, meni ovelle ja raotti punaruutuista verhoa. Tämä ei ollut todellakaan hänen päivänsä. Verhon pitimiä irtosi kankaasta. Merja räpelöi narua mikä piti ovea kiinni, koska lukko oli mennyt epäkuntoon ja kahvat roikkuivat painottomina. Se oli vanha verannan ovi mutta hänen ainoa ulko-ovensa. Pitäisi tilata lukkoseppä. Hemmetti.

Jouluaiheinen kynnysmatto oli täynnä ulkoa kantautunutta roskaa. Aarne, uusi naapuri, hymyili vähän ujosti rappusilla. -  Hienoa että syyskuu alkaa, se on minun lempikuukauteni. Tai siis meidän, hän naurahti ja katsoi koiraansa.

Sitäkö mies oli tullut kertomaan?

- Niin minunkin. Tuletko sisään? Merja pakotti itsensä kysymään mutta toivoi parasta. Eihän tänne voinut päästää koiraa nuuskimaan. Mieluiten ei ketään muutakaan.

- Valitettavasti en ehdi, ruoanlaitto menossa. Mutta ajattelin kysyä voisitko tulla luokseni illalliselle. Ihan vaatimatonta vain.

Merjan ei tarvinnut harkita ilahtuako vai ei, sillä samaan hengenvetoon mies sanoi jotakin mikä veti hänen mielensä maakellariakin syvemmälle mutaan.

- Minä kokkailen nimittäin aina syyskuun ensimmäisenä satokauden antimia ja olin ajatellut kutsua muutaman hyvän ystävän. Mutta kaikilla tuntui olevan este vaikka aloin soitella jo viikko sitten. Nyt olen käynyt läpi koko tuttavalistan, eikä kenellekään sovi. Mutta sinähän tunnut olevan tällä aina yksiksesi, joten voisitko tulla tunnin kuluttua?

Aarnen sanat loukkasivat. Kuin pieni, terävä viilto Merjan jo valmiiksi arkaan sisimpään.

Ensinnäkin se, että Aarne sanoi “olen käynyt läpi koko tuttavalistan, eikä kenellekään sovi” teki hänestä viimeisen vaihtoehdon täytteeksi pöytään.

Toiseksi “sinähän tunnut olevan täällä aina yksiksesi” osui kohtaan, jota Merja halusi suojella. Tuntui nöyryyttävältä.

Pahinta oli sävy, joka teki kutsusta palveluksen, ystävyyden eleen sijasta. Aarne ei sanonut: “Haluaisin mielelläni että tulet.” Hän sanoi: “Voisitko tulla?” kuin Merja olisi velvollinen täyttämään jonkun toisen ihmisen tyhjän illan.

Merja hymyili kohteliaasti vaikka loukkaus nakersi reikää sisimpään. Sormenpäissä surisi kun hän yritti vetää rumasti roikkuvaa oviverhoa kiinni miehen lähdettyä.

- Sinulla tuntuu olevan kovin kiireisiä ystäviä, mutta minä en valitettavasti voi tulla juuri nyt, hän oli sanonut.

Ehkä hän vain pesisi ikkunat. Tai jättäisi senkin tekemättä.