Vihonviimenen tallaaja

Sillä on niin mukava nimi. Sananjalka. Sellainen mikä potkaisee kirjoittamisen käyntiin kuin ompelukone sauman. Mutta vuosi vuodelta sananjalka on saanut päähänsä paljon suuremmat kulttuurisuunnitelmat. Se aikoo vallata koko puutarhan, pohjoisesta käsin hiipien. Ei mitään pientä sivustaprojektia, ei varovaista hentoa leviämistä. Vihreä, rönsyilevä vallankumous etenee metsän rajalta aina talon kulmaan asti, jättäen vain kapean käytävän villisikojen menolle. Molemmat ovat huomanneet että täällä on parempi buffetti, sekä saniaiset että possut. Varovat toisiaan, röhkijä tietää että sananjalka on myrkyllinen. Ja vihreä soturi tietää että villisika voi katkaista siltä ainoan jalan edetessään..

Sananjalan esi-isät seisoivat ilmeisesti metsän varjossa kuin salaiset komentajat, lehdet levällään kuin antennit, jotka kuuntelivat puutarhan heikkoja puolustuslinjoja. Joka kevät ja joka yö rintama hivuttautui lähemmäs. Ensin yksi verso. Sitten kaksi. Sitten kokonainen joukko, joka marssi esiin kuin hiljainen armeija, joka ei koskaan pitänyt taukoa. Alussa minä kapuilin rinteessä puutarhasakset kainalossa ja leikkelin niiltä nuppukierukat pois kun jokainen taimi oli vielä erotettavissa yksilönä, ennenkuin muu kasvisto alkoi rehottaa ympärillä.

Kuitenkin sananjalka valtasi rinteen rhododendronien välistä, jätti laventelin alleen ja uhkasi siirtyä kasvihuoneeseen. Oli kuin joku olisi yön aikana siirtänyt sohvan lähemmäs televisiota. Epäilyttävää.

Giljotiini ei siis auttanut. Lopulta oli pakko ryhtyä järeisiin toimiin: mustien pitkulaisten juurten metsästykseen. Ei helppoa. Kaivoin, repäisi, ähisin ja valittelin väsynyttä selkää. Sananjalka vastasi lähettämällä uusia versoja kuin varmuuskopioita, jotka se oli piilottanut maaperään jo vuosia aiemmin.

Sananjalka ei ole kadonnut mutta minä olen luovuttanut täysin, tai melkein. Luonto on luonto ja yleensä se voittaa. Se odottaa metsän rajalla, suunnittelee seuraavaa siirtoa, piirtää karttoja juurillaan. Tajuaa että minä olen liian vanha kamppailuun.

Taistelussa on tauko. Mutta ainakin puutarha talon toisella puolen on toistaiseksi melkein vain minun. Siellä leviää tosin villikirsikka ja luulee etten ehdi huomata, mutta sen taimet ovat helpommat poistaa, vaikka juuret voivat olla tosi mahtavat. Kunhan vain eivät ulotu talon alle. Kirsikkaemäpuu on jo niin korkea että annamme lintujen herkutella sen sadolla. Sitten kun emme enää jaksa muuta kuin istua nojatuolissa, tätä taloa ympäröi villikirsikkapuutarha!

Nyt olisi korkea aika raivata tie sananjalkametsän läpi hedelmäpuutarhaan jossa omenat ja elokuupäärynät odottavat. Sen ajattelen tekeväni leikkaamalla sananjaloilta pois pään, siis lehden. Varret seisokoot jäljellä kuin pinnimetsä. Ihmettelen vain kuinka kaukana lähin hirviperhe seuraa toimiani tänä vuonna. Viime syksynä pelottelimme sen pois vanhalla veneen sumutorvella, ehkä ne muistavat sen vieläkin eivätkä palaa.