Näkymätön mauste

 

En olisi ikinä uskonut, että arkisen nettisivuni ylläpito voisi muuttua kulinaariseksi. Mutta niin vain kävi.

Olin päivittämässä reseptiblogiani, sitä samaa jonka olin perustanut vuosia sitten, kun ajattelin että koko maailma halusi oppia isoäitini Rigmorin reseptit. Kaikki oli tuttua ja turvallista. Kuvat, ohjeet, ainesosaluettelot. Kunnes eräänä iltana huomasin jotain outoa.

Yhteen reseptiin – Haukivuoren täti Fannyn vanha porkkanakakku – oli ilmestynyt uusi rivi ainesosiin.

“Lisää ripaus näkymätöntä maustetta. Muistat kyllä, Rigmor.”

En ollut kirjoittanut sitä. En edes tiennyt, mitä se tarkoitti. Poistin sen, tallensin sivun ja jatkoin. Seuraavana päivänä se oli taas siellä. Ja seuraavana. Ja vieläpä eri resepteissä.

Aloin epäillä, että sivustoni oli hakkeroitu, mutta en tiennyt miten saada sellaista selville. Minulla oli tunnettu turvallisuusohjelma käynnissä eikä jälkeäkään tunkeutujasta. Silti mauste ilmestyi aina takaisin, kuin se olisi ollut osa sivuston omaa tahtoa.

Sitten aloin saada viestejä lukijoilta. Pilailivatko kaikki nyt kustannuksellani, vai mitä tapahtui?

“Marita, mikä tämä näkymätön mauste on? Kokeilin lisätä sitä – ja resepti onnistui paremmin kuin koskaan!” “Tämä mauste  tekee ruoasta jotenkin lämpimämpää.” “En tiedä mitä lisäsin, mutta mieheni sanoi, että tämä oli paras keitto ikinä.”

Minua alkoi naurattaa. Ehkä olin vahingossa luonut uuden trendin. Olivatko ihmiset niin huijattavissa? Mutta sitten päätin kokeilla itse. Aloin ymmärtää, ettei kyse ollut ruoasta. Kyse oli tosiaan ihmisistä. Näkymätön mauste oli jotain, mitä he itse toivat luonteellaan ja lämmöllään ruokaan juttelemalle sille. Huomio, läsnäolo, kaipaus, rakkaus. Mitään ei saanut unohtaa.

Seisoin keittiössäni, katsoin reseptiä ja kuvittelin vain lisääväni henkisesti kulhoon jotakin jota ei ollut oikeastaan edes olemassa. Tai ehkä sittenkin. Näkymätön mauste oli tosi asiassa vain hetki, tunne ja pieni ylimääräinen huomio, rakkauden osoitus jonka annoin aterialle kun tein sen tietoisesti ja tunnollisesti. Intohimolla, voisi sanoa, sekä ripauksella rakkautta. Kerroin jopa huoleni kattilan kannelle.

Kun maistoin lopputulosta, en voinut kieltää asiaa. Siinä oli jotain erilaista. Ei maku, vaan tunne. Kuin ruoka olisi hymyillyt takaisin.

Nyt näkymätön mauste on osa jokaista reseptiäni. En poista sitä enää koskaan. Se on kuin pieni salaisuus minun ja lukijoideni välillä, muistutus siitä, että joskus parhaat asiat eivät näy silmillä, vaan syntyvät siitä miten teemme ne.

Olin jo tottunut siihen, että sivustoni elää omaa elämäänsä. Olen jopa alkanut pitää siitä. Oudosta, lempeästä tavasta, jolla näkymätön mauste ilmestyy resepteihin kuin muistutus siitä, että ruoka on enemmän kuin aineksia.

Mutta sitten jokin muuttui.

Ensimmäinen merkki oli hiljaisuus. Lukijoiden kommentit, jotka ennen olivat täynnä lämpöä ja kiitollisuutta, alkoivat muuttua. Ensin ne harvenivat. Sitten niihin tuli sävy, jota en ollut ennen nähnyt.

“Marita, tämä resepti… se sai minut muistamaan asioita, joita en halunnut muistaa.” “Tuntui kuin ruoka olisi katsonut minua takaisin.” “Miksi tämä mauste tekee minut surulliseksi?”

Nousin ylös, avasin läppärin ja menin sivustolle.

Reseptien otsikot olivat muuttuneet. “Lohduttava linssikeitto” oli nyt “Keitto, joka kuuntelee”. “Porkkanakakku isoäidin tapaan” oli muuttunut muotoon “Kakku, joka tietää”.

Ja jokaisen reseptin lopussa oli uusi rivi: “Näkymätön mauste paljastaa sen, minkä olet piilottanut.”

Sydämeni jyskytti. Tämä ei ollut enää lempeää. Tämä oli tunkeilevaa. Näkymätön mauste ei ollut ainesosa. Ei kirous. Ei henki.

Se oli suvun trauma, nimi joka annettiin sille, mitä ei haluttu kohdata. Isoäiti oli kantanut sitä koko elämänsä. Kun hän kuoli, se jäi ilman nimeä – ja etsi seuraavaa.

Minua.

 

Mitä sitten, onko sillä väliä?

 

Mediva huomasi eräänä iltana istuvansa tietokoneen ääressä sormet näppäimistöllä, mutta mitään ei tullut ulos. Ei ainuttakaan virkettä, ei edes puolikasta ajatusta. Blogi oli ennen ollut hänen pakopaikkansa, mutta nyt se tuntui kuin pieneltä laatikolta, jonka seinät olivat tulleet liian lähelle.

Kaikki muut bloggaajat näyttivät kirjoittavan innostuneina samoista asioista kuin jonkun sensaation keksijät, ja olivat jatkuvasti top-listalla: puutarhasta, ruoanlaitosta, sisustuksesta, meikkituotteista ja muodista. Aiheista, jotka olivat toki ihan mukavia, mutta eivät enää herättäneet hänessä kipinää. Hän ei halunnut kertoa, miten tomaatit olivat tänä vuonna kasvaneet tai mikä sävy huulipunassa oli täydellinen arkeen. Hän ei edes käyttänyt huulipunaa arjessa. Ja mitä merkitystä oli sillä minkä väriseksi keittiön seinä maalattiin?

“Onko elämässä oikeasti vain tätä”, Mediva mietti ja nojasi taaksepäin tuolissaan. “Vai olenko minä vain liian vanha?”

Hän oli keski-ikäinen, mutta ei tuntenut itseään vanhaksi. Silti blogimaailma tuntui kuiskivan, että hänen ikäisensä naisen pitäisi kirjoittaa mummoblogia, jossa esitellään virkattuja pannunalusia ja raparperipiirakan salaisia reseptejä. Lapsenlapsien touhuja. Mutta hän ei virkannut. Eikä hänellä ollut raparperia eikä jälkeläisiä.

Hän halusi kirjoittaa jostain muusta. Jostain, mikä tuntui oikealta hänen maailmassaan.

Ehkä hän voisi kirjoittaa siitä, miltä tuntuu aloittaa uusi harrastus viisikymppisenä, kun kaikki muut näyttivät taitavan kaiken jo paljon varhemmin. Tai siitä, miten vaikeaa on löytää ystäviä aikuisena, kun elämä on täynnä velvollisuuksia ja aikatauluja tai voimien puutetta. Tai siitä, miten pelottavaa mutta vapauttavaa on huomata, ettei tarvitse todellakaan miellyttää ketään. Kuka välittäisi lukea sellaista tekstiä?

Hän voisi kirjoittaa siitä, että joskus elämä tuntuu oudolta välitilalta: ei nuori, ei vanha, mutta täynnä tarinoita, joita kukaan ei kerro.

Mediva hymyili. Ehkä juuri se oli hänen aiheensa. Ei puutarha, ei talon remontointi, ei kirppislöydöt, painonpudotus, sisustus tai meikit. Ei edes viikon vihanneslaatikko.

Vaan elämä itse – sellaisena kuin se oikeasti on, ilman filttereitä ja ilman pakkoa olla “oikeanlainen”.

Hän avasi uuden luonnoksen ja kirjoitti otsikon:

“Mitä muuta on olemassa?”

 

Miksi mies ei kertonut löydöstä?

 

Tämä tapahtui minulle 80-luvun alussa. Olin asunut Ruotsin länsirannikolla vasta muutaman vuoden, ja vesillä liikkumiseni entisessä kotimaassa oli siihen asti rajoittunut Kirkkojärven hiljaisiin, ruskeavetisiin poukamiin, joissa soutuvene kulki yhtä rauhallisesti kuin tyyni kesäpäivä.

