Oli perjantai 8 toukokuuta. Ella avasi
sähköpostinsa. Siellä oli ilmoitus tutusta lehdestä, että se lakkautettaisiin
välittömästi. Ella kirjoitti muistikirjan yläreunaan: Toivottemuus. Ella lysähti kokoon. Sana
oli väärin suomeksi, hän tiesi sen, mutta hän ei korjannut sitä. Olkoon. Särö sopi hänen hetkeensä paremmin kuin kielellinen täydellisyys.
Mitä nyt?
Kysymys jäi leijumaan
ilmaan kuin pölyhiukkanen, joka ei osaa päättää, minne laskeutua. Ella tuijotti
sitä pitkään. Se oli rehellinen kysymys, ehkä rehellisempi kuin mikään, mitä
hän oli kirjoittanut lehteen vuosikausiin.
Hän sulki silmänsä ja
antoi ajatusten kulkea. Lehti katoaisi ja hänen tarinansa menettäisivät
kotinsa. Pelastusankkuri oli kerralla poissa. Kuinka monta vuotta hän olikaan lähettänyt
lehteen kertomuksensa, ja aina ne oli julkaistu. Ella oli pohjattoman
surullinen. Mutta samalla hän näki ensimmäisen kerran kuinka itsekäs hän oli ollut. Kuinka sairas hänen
miehensä todella oli. Mikä oli tämän elämän sisältö? Hän itse oli odottanut kärsimättömästi aamujaan, uusia kertomuksia joita pitäisi fiilata rauhassa, yksin. Mutta oliko hänen
miehellään enää mitään odotettavaa? Hän ei ollut ajatellut sitä lainkaan.
Makuuhuoneesta kuului
heikko ääni. Miehen toistuva heikentynyt yskähdys, sellainen joka sai Ellan sydämen hypähtämään. Hän
nousi, käveli ovelle ja kurkisti sisään. Mies oli hereillä, katse himmeä mutta
lämmin ja kasvot kalpeat. Laiha hahmo erottautui pimeästä ja veti peittoa ylleen. Mies häpesi muotoaan.
“Onko kaikki hyvin?” Ella kuiskasi. Hän hymyili. Se oli pieni mutta aito hymy joka tuskin näkyi pimeässä makuuhuoneessa missä mies makasi laihana ikivanhalla patjallaan. Kuin kehdon pohjalla. Hymy joka syntyy vasta kun kumpikin on käynyt lähellä luovuttamista.
“Hyvin? Ei vielä ainakaan,”
mies sanoi. “Mutta ehkä sitten. En jaksa nyt. Anna minun nukkua hieman lisää.” Kello oli puoli
kaksi iltapäivällä. Voinhan minä soittaa sille vanhusten sairaanhoitajalle ensi viikolla.
Päivän valo oli
harmaa, mutta siinä oli jokin uusi sävy, jota Ella ei ollut huomannut aiemmin.
Ehkä se oli vain hänen mielensä, joka yritti löytää värejä sieltäkin, missä
niitä ei ollut. Mutta se riitti.
Hän palasi keittiön
pöydän ääreen ja katsoi muistikirjaansa. Toivottemuus.
Sana, joka oli
syntynyt epätoivosta, oli jälki siitä, että hän oli elänyt edes jonkinlaista elämää, itsekin sairaana. Että hän oli
yrittänyt kirjoittaa, vaikka kädet olivat vapisseet ja jalat tuntuneet liian raskaalta.
Ella huomasi
ajattelevansa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, ettei hän ollut vain nimimerkki. Hän itsekin oli ihminen, joka oli kirjoittamisellaan selviytynyt vuosista, jotka
olisivat voineet murtaa hänet täysin. Ennen sitä olivat ollet kuvat.
Hän hengitti syvään. Se tuntui oudolta, melkein rohkealta.
Hän kirjoitti uuden
lauseen:
On olemassa muutakin, lähelläni.
Sanoissa oli voimaa, jota hän ei ollut tuntenut pitkään aikaan. Ne eivät olleet unelmaa tulla julkaistuksi. Hän oli kantanut miehensä sairautta, yksinäisiä öitä, hiljaisia huoneita - ja silti hän oli, kaikkea tätä jaksaakseen, kirjoittanut pelastaakseen itsensä. Mies ei ollut koskaan osoittanut kiinnostusta, ei kysellyt eilä ylistänyt. Ellan arvo ei ollut sidottu siihen, julkaistiinko hänen tekstinsä vai ei. Se oli vain kiehtovaa odotusta hänen yksinäisyydessään lehden seuraavaan ilmestymispäivään. Ja nyt se lopetettaisiin.
Ella sulki muistikirjan ja nousi. Hän ei vielä tiennyt, mitä tapahtuisi seuraavaksi, mutta ensimmäistä kertaa hän ei pelännyt sitä. Oliko hän laiminlyönyt hänelle kaikkein läheisemmän, sairaan ja epätoivoisen ihmisen, kirjoittamisellaan? Nyt tulisi muutos.
Ella häpesi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti