Mitä järvellä?

Kuulaana talvipäivänä uusi naapurimme
















näytti haravoivan lunta järven jäältä.

Piti tarpoa katsomaan.

Niemen nokassa
kaislikosta kaukana

lumesta törrötti kaksi tummaa
ruohonkortta

samaan suuntaan kurkottaen kumpikin.

Nykäisin niistä yhtä
mutta
mukana seurasi toinenkin

ja sen kyljessä luki
Prada,

Naapurin silmälasit löytyneet.

---------
(Kirjastani
Kristallit rukiin muruset)

Ystävänpäivä

Ystävät ovat kuin seinät ympärilläsi: sinä voit tukea ja pönkittää niitä, mutta myös nojautua niihin ja tuntea olevasi turvassa kun myrskytuuli ujeltaa ulkosalla. Lämpöistä, vedotonta ystävänpäivää!

Vuosi vuodelta

Hyvää uutta vuotta sinulle!

Elä, koe ja kokeile!

Eilen luin kauniin mietteen: älä pelkää pimeyttä sillä siellä lepää valo. Missä ei ole pimeyttä, siellä et myöskään voi nähdä tähtien tuiketta.

Katsohan tätä myöhäissyksyn ihmettä puutarhastani. Mitä ajatuksia se herättää sinussa?

Narusydän

Neiti Varsinainen käänsi pois katseensa. Hän oli lopen kyllästynyt vähäpätöiseen ihailijaansa. Mutta Herra Messingfot ei edes huomannut että hänen kynttiläsydämensä oli kärähtänyt kuin narunpätkä. Hänen sielunsa ei kuitenkaan ollut niin köyhä etteikö olisi ollut varaa lahjoittaa neiti Varsinaiselle vielä monta ystävällistä hymyä...

Metsän kutsu

Mikä leijui äänettömästi taivaalta? Kullankeltainen hapertunut lehti, vuoden viimeinen käpristynyt vanhus. Ihan kuin olisi kertonut: älä sinäkään rynnistä elämän läpi pelkästään ulkonäköösi tuijottaen. Laskeudu pehmeästi, anna tuulen hyväillä kasvojasi ja kuule kuinka metsä kutsuu sinutkin lehtien virvelötanssiin.

Vihdoinkin?

Tänäkin armon vuonna, Tapaninpäivän iltana tasan kello kahdeksan,  Herra Gyllenfågel kiittää kylläisenä Kotiapua ja Rouva Puolisoa joulunpyhien erittäin onnistuneesta luotailusta satamaan. Hän vaatii saman tien että juhla-ajan steariinikynttilät sammutetaan viimeistään nyt, ja kristallikoristeet kääritään talteen sametinpunaisiin rasioihinsa ennen arjen saapumista.

Hämyinen aatonaatto

Joulukuinen kylmän sinertävä kuutamo heittää valoviirun ovenraosta lautalattian poikki. Se ei yllä rukin polkimelle asti, ei hiljenneen kehdon jalaksiin eikä isännän veistämän sillipytyn haljenneeseen kylkeen. Mutta sileäksi poljetun oksaisen laudan pintaa se matelee hitaasti eteenpäin kuin kalliolle kaatunut maito, valuu lankun rakoihin, paljastaa varjoista syvät uurteet. Pinnalla uinuu koskematon pöly.

Raskas ovi ei ole auennut vuosiin, kuunsäde on ainoa vieras joka on sisälle päässyt. Eikä ole vieraita toivottukaan. Aika on hiipinyt hyljätyn tuvan ohi. Metsäjäniskin tuntee itsensä ei-toivotuksi, kääntyy pois, ei tule toiste.

Mutta luonto ihan selvästi odottaa tänäkin vuonna jotakin tapahtuvaksi. Ensilumen kristallijuhlaa, joulun aikaa?

(Tämä kaunis teksti on peräisin Funchalilta, vuosia sitten ja nyt hieman muunneltuna. Kiitos Funchal!)

Rauhallista Joulua!