Vanha valokuva toi täydellisesti mieleen eilisen tapahtuman sairaalan puistossa, eikä se ollut kovinkaan miellyttävä.
Anita huomasi naisen
jo ennen kuin tämä ehti istua samalle penkille seinustalla. Toisessa
oli jotakin levotonta energiaa. Nainen pudottautui viereen ja puhalsi ulos ilmaa
kuin olisi päästänyt koko päivän murheet kehostaan.
“Ei sitten mitään saamarin vapunviettoa tänäkään vuonna”, nainen aloitti ilman johdantoa, kuin olisi
jatkanut kesken jäänyttä keskustelua. “Ainoa suunnitelma on mennä äidin luo.
Dementoitunut, ja siellä ei ole edes yöpymispaikkaa. Sohva on rikki ja sänky on
hänen maailmassaan varattu jollekin ihmiselle, jota ei edes ole olemassa.”
Anita käänsi päätään
ja katsoi naista. Tämä ei vaikuttanut vihaiselta, enemmänkin uupuneelta. Sellaiselta
joka oli yrittänyt olla vahva liian monta kuukautta putkeen.
“Kuulostaa
raskaalta”, Anita sanoi hiljaa.
“Onhan se”, nainen
jatkoi ja hieroi ohimoaan. “Kaikki muut puhuvat serpentiineistä ja piknikeistä.
Minä mietin, miten saan äidin ymmärtämään vappuaattona, ettei hän voi lähteä yöllä etsimään
isää, joka kuoli 30 vuotta sitten.”
Nainen naurahti
kuivasti, mutta äänessä ei ollut iloa. Pelkkää katkeruutta.
He hiljenivät ja
katselivat ympärilleen. Sairaalan pihalla kulki jatkuvasti ihmisiä, jokainen
omassa tarinassaan.
Pyörätuolissa istuva
mies oli pysähtynyt aurinkoon, ja fysioterapeutti auttoi jotakuta nousemaan
portaita. Jostain kuului kahden vanhuksen keskustelua mikä kiersi ympyrää kuin
vanha levy.
“Mutta tämä paikka nyt vaan on sellainen”, nainen tuhahti ja viittasi sairaalaan. “Täällä tajuaa, että
kaikilla on jotain. Ei kukaan selviä ilman säröjä.”
Anita nyökkäsi.
Aurinko lämmitti edelleen, mutta sen valo tuntui nyt erilaiselta, ikään kuin se
olisi valaissut myös tämän vieraan naisen huolen. Tai varjostanut sitä.
“Joskus pelkkä
penkillä istuminen auringossa ja jonkun vieressä oleminen on jo juhlaa”, Anita sanoi
lopulta.
Nainen ei hymyillyt,
korjasi vaan huiviaan. “Ai niinkö ajattelet. Ehkä tämä on siis minun
vapun aloitukseni. Eipä ole kummoinen.”
Mies ilmestyi
paikalle yhtä äkisti kuin kevättuuli. Hänellä oli kädessään kaksi jäätelöä,
jotka sulivat jo hieman auringossa. Nainen Anitan vieressä hätkähti, kuin
olisi unohtanut koko maailman hetkeksi.
“Ajattelin, että
voisit tarvita tätä”, mies sanoi ja ojensi toisen jäätelön naiselle. Hänen
äänensä oli lempeä. Siinä oli huolenpitoa mikä syntyy
vain silloin, kun tuntee toisen murheet jo ennestään.
Nainen huokaisi. “Kiitti
vaan niin helvetisti. Mutta eihän tämä pelasta minun vappuani.
Pitää mennä hotelliin yöksi kun äidillä ei ole paikkaa. Mistä minä nekin rahat
otan? Tajuat kai että sinne on vaan mentävä.”
Heidän välilleen
syntyi oma kuplansa mihin Anita ei enää kuulunut. Keskustelu oli
muuttunut kahden ihmisen väliseksi kinasteluksi.
Anita nousi, hymyili lyhyesti
ja siirtyi toiseen penkkiin hieman kauemmas. Hän ei halunnut häiritä, eikä
myöskään jäädä tuntemaan itseään ylimääräiseksi.
Uudelta paikaltaan
hän näki parin edelleen. Nainen nuoli jäätelöään ja puhui miehelle valittavalla,
töykeällä äänellä. Mies kuunteli kärsivällisesti, nyökkäili, kosketti välillä
naisen käsivartta. Jotain lohdullista siinä oli. Vaikka elämä oli raskasta,
joku oli tullut paikalle kahden jäätelön kanssa ja yritti parhaansa.
Anita nojasi
taaksepäin ja antoi auringon lämmittää uudelleen. Pian olisi mentävä
röntgeniin ja muutaman viikon kuluttua hän saisi tietää. Juuri nyt hän huomasi, että sairaalan pihalla elämä jatkui samaan tahtiin
kuin ennenkin: rollaattorin renkaat rahisivat, joku nauroi, joku itki, joku
odotti vuoroaan. Vanha nainen kieltäytyi menemästä odottavaan autoon.
Ja hän itse oli taas
omassa rauhassaan, tarkkailijana, joka näki enemmän kuin ehkä halusikaan, mutta
joka osasi myös väistyä, kun hetki sitä vaati. Hän ei halunnut tunnustaa olevansa pian täysin yksin. Ehkä se oli sittenkin paras vaihtoehto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti