Ei se ollut se Saarikoski

 

Siitä on hyvin kauan. Niin monta vuosikymmentä, että muistot ovat alkaneet käyttäytyä kuin sumu. Ne eivät katoa, mutta ne muuttavat muotoaan kun niitä katsoo.

Riitta oli kulkenut samoja polkuja päivästä toiseen, varoen poikkeamasta totutuista. Ja silti, jostain syystä, hänen elämäänsä alkoi ilmestyä runoilija.

Kun Riitta muistelee tapahtumia nyt, hän ymmärtää, että runoilija ei koskaan näyttäytynyt hänelle sattumalta. Viimeisen kerran se tapahtui paikassa jonka Riitta oli jälleen ohittanut kiireessä, haluamatta pysähtyä.

Maakellarin ovi oli narahtanut auki kuin se olisi vastustellut, kuin se olisi tiennyt, ettei sen olisi pitänyt päästää ketään ulos. Maasta nousi kylmä henkäys, ja sen keskeltä astui esiin mies, joka sanoi olevansa Saarikoski, tai ainakin jokin, joka käytti hänen muotoaan.

Hän oli valinnut nimen joka ei ollut hänen omansa, mutta jonka Riitta yhdisti rohkeuteen, vapauteen, runouteen, joka ei pyydä anteeksi.

Miehen takki oli harmaa kuin pölyn ja vuosikymmenten peittämä, mutta hänen silmissään paloi tumma valo. Hän pysähtyi kynnykselle, katsoi taivaalle, joka oli painunut matalaksi ja raskaanharmaaksi, ja näytti ihmettelevän jotakin, Riittaan katsomatta.

Aika ei ole pyörä, vaan ovi, ja minä tulin väärästä.

Hän poimi taskustaan kynän ja kirjoitti ajatuksensa paperilapulle. Sitten hän hymyili aavistuksen verran. Ei iloisesti, vaan kuin ihminen, joka on nähnyt liikaa eikä suostu elämään toisten tavoin. Hänen ympärillään ilma aaltoili, ja varjot pitenivät, vaikka aurinko ei ollut liikkunut. Jossain kaukana putosi lintu maahan, siivet yhä levällään.

Saarikoski sulki maakellarin oven perässään, mutta ovi ei enää sopinut karmiin. Se oli muuttunut. Tai ehkä maailma oli.

Hän lähti kävelemään kohti tietä, joka ei ollut ollut siinä vielä aamulla. Maa hänen jalkojensa alla tuntui pehmeältä, kuin se olisi yrittänyt muistaa hänen askeleensa.

Ja jokainen, joka myöhemmin kertoi nähneensä hänet, sanoi saman. Hänen varjonsa kulki eri tahtiin kuin hän itse.

Askeleet rahisevat sorassa, mutta ääni ei sovi rytmiin. Joko minä kävelen väärin, tai maa kuuntelee väärin, Saarikoski kertoi ystävilleen.