Maari Elli istui
pöytänsä ääressä, sormet näppäimistöllä valmiina. Tänään hän kirjoittaisi novellikokoelmansa viimeisen tarinan. Sellaisen, joka poikkeaisi aikaisemmista, olisi täynnä yllättäviä
käänteitä jopa hänelle itselleen.
Mutta sanat eivät
suostuneet yhteistyöhön. Tuntui että hän oli sormiaan myöten luovan jumin suossa.
Maari Elli huokaisi
ja yritti uudelleen. Hän kokeili jopa runomuotoa. Mikään ei tarttunut. Jokainen
alku päättyi juuri siihen, alkuunsa. Hän googlasi ”Kirjoituskilpailuja”. Ei
mitään kiinnostavaa, ja useimmat kouluikäisille tarkoitettuja. Hän oli ollut
eläkkeellä jo yli kymmenen vuotta.
Lopulta Maari Elli
nojautui taaksepäin ja tuijotti kyllästyneenä ruutua. Puuttui kipinä. Se pieni, oikukas,
odottamaton ajatus, joka sytyttää koko kertomuksen. “Kipinää et voi pakottaa”,
hän sanoi itselleen. “Mutta sen voit löytää.”
Hän nousi, kietaisi huivin kaulaan ja lähti ulos. Ehkä kipinä odotti häntä jossakin. Kadunkulmassa, olutkolpakossa, kahvikupissa, ohikulkijan hymyn takana.
Kun hän palaisi kotiin,
tarina seuraisi perässä.
Pian Maari Elli istui tutussa kahvilassa. Kaunis teekannu oli kuin kutsu rauhoittumaan ja nauttimaan hetkestä, mutta hän olisi mieluummin kuunnellut tulevan kirjansa sivujen kahinaa sen äärellä.
Viereisen
pöydän alle oli pudonnut kellastunut, taiteltu paperilappu. Toiveikkaana hän nosti sen ylös, kuin merkkinä tulevasta. Lappu
on tyhjä.
Ja silloin kipinä syttyi: Entä jos kertomukset etsivätkin kirjoittajaa, eikä päinvastoin?Tarina, joka ei suostunut syntymään, oli ehkä juuri nyt matkalla hänen luokseen.
Kuinka väärässä hän
olikaan.
Sinä iltana Maari
Elli kirjoitti tarinan siitä ettei tarinaa synny.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti