En saa koskaan tietää

 

Mies huomasi eräänä iltana, että hänen varjonsa liikkui hieman liian myöhässä. Kun hän nosti kätensä, varjo epäröi kuin olisi miettinyt, kannattaako seurata.

Seuraavina päivinä varjo alkoi venyä ja tummua mutta pysytteli lattialla. Se kulki uteliaana miehen takana. Ja eräänä talviyönä, kun kuu oli ohut kuin viilto, varjo kääntyi katsomaan miestä suoraan. Mies näki sen kasvot ja silmät.

Hän astui askeleen eteenpäin - ja katosi. Ei ääntä, ei valon välähdystä. Vain varjo, joka sulkeutui hänen ympärilleen kuin ovi.

Aamulla kyläläiset löysivät talon tyhjillään. Mutta seinässä, juuri siinä kohdassa missä mies oli viimeksi seissyt, oli hänen kokoisensa aukko. Sileäreunainen, kuin joku olisi leikannut sen esiin yhdellä ainoalla liikkeellä. Ei siruja lattialla, ei murrettua puuta.

Aukon ulkopuolella lumi oli koskematon. Ei jalanjälkiä, ei varjon venymää, ei merkkiäkään siitä, että kukaan olisi kulkenut ovesta, ikkunasta tai seinästä. Kyläläiset seisoivat hiljaa, peläten.

He eivät uskaltaneet koskea aukkoa. Mutta yön tullen talon sisällä alkoi kuulua hiljaisia askeleita, jotka eivät enää painaneet lattiaa, ja kuiskaus, mikä ei ollut kenenkään ääni.

Se sanoi vain yhden asian, yhä uudelleen.

- Varjo ei vienyt häntä. Hän astui itse.

Se oli hyvin ihmeellinen lause. Kaksikymmentä vuotta sitten luin sen sanomalehdestä. Kuolinilmoituksesta joka minulla on tallessa vieläkin. Silloin ei tuntunut sopivalta kirjoittaa sitä tekstiä tämän tarinan osaksi, eikä se tunnu aivan hyvältä vieläkään.