Aamu oli niin tyyni
että se sai järven pinnan näyttämään lasilta. Sanna oli tullut uimaan aikaisin,
ennen kuin muut mökkiläiset heräisivät. Hän rakasti tätä hetkeä. Pehmeä, kristallinkirkas
vesi sulki hänet sisäänsä ja koko maailma hiljeni.
Kun Sanna sukelsi
ensimmäisen kerran, hän huomasi jotakin outoa hiekan seassa. Aurinko sai sen
välähtämään vaikka valo tuskin ulottui pohjaan asti. Uteliaisuus voitti, ja hän
sukelsi uudelleen, syvemmälle.
Sormet osuivat kovaan
ja sileään esineeseen. Sanna nosti sen pintaan ja jäi tuijottamaan ihmeissään. Kultainen
korvarengas, vanhanaikainen, painava ja selvästi käsin tehty. Melko suuri. Sen sisälle
oli kaiverrettu kaksi nyt lähes kulunutta kuviota. Kuin aaltoja tai vanhoja
riimuja.
Sanna tunsi oudon
värähdyksen. Hän ei osannut sanoa, oliko korvarenkaan löytyminen onni vai
varoitus. Hänen mielensä täyttyi tunteista, jotka kulkivat ristiin kuin järven
pienet aallot. Lapsenomainen ilo vakuutti että hän oli löytänyt jotakin
arvokasta. Samalla Sannaa kalvoi ajatus, ettei koru kuulunut hänelle. Se
saattoi olla jonkun menetetty muisto, jonkun surun alku. Lahja jota joku vieläkin etsi.
Isoäiti, joka oli vierailemassa kesämökillä, näki heti korun Sannan kädessä.
"Mistä sinä tuon löysit?"
Vanha nainen istuutui hitaasti keittiön
pinnatuoliin, risti kätensä ja näytti katsovan ikkunasta johonkin hyvin kauas. Menneisyyteen? Hän
huokasi syvään. “Kun olin nuori, täällä puhuttiin tytöstä, joka katosi järveen.
Hänellä oli juuri tuollaiset korvakorut. Ne olivat suvun perintöä, ja vain
toinen niistä löytyi järvestä. Sanottiin että tyttö hukkui paetessaan jotakuta.”
Miten niin puhuttiin?
Kai joku kuitenkin tiesi enemmän tapahtumasta mikäli sitä oli edes ollut
olemassa. Sanna katsoi korvarengasta uudelleen. Sisällä myllersi. Koru tuntui
nyt painavalta, kuin se olisi kantanut vuosikymmenten raskasta hiljaisuutta.
Sinä iltana, kun
aurinko laski ja järvi muuttui tummaksi peiliksi, Sanna käveli laiturille. Hän
ei tiennyt miksi, mutta hän tunsi tarvetta palata sinne, mistä oli löytänyt
korvarenkaan.
Vesi oli jälleen
tyyni. Hän katsoi hetken pinnan heijastusta, ja ummisti sitten silmänsä. Hän
olisi voinut vannoa, että näki jonkun seisovan vierellään - nuoren naisen
hahmon, joka hymyili surullisesti ja nyökkäsi kiitollisena.
Sanna räpäytti
silmiään, ja hahmo katosi. Mutta korvarengas hänen kädessään tuntui lämpimältä,
kuin se olisi vihdoin päässyt kotiin.
Sanna epäili että
isoäiti ei kertonut koko totuutta. Ehkä hän kantoi syyllisyyttä tai häpeää
tapahtuneesta. Vanhemmat ja isovanhemmat salaavat usein tragedioita, koska tapahtuma
on liian tuskallinen käsitellä, tai he pelkäävät että totuus satuttaisi jälkipolvea.
Sanna ei luovuttanut.
Hän alkoi tiedustella yksityiskohtia tapahtumasta, mutta ei ymmärtänyt että jokainen
kysymys satutti vanhusta yhä enemmän. Tämä alkoi nukkua huonosti. Hän saattoi
kesken päivän pysähtyä ja puristaa pöydän reunaa, kuin jokin näkymätön voima
olisi vetänyt häntä takaisin menneeseen. Itse asiassa hän oli humalassa. Sanna
löysi myöhemmin pullot roskaämpärin takaa.
Eräänä iltana kun
sade rummutti ikkunaa, Sanna istui isoäidin viereen.
“Minusta tuntuu, että
sinä pelkäät jotakin.”
“Se tyttö…” nyt isoäiti
melkein huusi. “Hän oli minun sisareni, ja minä olin siellä.”
Sanna ei sanonut ensin
mitään. Hän vain otti isoäidin käden omaansa.
“Sinä olit silloin niin
nuori, melkein kuin vielä lapsi”, Sanna sanoi lopulta hiljaa. “Ei kenenkään
pitäisi joutua kantamaan tuollaista yksin.”
Sitten oli Sannan
vuoro vaieta. Totuus oli vasta alkanut paljastua. Kesti kauan ennen kuin hänen
levottomuutensa katosi ja muuttui haluksi ymmärtää että uimataidoton isoäiti
oli ollut lähellä hukkua itse yrittäessään pelastaa sisartaan.
Isoäiti alkoi kertoa sisarestaan, ja vähitellen suru muutti hieman kauemmas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti