Vaiennut uikku

 

Laiturilla istui nainen, jähmettynyt kuin sataman muistopatsas. Molempien nimi oli unohtunut kauan sitten.  Tyyni järvi imi äänet ja levitti illan kajoa kuin suojaavaa silkkihuivia. Vain tarina eli.

Nainen liikahti sittenkin. Kellastunut kirjekuori narahti kuin vanha lattia. Vasta nyt  hän uskalsi lukea viimeisen rivin. Hän oli ollut peloton ja harkitsematon pelon edessä. Juhla oli alkanut miehen kadottua jäljettömiin. Nyt hänen sormensa jäykistyivät.

Nainen silitti kirjeen alalaitaa, nosti päänsä ja katsoi järven pintaa. Heijastus näytti niin vieraalta.

Laituri keinahti. Iltatuuli, hän vakuutti itselleen. Mutta järvi ei valehdellut.