Pizza Quattro ja piano

Nämä daamit sotkevat sekä kielet, numerot että käsitykset, mutta onneksi he eivät kuulu missään kohdassa seuraavaan tositarkoituksella kerrottuun tarinaan. Kuvan pianoa voi sen sijaan kuka tahansa hallita.

                                                                 ***

Pianon kannen avattuaan Endela Melartti huomasi sen heti.

Vanhassa kapeassa soittimessa oli aina ollut vain kolme valkoista kosketinta, joista yksi hieman kulunut.

Niitä oli yhä kolme, mutta kulunein oli vaihtunut uuteen, ja se oli samanlainen kuin toiset. Endela painoi kosketinta. Normaali ääni.

Sitten hän huomasi pianon kyljessä tuoreen naarmun, sellaisen mikä voi syntyä kun soitinta siirretään. Lattiassa näkyi selvä pölykantti. Pianon kimpussa oli käynyt joku jolla oli asiantuntemusta. Mutta miksi? Ovi oli kyllä aina lukittu, vai oliko? Endela oli viime viikkoina ollut rasittunut ja hajamielinen matkoilta palattuaan. Pianonvirittäjän työpaikat olivat ripoteltuina kuin saarekkeet kartalla, jokainen omassa kaukaisessa kolkassaan.

Tulisiko tuntematon takaisin? Endela päätti kätkeä mitättömän pahvilapun pianon reunalle, näkymättömiin. Jos soitinta liikutettaisiin uudelleen, lappu putoaisi. Sen verran tukeva se oli ettei se lentäisi mihinkään itsestään.

Kun pizzakartongista repäisty palanen sitten makasi lattialla pianon takana, Endelan kehoa kylmäsi. Hän tarkisti oven. Lukossa. Ikkunat. Kiinni. Hän mietti, pitäisikö soittaa poliisille. Ajatus tuntui liioitellulta, mutta jokin oli pielessä.

Hän oli juuri tarttumassa puhelimeen kun ovikello soi.

Endelan ystävät, konservatorion kurssitoverit Mira ja Jaro seisoivat ovella leveä hymy kasvoillaan, pientä pakettia hypistellen.

- Me ei maltettu odottaa enää. Mira meni suoraan asiaan ikään kuin Endela tietäisi mistä oli kysymys. - Sä valitit siitä pianosta niin monta kertaa kun et koskaan muka ehtinyt korjata sitä. Me vaihdettiin siihen uusi kosketin. Ja vähän säädettiinkin.

Endela tuijotti ystäviään. - Te siis kävitte mun asunnossa? Kaksi kertaa, häneltä lipsahti.

- No joo, Mira sanoi nolona. - Sä annoit meille vara-avaimen viime vuonna. Me haluttiin ihan vaan niinku yllättää sut. Mutta mistä sä muka voit väittää että me käytiin täällä kaks kertaa?

Endela ei vastannut.

Jaro ojensi mustavalkoisen paketin hänelle. - Siinä on vaan yks semmonen sulle tuttu juttu. Me ajateltiin Miran kanssa että sä haluat ehkä sen muistoksi.

Endela avasi paketin. Valkoinen pianon kosketin. Pieni kortti, värikäs akvarelli missä punatukkainen nainen soitti pianoa. Älä huoli. Piano ei liikkunut itsestään. Me liikutettiin. M&J.

Hän huokasi, ensin ärtyneenä, sitten helpottuneena. Ei mysteeriä. Ei vierasta tunkeilijaa. Vain ystäviä, jotka eivät ymmärtäneet kertoa ajoissa.

Endela ei ollut vihainen. Ei varsinaisesti. Mutta jokin hänessä halusi palauttaa tilanteen tasapainoon. Mira ja Jaro olivat tulleet luvatta asuntoon, ehkä valehdelleetkin, ja kaiken lisäksi naureskelleet yllätykselleen.

Hän päätti, että olisi heidän vuoronsa hämmästyä.

Sunnuntai-iltapäivän pianokonsertin aikana Endela kävi Miran ja Jaron taatusti tyhjässä työhuoneessa. Hänellä oli avain minimaaliseen korttelilokaaliin  ’hätätilanteita’ varten. Hän tiesi, että he säilyttivät siellä kamerakalustoa ja äänityslaitteita. Ennen kaikkea Jaron rakasta analogista nauhuria, jota tämä ei koskaan lainannut kenellekään.

Endela ei avannut nauhuria. Hän vain siirsi sen täsmälleen kolme senttiä vasemmalle. Kolme kosketinta. Jäljestä tuli hyvä.

Maanantaina Mira soitti.

- Endela… oletko sä käyny äskettäin meidän studiolla? Vaikka eilen kun me oltiin kirkkoa lämmittämässä ja konsertissa?

- En, en todellakaan, Endela sanoi rauhallisesti. - Miksi?

- Tiedäthän sä sen, Jaron antiikkisen nauhurin. Se on ehkä liikkunu! Pölykantista  sen huomasi, vaikka en mä ole ihan sata asiasta. Mutta kun me ei tosiasiassa siivota hirveän usein, niin nähtiin terävä jälki sen vieressä. Mira rupesi hermostumaan. - Ei ku niinhän se oli että Jaro näki ekaks kuinka pölyyn oli vedetty niinku jonkun sormella kolme paksua viivaa.

Endela piti pienen tauon. Juuri sopivan pitkän.

- Kuulostaa tutulta, hän sanoi. - Kuin kolme kosketinta.

Puhelimen toisessa päässä tuli hiljaista. - Okei. Me ansaittiin tuo.

Illalla Endela sai viestin Jaron numerosta. Sovitaan että kukaan ei enää koske kenenkään laitteisiin, ok?

Endela hymyili. Hän oli samaa mieltä.

Mutta hän ei kertonut, että oli teipannut pienen pahvipalan heidän työhuoneensa ovenkarmin taakse: Nyt meitä on neljä. Pizza Quattro.

Se oli vain vitsi. Mutta hän oletti että jompikumpi löytäisi sen joskus, ehkä kuukausien päästä, ja tuumisi tovin.

Mitä neljä? Miten niin Pizza Quattro?

Endelan mielestä tasapaino oli nyt täydellinen.

Björn Perborg, veistos "Piano".

Göteborgin kaupungin kokoelmat.

 

 

Björn Perborg, veistos "Piano" . Göteborgin kaupungin museo.