Kirjoittajapiirimme
kolmas tuoli jäi yhä useammin tyhjäksi. Maria
ei tullut tänäänkään. Kukaan ei ensin kysellyt, sillä tässä iässä poissaoloja
sattui. Mutta kun viikot kuluivat, hiljaisuus alkoi painaa.
Aurinkoisina
syyspäivinä Marian talon verhot tuntuivat haluavan sulkea ulos koko maailman.
Kun naapuri tuli tervehtimään, hän näki isännän olohuoneessa, levittämässä suojaavia
sanomalehtiä. Hän oli peittänyt vihreän nahkasohvan, perintötaulun, puhelimen
ja kaukosäätimet. Ikään kuin aurinko olisi huoneeseen hiipivä vihollinen.
Maria oli kertonut meille
alkaneensa juoda. Mutta vain aamuisin. Ei juhlan vuoksi, vaan jaksaakseen
valmistaa ainaista puuroaamiaista heille kahdelle. Paljastui muutakin. Maria
sanoi, ettei muuten uskaltaisi jättää miestään. Hänen äänensä värisi, mutta hän
ei selittänyt enempää.
Kerran Maria katsoi
suurta valokuvaa, jossa he seisoivat nuorina puutarhassa. Paperi alkoi
haalistua, mutta taustalla erottui hahmo, jota hän ei ollut ennen huomannut. Tumma
varjo, pakenemassa paikalta.
Maria jäi
tuijottamaan kuvaa. Oliko se aina ollut tuollainen? Vai oliko aurinko
paljastanut jotakin, mitä ei olisi pitänyt nähdä?
Mies oli palannut yllättäen
huoneeseen, kiskaissut kuvan nopeasti pois. Hänen katseensa oli tyyni, mutta
kädet tärisivät.
Maria huuhteli
aamuisin lasinsa ja mietti. Oliko mies suojellut esineitä auringolta vai
totuudelta? Vai oliko kaikki sittenkin hänen oman mielensä harhaa, alkoholin
vääristämää todellisuutta?
Onko mies kätkenyt
salaisuuksia? Onko Maria menettämässä otteensa todellisuudesta. Vai kenties
molemmat?
Syksyiset terveiset sinulle 🍁
VastaaPoista