Täällä Kattegatin tuuli oli erilaista kuin mikään, mitä olin ennen tuntenut. Se puhalsi mereltä suolaisena ja vapaana, mutta joskus myös raakana ja epäystävällisenä.

Minun kotini oli maa jalkojen alla. Kuitenkin minä, maakrapu, tapasin miehen jonka suvussa meri oli ollut melkein perheenjäsen. Heidän tarinansa olivat täynnä purjeita, köysien narinaa ja karttoja. Minä taas olin tottunut pitämään kiinni vain airoista, miltei pelokkaana, kuin ne olisivat olleet ainoa turvani. Styyrpuuri ja paapuuri olivat minulle täysin vierasta kieltä.

En tule koskaan unohtamaan päivää kun istuin hetken yksinäni miehen pienessä kaupunkiasunnossa. Sohvapöydällä makasi vihko. Sukelluspäiväkirja. En edes tiennyt että mies harrasti sukellusta, eikä se taitanut minua kiinnostaakaan. Pelottava, ymmärtämätön harrastus. No, ehkä sittenkin olin hieman ylpeä hänestä. Aloin kuitenkin selailla vihkoa vain jotakin tehdäkseni.

Jähmetyin. Parissa sekunnissa käsitykseni miehestä muuttui kun luin hänen tuoreimman muistiinpanonsa. Suomeksi käännettynä se kuului:

Löytö: kuolleen miehen käsi.

Läh. Vingan veljekset.

Syv. 12 m.

Karmea teksti alkoi kuvottaa ja ajatukset risteilivät päässä. Päätin olla toistaiseksi mainitsematta asiasta miehelle  mutta olla varuillani. Pitäisikö tehdä loppu jo nyt?

Sitten tuli kaunis heinäkuinen ilta ja lähdimme yhdessä Delsjön järven rannalle. Istuskelimme kivillä aivan veden tuntumassa. Sorsat tarkastelivat meitä, ja minusta oli hieman epäkohteliasta istua siinä järsimässä niiden heimolaisia, grillattua kanankoipea.

Kun sorsat alkoivat sukeltaa ravintoa järven pohjasta, vain pyrstö pinnan yläpuolella, muistin miehen päiväkirjan. Oli aika kysyä.

- Miksi sinä et kertonut minulle että löysit vedestä kuolleen miehen käden kaksi viikkoa sitten? Mistä sinä tiedät että se käsi kuului miehelle ja että hän oli kuollut? Otitko sinä käden mukaasi ja mitä teit sille? Eikö se haissut pahalta? Ja ketä ne Vingan veljekset ovat, vainajan lähiomaisiako?

Mies katsoi minua kuin avaruusolentoa. Oliko hän niin kylmä ettei edes muistanut koko asiaa? Yhtäkkiä hän halasi minua ja alkoi nauraa niin että sorsat pakenivat kääkättäen paikalta.

***

Nyt minäkin nauran, sillä tiedän paremmin. Tiedän jopa miten tuuli nostetaan purjeisiin, sillä olen uskaltanut ottaa askeleen laiturin reunalta aavalle merelle. Mikään ei sitä paitsi vedä vertaa veneestä pyydystetylle makrillille.

***

Tarkistin tietysti miehen kertomuksen tietosanakirjasta ennen kuin uskoin siihen. Ruotsinkielinen död mans hand ‑koralli olisi suoraan käännettynä kuolleen miehen käsi. Suomeksi sen nimi on kuitenkin sormikoralli tai nahkakoralli, ja sen tieteellinen nimi on Alcyonium digitatum. Nimi kuolleen miehen käsi tulee sen ulkonäöstä: kun polyypit ovat vetäytyneet sisään, koralli muistuttaa kalpeaa, vahamaista ja elotonta kättä.

Tämä vaikutelma korostuu erityisesti hämärässä tai kun koralli on vaalea.

Ruotsissa nimi on vakiintunut juuri tämän visuaalisen mielleyhtymän vuoksi.

***

Entä sitten Vingan veljekset, vainajan omaisiksi luulemani?

Vingan veljekset (ruotsiksi Vinga bröder) ovat kaksi tunnusomaista kallioluotoa Vingan majakan lähellä Göteborgin saaristossa. Ne ovat paikallinen maamerkki ja tunnettu osa Vingan saaren maisemaa. Nimitys “veljekset” tulee siitä, että kumpareet ovat lähes samanmuotoiset ja vierekkäin – kuin kaksi veljeä rinnakkain.

 

Kirjeitä

 

Joskus Hilma huomasi että hän siirteli kahvikuppiaan vain jotakin tehdäkseen. Hankasi tiskipöytää vaikka se kiilsi jo aivan tarpeeksi.

Hän oli seitsemänkymmentäkaksi, ja hänen talonsa oli aivan liian hiljainen. Pyöreä kello naksutti seinällä kuin olisi laskenut päiviä johonkin, mitä Hilma ei osannut nimetä. Hän oli ollut leski jo kahdeksan vuotta, ja vaikka suru ei enää puristanut rintaa, se omi vieläkin asunnon kuin vanha tottelematon kissa.

Eräänä torstaina kun posti toi vain marketin mainoslehtisen, Hilma päätti tehdä jotakin hullua. Nyt tarvittiin uusia tuulia elämään. Hän otti esiin ruutuvihkonsa, saman missä hän piti tarkkaa kirjanpitoa ostoksistaan, ja kirjoitti ystävänhakuilmoituksen. Ei mitään tavallista tekstiä mikä olisi voinut olla kenen tahansa kirjoittama. Hän halusi ilmoituksen, joka olisi hänen.

Hilma kirjoitti:

“ Etsin sinua mies jota ei voi löytää! Et säikähdä, jos puhun huonekasveilleni nimillä. Pidän tarot-korteista ja minun kotonani lamppu loistaa myöhään yöhön. Plussaa jos osaat leipoa tavallista vehnäpullaa. En siedä miehiä, jotka tietävät kaiken. Lakkaa etsimästä väärässä paikassa! Täällä Sinua odottaa arkeologinen löytösi Hilma, 72." 

Kun ilmoitus ilmestyi lehteen, Hilma punastui. Hän ei ollut odottanut, että toimitus nostaisi sen etusivulle pienenä hupipalana. Saivatko ne edes toimia niin? Hän tunsi itsensä loukatuksi, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Tai kenties oli aivan päin vastoin, hän tuli ajatelleeksi. 

Kirjeitä saapui niin paljon, että Hilma joutui istahtamaan jakkaralle lajittelemaan niitä lattialle. Monet olivat hyväntahtoisia, jotkut omituisia, muutama suorastaan kummallisia.

Joku mies kertoi olevansa entinen sirkustirehtööri, joka kaipasi juttuseuraa, koska hänen papukaijansa oli käynyt vähän röyhkeäksi puheissaan. Eräs nainen kirjoitti, että hänellä oli kolme kissaa ja yksi mies, joista vain mies oli ongelma. Eräs kirje sisälsi piirroksen pullasta ja tekstin: “En osaa leipoa, mutta osaan piirtää.”

Eräs kirjoittajista oli tuskin lukenut Hilman ilmoitusta tai hänen ikäänsä. ”Moi. Mä en tykkää kävelystä enkä kahvista. Mutta mulla on munamankeli elikkä prätkä jos et tiiä. Ja kolme kanaa. Haluat sä tulla kattoon kun ne tappelee?”

Mutta yksi kirjeistä oli erilainen kiinnostavalla tavalla.

Ruskea kirjekuori ilman lähettäjän nimeä. Sisällä oli mustavalkoinen kukkakortti ja vain yksi lause. “Minä en pelkää kasveja, mutta kasvisi saattavat pelätä minua.”

Hilman yllätykseksi mukana oli myös valokuva. Pitkä, laiha mies seisoi kuin sisäänsä kumartuneena viherkasvien keskellä, ja kaikki kasvit näyttivät kallistuvan poispäin hänestä kuin tuulessa. Kai se oli sellaista nykyajan fotosoppia, Hilma tuhahti. Eihän noin voi olla.

Sitten Hilma nauroi ääneen. Kieltämättä kuva oli humoristinen. Jos sen käänsi ylösalaisin niin mieskin näytti nauravan.

Hän vastasi kirjoittajalle, ja pian he sopivat tapaamisen kasvitieteelliseen puutarhaan. Hilma pukeutui parhaaseensa, sellaiseen, jota ei ollut käyttänyt sitten miehensä hautajaisten. Hän huomasi peilistä, että hänen silmissään oli jotakin uutta tai ehkä vanhaa, mutta pitkään kadoksissa ollutta.

Mies oli nimeltään Armas. Harmittavaa. Se toi nimittäin Hilman mieleen joka  kerta talviset lomamatkat ja samannimisen matkustajalaivan Teneriffalta, mutta sen hän jätti kertomatta. Kaipaus koski.

He alkoivat tavata säännöllisesti. Joivat kahvia, kävelivät hiljakseen. Mies hengästyi nopeasti ja pysähtyi usein lepäämään. He puhuivat elämästä, joka oli kulkenut kummankin ohi liian nopeasti. Hilma huomasi odottavansa Armaksen kirjeitä ja tapaamisia kuin nuori tyttö. Hän ei tiennyt, oliko se ystävyyttä vai jotakin muuta, mutta hän ei halunnut nimetä sitä. Nimeäminen olisi tehnyt siitä hauraampaa.

Eräänä päivänä Armas ei tullut sovittuun tapaamiseen. Hilma odotti penkillä puutarhan hiljaisuudessa, kunnes aurinko laski. Hän meni kotiin, keitti teetä ja odotti vielä.

Kirje saapui seuraavana päivänä. Lyhyt, vapisevalla käsialalla kirjoitettu.

“Rakas Hilma, en jaksanut soittaa. Tiedät kuinka helposti minä hengästyn. Minulla ei ole enää voimia tulla. Lääkäri sanoo, että sydän on liian väsynyt kulkemiseen. Kiitos, että toit elämääni naurua, jota en uskonut enää löytäväni. Armas.”

Hilma istui pitkään keittiön pöydän ääressä kirje kädessään. Hän ei itkenyt heti. Hän vain antoi hiljaisuuden tulla takaisin taloon, varovasti kuin olisi kysynyt lupaa.

Viherkasvit seisoivat ikkunalaudalla. Hilma silitti yhden lehteä ja kuiskasi:

“Ei hätää. Minäkin kaipaan häntä.”

 

 

Viimeinen löytö

 

Aamu oli niin tyyni että se sai järven pinnan näyttämään lasilta. Sanna oli tullut uimaan aikaisin, ennen kuin muut mökkiläiset heräisivät. Hän rakasti tätä hetkeä. Pehmeä, kristallinkirkas vesi sulki hänet sisäänsä ja koko maailma hiljeni.

Kun Sanna sukelsi ensimmäisen kerran, hän huomasi jotakin outoa hiekan seassa. Aurinko sai sen välähtämään vaikka valo tuskin ulottui pohjaan asti. Uteliaisuus voitti, ja hän sukelsi uudelleen, syvemmälle.

Sormet osuivat kovaan ja sileään esineeseen. Sanna nosti sen pintaan ja jäi tuijottamaan ihmeissään. Kultainen korvarengas, vanhanaikainen, painava ja selvästi käsin tehty. Melko suuri. Sen sisälle oli kaiverrettu kaksi nyt lähes kulunutta kuviota. Kuin aaltoja tai vanhoja riimuja.

Sanna tunsi oudon värähdyksen. Hän ei osannut sanoa, oliko korvarenkaan löytyminen onni vai varoitus. Hänen mielensä täyttyi tunteista, jotka kulkivat ristiin kuin järven pienet aallot. Lapsenomainen ilo vakuutti että hän oli löytänyt jotakin arvokasta. Samalla Sannaa kalvoi ajatus, ettei koru kuulunut hänelle. Se saattoi olla jonkun menetetty muisto, jonkun surun alku. Lahja jota joku vieläkin etsi.

Isoäiti, joka oli vierailemassa kesämökillä, näki heti korun Sannan kädessä. 

"Mistä sinä tuon löysit?"

Vanha nainen istuutui hitaasti keittiön pinnatuoliin, risti kätensä ja näytti katsovan ikkunasta johonkin hyvin kauas. Menneisyyteen? Hän huokasi syvään. “Kun olin nuori, täällä puhuttiin tytöstä, joka katosi järveen. Hänellä oli juuri tuollaiset korvakorut. Ne olivat suvun perintöä, ja vain toinen niistä löytyi järvestä. Sanottiin että tyttö hukkui paetessaan jotakuta.”

