Irene heräsi aamulla
kuin pieni aurinko. Hän oli niin täpinöissään, että kahvikin tuntui kevyemmältä
kupissa ja villasukat liukuivat jaloissa kuin tanssilattialla. Hänen
ensimmäinen ruotsinkielinen tekstinsä oli päässyt antologiaan! Tänään hän saisi
vihdoinkin noutaa tekijänkappaleen seurakunnan julkaisemasta kokoelmasta - ja
siellä, kaiken kunnian keskellä, olisi hänen novellinsa. Pieni mestariteos, jos
häneltä itseltään kysyttiin. Irene oli jo mielessään harjoitellut
signeerausta, jossa oli pieni sydän i-kirjaimen pisteenä.
Hän marssi heti aamukymmeneltä seurakunnan toimistolle kuin kirjallisuuden kuningatar. Ovi narahti
dramaattisesti, aivan kuin sekin olisi halunnut juhlistaa hetkeä. Mutta
vastaanotto… no, se oli kaikkea muuta kuin juhlallinen. Sitä ei ollut lainkaan.
Käänny takaisin, kuolevainen?
Vastaanoton tiskin
takana ei ollut ketään. Koko suuressa hallissa ei näkynyt yhtäkään ihmistä
vaikka Irene oli saapunut ilmoitettuun aikaan. ”Tekijänteos on noudettavissa vastaanottotiskiltä arkipäivisin milloin tahansa kello 10–14 välillä”. Irene odotti aikansa. Kun mitään ei tapahtunut, hän päätti mennä kysymään neuvoa lounasravintolan apulaiselta. Tämä lähti ontuen etsimään virkailijaa jostakin
toimiston uumenista. Ovesta ilmestyi nyt harmaatukkainen nainen. Tämä ei pitänyt
kiirettä ja näytti siltä, että ilo oli hänelle täysin kiinnostamaton, työhön
kuulumaton käsite. Ehkä jopa teologisesti epäilyttävä unelma. Nainen kohotti katseensa
hitaasti, kuin olisi pelännyt näkevänsä jotain vaarallisen elävää. Tekikö se kipeää?
- Tulin hakemaan
tekijänkappaleeni antologiasta, Irene ilmoitti iloisesti, äänessään pienten tiukujen sointia.
Kanslisti ei
hymyillyt, osoitti vain hyllyä, jossa kirjat lepäsivät kuin unohdetut perunat
kellarissa.
- Mikä hauska idea teiltä
järjestää tällainen kirjoituskilpailu, Irene sanoi ystävällisesti. - Se taisi
kerätä paljon osallistujia
- Juu, jaa, kanslisti
mumisi, äänessä sama innostus kuin märässä tiskirätissä.
Irene odotti turhaan hymyä.
Tai edes pientä silmäniskua. Tai vaikka “Onnea, Irene, hieno saavutus!”
-tyyppistä huudahdusta. Mutta ei. Ei edes kulmakarvan värähdystä.
Irene nappasi hyllystä kappaleensa. Hän odotti vielä hetken, josko kanslisti vaikka sanoisi jotain. Mitä
tahansa. “Pidätkö kirjan kannesta?” “Oletko sinä tämä Irene?” “Ruotsiksi,
vau.”
Kun Irene astui ulos
toimistosta, hän tunsi sisällään pienen, pullean kiukunpallon.
Mutta sitten hän
avasi kirjan. Siellä se oli. Hänen tekstinsä. Hänen nimensä. Ja yhtäkkiä kiukku
suli pois kuin voinokare kuumalla pannulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti