Torpan tarinaa - harmaata ja kultaa

Ikkunasta ryöppyää vain harmaata arkea, illan leutoa pimeää. Muori, entinen Kapteenskan kotiapu, istui tuvan lämmössä yksinään ryystäen kahvia asetilta, ja mietteet palautuivat nuoruuden aikoihin. Elämä oli ollut rutiköyhää, kuin loppumattoman pitkää pistävää piikkkilankaa.

Häpeällisintä oli kun täytyi mennä naapuriin lainaamaan tulta. Mutta kannatti iloita siitä mitä oli, eihän auttanut surra sitä mitä ei ollut, ajateltiin. Muoria hymyilytti - hän oli vakuuttanut itselleen että kunhan vain saisi oman torpan, vaikka kolmikulmaisen, niin siinä kelpasi elellä niin kauan kuin lämpöä riitti. Kylmässä torpassa hiirikin palelisi, sellaista ankeutta Muori ei olisi suonut kenellekään luojan luomalle.

Kylä oli köyhääkin köyhempi vuosina jolloin halla vei sadon. Kerättiin turvetta ja kanervaa ainoalle lehmälle talveksi. Torppiin syntyi lapsiliutoja, ja kaikille ei ollut mekkoa tai kenkiä antaa talveksi. Muorilla oli ollut oikeat hylkeennahkakengät jotka voitiin kyllästää tarpeen tullen pikiöljyssä. Öljy imeytyi karheisiin sukkiin, mutta se oli vain hyvä asia kun hammassärky yllätti. Silloin sukkaa lämmitettiin ja painettiin kipeää poskea vasten. - Kartanon herrasväki auttoi talvisin torppalaisia, mutta keräsi velkaisilta runsaat korvaukset parempina vuosina.

Muori havahtui lusikan kolahtaessa lattialle. Tuommoinen enteili miesvieraan saapumista. Miksi kukko kiekui nyt keskellä päivää aivan kuin vanhaa tuttua tervehtien? Ulkona narahti veräjä, ja varis lehahti aidan seipäältä pakoon. Muorin oli lähdettävä katsomaan mitä ulkona oli tekeillä. Kunhan vaan ei tulisi huonoja uutisia taas nimismieheltä tai rovastilta, varsinkaan ei kruununvoudilta.

No mutta... Muorin täytyi katsoa kerran, katsoa toisen, ennenkuin hän tunnisti tulijan aidan takaa. Väinö, vanha lurjus, rakkaampaa rakas velimies... mutta ihanko se turhaili hevosenjouhiperuukilla, vanha äijä? Kissakin tuijotti pelokkaana, valmiina pakoon.

Toinenkin odotettu ja kaivattu ihminen oli palannut. Koulunopettajan Aune-tyttären oli vallannut niin suuri koti-ikävä että hän oli kohtaloaan uhmaten tullut takaisin Ruotsinmaalta. Apteekkarin ottopoika, nyt jo tunnettu Vesitohtori, piti Aunea vieläkin mieleisenä ja oli iloinen tytön paluusta. Mutta mitä mieltä oli rovasti, joka oli aikoinaan häätänyt Aunen pois kylpyläparantolasta ja pakottanut tämän naimaan luotsimiehen kaukana saaristossa? Entä kartanon vanha rouva, juuri leskeksi jäänyt? Rouva oli elätellyt toiveita siitä että jompikumpi hänen kopeista kaksostyttäristään pääsisi rikkaisiin naimisiin Vesitohtorin kanssa, varsinkin kun tälle ei kelvannut provinssitohtorin vanhin tytär joka odotti aviotonta lasta tuntemattomalle.

Rovasti ei aavistanut, että Aunen paluu tulisi vapauttamaan hänet pitäjäää kiertävistä puheista ja huhuista. Olihan hän vieraillut Ruotsinmaalla kevättalvella Nukkujattaren sukuselvitystä tekemässä, ja yöpynyt siellä samassa maatalossa jossa provinssitohtorin tytär palveli piikana. Arvailtiin että Rovasti, jolla oli Ruustinnan kanssa viidet kaksoset ja ehkäpä kartanossakin aikuiset kaksostyttäret, olisi Ruotsinmaalla saattanut tohtorin tytön siunattuun tilaan - odottihan tämä ilmiselvästi kaksosia.

Aune tiesi kertoa toisin.