Miten niin puhuttiin? Kai joku kuitenkin tiesi enemmän tapahtumasta mikäli sitä oli edes ollut olemassa. Sanna katsoi korvarengasta uudelleen. Sisällä myllersi. Koru tuntui nyt painavalta, kuin se olisi kantanut vuosikymmenten raskasta hiljaisuutta.

Sinä iltana, kun aurinko laski ja järvi muuttui tummaksi peiliksi, Sanna käveli laiturille. Hän ei tiennyt miksi, mutta hän tunsi tarvetta palata sinne, mistä oli löytänyt korvarenkaan.

Vesi oli jälleen tyyni. Hän katsoi hetken pinnan heijastusta, ja ummisti sitten silmänsä. Hän olisi voinut vannoa, että näki jonkun seisovan vierellään - nuoren naisen hahmon, joka hymyili surullisesti ja nyökkäsi kiitollisena.

Sanna räpäytti silmiään, ja hahmo katosi. Mutta korvarengas hänen kädessään tuntui lämpimältä, kuin se olisi vihdoin päässyt kotiin.

Sanna epäili että isoäiti ei kertonut koko totuutta. Ehkä hän kantoi syyllisyyttä tai häpeää tapahtuneesta. Vanhemmat ja isovanhemmat salaavat usein tragedioita, koska tapahtuma on liian tuskallinen käsitellä, tai he pelkäävät että totuus satuttaisi jälkipolvea.

Sanna ei luovuttanut. Hän alkoi tiedustella yksityiskohtia tapahtumasta, mutta ei ymmärtänyt että jokainen kysymys satutti vanhusta yhä enemmän. Tämä alkoi nukkua huonosti. Hän saattoi kesken päivän pysähtyä ja puristaa pöydän reunaa, kuin jokin näkymätön voima olisi vetänyt häntä takaisin menneeseen. Itse asiassa hän oli humalassa. Sanna löysi myöhemmin pullot roskaämpärin takaa.

Eräänä iltana kun sade rummutti ikkunaa, Sanna istui isoäidin viereen.

“Minusta tuntuu, että sinä pelkäät jotakin.”

“Se tyttö…” nyt isoäiti melkein huusi. “Hän oli minun sisareni, ja minä olin siellä.”

Sanna ei sanonut ensin mitään. Hän vain otti isoäidin käden omaansa.

“Sinä olit silloin niin nuori, melkein kuin vielä lapsi”, Sanna sanoi lopulta hiljaa. “Ei kenenkään pitäisi joutua kantamaan tuollaista yksin.”

Sitten oli Sannan vuoro vaieta. Totuus oli vasta alkanut paljastua. Kesti kauan ennen kuin hänen levottomuutensa katosi ja muuttui haluksi ymmärtää että uimataidoton isoäiti oli ollut lähellä hukkua itse yrittäessään pelastaa sisartaan.

Isoäiti alkoi kertoa sisarestaan, ja vähitellen suru muutti hieman kauemmas.

 

 

 

Toisenlainen toukokuu

 

Hänen etunimensä on ainoa mistä hän on aina pitänyt itsessään.

Ilvesora ei ole tavallinen nimi, eikä hän ole tavallinen ihminen. Hän on sellainen, joka on aina kulkenut hieman sivussa, omassa rytmissään. Nimi sopii hänelle sillä hän on yhtä aikaa herkkä ja tarkka.

Ilvesora kasvoi kodissa, jossa tunteita ei sanottu ääneen. Ei riidelty, mutta ei myöskään halattu. Luetut läksyt, tehdyt työt ja järjestys olivat tärkein asia. Kaiken pinnallisen ulkopuolella Ilvesora oppi kuuntelemaan ja näkemään hiljaisia merkkejä: ovenkahvan ääntä, hengityksen rytmiä, sitä miten valo vaihtoi väriä seinällä. Hänestä tuli tarkkailija, ei esiintyjä. Hän piiloutui verhojen taakse ja kirjoitti pieniä tarinoita vihkoihin, joita kukaan ei koskaan lukenut.

Teini-iässä hän huomasi kuinka muut rakastivat juhlia, ääntä, väkijoukkoja. Hän ei. Hänestä tuntui, että jokainen juhla oli koe. Kuinka iloinen osaat olla, kuinka sosiaalinen, kuinka “normaali”?

Toukokuu väsytti. Juhlien, valmistumisten ja kokoontumisten kuukausi jäi hänen sisimpäänsä painavana muistona. Aina sama tyhmä leninki joka pisteli ja kutisutti ihoa.

Aikuisena Ilvesora löysi tilan, jossa hän sai olla rauhassa. Pienen asunnon, jossa varsinkin tumma patinoitunut kirjoituspöytä vihreine lamppuineen tuntui turvapaikalta. Siellä hän kirjoitti, ajatteli, hengitti.

Ilvesora ei ole masentunut. Hän on vain ihminen, jonka hermosto reagoi maailmaan voimakkaasti. Toukokuun valo paljastaa. Se näyttää pölyn, keskeneräisyyden, sen mitä hän ei ole välittänyt eikä osannut olla. Pimeys antaa luvan olla rauhassa, ilman vertailua.

Siksi hän istuu nytkin sisällä, kynä kädessä. Kaiken elämän ei tarvitse versoa kukkapenkissä.

Mitä Viljamille oli tapahtunut?

 

Aira oli kadonnut kuin tuulenhenkäys. Niin hiljaa ja ovelasti, ettei kukaan hoitokodin iltapäivävuorossa ollut huomannut mitään. Ovet olivat lukossa, turvajärjestelmät päällä, ja silti asukki oli poissa. Jälkikäteen hoitajat vain pudistelivat päätään: ”Jos joku pystyy siihen, se on Aira.”

Aira oli dementoitunut, hauras ja usein eksyksissä omien ajatustensa sokkeloissa. Mutta sinä päivänä hänen mielensä oli kirkas kuin kevätpakkasen jälkeinen aamu. Hän muisti vain yhden asian: Viljami oli kadonnut.

Tämä oli ollut poissa koko yön.

Aira ei voinut hyväksyä sitä. Hän oli joutunut luopumaan elämässään aivan liian paljosta, mutta Viljamia hän ei aikonut menettää. Aira ei ehkä muistanut kaikkea, mutta Viljamia hän ei unohtanut. Ja joskus yksi ystävä riittää pitämään ihmisen maailmassa kiinni.

Niinpä Aira odotti, kunnes hoitajat alkoivat valmistella keittiössä välipalaa ja vierastunti lähestyi loppuaan. Silloin hän sonnustautui nopeasti kävelykenkiin ja ulsteriin, nosti kauluksen ylös ja laittoi päähänsä valkoisen pehmeän baskerin. Vierailijat olivat lähdössä pois, ja joukon keskellä Aira käveli muina miehinä ulos osaston ovesta ja seurasi muiden mukana hissillä alakertaan.

Mihin ja miten hän sitten oli aikonut suunnata kulkunsa ei koskaan selvinnyt. Ehkä hän oli menossa entiseen kotiinsa. Paikallisbussin kuljettaja oli pannut merkille Airan ja sattui hetken kuluttua kuulemaan kommunikaatiokeskuksen etsintäkuulutuksen. Tuntomerkit sopivat, ja Aira noudettiin takaisin hoitokotiin.

Henkilökunta ei torunut, he ymmärsivät.

Mutta Airan suuri rakkaus oli yhä poissa.

Viljami ei ollut mikään tavallinen kissa. Hän oli robottikatti, hoitokodin ylpeys ja Airan ainoa ystävä. Viljami osasi kehrätä, seurata, tuoda tavaroita ja jopa laulaa pienen metallisen hyräilynsä, joka sai Airan aina hymyilemään.

Sitten, eräänä aamuna Viljami palasi naukuen Airan luo ja vanhus oli jälleen onnellinen. Aamun valjetessa Aira istui nojatuolissaan, Viljami sylissä kehräämässä. Hoitajat kulkivat ohi hymyillen, mutta samalla he vilkuilivat toisiaan: jotain oli muuttunut.

Aira oli ajatuksissaan kirkkaampi kuin viikkoihin. Hän jutteli Viljamille, mutta myös hoitajille. Ei sekavia lauseita, vaan selkeitä, lämpimiä huomioita.

"Teillä on tänään kauniit korvakorut, Sari." "Onko kahvi jo tippunut? Minä voisin auttaa kattamaan pöydän."

Hoitajat tiesivät, että tällaiset hetket olivat hauraita. Mutta ne olivat myös arvokkaita.